XLV LUKU.
Ylpeys ylpeyden voittajana.
Tuon vaarallisen öisen ratsastuksen jälkeen Nuori Lollard oli tullut erittäin ja yksistään Lily Servosse'n omaksi. Kiitolliseksi muistoksi tuosta sankariteosta käsky annettiin Warrington'issa, ettei kukaan muu saisi ratsastaa tällä huolellisesti kasvatetulla hevosella, paitsi sen nuori emäntä taikka se, jolle hän antoi nimenomaisen luvan sitä tehdä. Kun isän yhteiskunnalliset toimet ja tehtävät vähenivät, ruvettiin vanhan tavan mukaan jälleen ratsastamaan siellä täällä maaseudun teillä — isä ja tytär muuttuen eroamattomiksi kumppaneiksi, mutta äiti lisääntyneitten taloudellisten huolten tähden harvoin seuraten heitä. Välisti tytär kuitenkin lähti yksinään.
Jossakin tämmöisessä tilaisuudessa, ei kauan aikaa edellisessä luvussa esiteltyjen tapausten jälkeen, Lily eräänä päivänä yhtäkkiä tapasi kahlekunnan koiria, jotka vereksiltä jäljiltä ajoivat jotakin otusta matalassa metsässä vasemmalla puolella hänen kulkemaansa tietä. Tämä ei suinkaan ollut mikään harvinainen seikka näillä tienoilla; ja vaikkei hän itse koskaan ollut ottanut osaa mihinkään metsästykseen, hän kuitenkin oli niin usein kuunnellut kertomuksia niistä ja huomannut, kuinka suuresti ne hänen isäänsä kiihdyttivät ja ihastuttivat ne harvat kerrat, jolloin hän tiesi hänen niihin ryhtyneen, että hänen suonensa tykkivät nopeammin, kun metsästys kääntyi tietä kohden ja kävi kiivaammaksi ja tulisemmaksi ja hälinä joka silmänräpäyksessä kasvoi kovemmaksi ja hurjemmaksi.
Nuorella Lollard'illa oli muutamia kertoja ratsastettu ajometsästyksessä, eikä se ollut unhottanut semmoisen kummallista kiihkoa. Kuullessansa, kuinka metsästäjät nyt joutuin lähestyivät, se pysähtyi ja seisoi niinkuin kuvapatsas, jollei ota lukuun sitä vävähyttävää iloa, joka kävi hänen ruumiinsa läpi joka kerta, kuin tuo meluava soitto uudestaan kajahti, hänen väriseviä korviansa, siirotettuja sieraimiaan ja pitkää, syvää hengitystänsä. Lily tiesi, ettei se kauaksi jäisi tähän asemaan; ja vaikka hän olikin perin peloton hevosnainen, häntä ei kuitenkaan erittäin huvittanut se ajatus, että hänen ratsunsa karkaisi pois matala-oksaisen, toiskasvuisen metsän poikki koirien perään. Hän kovasti epäili, pystyisikö hän hallitsemaan sitä. Puoleksi nauraen hän ajatteli sitä surkeata, ryysyistä tilaa, johon hän pian joutuisi, jollei tämä häneltä onnistuisi. Hän näki, kuinka ulkonevat oksat sieppasivat pois hänen sievän hattunsa, kuinka hänen häilyvä ratsuhameensa hakaroitsi kiinni okaisin ja orjantappuroihin, ja ehkä joku hänen liehuvista kiharoistaan tarttui johonkin puuhun, niinkuin Absalom'in. Ei hän kuitenkaan kertaakaan ajatellut satulastaan astumista. Hän terästi mieltänsä kaikkea vastaan, mikä voisi tapahtua, ja päätti, että, jollei hän hyvin tietäisi voivansa pidättää ratsuaan, hän antaisi sen mennä menoansa pikemmin, kuin sallisi sen luulla, että se pystyi tekemään toisin, kuin hän tahtoi. Kukaties hän ei ollutkaan niin peräti haluton koettamaan yhtä tuommoista syöksyä vesakkoon, joista hän oli kuullut niin usein kerrottavan ja joissa ei harjaantunut hevonen tarvitse mitään ohjausta; joissa todellakaan ei voi yrittääkään sitä neuvomaan, koska se vaistomaisella varmuudella juoksee metsän sopivimpien aukkojen halki. Hän taputti ratsunsa kohotettua kaulaa ja puhutteli sitä varsin viihdyttävällä äänellä, kun metsästys tuli yhä lähemmäksi. Yhtäkkiä ja kun hän juuri odotti saavansa nähdä koirien täyttävän viidakosta tien puolelle, ne tekivät äkillisen käännöksen vasemmalle ja kiitivät pois pitkin pientä harjannetta, joka kävi melkein rinnakkain tien kanssa. Silloin hän laski hevosensa valloilleen, ja se lennähti eteenpäin komeimmassa kulussaan melkein metsästäjien rinnalla silmällä ja korvalla tyystisti tarkaten jokaista osotusta koirien läsnä-olosta.
