KIVISYDÄN.
Ensimmäinen luku.
Erämaan ratsastaja. — Eräs kohtaus.
Oli heinäkuun päivä vuonna 1857, noin kolme tuntia ennen auringon laskua, kun eräs ratsastaja istuen komean hevosen seljässä, Meksikon alueella seurasi Rio-Vermejo-joen rantaa, joka noin 70 peninkulmaa erämaan läpi juostuaan laskee Rio Grande-del-Norte jokeen.
Ratsastaja, kantaen meksikolaista metsästäjäpukua, oli arviolta noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Ollen pitkä, hoikkavartaloinen hänen liikkeissään oli jotakin miellyttävää ja kasvonpiirteissään kuvastui avomielisyys ja lempeys. Vieno katse sinisissä silmissään, vaalean tukkansa sakeat kiehkurat, jotka ympäröivät hatun lievettä, ja laskeusivat epäjärjestyksissä hartioille, kasvoinsa kalpeus, joka meksikolaisten omituisesta ihokarvasta erosi, kaikki tuo saattoi päättämään ett'ei ratsastaja ollut espanjalaisen Amerikan polttavan auringon alta syntyisin.
Tämä ulkomuodoltaan niin rauhallisen näköinen mies kätki sydämessään leijonan urhoollisuuden, jota mikään ei voinut järkähyttää, jonkatähden seudun asujamet eivät syyttä olleet antaneetkaan hänelle "Kivisydämen"-nimeä.
Juuri silloin, kuin lukijalle häntä esittelimme, poikkesi ratsastajamme erämaasta tiheään metsään, joka ulottuu aina Rio-Vermejo-joen rantaan.
Tämä kaukaisen lännen erämaa oli niitä, joiden yksinäisyyttä ei kaiku ainoastakaan kirveen iskusta ollut häirinnyt. Puut täällä kasvoivat omin tahtoinsa, risteilivät ja kiemuroivat toistensa yli ja ympäri, siellä täällä joskus jättäen avoimen, oksissa ja kaatuneilla puurungoilla sullotun paikan. Vuosituhansia kaatuneitten puitten muodostama maaperä on jyrkkää, milloin se kohoaa kukkuloina ja vuorina, milloin taas alenee mutaisiin soihin, joissa hirvittävät sisiliskot ja käärmeet vihreässä limassa rypien asuskelevat, samalla kun miljoonia myrkyllisiä hyönteisiä näiden kostealla pinnalla suristen lentelee ympäri. Kivisydän mahtoi olla tavallinen vieras näissä erämaissa, koskapa hän niin rohkeasti oli sinne uskaltanut, vieläpä semmoisella hetkellä, kun taivaalta pakeneva aurinko peittää maan pimeydellä, joka jättiläispuiden tiheiden oksain muodostaman peiton kautta tulee yhä sakeammaksi. Kivisydän jatkoi matkaansa, tarkasti tähystäen ja kuunnellen eteenpäin niin nopeaan kuin maanlaatu hänen hevosensa salli kulkea.
Yli useiden jokien ja jyrkkäin rotkojen hänen täytyi mennä, kun samalla joka taholta kuului milloin jaguaarin ulvominen milloin taas viekkaan tiikerikissan naukuminen, jotka näkyivät hänen jälkiänsä seuraavan.
Näistä häntä ympäröivistä vaaroista hän ei paljoakaan huolinut, tunkeutui vaan rohkeasti eteenpäin, vaikka metsäkin askel askeleelta tuli jylhemmäksi ja ikävämmäksi.
Saavuttuaan vihdoin kukkulan juurelle Kivisydän pysähtyi, ja laskeutumatta alas heitti tarkastelevan silmäyksen ympärilleen.
Ylt'ympäri vallitsi syvä hiljaisuus. Petoeläinten ulvonta poistui kauemmaksi; ainoastaan kallioita myöten juoksevan veden lirinä kuului.
Tummansinervä taivas oli lukemattomissa tähdissä, valkoisissa pilvissä uiva kuu heitti hopeisia säteitänsä yli kukkuloiden, joiden valaistut rinteet tekivät niin omituisen vastakohdan paikkakunnan täydelliseen pimeyteen.
Kivisydän seisahtui hetkiseksi ja kuulusteli tarkkaan pienintäkin ääntä, ollen, pyssyynsä nojaten, samalla valmiina joka silmänräpäyksessä antamaan tulta.
Huomattuansa, että kaikki oli kunnossa, hän teki liikkeen laskeutuaksensa hevosen selästä, kun hevonen yht'äkkiä pää pystyssä ja korvat pörhössä muutaman kerran syvään nuuski.
Kivisydän kuunteli ja muutaman hetken kuluttua hän kuuli useampain paikkaa lähestyväin ihmisten askeleita.
Peruuttaen nopeasti hevosensa muutaman askeleen kukkulan juurelle, hän hypähti maahan ja, suojaten itseänsä hevosensa ruumiilla, veti pyssynsä vireisin. Koska kuitenkaan ei ennustanut vaaran lähestymistä tulijoiden puolelta, niin vetäytyi turvapaikastaan pois, ja, heittäen ohjakset käsivarrelleen sekä pyssynsä maata vasten, odotteli tulijoiden lähestymistä.
