IV LUKU.
Ojasta allikkoon.
Neljä vuotta on kulunut ja Hullumme venyy nurmikolla ryhmäisten vaahterain alla sen vähäisen asunnon edessä, josta hän, stoalaisesti halveksien nuoren vaimonsa kyyneliä, lähti pois.
Peuhaava pikku tenhotar, jota hän nimittää "Lil'iksi", käy leikkisotaa soturi-isäänsä vastaan, jota hän ei ole koskaan nähnyt ennenkuin viikko takaperin, mutta jota hän nyt polkee ja sysäilee ja nakkelee sillä korkealla ylenkatseella hätyytetyn tunteitten suhteen, joka osottaa, kuinka paljon hän luottaa tämän kykyyn "kestää vastuksia niinkuin hyvä soturi". Nojaten selkäänsä puun runkoa vastaan, kasa utuista valkoista vaatetta leviten sen keveän pilkkuisen muslinin yli, joka kohoo hänen ympärillänsä viileässä uhkeudessa, kun hän istuu pitkässä ruohikossa, nähdään Metta, urhoollinen nuori vaimo, jonka kyynelet lakkasivat vuotamasta, kun hän havaitsi, että ne eivät kyenneet pidättämään Hullua sodan melskeestä, ja muuttuivat kaikki hymyiksi, jotka talletettiin, siksi kuin hän palaisi ja tulisi jälleen järjellensä.
Oi! monta tuhatta kertaa oli hänen sydämensä seisattunut pelosta miehen puolesta; ja nyt, kun hän iloisesti katselee leikkiä, voimme eroittaa, että hänen kasvonsa näyttävät vanhemmilta, kuin miksi olemme ne ennen huomanneet. Hänen harmaissa silmissään on totisempi loisto, vaikka ne ovat täynnänsä iloa; hänen huulensa ovat tottuneet olemaan tarkasti suljetut, niinkuin ne tahtoisivat pidättää pelon nyyhkytyksiä; ja hänen kätensä liikahtaa usein kylkeen päin, ikäänkuin se tahtoisi läsnä-olollansa viihdyttää murheellisen sydämen hurjaa tykytystä. Eikä ihmekään; sillä se Varjo, joka istui heidän pöydässänsä neljä vuotta takaperin, oli ollut aamiaisella, päivällisellä ja illallisella hänen kanssansa aina sitten, siksi kuin Hullu palasi viikko takaperin. Hän tietää, että hän on tullut vanhaksi — elänyt monta kymmenkunta vuotta näinä neljänä vuonna; mutta hän on täydellisesti antanut anteeksi sille asialle, joka tietämättänsä oli syypää kaikkiin hänen suruihinsa, ja valmistelee paraikaa ahkerasti vaatteita, jotka eivät kanna mitään jälkeä miehen onnettomasta taudista. Sopii todella sanoa, että hänellä on jonkunlainen anteeksi-annettava ylpeys siitä éclat'ista,[13] jolla mies palaa. Häntä on ylennetty ja virallisesti sanomalehdissä mainittu miehuullisesta käytöksestä, ja yleiset käskykirjeet ja ilmoitukset ovat sisältäneet hänen nimensä, samalla kuin sanomalehdet ovat olleet täynnänsä hehkuvia kertomuksia hänen urhoollisuudestaan. Hän on nyt översti; hän on nimitetty prikati-kenraaliksi, mutta hän ylenkatsoo semmoista kunniaa, joka tulee aivan niinkuin itsestänsä eikä ole saavutettu kovilla sivalluksilla. Hän käy neljättä kymmentä; ja kun hän telmii heidän esikoisensa kanssa, katsoo vaimo eteenpäin moneen monituiseen autuaalliseen aikakauteen heidän sievän kotinsa suloisessa yksinäisyydessä.
"No, noh, Lily! mene nyt leikkimään Pedron kanssa", sanoo hän viimein. "Sinä väsytät isää. Hän ei ole tottunut telmimään semmoisen tukevan pikku tytön kanssa".
Vaimo on puoleksi sukkamielinen lapsensa suhteen, joka kiinnittää itseensä isän huomion, jota hän niin kauan aikaa on ikävöinnyt. Lapsi menee vanhan Newfoundlandin koiran luo, joka lojuu puun toisella puolella; ja kun vanhemmat katsovat toisen kerran sinne, ovat lapsen kultaiset kiehkurat levinneet koiran pörhöiselle turkille ja molemmat nukkuvat. Vaimo vetää miehensä käden polvellensa, laskee pois neulansa ja unhottaa koko maailman iloissaan miehensä läsnä-olosta ja yhteydestään hänen kanssaan.
"Tiedätkö, Metta", sanoi mies pitkän äänettömyyden perästä, "että olen puoleksi aikonut lähteä takaisin?"
"Takaisin! mihin?" kysyi vaimo kummastuneena.
"No, takaisin Etelään, josta juuri olen tullut", vastasi hän.
"Kuinka! elämäänkö siellä?" kysyi vaimo hämmästyneellä katsannolla.
"Aivan niin; ainakin toivon sitä", vastasi hän iloisesti.
"Mutta ethän sinä suinkaan totta puhu, Comfort", sanoi vaimo, ja jonkunlainen tuskan vivahdus huomattiin hänen äänessään.