Se harjanne, jota myöten metsästys kävi, kulki melkein keskivälillä sitä tietä, jolla Lily oli, ja jotakin toista, johon tämä saatti melkein puolen penikulman päässä siitä paikasta, johon Lily oli pysähtynyt. Juuri ennenkuin tultiin tälle tielle, maa vietti jyrkästi sitä päin, kävi aukeammaksi ja lautui tien toisella puolella laajaksi laaksoksi, ulottuen jollekin joelle, joka oli reunustettu tuuheilla pajupensailla ja sieltä täältä tiploitettu tiheällä kaislikolla. Tätä suojaa ajettu otus ilmeisesti pyrki saavuttamaan.
Lily tunsi koko metsämiehen hurjan innon kuohuvan rinnassaan, kun Nuori Lollard syöksähti pitkin hiukan aaltoilevaa tietä, vieläpä pari kolme kertaa huomasi itsensä kehoittavan sitä, kun hän luuli, että otus oli päässyt varttamaan. Lähestyessään teitten yhtymäpaikkaa hän kuuli korkean halloon toiselta tieltä, ja, silmänräpäys sen jälkeen, nähden, kuinka otus nopeasti luikersi jonkun viidakon aukon poikki, hän vastasi kimeällä äänellä, niinkuin isä oli opettanut häntä. Tuskin seitsemänkymmentä kyynärää otuksen takaa tuli koirajoukko; ja kun otus huipahti tien poikki tuolle aukealle alalle, joka johdatti alas joelle, ne remahtivat kovempaan ja rajumpaan kööriin ja sitten, niska niskan vieressä, lyhyellä maltittomalla haukunnalla, suonikkaat, lainehtivat selät samalla haavaa nousten ja laskien, yksi heistä koiranpituuden verran toisten edellä ja muuan onneton toveri yksinään ponnistaen eteenpäin muitten perässä, ne pyyhkäsivät pitkin vanhojen maisi-sarkojen sileätä pintaa saaliinsa kimppuun. Lily'n koko huomio oli niin kiintynyt tuohon näkyyn ja hevosensa vilpastuttavaan liikuntoon, että hän tuskin havaitsi sitä ratsumiestä, jonka halloon hän oli kuullut, vaan riennähti eteenpäin tietämättä mistään muusta, kuin ajosta, jonka osan-ottajaksi hän nyt oli joutunut. Hän epäselvästi näki yhden ratsumiehen, joka saapui teitten yhtymäpaikkaan melkein samaan aikaan, kuin hän itse, ja jolla oli tukeva harmaa hevonen, jonka pitkistä askelista itse Nuori Lollardkin pääsi vaan vähän etenemään niillä harvoilla sadoilla kyynärillä, joita he lensivät yhdessä, ennenkuin ajo oli päättynyt. Metsästäjä hypähti samaa päätä maahan ja, juosten koirien keskelle, korjasi otuksen, ennenkuin ennättivät repiä sitä, ja lähestyi nyt Lily'a, pitäen ylhäällä komeata punakettua. Astuessaan hän silitti sen rypistynyttä nahkaa ja levitti sen pöyhkeätä häntää koko vanhan metsästäjän tarkalla arvostelemisella ja nosti sitä ilmaan Lily'n katseltavaksi, huudahtaen: —