Vihdoin aukeni lehdikkö ja viisi ihmistä tuli näkyviin.
Toinen luku.
Kuolemasta pelastus. — Vanhuksen tiedonantoja.
Matkamiehiä, jotka pimeässä yössä erämaan läpi kulkivat, oli neljä miestä, joista kaksi horjuvin askelin taluttivat erästä naisihmistä, ja omituisinta oli kaikista että matkustajoilla, jotka näkyivät olevan valkoihoisia, ei ollut hevosta eikä tavaroita matkassaan.
Tuokiossa eivät huomanneet ratsastajan läsnäoloa, joka surkuttelun sekaisella tunteella näki heidän lähestyvän. Yht'äkkiä muuan heistä, joka näytti olevan talutettavan naisen isä, huudahti, huomatessaan Kivisydämen: "Jumala olkoon kiitetty! Olemme pelastetut, tuolla on vihdoinkin ihmisolento".
Matkailijat pysähtyivät, ainoastaan vanhus, joka nuo äsköiset sanat oli lausunut, lähestyi Kivisydäntä sanoen kohteliaasti: "Suokaa, herrani, minun pyytää teiltä, mitä ihminen toiseltaan erämaassa ei voine kieltää, turvaa ja apua".
Kivisydän ennen vastaamistaan tunnusteli tarkalla silmällä vierasta.
Hän näytti kuudennellakymmenennellä olevalta mieheltä, kasvonpiirteensä jalolta ja käytökseltään ylevältä. Hiuksensa olivat ohimoilta hieman harmaat, mutta käyntinsä ja tuli tummissa silmissään niin elokasta, kuin olisi ollut vasta kolmenkymmenen ikäinen. Vaatetuksensa komeudesta ja käytöksensä ylevyydestä voi päättää hänen olevan korkeata meksikolaista sukua.
Kivisydän ei ehtinyt vieraalle vielä sanaakaan virkkaa, kun muutamia askeleita sivussa seisovain keskestä kuului heikko kuolemaisillaan olevan naisen ääni.
"Isäni! Hyvä isäni!" hän huudahti. "Missä olette? Älkää minua jättäkö!"
"Täällä olen, tyttäreni!" vanhus hellästi vastaten kääntyi ja kiiruhti kutsuvan luo.
Apua tarvitsevan äänen kuullessaan ratsastajan otsa synkistyi ja silmissään välähteli tulinen liekki. Hieman viivyttyään hän lähestyi ja laskien kätensä vieraan olalle kysyi: "Kenen ääni se on?"
"Kuolemaisillaan olevan tyttäreni, joka huutaa minua apuun", vastasi vanhus haikeasta surusta värähtelevällä äänellä.
Kivisydän astui lähemmäksi. Maassa oli nuori nainen pitkällään; kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen, silmänsä ummessa ja ainoastaan heikko hengitys osoitti, ettei elämä vielä ollut sammunut.
Läsnäolijat tyttöraukkaa katselivat liikutettuina, joka Kivisydämeenkin näkyi koskevan.
"Oo", huudahti isä vaipuen polvilleen tyttärensä viereen, tarttuen hänen käteensä sitä suudellen: "omaisuuteni, elämäni annan sille, joka rakkaan lapseni vaan pelastaa".
Kivisydän tarkasteli miettivästi tyttöä, kääntyen sitten isään hän kysyi: "Mikä tauti häntä vaivaa?"
"Oi", vastasi isä, "parantumaton tauti, hän sai käärmeen pureman".
"Kauanko siitä on", Kivisydän kysyi.
"Juuri äsken!" isä vastasi.
Nuoren miehen katse kirkastui ja hetkisen ajateltuaan hän läsnäolijoille, vastaustansa vartooville, sanoi toivoa herättävällä äänellä: "Hetkinen vaan, niin pelastus on mahdollinen?"
Isä huudahti ilosta ja Kivisydämeen kääntyen, hän sanoi: "Oi, pelastakaa, pelastakaa! Minä olen teitä, ken lienettekään, siunaava".
"Kiiruhtakaamme", ratsastaja sanoi, "tässä ei ole viivytteleminen", ja lähestyi erästä puuta, jota tarkoin, ikäänkuin jotakin siitä hakeakseen, tutkisteli. Yht'äkkiä hän veti puukkonsa, jolla katkoi muutaman puunrunkoja kiertelevän kasvin oksia, joitten kanssa sitte palasi matkailijain tykö, jotka rauhattomina seurasivat hänen liikkeitään.
Karsittuaan kasvista lehdet ja isän riisuttua silkkisukan tyttärensä jalasta, Kivisydän avasi haavan veitsellään ja vuodatti huolellisesti siihen kasvin mehua.
Onneksi kuukin tätä tehdessä valaisi seudun kirkkaalla valollaan, jotta voi nähdä yhtä selkeästi kuin päivällä.
