WITUH.
Ensimmäinen luku.
Nuori siirtolainen. — Saapumus. — Talon ystävä.
Kesällä vuotta 1814 lähestyi laiva Etelä-Amerikan itärannikolla olevaa Buenos-Ayres nimisen melkoisen kauppakaupungin satamaa, ja mukanaan oli suuri joukko matkailijoita. Siirtolaisten joukossa oli myös eräs Thomas Mahr niminen nuorukainen, jonka keskustelusta katteinin kanssa saattoi huomata hänen muutama viikko sitten jättäneen synnyinkaupunkinsa Frankfurtin lähteäkseen ensin mainitussa kaupungissa asuvan Robert Warren nimisen enonsa luo. Tämä harjoitti suuremmoista kauppaa eläinten nahoilla, joita Pampas-nimisiltä heinä-aavikoilta kuljetti ja kuultuansa eräältä kauppaystävältään että sisarensa pojasta tulisi aimo kauppias, kutsui hän tämän jälkimmäisen tulemaan luoksensa. Thomas, joksi tahdomme nuorukaista lyhyesti nimittää, seurasi kutsumusta sitä halukkaammin, kun vanhempansa jo kauan sitten olivat kuolleet.
Peninkulmia leveän La Plata-joen ranta tarjosi Thomakselle omituisen näyn. Pitkät matkat olivat sakeata pensaikkoa, joitten yli siellä täällä milloin mahtavat palmupuut leveine lehtikatoksinen milloin taas aloekasvin jättiläisoksat kullankeltaisen karvaisine kukkineen kohosivat ilmoihin. Lukematon monenkarvainen lintuparvi liikkui niiden oksilla, kun samalla koko rantamaa vilisi mitä erinkaltaisimmista vesilinnuista.
Lukematon paljous aluksia ja venheitä ilmoitti vihdoinkin Buenos-Ayresin sataman läheisyyden, jonne pian saavuttiinkin. Astuessaan maihin Thomas ihmisjoukosta suureksi ilokseen kohta huomasi rakkaan enonsa. Sukulaiset ajoivat nyt vaunuilla kaupunkiin, jonka matkan kestäessä Thomaksella oli erittäin äitinsä kuolemasta paljon kertomista.
Sillä välin lähestyttiin varsinaista kaupunkia. Tässä tarjoutuva maisema ei Thomaksesta ollut niinkään ihanaa, sillä La Platan varrella olevat äärettömät Pampas-nimiset heinä-aavikot ulottuvat peninkulmamääriä sisämaahan.
Hitaasti vierivät vaunut pitkin katuja, kun omituinen joukko ihmisiä tullen sivukadulta seisattui erään puodin edustalle. He olivat kauniita, tummaihoisia miehiä rintoihin asti ulottuvalla parralla.
Kauan Thomas tarkasteli näitä komeiden ratsuin seljässä istuvia miehiä.
"Tuletpa heidät lähemmin tuntemaan", sanoi Warren erästä ratsastajoista ystävällisesti tervehtäessään. "He ovat nimeltä Gauchos, tuon suuren juuri näkemäsi Pampas-aavikon asujaimia. Omistaen monilukuisia karjalaumoja he minulle luovuttavat eläintensä nahkoja; jonka tähden olen aina heidän kanssansa tekemisissä".
Pian saavuttiin talon edustalle, joka sekä kokonsa että komeutensa puolesta paljon erosi muista. Tämä oli Warrenin perheen asunto, jonka kesti-ystävälliset ovet nuorelle sukulaiselle nyt avautuivat.
Talonisäntä esitteli sukulaisensa kotiväelleen ja tarjottua ruokaa sekä juomaa vieras vietiin huoneesensa, jossa hyvässä levossa sai virkistää matkan vaivoista rasittunutta ruumistansa.
Herätessään Thomas kuuli enonsa vilkkaasti keskustelevan erään miehen kanssa, jonka tunsikin samaseksi Gaucholaiseksi, jota enonsa matkalla oli tervehtänyt.
Thomas meni huoneesen, missä molemmat miehet keskustelivat. Gaucholainen nimeltä Wituh, tarkasteli mielihyvällä koreata nuorukaista, ja tultuaan esitellyksi, pyysi häntä ottamaan osaa keskusteluun, joka koski suuremmoista nahkojen hankintaa. Keskustelun molemminpuolisella menestyksellä loputtua Wituh otti sydämellisesti jäähyväiset.
Toinen luku.
Vanhuksen neuvo. — Matkaanvalmistus ja hyvästijättö.