"Kaunis poika, Madam, ja loistava ajo — ainakin loistava puuskaus lopuksi! Ja urheasti ratsastettu, Madam, suvaitkaat minun sanoa se, urheasti ratsastettu!" Puhuessaan hän kohotti hattuansa, hymyili iloisesti ja jatkoi: "sallikaat minun lahjoittaa teille tämä voitonmerkki, Madam, jommoista harvat ladyt koskaan ovat yhtä hyvin ansainneet. Te pääsitte sievästi ensimäiseksi sen luo, kun se menehtyi, vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä kovin epäkohteliaasti kiiruhdin hevostani, kun näin teidän joutuvan sen edelle. Me olimme alusta melkein tasakannalla tiellä, ja minusta oli kovin kiusallista, etten kyennyt pysymään teidän rinnallanne. Teillä on oivallinen hevonen", hän lisäsi pantuaan ketun Lily'n satulaan rippumaan. "Minä en luullut, että näillä seuduilla löytyisi hevosta, joka veisi voiton minun hevosestani".
Hän osotti kädellään omaa hevostansa; ja yhdellä silmäyksellä Lily tunsi sen samaksi harmoksi, joka oli häviämättömästi piirretty hänen muistiinsa ja joka oli tuonut hänen isänsä vaarasta varoittavan sanansaattajan ja rakastajan, joka turhaan pyysi häntä omakseen, vaikka hän oli vienyt muassaan hänen sydämensä.
"Tämä siis on Mellville'n isä, se mies, joka seisoo meidän ja onnemme välillä," Lily lausui itsekseen, luoden silmiänsä toiseen ja tuntien, että hänen poskiansa punotti vielä enemmän, kuin metsästyksen into saatti oikeuttaa. Hän näki edessään pitkän, ylpeäkasvoisen miehen, jonka silmät eivät ilmoittaneet mitään päättäväisyyden puutetta ja jonka tiveästi ummistetut huulet vahvistivat sitä ajatusta, johon silmien ja otsan johdolla vaistomaisesti joutui. Hänen lyhyeksi leikatulla parrallansa ja hiukan kähertyneellä tukallaan oli sama uhkea, ruskea väri kuin hänen poikansakin, paitsi että niissä siellä täällä näkyi harmaita juomuja. Vartaloon ja kasvonjuonteisin katsoen hänen poikansa tuli suuresti häneen, vaikka edellinen heistä oli lienteämpi kontuureiltaan ja ehkä hiukan vähemmän säännöllinen ja tyly käytöksen puolesta. Huolimatta siitä vääryyden tunteesta, joka oli äitynyt Lily'n povessa siitä asti, kuin hän oli kuullut, kuinka tämä vastusti hänen liittoansa lempipoikansa kanssa, hän ei voinut olla tuntematta ylpeyttä rakastajansa isän puolesta. Sillä aikaa kuin hän oli tehnyt nämät havainnot, toinen oli tuntian silmällä tarkastanut Nuoren Lollard'in ruumiin suhteita sekä lausunut ajatuksiansa sen oivallisista ominaisuuksista. Koirat mitkä olivat pitkällänsä, mitkä läähöttivät peräti uupuneina taikka piehtaroivat ja joivat läheisestä joesta.
"Oivallinen hevonen, Madam, ja mainiosti kasvatettu. Ulkomuodosta päättäen, olen varmaan nähnyt sen ennen, vaikken nyt voi johdattaa mieleeni, missä. Ei mitään semmoista sukuperää, jota usein tavataan täällä. Hiukan enemmän luuta, kuin meidän täysiverisissä hevosissamme yleisesti. Te tiedätte arvattavasti sen sukuperän, Madam. Ei kukaan voisi ratsastaa semmoisella hevosella ja ratsastaa sillä tapaa, kuin te, arvoa panematta sen ominaisuuksiin. Antakaat minun katsoa," hän jatkoi vastausta odottamatta ja astuen taaksepäin pari kolme askelta, että hevosen ensemble paremmin pääsisi näkyviin, "se tulee — ei — kyllä, se tulee suuresti — översti Servosse'n Lollard'iin".