Koetta tehdessä lapsiparka tunsi kauheita kipuja.
Haavan päälle asetteli Kivisydän sitten lehtiä, jotka nauhalla sitoi kiinni. Näkyi heti että tytär tunsi helpoitusta, kouristukset lakkasivat, silmät ummistuivat ja hetkisen kuluttua vaipui sairas makeaan uneen.
"Jumala olkoon kiitetty", huudahti isä, "hän on siis pelastettu!"
"On!" vastasi Kivisydän, "ellei vaan kipu palaa takaisin, niin ei mitään ole pelkäämistä. Voitte nyt minuttakin tulla toimeen. Auttaessani tytärtänne olen tehnyt velvollisuuteni ja tahdon nyt poistua. Voikaa hyvin!"
"Ei, ennenkuin saan tietää nimenne", huusi isä tarttuen nuoren miehen käteen.
"Minkätähden sitä tahdotte?" Kivisydän kysyi.
"Säilyttääkseni sitä miestä muistossani, jolle olen kiitollisuuden velassa", vanhus vastasi.
"Turhaa on että tiedätte nimeni", nuori mies virkkoi.
"Olkoon niin", sanoi isä, "en tahdo enempää nimeänne tutkistella, Sallikaa toki minun sanoa omani, jotta tiedätte, kenen olette itsellenne saattaneet kiitollisuuden velkaan, Nimeni on Don Pedro ja asuntoni on täällä aivan lähellä. Olen San Antonio nimisen, suuren meksikolaisella alueella sijaitsevan espanjalaisen siirtolan omistaja".
"Sen omaisuuden kyllä tunnen", keskeytti Kivisydän; "mutta sanokaa, kuinka olette keskellä yötä joutuneet tänne erämaahan?"
Don Pedro kertoi nyt lyhyesti koko tapahtuman. "Olen", sanoi hän, "tyttäreni Hermosan, jonka hengen näin pelastitte, ja muutamain ystäväini kanssa pienellä matkustuksella täältä kahden päivämatkan päässä olevaan siirtolaan nyt palaamassa. Illan pimetessä pysähdyimme metsän laitaan, koska pelkäsimme yöllä eksyvämme tieltä ja olimme juuri ehtineet asettua väsyneitä jäseniämme lepuuttamaan, kun yht'äkkiä joukko villejä miehiä hyökkäsi päällemme ja, ennenkuin ehdimme käyttää aseitamme, sitoivat meidät. Eikä siinä kylläksi, rosvoilijat peittivät vielä päämme naamioilla ja laahasivat meidät kauas metsään, varmaankin siinä tarkoituksessa että kuolisimme nälkään taikka joutuisimme petoeläinten saaliiksi. Senjälkeen he hevostemme ja kapineittemme kanssa katosivat jättäen meidät oman onnemme nojaan".
Kivisydän, joka kertomusta oli tarkkaan kuunnellut, rypisti otsaansa, sillä hän näkyi arvaavan, keitä nuo rosvoilijat olivat, kuitenkaan hän ei keskeyttänyt Don Pedroa, joka jatkoi:
"Olimme epätoivon tilassa ja ellei ystäväni ja onnettomuuden toverini Don Estevanin, joka omistaa jättiläisvoimat, olisi onnistunut siteitänsä katkoa ja meitä irroittaa kahleistamme, niin kurjasti olisimme joutuneet hukkaan. Kaikki kapineemme riistettyinä jatkoimme matkaamme jalkasin, mutta mahdotonta oli tästä aivan tuntemattomasta metsästä löytää ulos. Harhailtuamme ympäri antauduimme vihdoin kärsivällisesti kohtalomme huostaan".
"Onnettomuus tulee kuitenkin harvoin yksin — sillä yht'äkkiä huudahti tyttäreni kivusta — hän oli saanut käärmeen pureman. Silloinpa vasta epätoivomme nousi korkeimmilleen. Nyt oli ajatuksemme kuumeentapaisesti kiintyneinä siihen, kuinka saisimme lapsiraukan pelastetuksi".
"Tässä epätoivon hetkessä Jumala lähetti teidät pelastavana enkelinä luoksemme".
Kivisydän seurattuaan osaaottavaisesti Don Pedron kertomusta tahtoi nyt sanaakaan lisäämättä poistua seurueesta.
"Oi, jääkää tänne!" rukoili vanhus kääntyen Kivisydämeen, "elkää jättäkö meitä tänne erämaahan!"
Kivisydän ei mielinyt heitä kauemmaksi seurata, vaan antoi sen neuvon että odottaisivat täällä aamun tuloa, koska yön pimeydessä matkustaminen oli arveluttavaa. Mutta kun toisetkin häntä kiihkeästi pyysivät saattamaan heitä metsästä pois, niin hän siihen suostui, sanoi kuitenkin: "Olen teitä varoittanut vaan en vastaa siitä kaikesta, joka vielä voi tapahtua".
Kolmas luku.
Hyökkäys ja voitto. — Ero.