Vuosi oli kulunut umpeen mitään erinomaista Warrenin talossa tapahtumatta. Thomas tuli enonsa kauppaliikkeessä, joka laajenemistaan laajeni, aivan hyvin aikoihin. Peräänkysymys nahoista tuli niin suureksi, että Warren katsoi parhaimmaksi vuosittain lähettää mies nahkain ostoa varten aavikoille. Kysymys vaan oli, ken olisi niin rohkea, tälle pitkälle matkalle lähtemään, seuduille, joilla intialaisten hyökkäyksistä ei ollut varmaa.
Kukapa muu kuin Thomas oli tähän kuin luotu. Mutta tässä asiassa oli
Wituh'inkin mielipidettä kuultava.
Muutamana päivänä tämä saapuikin kolmen aseellisen miehen kanssa Warren'ille. Warren, kauppatoveriaan tervehdittyään, kertoi hänelle tuumansa ja Wituh iloitsi siitä suuresti että Thomas hänen kanssansa tahtoi lähteä matkalle, kuitenkaan salaamatta, että täällä moni vaara oli uhkaamassa erittäinkin intialaisten puolelta, jotka samoilevat aavikoita ja hyökkäävät gaucholaisten alueelle. "Kuitenkin", hän sanoi, "on rohkean miehen helppo ajaa tuon julman, suurimmaksi osaksi pelkurimaisen roskajoukon pakosalle".
Ukko Warren joutui kuitenkin kaikenlaisiin epäilyksiin, kun tuli kysymys sukulaisensa lähettämisestä Pampas-aavikolle. Hän pelkäsi näet nuorukaisen henkeä, mutta Thomasta ei mitkään esteet voineet enään pidättää ja lopulta saikin enonsa suostumaan.
Tuota pikaa ruvettiin nyt matkalle varustamaan. Kaksi urhoollisinta palvelijoistaan Warren valitsi Thomakselle matkatovereiksi. Tarpeellisten muona- ja muitten tarpeitten varustettua he ottivat Warrenilta jäähyväiset. Ukko ei voinut kättä-antaessaan salata hiipivää surullista tunnetta, vaan Wituh sanoi rauhoittaen: "Olkaa huoleti, ukkoseni, minä panen henkeni nuorukaisen edestä alttiiksi ja katson perään, ettei vähintäkään saa tapahtua!"
Kolmas luku.
Rohkea ratsastus. — Levähdys.
Oli ihana kevät päivä kun urhoolliset ratsastajamme olivat Pampas-aavikolle matkalla. Tuo ääretön lakeus oli kuin peite, jonka mehevän vihreästä pohjasta tuhannen tuhannet monen karvaiset kukkaiset nostivat päitänsä. Siellä täällä oli vaan joukko mangolio-puita taikka kaktus-kasveja nähtävänä. Lukemattomat laumat kesyttömiä hevosia oli noilla äärettömillä ruohokentillä laitumella, ja alinomaa näki puhvelihärkä-parveja ja gaucholaisten puolivilliä sarvikarjaa samoavan ympäri aavikkoa.
Nuorukainen ratsasti äännetönnä gaucholaisen rinnalla, kun yht'äkkiä hänen hevosensa pörhisti korviansa, levitti sieraimiansa ja laski päänsä maan tasalle.
"Hevoset vainuvat tovereitaan", sanoi Wituh Thomakselle; "ne kiiruhtavat juomapaikoille, ja koska mekin tarvitsemme virkistystä, niin lienee parasta seurata heidän jälkiänsä", Neljännestunnin kuluttua matkailijamme saapuivat pensastoon, josta juoksevan kirkkaan lähteen vedellä saivat janonsa sammuttaa. Toverit levittivät peitteet pehmoiselle nurmelle ja Wituh seuralaisineen laskeutui puitten siimekseen hetkiseksi levolle.
Parvi intialaisia, joka juomapaikoille oli tullut hevosia kiinniottamaan, oli huomannut matkailijoitten pensastoon tulon, ja päätti tehdä hyökkäyksen.
Neljäs luku.
Hyökkäys. — Voitto.
Wituh oli seuralaisineen vaipunut sitkeään uneen, kun hän yht'äkkiä heräsi hevosen hirnumisesta. Hän herätti heti toverinsa, jotka ensimmältä hänen ilmiannostaan pelästyivät, vaan sitten tarttuivat aseihinsa. Ennenkuin toinen nuoli lensi läpi ilman, joka yhä vähän kuin ensimmäinenkään sattui tarkotettavaansa, matkailijat jo olivat taistelukunnossa, kukin määrätyllä palkallansa.