"Ja se on Nuori Lollard", lausui Lily.
Mies loi nopeasti silmänsä Lily'n kasvoihin ja antoi niitten vaipua, tarkasti katsellen hänen pukuansa ja vartaloaan, hevosen puoleen jälleen, jolloin hän miettien sanoi: —
"Ah, niin! Minä muistan hänen puhuneen itselleni tästä varsasta. Sen emä oli Glencoe'n sukua, hän, luullakseni, sanoi".
"Niin oikein," myönsi Lily.
"Entä te?" hän kysyi, katsoen Lily'a täydellisesti kasvoihin.
"Minä olen Lily Servosse," hän vastasi yhtä tyvenellä äänellä, kuin kysyjän oma.
"Niin minäkin päätin," toinen vastasi. "Överstin on syytä ylpeillä sekä tyttärestään että hevosestaan," hän lisäsi levollista hyväksymistä osottavalla äänellä. "Ja minä olen kenraali Gurney. Suvaitkaat minun itse esitellä itseäni, miss Lily, ja toivoa, että joudumme likempään tuttavuuteen". Hän kohotti hattuansa jälleen ja tarkasteli tyystisti Lily'a, samalla kuin hän ojensi hänelle kättänsä. Lily'n muoto ei muuttunut, ja hän sanoi täydellisellä tyvenyydellä: —
"Minä kiitän teitä. Minä olin myöskin tullut siihen päätökseen, että se olitte te".
Toinen hymyili tätä sanojensa kaikua ja arveli, katsellen omaa hevostansa: "todellakin! Te olette siis nähnyt sen ennen?"
"Kahdesti".
"Niin. Tämä muistuttaa minulle, miss Lily, että olen velkaa teille siitä, ettette vähä aika takaperin suostunut poikani tarjomukseen. Näyttää omituiselta, kun kiittää jotakuta tämmöisestä; ja nyt, kun olen nähnyt teidät," hän lisäsi iloisesti, "en voi kummastella, että hän teki tarjomuksen. Hänen ikäisenään olisin luullakseni, melkein varmaan, pannut itseni saman kohtalon alaiseksi".
"Ei, jollei tämä hevonen olisi ollut minun myötäjäisiäni, pelkään minä," vastasi Lily vallattomasti.
"Noh," arveli toinen nauraen, "tätä paria ei saisi eroittaa. Mutta totisesti puhuen," hän lisäsi, "minä olen kiitollinen siitä, että hylkäsitte hänen tarjomuksensa, ja minä toivon, että minun sopii lausua sitä ilman teitä loukkaamatta. Minua ei kummastuta, että hän rakastui niin suloiseen tyttöön, kuin teihin, enkä minä oudoksu hänen suruansa; mutta teidän täytyy tietää, miss Lily, että vanhemmat mielellään laskevat tuumia lastensa puolesta, ja me olimme erittäin ajatelleet toista vaimoa Melville'lle. Minä varon, että teidän hylkäämisenne käy niin kovasti hänen sydämmellensä, ettei meille tule milloinkaan mitään miniää; vaikka se ehkä auttaa häntä saamaan voittoa rakkaudestaan".
"Mutta minä en hyljännyt häntä, kenraali Gurney," Lily lausui tyvenellä avosydämmisyydellä.
"Te ette hyljännyt häntä? Minun ymmärtääkseni hän sanoi, että hän oli hyljätty; taikka ainakin hänen äitinsä kertoi sen minulle," vastasi hän kummastuneena.