Matkailijat valmistautuivat nyt jättämään tämän paikan jossa edellinen kohtaus oli tapahtunut. Hermosa nukkui vielä sammalikolla, ja herättää häntä olisi ollut sangen varomatonta, joka olisi hänen paranemisellensa mitä arveluttavimpia seurauksia vaikuttanut. Kivisydän katkoi sentähden vahvan puunoksan, josta valmisti jonkunlaisen kantopaarin, jolle sitten kaksi Don Pedron palvelijaa Hermosan nostivat.
Noustuaan ratsullensa antoi Kivisydän merkin lähtöön. Nuori ratsastaja katsasti alinomaa levottomasti ympärilleen, kuin olisi odottanut jotain hirveätä tapahtuvan. Hän otti kulkunsa eräälle kukkulalle päin, jonka juurelle pian saavuttiin. Matkailijat seurasivat noin kymmenen minuutin matkan päässä saattajasta, joka aina ratsasti hyvän matkaa edellä, kun yht'äkkiä kova laukaus kuului.
Matkailijat katsahtivat taakseen. "Mitähän tämä merkitsee", Don Pedro sanoi levottomana. "Epäilemättä kavallusta!" Don Estevan vastasi katsahtaessaan tarkkaavasti ympärilleen ja nähdessään Kivisydämen loitolla katoavan pensaikon taakse.
Tätä peloittavaa ääntä seurasi hiljaisuus. Mutta tuskin oli muutama minuutti kulunut kun tiheätä ampumista eri haaroilta alkoi kuulua silminnähtävästi vastauksena aikaisemmin annettuun merkkiin. Kohta tämän jälkeen tuli Kivisydän matkailijain luo, jotka hänen poissaolonsa oli tehnyt levottomaksi.
Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja liikkeensä levottomat.
"Teidän tahtonne mukaan on tapahtunut", hän sanoi kiukustuneena. "Minä en vastaa siitä onnettomuudesta, joka nähtävästi teitä kohtaa".
"Mikä se on? Mikä vaara meitä uhkaa", Don Pedro kysyi kavahtaen ylös.
"Intialaiset ovat meidät huomanneet", vastasi Kivisydän, "Tiikerikatin villi seurue on meidän läheisyydessämme".
"Oi!" Don Pedro huudahti kauhistuksella, "minkä nimen lausuitte? Tiikerikatti, tuo peloittava rosvoilija, jonka lukemattomat rikokset vuosikausia on tämän seudun täyttäneet kauhulla, lähestyy meitä. Oi meitä, olemme hukassa!"
"Ei hän itse", Kivisydän rauhoittaen vastasi, "vaan osa hänen rosvojoukkoansa. Nyt tarvitaan kylmäverisyyttä ja miehuutta". Hänen annettua merkin laskeutuivat kaikki nyt maahan ja alkoivat hiljaa käydä konttaamalla eteenpäin; Hermosakin oli niin paljon virkistynyt että saattoi tähän outoon kulkuun voimiansa myöten ottaa osaa. Hän tahtoi ennen viimmeisetkin ponnistuksensa käyttää, kun joutua vihollisten kynsiin. Askel askeleelta tulivat matkailijat, aseet käsissä, eteenpäin, kunnes aivan lähellä huomasivat intialaiset. Neljä heistä, jotka vasemman korvansa yli pistetystä korppikotkan sulasta voi tuntea päälliköiksi, olivat nuotiovalkean ääressä kyyryssä äännettöminä polttaen piippuansa.
Kivisydämen käskystä nousivat matkailijat hiljaa ylös ja kukin heistä haki puurungon takaa suojan.
"Jätän teidät tänne", sanoi Kivisydän hiljaa, "minä menen leiriin, rauhoittukaa, ja mitä tapahtuneekaan, niin elkää ennen ampuko, kuin näette minun heittävän hattuni maahan".
Matkailijat nyökäyttivät myöntyväisesti päätään ja Kivisydän katosi pensaikkoon. Siitä paikasta, mihin matkailijat olivat laskeutuneet, saattoi helposti huomata kaikki, mitä leirissä oli tekeillä, saattoipa tarkasti kuuntelemalla kuulla keskustelunkin. Kumarruksissa eteenpäin, sormi pyssyn hanassa ja katse leiriin tuijottaen matkailijat nyt kuumeentapaisesti odottivat sitä hetkeä, jolloin saisivat lauaista.
Saavuttuaan leiriin Kivisydän astui esille nuotiotulen ääreen. Hitaasti hän lähestyi intialaisia ja siitä ystävällisyydestä, jolla nämät häntä tervehtivät, saattoi huomata, että mies, jonka huostaan matkailijat olivat antautuneet, oli villeille jo vanhastaan tunnettu. Don Pedro piti ensimmältä tätä onnena, sillä hän toivoi Kivisydämen mahdollisesti voivan vaikuttaa heidän pelastukseksensa, mutta sitte hän rupesi epäilemään luullen nuorta miestä petturiksi. Matkailijat eivät tienneet vielä, kuinka tämän turvaajansa käytöstä oikein selittelisivät, kuin leiristä alkoi kuulua vilkasta keskustelua, josta seuraavan selvästi saattoi huomata: "Minun veljeni on varovainen", sanoi yksi päämiehistä, "hän on valkoihoiset hyljännyt, koska hän tietää, että Tiikerikatti on heidät intialaisten keihäille pyhittänyt".