Rynnäten lähemmäksi lähettivät intialaiset lakkaamatta murhaavia nuoliansa. Kun heidän sotilaistaan kaksi pahoin haavoitettuna kaatui hevostensa seljästä, niin koko parvi hajosi toinen toisestaan hetkeksi, jolloin taistelu taukosi; mutta tuskin saivat matkailijat pyssynsä uudestaan ladanneiksi, kun vihollinen taas aikoi tehdä hyökkäyksen. Nuolen nopeudella he laskeutuen hevosiltaan toisessa kädessä tomahawka niminen intialais-aseensa, toisessa keihäs ryntäsivät jalkasin matkailljoitten kimppuun. Mutta kun Thomas sai hyökkäävän päällikön yhdellä laukauksella kaadetuksi maahan ja useimmat tämän sotilaista olivat jo kaatuneet, niin jälelle jääneetkin hakivat pakenemalla pelastuksensa.
Kahdeksan kaatunutta intialaista jäi taistelu tantereelle, kun sitävastoin matkailljoitten puolella säästyivät kaikki.
Hieman levättyänsä matkailijat nyt käänsivät kulkunsa Wituh'in asuntoa kohti, sillä pelkäämistä oli, että vihollinen piankin tuli monilukuisempana näkyviin.
Viides luku.
Majassa. — Vaarassa. — Urhoollinen puolustus.
Gaucholaisen asunto on tavallisesti tehty savesta ja rakennukseltaan se on piammiten linnoituksen näköinen. Ympäri rakennusten käy leveä, syvä hauta, jonka äyräiden etu- ja takasivulle piikkisiä kaktus- ja orjantappura pensaita on istutettu. Wituh omisti äärettömän sarvikarjalauman, jota kaitsemassa hän piti kahdeksantoista paimenta. Hänen majansa oli sievästi kivistä rakennettu, kun sitä vastoin katto, kuten sellaisissa rakennuksissa on tavallista, oli turpeilla ja puunoksilla peitetty.
Wltuh'in perhe, vaimonsa ja kaksitoistavuotias poikansa, olivat jo sikeässä unessa, kun matkailijat lähestyivät asuntoa. Gaucholaisen emäntä koiran haukunnasta heränneenä nousi peljästyksissään vuoteeltaan, vaan rauhoittui kuullessaan miehensä äänen. Tervehdittyään vaimoansa Wituh hänelle esitteli vieraan. Ruokaillessa emäntä sai kuulla kertomuksen siitä tuimasta taistelusta, jonka matkailijat olivat pamparetkellään kestäneet, eipä hän sitäkään unhottanut mainita, että Thomaksella oli syytä kehua itseänsä hänen henkensä pelastajana.
Koko sen päivää ja seuraavan yön oli aivan rauhallista; mutta seuraava päivä ei ehtinyt iltaan, kun aivan läheltä Wituh'in asuntoa kuului intialaisten kiljuva sotahuuto. Kauhistuneina huudosta asukkaat tarttuivat aseisin. Muutama laukaus katolta kaatoi heti kaksi hyökkäävää intialaista. Hurjassa vimmassa syöksivät nyt muut uudelleen esiin; mutta Wituh, vieraansa Thomas ja urhoisat toverinsa pitivät lakkaamatta ampumista vihollisten riveihin vireillä katon aukoista, jossa kuolettavilta nuolilta olivat turvassa. Vihollisten sotilaita oli jo kahdeksan kaatunutta ja useita haavoittuneita, antamatta kuitenkaan vähintäkään perään, kun yht'äkkiä yli Pampas-aavikon kaikui vieras sotahuuto, joka täytti intialaiset kauhulla. Kun he suurimmassa epäjärjestyksessä yrittivät peräytymään, huomasivat ratsujoukon, joka nähtävästi riensi apuun. Viholliset pakenivat tuuliaispäänä, jättäen kuolleensa ja haavoitettunsa, vastakkaiseen suuntaan, apuun rientäneitten karjapaimenten seuraamina. Kaikki kokoontuivat sitten Wituh'in asuntoon, jossa emäntä sytytetyllä nuotiovalkealla oli voimakkaan aterian valmistanut. Miehet asettuivat sitten nuotion ympärille mehukasta riistapaistia syömään. Wituh oli sitä mieltä että mahdollinen hyökkäys kostonhimoisten vihollisten puolelta olisi estettävä, jonka tähden hän kutsutti kokoon kaikki gaucholaiset ja paimenet yksissä voimin vihollista rankaisemaan. Tähän tuumaan kaikki yhtyivätkin. Talon asujamet menivät sitten levolle ja seuraavan päivän sarastaessa vietiin joka haaralle viestit yhteisestä retkestä intialaisia vastaan. Sunnuntain aamuna kokoontui melkoinen joukko miehiä joka taholta Wituh'in asuntoon. Sotaneuvottelun pidettyä lähti illan pimetessä muudan sata aseellista ratsastajaa pampas-retkelle. Thomas jäi perettä ja kotia vartioimaan, kun liittoutuneet kaikessa hiljaisuudessa lähtivät matkaan.