"Minä sanoin hänelle," Lily vastasi toisen kysyvään ääneen ja kummastuneesen katseesen, "että niin kauan kuin hänen isänsä vastusti sitä, ei voinut ajatellakaan mitään avioliittoa meidän välillämme".
"Ja miksi te tämän ehdon teitte?" toinen kysyi kummastuneena. "Semmoinen vaarin-otto rakastajan velvollisuudesta vanhempiansa kohtaan ei ole tavallinen meidän amerikalaisissa lady'issamme".
"Minä kieltäysin selittämästä sitä Melville'lle," Lily vastasi, "mutta teidän on oikeus kysyä. Vähän taikka ei ollenkaan ajateltu hänen lapsen-velvollisuuttansa tässä asiassa. Minusta se yksinkertaisesti oli velvollisuus, jota minun tuli suorittaa teitä kohtaan".
"Kuinka, minua kohtaan? Minä en ymmärrä," toinen sanoi hämmästyneellä katseella.
"Koska te lähetitte tuon varoituksen, joka pelasti isäni hengen," Lily vastasi vakaasti.
Kenraali Gurney hypähti ylös ja punastui otsakulmia myöten.
"Te päätätte siis niin!" hän kysyi terävästi. "Mistä, jos saan kysyä?"
"Teidän nuorempi poikanne toi sen, ratsastaen tuolla hevosella," Lily lausui, osottaen Reveille'ta.
"Ja tämä varoitus saatti teidät koettamaan vaarallista ratsastusta," arveli vanha Gurney.
"Johon olin vaan liian onnellinen ryhtymään," Lily vastasi nopeasti.
"Ja ettekö ajatellut, että se oli pelkurimaisesti ja alhaisesti tehty minulta, että jätin teille tuon kauhean tuuman estämisen?" toinen kysyi.
"Minä en ole koskaan ajatellut sitä tuossa valossa," Lily vastasi miettien.
"Minä olen usein sen jälkeen, olen perin pohjia halveksinut heikkouttani. Minä koetin vielä salata sitä asiaa, että olin antanut tuon varoituksen. Minä en ole koskaan kertonut sitä kenellekään, ei edes pojalle, joka sanoman toi".
"Minä olen vaan ilmoittanut isälleni", Lily sanoi yksinkertaisesti.
"Ja te hylkäsitte poikani ainoastaan tämän asian tähden?" toinen kysyi miettien.
"Tuo kysymys on tuskin kohtuullinen," Lily vastasi ensimäisen kerran vähän hämmentyneenä.
"Minä pyydän anteeksi," toinen lausui nopeasti. "Te olette oikeassa. Minulla ei ole mitään oikeutta tehdä tätä kysymystä. Minä peräytän sen".
"Ei, kenraali Gurney," arveli Lily, totisesti katsellen häntä. "Minä en tahdo salata teiltä mitään. Minä kieltäysin taipumasta hänen pyyntöönsä, että menisimme kihloihin, ainoastaan tästä syystä".
"Ja teidän isänne — tietääkö hän?"
"Minä olen puhunut asian yhtä suoraan hänelle, kuin teillekin".
"Ja hän hyväksyy?"
"Aivan sydämen pohjasta".
"Miss Lily" —
Kuului torven toitotus, ja puolikymmentä ratsumiestä syöksähti näkyviin sillä tiellä, jota myöten kenraali oli tullut.
"Jo-ho-o-o!" kenraali huusi nopeasti vastaukseksi, lisäten lyhyesti Lily'lle: "tuossa on ystäväni Morrow. Minä luulinkin, että nämät koirat olivat hänen. Samoin kuin tekin jouduin aivan sattumalta tähän metsästykseen".
Ratsumies oli saapunut paikalle juuri kuin kenraali oli päättänyt tämän lauseen. Esittelemisiä ja selityksiä seurasi. Morrow kertoi ajon menosta. Kenraali kuvasi vilkkaasti ketun kiinnisaantia. Kohteliaisuuden lauseita sateli runsaasti Lily'n päälle, ja Morrow suostui hänen pyyntöönsä "pistäytyä" hänen isänsä talossa ja syödä päivällistä heidän kanssaan, koska hän meni sitä tietä kotiin. Jäähyväisiä heitettiin, ja tuore-sydämisen vanhan ketunpyytäjän seurassa Lily palasi Warrington'iin.