"Valkoihoisia en ole hyljännyt", Kivisydän vastasi päättävästi, "intialaiset siinä pettyvät, minä olen vannonut valkoihoisia veljiäni suojella, ja olenkin heitä puolustava voimieni mukaan".
"Tiikerikatin käskyt ovat sitä vastaan!", huudahti yksi päälliköistä.
"Minä en ole velvollinen tottelemaan Tiikerikatin käskyjä", Kivisydän vihastuen vastasi, "minä vihaan kavaltamista enkä ole salliva punaihoisten täyttää murhaavia aikomuksiansa".
"Ooh!" huudahti ensimmäinen päälliköistä. "Tiikerikatti tahtoo, että valkoihoisten päänahka on heiltä otettava".
"Te kurjat", metsästäjä kiljaisi vihastuen, "minäkin olen valkoihoisia, niin ottakaa minunkin päänahkani!" ja silmän räpäyksessä hän heitti karvaisen hattunsa maahan, hyökkäsi samalla intialaisen päällikön päälle ja syöksi veitsensä syvälle hänen rintaansa. Samassa kuului kuin yhdestä pyssystä neljä laukausta ja toisetkin nuotiovalkean ääressä olleista päälliköistä ketertyivät veriinsä hiekalle.
Nyt alkoi hirveä viiden miehen viittätoista vastaan taistelu, joka yltyi sitä kiivaammaksi, kun kukin tiesi ettei tässä ollut armoa odotettavissa. Onneksi matkailijoilla oli pistoolit, jotka ensin vastustajoitansa vastaan laukasivat ennenkuin sapeleillaan ryntäsivät. Kahdestakymmenestä sotilaasta kaatui kaksitoista, kahdeksan jälelle jäänyttä pötkivät pakoon.
Taistelun melske tunkeutui Hermosankin korviin, joka sivussa pensaissa sen taukoomista odotti. Pistooli kädessä tuo urhokas nainen oli joka hetkenä valmis puolustaimaan. Vihdoin tuli isä kertomaan koko tapauksen, sitten nousi koko seurue ratsailleen ja lähti matkaan.
Vinhaa vauhtia ratsastaessa yökin sai kuluneeksi. Auringon nousussa matkailijat saapuivat tien risteykseen, jossa Kivisydän tahtoi heistä erota. "Teillä on tästä ainoastaan muutaman peninkulman taival siirtolaan ja tie sinne on helppo löytää", hän sanoi.
"Elkäämme kuitenkaan näin erotko toisistamme", Don Pedro vastasi, "minulla on velvollisuuksia Teitä kohtaan".
"Unhottakaa ne!" keskeytti Kivisydän. "Te palaatte kotiinne, minä taas harhailen erämaassa ja säilytän teistä muiston, joka koskaan ei ole katoova. — Jääkää hyvästi!" Näin sanoessaan hän ojensi kätensä kaikille, käänsiin ja ratsasti täyttä laukkaa pois.
Neljäs luku.
Siirtolassa. — Selityksiä.
Kaksi tuntia Kivisydämen erottua matkailijat vihdoinkin saapuivat Don Pedroksen siirtolaan, jossa kotiväki oli suuresti iloissaan heidän tulostansa.
Hermosa vetäytyi huoneesensa, jossa lankesi polvilleen kiittämään Jumalaa heidän onnellisesta pelastumisestansa erämaassa. Lopetettuaan hän vaipui syviin mietteisiin istuimelleen. Yht'äkkiä, ikäänkuin unesta kavahtaen, hän tarttui kelloon kutsuakseen jotakin luokseen. Ovi avautui ja sisään astui kaunis tummaihoinen nainen. Ystävällisesti tervehtäen hän notkistui nuoren rukoilijattaren jalkoihin ja, kiinnittäen mustat silmänsä häneen, hän kysyi: "Mitä haluatte, Hermosa?"
"Tahdoin sinua nähdä, kanssasi vähän jutellakseni", nuori hallitsijatar vastasi.
"Oi, mikä onni", huudahti Nina — se oli tytön nimi — lyöden ilosta käsiänsä yhteen. "En ole kaukaan aikaan teitä nähnyt; kuten kuulen, olette matkallanne olleet suuressa vaarassakin".
"Ken sanoi sen teille?" Hermosa kysyi. "Don Estevan kertoi kaikki, mitä erämaassa oli tapahtunut", vastasi Nina, "hän kertoi myös siitä miehestä, joka niin urhokkaasti oli teitä puolustanut, ja Don Torribio, hovimestarinne, sanoi tuntevansa Kivisydämen, vaan vakuutti myös, että hänen hyvyytensä vain oli näennäistä, jonka takana pirullinen petos piili".