Kolmannen päivän aamulla he jo pääsivät intialaisten jäljille ja puolenpäivän korvissa syntyi taistelu, joka kääntyi rosvoilija-joukoille hirveäksi tappioksi.
Kuudes luku.
Hauska kotiintulo. — Ero.
Kuudennen päivän aamulla vihdoinkin ratsastajat suurella riemulla palasivat Wituh'in asuntoon, jossa voiton johdosta ilokemut toimitettiin. Thomaksen kanssa suostuttuaan suuremmoisista nahkalähetyksistä gaucholaiset, sekä Wituh'ilta ja hänen perheeltänsä että Thomakselta ottivat sydämelliset jäähyväiset. Myös Thomaskin, joka näissä muutamissa päivissä oli kaikkien rakkauden saavuttanut, mietti paluumatkalle lähtöä ja Wituh tahtoi itse saattaa vieraansa kotio.
Häiritsemättä saapui seurue muutaman päivän kuluttua Buenos-Ayresiin ja vanhan enon ilo oli suuri nähdessään sukulaisensa ihka terveenä edessään.
Warrenille kertoi nyt Wituh kuinka urhoollisesti nuorukainen oli taistellut ja mitä hän koskaan ei voinut unhottaa, kuinka Thomas eräässä hyökkäyksessä oli hänen henkensä pelastanut.
Kolmipäiväisen viipymisen jälkeen tuli gaucholaisellekin eronhetki. Syleillen Warrenia ja Thomasta, jotka hänelle olivat tulleet rakkaiksi, hän nousi satulaansa, kannusti hevostansa ja katosi pian ystävänsä näkyvistä.
Seitsemäs luku.
Kuolon kielissä. — Ijäinen ero.
Seuraavat vuodet Warrenin talossa vierivät erinomaisempia tapahtumatta.
Kauppa kävi oivallisesti, ja sen laajeneminen oli suureksi osaksi
Thomaksen ansio. Mutta kaikki on katoovaista. — Keväällä vuotta 1817
nähtiin Wituh Buenos-Ayresin katuja pitkin ratsastavan Warrenin taloon.
Surullisena ja alla päin tuli Thomas tällä kertaa häntä vastaan.
"Terve tultuanne, rakas ystäväni", huudahti Thomas surullisella äänellä. "Kiitos Jumalan että tulitte enoni luo viimeisille jäähyväisille".
Kyynelsilmin astui Wituh portaita ylös ja meni kuolevan vanhuksen huoneesen. Hänen lähestyessään kuoleva vielä kerran raotti lakastuneita silmiään ja vaivaloisesti liikkui huuliltaan sana "Wituh!" jonka jälkeen päänsä rauhallisesti vaipui alas ja — hän heitti henkensä.
Pitkällisiä surun päiviä Wituh tällä kertaa vietti Warrenin talossa. Tätä hän ei aavistanut. Hän viivähti kaupungissa siksi kunnes väsyneen matkailijan ruumis oli haudattu, jonka jälkeen rupesi paluumatkalle lähtöä säälimään. Jäähyväisten hetki nyt tuntui katkerammalta kuin koskaan ennen ja ratsastaessaan seurueineen kaupungin katuja oli kuin näkisi hän tämän viimeisen kerran.
Ja viimeisenpä erän hän sen näkikin. Muutama kuukausi sen jälkeen hän eräässä taistelussa intialaisia vastaan tuli kuolettavasti haavoitetuksi ja viimeisiä sanojansa oli terveiset Thomakselle.
Helppo on ajatella millä tunteilla tämä vastaan otti tiedon Wituh'in kuolemasta. Thomas sitä vastoin, joka sai enonsa kauppaliikkeen periä, näki vielä monta onnellista päivää ja palautti usein mieleensä muiston kelpo gauchosta.