"Totta, armaani!" mies vastasi. "Näetkö, tämä on se tapa, jolla asiaa katson. Minä olen ollut poissa neljä vuotta. Nämät toiset toverit, Gobard ja Clarke, ovat tulleet tunnetuiksi ja vieneet koko minun työni. Se ei voinut olla toisin. Jolleivät he, niin joku muu olisi sen tehnyt. Ihmiset tarvitsevat asian-ajajia yhtä hyvin kuin lääkäreitäkin. Niinmuodoin minun täytyy alottaa uudestaan siinäkin tapauksessa, että jään tänne".
"Mutta se ei voi olla niin vaikeata", keskeytti vaimo. "Sinä et tiedä, kuinka moni sinun entisistä klienteistäsi on kysynyt sinua ja ainoastaan odottanut kotiintuloasi, taas jättääksensä asiansa sinun haltuusi".
"Luonnollista kyllä; mutta se käy vaan vähitellen, ja minä olen menettänyt neljä vuotta. Muista vaan, että käyn jo neljättä kymmentä; ja meillä on ainoastaan tämä asunto ja jäännös säästöistäni armeijassa — varsin vähä niitten varojen rinnalla, joita toivoin tähän aikaan omistavani", sanoi hän hiukan alakuloisesti.
"Mutta ei suinkaan sillä ole mitään kiirettä. Me olemme vielä nuoret ja meillä on ainoastaan Lily. Me voimme elää hyvin itseksemme, ja sinulla on ennen pitkää oleva paljon enemmän tointa kuin ennen. Minä olen varma siitä", kiirehti hän sanomaan.
"Mutta, armaani, tiedätkö, että minä puoleksi pelkään tänne jäämistä? Tosin kyllä näytän ruskettuneelta ja karkealta — ja kuka ei siltä näytä, joka astui meren luo Sherman'in[14] kanssa? — ja partani, joka on kasvanut pitkäksi ja tuuheaksi, antaa epäilemättä minulle tukevan ja lujan ulkomuodon; mutta en ole moneen kuukauteen ollut terve. Minä painan paljon vähemmän, kuin sotaan lähtiessäni; ja tuo vanha haava keuhkoissani on viime aikoina vaivannut minua. Tohtori Burns sanoi minulle, että ainoa keino pidentää päiviäni oli pitkä lepo jossakin lämpimämmässä ilman-alassa. Hän sanoo, että minä olen kulunut; ja tietysti tämä viittaa heikkoon kohtaan, niinkuin kuluneissa vitjoissa. Minä pelkään, etten koskaan enää voi virkaani toimittaa. Näyttää siltä, kuin tuskin jaksaisin istua kirjoituspöydän ääressä tai puhutella jury'a".
"Onko niin laita, lemmittyni?" kysyi vaimo vapisevin huulin, ja onnellisuus katosi hänen kasvoistaan, jättäen jälkeensä sen harmaan synkeyden, joka noina pitkinä odotusvuosina oli asunut niissä.
"On", vastasi hän hellästi; "mutta älä käy levottomaksi. Ei se ole mitään vaarallista — ei ainakaan nyt vielä. Minä ajattelin, että, koska meidän kuitenkin tulee alottaa uudestaan, ehkä olisi parasta muuttaa Etelään. Me voisimme ostaa maatilan ja ruveta maa-elämään muutamiksi vuosiksi; ja kukaties minä tuossa ilman-alassa pääsisin kokonaan tästä vastuksesta. Tätä juuri tohtori neuvoo".
"Mutta onko siellä turvallista olla? Voimmeko elää siellä kapinoitsiain keskellä?" kysyi vaimo huolestuneena.
"Oh", vastasi mies joutuisasti, "sitä minä en pelkää. Sota on ohitse, ja me, jotka olemme taistelleet toisiamme vastaan, olemme nyt parhaita ystäviä. Minä en luule, että siellä on vähintäkään vaaraa. Moniaita kuukausia on ehkä vähän epäjärjestyksiä muutamissa maakunnissa; mutta ne ovat harvat eikä niitä kestäne kauvan".
"Hyvä, ystäväni", sanoi vaimo miettiväisesti, "sinä tiedät, että minä aina tahdon sanoa, niinkuin Ruth, vieläpä aivan iloisesti: 'mihin sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä'. Sinä ymmärrät asiat paremmin kuin minä; ja jos sinun terveytesi sitä vaatii, on se arvelematta tehtävä. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että tämä asia totisesti huolestuttaa minua".
"Oh", vastasi mies, "tietysti siellä tapahtuu suuria muutoksia! Orjuus on hävitetty, ja asiain täytyy käydä uusia vakoja myöten; mutta minä luulen, että maa pääsee pian järjestykseen, kun orjuus nyt on poistettu. Tehtaita on kosolta syntyvä, uusia asukkaita on tulvaava sinne, ja ennen pitkää se on hauskin osa maastamme. Minun luullakseni viides osa sotureistamme — vieläpä parhaat heistä — vähemmässä kuin kahdessa vuodessa löytää kotinsa Etelässä, niin pian kuin he vaan suoriuvat entisistä asuntopaikoistansa ja tapaavat uusia mieltänsä myöten".
Niin hän puhui, ajattelematta, ettei kolmen vuosisadan yhteiskunnallisia oloja voi kerrassaan muuttaa eikä liioin pelkän voiton kautta sovittaa erimielisyyksiä, jotka ovat kestäneet miespolvia ja viimein kypsyneet sodaksi — ettei katkennutta rengasta voi taatusti korjata ainoastaan sillä, että panee sen eri katkelmat vierekkäin, vaan että niitä täytyy sulattaa ja takoa, ennenkuin ne oikein juottuvat yhteen.