Kuin salaman satuttamana Hermosa nämät sanat kuullessaan kavahti ylös huudahtaen: "Mahdotonta! Missä on Don Torribio? Käske häntä luokseni!"
Hetkisen kuluttua tuli Torribio, keskiaikainen kaunis mies, viehättävä ja notkea käytöksessään, sisään. Nöyrästi kumartaen hän tervehti hallitsijatartansa, joka ystävällisesti ojentaen kätensä sanoi: "Olen onnellinen Teidät nähdessäni. Istukaa ja kertokaa minulle jotakin tuosta miehestä, joka kutsuu itseään Kivisydämeksi ja joka erämaassa niin paljon meitä hyödytti. Kuten olen saanut tietää, kuulutte tuntevan hänet".
"Oi, jotta voisin sanoa Teille totuuden!" Don Torribio huudahti.
"Kivisydän tuo nuori seikkailija, jonka olette nähneet, on villin
Tiikerikatin, tuon peloittavan rosvoilijan poika, jonka nimeäkin koko
seudussa mainitaan kauhulla".
Ikäänkuin käärmeen pistämänä Hermosa vaipui istuimellensa, kasvonsa kalpenivat ja vapisevalla äänellä hän sanoi: "Mahdotonta! Se mies, joka niin jalosti meitä kohteli, ei voi olla mikään pelottava rosvoilija".
"Olen kuitenkin kertova, mitä henkenne pelastajasta tiedän", Torribio jatkoi. "Kivisydän on tuon kuuluisan Tiikerikatin poika, niinkuin jo mainitsin. Isän maine on luonnollisesti siirtynyt poikaan ja tehnyt tämän yhtä peloittavaksi, kuin hänenkin. Kuitenkin on minun tunnustaminen, että vaikka häntä monesta rikoksesta ja häpeällisestä teosta syytetään, ei vielä ole ollut mahdollista saada häntä syytteen alaiseksi. Kaikki, mitä hänestä kerrotaan, on läpitunkemattomaan salaisuuteen kiedottuna. Kivisydän lienee noita tunnetuita mehiläis-metsästäjöitä, joiksi muutamia puolivillejä kutsutaan, jotka ympäri heinäaavikoita ratsastelevat ja tuontuostakin ystävällisessä sovussa liittyvät intialaisiin".
"Kuinka mielelläni enkö riistäisi sitä salaisuuden huntua, joka henkenne pelastajata ympäröi! Kentiesi joskus tähän tilaisuus tarjoutuu".
"Oi, kuinka olisin teille kiitollinen siitä", Hermosa vastasi ojentaen kätensä hovimestarille, joka kohteliaasti tervehtäen poistui.
Viides luku.
Eräs yhtymys. — Vastenmielisiä havaintoja.
Erottuaan matkailijoista, jotka, kuten olemme kuulleet, onnellisesti saapuivat kotiinsa, Kivisydän käänti hevosensa tiheässä metsässä olevaan vuoren luolaan, joka oli useinmainitun rosvoilijan, Tiikerikatin, suosima olopaikka.
Vaivaloisen kulun jälkeen hän vihdoin saapui piilopaikalle, jonka aukon sakea pensasto peitti. Kytkien hevosensa puuhun, hän pensaikkoa raottaen astui maanalaiseen huoneesen, jonka nurkasta löytämällään soihdulla valaisi. Neljänneksen tuntia varrottuaan kuului hevosen kavioiden kopsetta, joka seisahtui rotkon edustalle. Heti jälkeen astui Tiikerikatti sisään.
Tämä villi rosvoilija oli hämmästyttävän kookas mies. Leveät hartiansa ja jäntevät jäsenensä osoittivat, että voimansa, vaikka jo useita vuosia keski-ikäänsä pitemmälle ehtineenä, olivat vielä käyttämättömässä kunnossa. Ilman vaikuttamasta tulipunaiseksi muuttuneesta iho karvastaan voi huomata Tiikerikatin kuuluvan valkoihoisiin. Pukunsa oli puoleksi meksikolaisten ja punaihoisten; kuitenkin todistivat piikkisijan piikeillä ja lasihelmeillä koristetut mokkasiininsa hänen mieltymystään intialaispukuun.
Leveäteräinen veitsi, sotakirves ja kuula- sekä ruutipussi riippui nahkaisessa kireälle vedetyssä vyössään.
Korvallisensa yli hän kantoi valkopäistä kotkankynää, päällikön tuntomerkkiä, ja kädessään hän piteli suuren suurta, hopealla hienosti kirjaeltua pyssyä.
Tämä siis oli nyt se mies, jolle intialaiset olivat antaneet
Tiikerikatin nimen.
Synkkä pilvi laskeutui hänen leveälle otsalleen ja kääntyen poikaansa hän lausui: "Näyt unhottaneen että olen isäsi; sillä päättäen kaikesta, mitä olen kuullut, olet tuohon Don Pedroon, jota kuolemaani asti vihaan, ystävällisesti liittyneenä".