"Minä vakuutan, översti," oli hänen viimeinen muistutuksensa, kun hän päivällisen jälkeen ratsasti pois, "että jonkun meidän nuorista sievistä pojista täytyy tehdä rynnäkkö tuota tyttöänne vastaan. Perhana vieköön, hän on enemmän Etelän-omainen, kuin kukaan meidän omista tytöistämme! Ei sovi semmoisen tytön, kuin hänen, mennä Pohjasta miestä hakemaan. Oikeinhan olisi sääli, sen minä vannon, jos antaisi hänen mennä Yankee'lle! Se ei saa tapahtua, översti. Minä lähetän jonkun estämään semmoista onnettomuutta".
"Liian myöhään, Morrow," lausui Servosse hauskasti. "Hän lähtee Pohjaan maanantaina ja ottaa Nuoren Lollard'in mukaansa".
"Älkäät sanoko niin!" huudahti vanha mies surkealla äänellä. "Noh, he eivät koskaan laske häntä takaisin tänne, se on varma: heillä on liian paljon järkeä siksi. Sekä tyttö että hevonen! Totta tosiaan, minä vannon, että se on häpeällistä".
Pitkien keskustelujen perästä oli päätetty, että Warrington suljettaisiin vuodeksi; että Lily lähtisi johonkin pohjoiseen kaupunkiin jatkamaan lukemisiaan muutamissa aineissa, joihin hän oli osottanut erityistä taipumusta; ja että äiti seuraisi häntä. Översti Servosse esitteli, että hän itse viettäisi kappaleen tästä ajasta heidän kanssansa ja käyttäisi lopun muutamiin asioimis-yrityksiin, jotka välttämättömästi vaatisivat hänen poissa-oloansa melkoiseksi osaksi vuotta. Seuraavana kesänä he aikoivat olla pari kuukautta Warrington'issa ja sitten jättää sen — ehkä ainaiseksi, mutta kumminkin pidemmäksi aikaa.
Lily'n erityisestä pyynnöstä oli tuo palaaminen Warrington'iin saanut sijan tässä perhe-programmissa. Samalla kuin hän ei ollut kertaakaan horjunut tehdyssä päätöksessään, hän odotti luottamuksella sitä aikaa, jolloin kenraali Gurney taipuisi. Hän ei hetkeäkään epäillyt torjutun rakastajansa kestäväisyyttä ja tuskin valitti sitä kohtaloa, joka eroitti heidät; niin täydellisesti hän turvasi siihen, että tämä palaisi. Sillä aikaa hän kääntyi vielä suuremmalla innolla opettelemiseensa, lukien jokaista uutta taitoa, jonka hän saavutti, lisä-viehätykseksi, jota hän voisi tarjota Melville Gurney'lle palkinnoksi hänen pitkästä koetus-ajastaan. Syksyn lehdet karisivat maahan, kun Hullu ja hänen perheensä jättivät hyvästi eteläiselle kodillensa.
Viikkokausi sen jälkeen Marion Gurney ratsasti ylös portille ja, tervehtien autioksi jätettyä kartanoa, sai sen vastauksen uskolliselta Andy'lta, joka vaimoinensa oli asetettu vartioimaan taloa ja tiluksia, että "översti ja koko muu väki oli mennyt Pohjaan".
"Milloin he palaavat?" kysyi Gurney.
"Noh, Sir, luullakseni ei koskaan," vastasi Andy. "He puhuivat, että palaisivat tänne vähäksi aikaa tulevana kesänä; mutta minä arvaan, että heillä on siellä niin hyvät päivät ja että he tapaavat niin paljon ystäviä Pohjassa, että he kokonaan unhottavat tämän kurjan, halvan maan, jossa ovat saaneet kokea niin monta vastusta, ja jäävät kuin jäävätkin sinne. Mikä saattaa minut ennen kaikkia sitä luulemaan, on se seikka, että miss Lily otti Nuoren Lollard'in mukaansa. Jos vaan hevonen olisi jäänyt jälelle, olisin varma, että miss Lily'kin palaisi".
