III LUKU.
Suru tulee tiedon muassa.
Tämän tiedon tultua ei mitään hymyjä enää nähty tuossa herttaisessa kodissa. Mies oli tuonut muassaan sanomalehden, jonka kauheat yksityis-seikat vetivät kokonaan hänen huomionsa puoleensa ja josta hän luki ääneen vaimollensa, kun tämä hiljaisin askelin, vaalein huulin ja tuhka-harmain poskin puuhasi illallista, johon he nyt viimeisen kerran olivat yksinään ryhtyneet. Vieras — julma ja pelottava — istui pöydässä heidän kanssansa tänä iltana ja katkeroitti kaikki ne suloiset ruoat, joita vaimon sievät kädet niin hellällä huolella olivat valmistaneet. Tämän vieraan nimi oli Sota. Se istui vastapäätä vaimoa ja toisella puolella suoraan miestä kohden. Sen varjo hämmensi miehen aivot ja seisautti vaimon sydämen tykytyksen. Vaimo ei voinut syödä ja Hullu huomasi tylsästi, kun hän joskus katsahti ylös sanomalehdestä talrikkinsa vierestä, että vaimon silmiä ympäröitsi suuret mustat kehät, jotta eivät olleet siinä, kun hän ensin oli kohdannut hänet eteisessä tänä aamuna.
Illallisen perästä mies lähti ulos, joka oli uusi mielensairauden merkki, sillä hän ei ollut koskaan ennen tietänyt mitään semmoista aikaa, jolloin hän vapaa-ehtoisesti olisi jättänyt sievän kotinsa ja armaan puolisonsa, etsiäkseen muitten ihmisten seuraa. Hän viipyi poissa myöhäiseen saakka, ja vaimo oli nukkuvinansa, kun hän tuli sisään. Vaimo oli itkenyt yksinäisyydessään, ja hänen sydämensä oli niin kipeä, ettei hän uskaltanut antaa miehelle sitä "hyvän yön" suudelmaa, jota hän ei koskaan ennen ollut laiminlyönyt. Aamulla vallitsi sama raskas mieli-ala; ja sama varjo istui heidän kanssaan aamiaispöydässä ja teki pilkkaa Hullusta, kun hän luki aamun sanomalehteä eikä nähnyt niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen vaimonsa poskia myöten alas.
Hän ei tullut kotia päivällisille, vaan lähetti sanan, ettei hän työn tähden päässyt konttoristaan; ja oli jo myöhäinen ilta, kun hän tuli illalliselle. Hänen synkkämielisyytensä näytti hävinneen: ja hän oli tavattoman, luonnottoman iloinen ja lempeä nuorta vaimoansa kohtaan. Hän tuli yhdellä hyppäyksellä astuimista ylös, otti vaimon hellästi syliinsä niiltä alhaisemmilta portailta, jossa tämä tavallisesti odotti häntä, ja, suudeltuaan häntä kymmenkunnan kertoja, kantoi hänet ruokasaliin, jossa teepöytä jo oli katettu. Koko aterian ajan jutteli hän kaikista asioista, paitsi tuosta kauheasta Varjosta, joka istui vastapäätä häntä ja jota hän ei ollut näkevinänsä. Kun illallinen oli syöty, talutti hän vaimonsa arkihuoneesen ja istuutuen akkunan viereen, jonka ylitse suikerteli ruusupuu, josta muutamat kukat olivat järjestetyt vaimon hiuksiin, asetti hän tämän syliinsä, suuteli häntä kerta toisensa perästä ja sanoi viimein vapisevalla äänellä: "Metta, kuvernööri on vaatinut enemmän sotaväkeä".
Ei tullut mitään vastausta paitsi että miehen rintaa vasten painettu pää lähistyi sitä vielä enemmän ja että kuului joku ääni, ikäänkuin nyyhkytyksestä, joka tukahutettiin valkoiseen kaulaan.
"Etkö luule, Metta, että minun — se on — meidän — tulee tehdä jotakin — maamme edestä?"
Nyt kuului vähäinen valitushuuto.
"Enkö minä kahta kokonaista päivää ole tehnyt liinan kaavetta ja ommellut kääreitä ja kiertänyt niitä kokoon? Ja (tässä hän purskahti itkuun) minä olen varma, että mielelläni teen sitä joka päivä — jos — jos — jos siitä vaan on jotakin hyötyä".
Sitten virtasivat hänen kyyneleensä runsaasti ja lakkaamattomat nyyhkytykset pudistuttivat hänen hoikkaa vartaloansa, ikäänkuin joku suuri syvänne äkkiä olisi auennut.
"Voi, en minä sitä tarkoittanut!" lausui Hullu. "Etkö luule, että minun tulisi tehdä jotakin? — että minun tulisi — tulisi — mennä?"