Näin sanoen hän heitti ankaran katseen Kivisydämeen, joka närkästyksissään iskien pyssynsä maahan ja kääntyen isäänsä kiljasi: "Olette siis todellakin hätyyttäneet matkailijoita, jotka rauhallisesti kulkevat pitkin tietä. Tämä on kovin minua vihastuttanut. Kutsutte itseänne isäksi, suokaa anteeksi, jos olen pakoitettu nyt sanomaan, ett'en voi teitä rakastaa".
"Mitä minuun tulee, niin ei ainoatakaan sanaa suustanne joko synnyinpaikastani tai muista perheellisistä suhteistani ole todistamassa, niin että ylimalkaan alan epäillä olevan sukulaisuuden siteitä välillämme ollenkaan".
"Haluan puhua suuni puhtaaksi!" Kivisydän kiljaisi vihaisena. "Silmäni ovat avautuneet. Olette lapsuudestani saakka koettaneet sydämestäni kaikki säälivät tunteet tukahuttaa; siinä ette, kiitos Jumalan, ole onnistuneet, ja nyt olen päättänyt elää omin nokkini, saattakoon tämä päätös mihin hyvänsä". Näin sanoen Kivisydän suuresti kiivastuen poistui. Hampaitaan purren rosvoilija vanhus seurasi nuorta ratsastajaa, joka ratsullaan pian katosi sakeaan metsään.
Kuudes luku.
Hyökkäys siirtolaan. — Vihollisen tappio.
Kivisydämen poistuttua rosvoilija nousi ratsullensa ja ratsasti intialaistensa leiriin. Villisoturit olivat Tiikerikatin saapuessa istuallaan tupakoiden nuotiotulen ympärillä. Nähdessään hänen he kunnioittavasti nousivat seisoalleen, merkki, että häntä pidettiin suuressa kunniassa. Ystävällisesti vastattuaan heidän tervehdykseensä hän viittoi heitä kokoutumaan ympärilleen, jonka jälkeen kuuluvalla äännellä lausui: "Apaakkein päälliköt, te urholliset soturit! Elkäämme kauempaa viivytelkö kukistaa vihollisemme Don Pedron ylpeyttä. Kukin asettukoon paikalleen, Urubuksen huuto on oleva hyökkäyksen merkkinä".
Hyväksymisen merkiksi päälliköt kumarsivat Tiikerikatille, jonka johdolla sitten teltat otettiin pois ja lähdettiin Don Pedron siirtolaa kohti. Päivän koitteessa saavuttiin lavealle pitkää heinää kasvavalle aavikolle, jota kesti hyvän aikaa, sitten tultiin taas sakeaan metsään ja vasta seuraavana päivänä yön pimetessä lähestyttiin San Antonio siirtolaa.
Vahtimies, joka läpi yön oli siirtolan turvallisuuden takia valveilla, oli kuullut askeleita, jotka vaikka olivatkin hiipiviä, tyynenä yönä sitä selvemmin kuuluivat. Hän laukasi heti pyssynsä siirtolan asujamille merkiksi, että vihollinen oli läheisyydessä. Don Pedros nousi peljästyksissään vuoteeltaan ja aavistaen lähestyvän vaaran, puhalteli sotatorveen, joka kutsui kaikki näillä tiluksilla olevat miehet aseisin. Muutamassa minuutissa oli melkoinen joukko miehiä koolla, jotka päivää ennen olivat saapuneet siirtolaa suojelemaan intialaisten hyökkäyksiä vastaan.
Kului hetkinen ilman että yön rauhallisuutta mikään häiritsi. Silloin yht'äkkiä Urubuksen kiljunta kuului tyynessä yössä. Toistamiseen kuului kiljunta, miesten riveissä syntyi nyt eloisuutta. Kolmannen kerran vielä huuto uudistui ja silloin vasta nousi hirvittävä melu joka taholta; intialaiset hyökkäsivät siirtolan äärimmäisiä varustuksia vastaan, joille koettivat kiivetä, mutta kovan vastustuksen perästä siirtolaiset heittivät heidät takaisin tulipommeilla ladatuilla pyssyillänsä, levittäen kuoloa ja hävitystä intialaisten leirissä.
Taistelua jatkettiin läpi yön vähillä loma-ajoilla ja loppui vasta sitten kun aurinko oli ehtinyt korkealle taivaalla. Ilohuudolla intialaiset tervehtien aurinkoa syöksivät uudessa vimmassa eteenpäin. Siirtolaiset jättivät, ikäänkuin pakosalle lähtevinään, asemansa julmistuneitten sotilasten seuraamina.
Mutta, oi kauhistusta, mitä tapahtui? — Yht'äkkiä kuului hirvittävä räjäys. Tanner jymisi heidän jalkainsa alla ja ilmaan heitetyt intialaiset putosivat kappaleina maahan. Siirtolaiset olivat, näet, kaivaneet maahan alaisia käytäviä, jotka he täyttivät ruudilla, jonka intialaisten lähestyessä sytyttivät. Peloittava oli vihollisten kauhistus. Mielettöminä he pakenivat joka haaralle. — Valkoihoiset pelastuivat.