"Noh," puheli itsekseen kenraali Gurney, kotiinpäin ratsastaessaan, "se onkin, luullakseni, yksi kaikki. Minä pidän kovasti tytöstä, se on totta; mutta hän on sittenkin Yankee. Minä soisin, ettei Melville koskaan olisi nähnyt häntä. Minä olin kuitenkin päättänyt mennä myösiin ja ilmoittaa hänelle, että en enää vastustanut. Minä en voi nähdä pojan käyskelevän niin synkkänä ja juhlallisena, kun hänen ennen oli tapa olla niin virkeä ja iloinen. Kukaties hän nyt, kun tyttö on mennyt, ajattelee paremmin asiaa ja luopuu hänestä. Minä kumminkin toivon niin".
"Ei Servosse'kaan ollut mikään paha mies. Minä usein toivoin, että olisin ollut enemmän tuttu hänen kanssaan, ja luulen todella, että minun olisi pitänyt koettaa tehdä hänen oloansa täällä kodikkaammaksi. Hänellä oli varmaan kovin kolkko elämä täällä. Mutta hän olikin niin kauhean radikaalinen pohjoisvaltaisissa mielipiteissään! Hänen ei olisi koskaan pitänyt muuttaa tänne, se on asian todellinen laita. Ei kukaan voi väkisin istuttaa pohjoisvaltaisia aatteita Etelään, Ei maa eikä ilman-ala suosi niitä. Se on niinkuin pohjoinen maanviljelys vanhalla kuusistuneella pellolla — näyttää hyvältä kyllä, mutta ei kannata. Totta puhuen minä soisin hänelle hyvää, ja miss Lily'lle myöskin. Hän on juuri semmoinen tyttö, jota tahtoisin Melville'n vaimoksi, jollei hän vaan olisi Yankee ja hänen isänsä radikaali. Minä arvaan, että Melville unhottaa tytön nyt. Ainakin toivon niin".
Hän huokaili eteenpäin ratsastaessaan; mutta hänen toivonsa näytti olevan ennen-aikainen. Melville Gurney'ta valloitti halu matkustaa, niin pian kuin hän kuuli tuosta hegirasta Warrington'ista; ja kummallista kyllä hänen askeleensa johdattivat samaan kaupunkiin, jossa Lily harjotti opettelemistaan, sydän täynnä unelmia rakastajan tulosta. Useammin kuin kerran Lily kuukausien kuluessa äkkiä kääntyi väkitunkoisilla kaduilla sillä tunteella, että Gurney'n silmät olivat häneen kiinnitetyt. Muutamia kertoja hän luuli näkevänsä tuttavan haamun ihmisjoukossa; ja hänen sydämensä sykki silloin nopeasti, samalla kuin hänen silmänsä koettivat saada uudestaan nähdä rakkaat kontuurit. Sitten hänen oli tapa jatkaa kulkuansa iloisesti nauraen ja hyvin mielissään, että hänen sydämensä osotti uskollisuuttansa tuommoisella hellällä itsensä pettämisellä.
Melville huomasi pian asian todellisen laidan ja päätti, ettei häntä saisi voittaa kestäväisyydessä. Hän ei siis antanut mitään merkkiä, vaan tutki tuota suurta kaupunkia, joka avasi myriadi-sivuisen elämän-kirjansa hänelle, ja oppi monta kallista oppia, joita ei Etelän saarentapainen umpinaisuus koskaan voinut opettaa.
Näin rakastuneet odottivat; mutta suuttuneena poikansa käytöksestä isä sanoi: "jos hän tahtoo tehdä itsensä narriksi tuon pikku Yankee-tytön tähden, niin menköön vaan".