"Mennä! mihin?" vastasi vaimo teeskenneltyllä kummastuksella, sillä hän ei tahtonut ymmärtää.
"Sotaan, armaani", vastasi mies leppeästi.
"Kuinka!" huudahti Metta. "Sinä! sinä! puolisoni! Oi, se ei ole, se ei voi olla niin! Ei suinkaan se ole tarpeellista. Emmekö voi tehdä kylläksi — puolestamme — ilman sitä? Oi, lemmittyni, minä kuolisin!" Hän nyyhkytti, niinkuin hän olisi tahtonut näyttää todeksi sanojansa, ja riippui kiinni miehen kaulassa, vuorotellen itkien ja suudellen häntä hämmennyksissään.
"Voi, jos minun täytyisi kadottaa sinut! Lemmittyni, lemmittyni! muista meidän sievää kotiamme! sinun kirkasta tulevaisuuttasi ja — ja", hän kuiskasi jotakin miehen korvaan. "Varmaan jonkun täytyy jäädä kotiin; ja miks'et sinä?"
"Ei, ei, armaani", vastasi mies, "älä kiusaa minua! Minä tiedän, että se on haikeata; mutta minä en voisi katsoa silmiisi ja tietää, että olen väistynyt tästä vaatimuksesta. Ei, vielä enemmän, armaani! minä en voisi punastumatta katsoa tuon vähäisen lapsen viattomiin kasvoihin, jos olisin kieltäynyt ottamasta miehen osaa siihen suureen taisteloon, jota kansakuntamme taistelee vääryyttä vastaan. Minä en voisi nähdä lastasi ja ajatella, että se kukaties joku päivä punastuu isänsä pelkurimaisuutta!"
Niinkuin se ei olisi ollut aivan yhdentekevää tulossa olevalle pienokaiselle, jäikö hänen isänsä yhä edelleen siksi ahkeraksi ja menestyväksi asian-ajajaksi, kuin hän tähän saakka oli ollut, vai rupesiko hän punakätiseksi miesten surmaajaksi; taikka, todella, oliko se enemmän mainitun toivotun perillisen mieleen ja hänelle edullisempi, että hänen isänsä astuisi mieluisammin edellistä kuin jälkimäistä tietä!
Kuitenkin huomasi nuori vaimo, että oli turha taistella semmoisen kanssa, joka niin ilmeisesti väärin ymmärsi asiat, ja lepäsi itkien ja nyyhkien miehensä sylissä, siksi kuin tämä oli sytyttänyt hänen mielikuvituksensa, iloisesti puhuen sotaisesta kunniasta ja kotiintulon suloista, jolloin Rauha oli seppelöivä hänet laakereilla ja valmistava mitä loistavimmat pidot niille sankareille, jotka menivät ulos taistelemaan oikeuden puolesta.
Muutamien päivien perästä lähti hän siis pois, puettuna sodan narripukuun ja välttäen vaimonsa kyynelöitsevää katsetta sekä ylpeillen siitä, mitä hän teki.
Hän oli kapteenina "Peru'n Voittamattomissa", jotka muodostivat B. komppanian yhdessä jalkarykmentissä, joka alussa kerskaili summattomasti, kohta sen perästä aika lailla pötki pakoon ja myöhemmin tappeli melkoisesti sisällisessä sodassa, joka silloin oli juuri alkanut.
Tämän mielensairauden laatu oli siihen aikaan niin tavallinen, että sitä käy kulkutautina pitäminen. Sen etevimmät tunnusmerkit olivat vastustamaton halu pitää sinisiä vaatteita ja kantaa vaarallisia aseita ynnä taipumus käyttää näitä sangen ikävällä ja välinpitämättömällä tavalla. Löytyi monta helpompaa kohtausta, joissa hulluus huomattiin ylen äänekkäistä ja uljaista puheista siitä, mikä oli tehtävä. Nämät kohtaukset eivät olleet ensinkään vaarallisia, kosk'ei niistä milloinkaan tullut sen enempää. Ankarasti sairastuneet saivat eri paikoissa eri nimet. Muutamissa heitä kutsuttiin "Sinisiksi Pojiksi", "Maan Toivoksi" ja "Meidän Urheiksi sotilaspojiksi"; toisissa heitä sanottiin "Lincoln'in Palkkalaisiksi", "Abolitionistein Laumoiksi" ja "Yankee-Vandaleiksi". Sopii myöskin muistuttaa, että edellinen nimittämistapa tavallisesti vallitsi niissä maakunnissa, jotka olivat pohjoispuolella niin kutsuttua "Mason ja Dixon'in linjaa", jälkimäinen sen eteläpuolella. Molemmat tiesivät aivan samaa. Eroitus oli vaan kumeallekin maan-osalle omituisessa lausetavassa. Kaikki nämät nimet, oikein käännettyinä, tarkoittivat Hulluja.