Kun murhaavan taistelun perästä Don Pedros ystävineen meni taistelutantereelle, he täällä löysivät hävityksen seassa pahoin haavoitetun sotilaan, joka näytti heistä sangen oudolta. Ihokarvaltaan valkoinen hän sekä pukunsa että aseittensa puolesta näytti päälliköltä.
Don Pedros käski viedä miehen majaan häntä vielä viimeisillä hetkillään kunnioitettavaksi. "Tämä ei ole kukaan muu, kuin Tiikerikatti, tuo peljätty rosvoilija", sanoi Don Estevan nähdessään haavoitetun. Niin olikin. Kuullessaan rosvoilijan nimen pääsi läsnäolijoista pelästyksen huuto. Tiikerikatti, jonka monista haavoista verta vuoti, heräsi vihdoin kuumeen tapaisesta unestaan. Don Pedros oli juuri häntä lähestymäisillään puhutellaksensa, kun ulkoa kuului hevosen kavioin kopsetta. Ratsastaja ajoi samassa pihalle, jonka Don Pedros pian tunsi samaksi uskolliseksi saattajakseen erämaassa. "Kivisydän" hän ilosta huudahtaen riensi nuorta ratsastajata vastaan. Kuullessaan Kivisydämen nimen Tiikerikatti hämmästyksestä äännähtäen vaipui liikkumatonna vuoteelleen.
Seitsemäs luku.
Havaintoja. — Onnettoman kuolema.
Erottuaan isästään luolassa ei Kivisydän ollut häntä sen koommin tavannut. Aavistaen intialaisten aikovan Don Pedrosta vahingoittaa hän pysytteliin siirtolan läheisyydessä voidakseen tarpeen tullessa tälle nyt rakkaaksi tulleelle ukolle olla apuna.
"Onnetoin!" Kivisydän huudahti nähdessään verissään makaavan
Tiiketikatin.
"Kivisydän!" vastasi rosvoilija kohottautuen vuoteeltaan ja tuijottavin silmin nuorukaiseen katsahtaen. Kooten kaikki voimansa hän kaikkien läsnäolijoiden kuullen huudahti: "Saatte kuulla salaisuuden! — Vuodet ovat varmaankin paljon minun muuttaneet, koskapa tähän asti olen voinut pysyä tuntemattomana".
Tarttuen Don Pedrosta käteen hän lausui: "Minä olen — Fernando, veljesi, joka yli kolmenkymmenen vuoden olen epäsovussa ja vihassa ollut sinusta eronneena".
"Mitä sanottekaan?" huudahti Don Pedros ja hämmästyksen huuto pääsi kokoutuneista. "Olen totuuden sanonut", sanoi Tiikerikatti kylmästi vastaten. "Nimeni olen sanonut. Olen Fernando". Heikommalla äänellä hän jatkoi: "Kolmekymmentä vuotta olen erämaassa harhaillut; tullut itse villiksi, liittynyt intialaisiin, jotka pian minun valitsivat päälliköksensä. Heidän avullaan tahdoin sinulle kostoa, kun katala onneni minun saattoi tähän tilaan, sinun käsiisi". "Jumalan sallimus tässä on!" lausui Don Pedros lauhkeasti, mutta Tiikerikatti viitaten kädellään jatkoi: "Voimani katoavat. Kuulkaat siis kaikki, ennenkuin silmäni ainiaksi ummistuvat", ja Kivisydäntä osottain hän sanoi: "Sinä et ole minun poikani — olet Don Carlos, veljeni Don Pedroksen poika. Pienenä poikasena sinut salaa ryöstin isältäsi ja vein erämaahan. Lapsesi on tässä, Don Pedros!" huudahti hän ponnistaen kaikki voimansa, jonka jälkeen voimattomana vaipui vuoteelleen.
"Lapseni", kuului kuin kaiku isän suusta ja sydämellisesti hän puristi nuorukaista rintaansa.
"Veljeni!" huudahti Hermosa tuolilta hypähtäen, jolle liikutuksesta oli vaipunut. "Sinäkö, veljeni, olit siis henkeni pelastaja, saattajamme erämaassa aavistamattamme rahtuistakaan, mitkä sisälliset siteet meitä yhdistivät. Jumalani, kuinka kaiken tämän piti tapahtua!"
Tämän kohtauksen kestäessä Tiikerikatti yhä oli kuolontapaiseen uneen vaipuneena. Kerran raotti kuoleva silmäänsä ja yhä kalpenevilta huuliltaan kuului ainoa sana: "Anteeksi!"
Huulet ummistuivat ja hetkisen kamppailtuaan Tiikerikatti jäi liikkumattomaksi. — Hän oli kuollut.
"Jumalan sormi on tässä!" lausui Don Pedros syvästi liikutettuna.
"Rukoilkaamme onnettoman sielun puolesta!"
Ja langeten sitten ruumiin viereen polvilleen hän rukoili ja kaikki läsnäolijat seurasivat esimerkkiänsä.