XLIV LUKU.
Ehdoton antauminen.
"Minä olen tullut, översti Servosse", sanoi Melville Gurney, istuessaan toisen työhuoneessa muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen, "pyytämään teiltä lupaa saada kosia teidän tytärtänne".
"Kuinka!" huudahti Servosse, hypähtäen ylös mukavasta asemastaan ja tarkastellen punehtunutta ja hämmentynyttä nuorukaista semmoisen säikähdyksen katseella, jota jälkimäinen erehtyen piti suuttumuksena.
"Minä tiedän, översti Servosse", hän alotti sammaltavalla, puollustavaisella äänellä —
"Soh, soh!" lausui Servosse, kavahtaen jaloillensa ja alkaen kävellä edestakaisin huoneessa. "Älkäät sanoko mitään nyt, jos suvaitsette. Minä tahdon ajatella".
Nuori mies katseli kummastuneena sen miehen ilmeistä mielenliikutusta, jonka tyvenyydestä ja itsensä hallitsemisesta hän niin usein oli kuullut isänsä ihastuksella ja ihmetyksellä puhuvan. Hän oli odottanut itse hämmentyvänsä; ja se puolen tunnin keskustelu, joka oli käynyt hänen tunnustuksensa edellä, oli täydellisesti osottanut hänen pelkoansa perustetuksi. Toisen uudestaan lausutut kiitokset hänelle itselle ja tyttärelle tehdystä palveluksesta olivat vastaan-otetut hämmentyneellä punehtumisella; ja hänen vastauksensa olivat olleet katkonaiset ja väärin sovitetut. Niinkuin aina on laita, hänen hämmennyksensä lisäsi hänen ajatustensa sekavuutta, kunnes hän viimein oli tokaissut ulos nuot sanat, jotka aikaan saattivat semmoisen säikähdyksen hänen kuuliassaan. Jonkun aikaa nuori mies oli se, joka oli paljon levollisempi heistä molemmista. Vanhempi astuskeli edestakaisin poikki huonetta, siksi kuin hänen kasvonsa asettuivat tuommoisiin tyveniin, tylyihin piirteisin, jotka tietävät vakaata päätöstä. Sitten hän istuutui vastapäätä nuorta miestä ja katsellen häntä tyystisti, mutta ei epä-ystävällisesti, sanoi: —
"Noh?"
"Minä olen rakastanut miss Lily'a", lausui Melville, näin kysyväisesti puhuteltuna, "aina siitä saakka kuin ensin näin hänet".
"Tuona yönä" — kysyi Servosse osottavalla äänellä ja liikenteellä.
"Ei", vastasi toinen; "minä olin kohdannut hänet, kun hän oli tervehtimässä muutamia ystäviä Pultova'ssa. Hän ei ollut paljon muuta, kuin lapsi silloin, mutta hän vaikutti niin minun mieleeni, että pyysin lupaa saada käydä häntä tervehtimässä hänen kodissaan, ja tulinkin pian sen jälkeen kutsutuksi yhteen seuran viettoon tänne".
"Ah, minä muistan!" keskeytti kuuntelia.
"Pian sen jälkeen tuli se tapaus, josta olemme keskustelleet. Minä olisin puhunut heti sen perästä, mutta hänen vaiti-olostaan ja teidän nähtävästä kylmyydestänne päätin, että hän oli kadottanut kaiken kunnioituksen minua kohtaan taikka pikemmin ruvennut suorastaan inhoomaan minua. Minä olin liian ylpeä jollakin välillisellä tavalla hankkimaan itselleni tietoa tästä asiasta. Teidän kirjeenne näytti avaavan tietä minulle, ja minä tulin niin pian, kuin minusta näytti käyvän laatuun".
"Entä Lily, oletteko puhutellut häntä?" kysyi Servosse jonkunlaisella totisuudella.
"Minä en ole nähnyt häntä paitsi seuraavana päivänä hänen ratsastuksensa jälkeen ja silloinkin vaan kaukaa, enkä ole koskaan puhunut sanaakaan hänelle semmoisesta asiasta".
"Ja teidän vanhempanne, nuori mies, mitä he sanovat?" kysyi Hullu terävästi.
Ruskeapartaiset kasvot hänen edessään punehtuivat kuumasti, ja nuori mies oikaisi itseänsä vähän ylpeästi, kun hän vastasi: —
"Minä olen kahdeksankolmatta vuoden vanha, minä omistan aimollisen maatilan, jonka suurimmaksi osaksi oman toimeni kautta olen itselleni hankkinut. Minä en ole enää vanhempieni hoidon alla".
"Minä en kysymykselläni tarkoittanut maatilaanne, Sir", lausui Servosse tyvenesti; "minä kysyin vanhempienne mieltä".
"Minä pyydän anteeksi", sanoi rakastaja. "Minä olisin vastannut ennen; mutta minä tuskin ymmärrän, miksi minun onnellisuuteni pantaisiin riippumaan vanhempieni tahdosta. Jos olisin ala-ikäinen, se olisi luonnollista".
"Kuitenkin arvaan, että minun sopii kysyä, olipa vastaus tähdellinen taikka ei teidän ehdoituksellenne", lausui Hullu suurimmalla levollisuudella.
"Oh, tietysti!" arveli nuori mies melkoisella hämmennyksellä. "No, totuutta puhuakseni, översti, he ovat kovasti sitä vastaan. Minä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa heille, mitä aioin tehdä".
"Minua suuresti ilahuttaa, että teitte niin", keskeytti Servosse.
"Minä kerroin sen heille ja kohtasin varoituksia ja nuhteita äidin puolelta sekä suurempaa suuttumusta, kuin isäni koskaan ennen oli osottanut minulle".
"Heidän pääsyynsä oli mikä?" terävästi.
"Minä en tarkoin tiedä. Ensiksi he olivat päättäneet, että minun tulisi tehdä toisin. Minä tiesin sen ennen, olin tietänyt sen monta vuotta. He olivat katsoneet eteenpäin ja viitanneet elämänrataa minulle — kokonaan hyvänsuonnista ja rakkaudesta, sen tiedän — ja minua surettaa, etten voi noudattaa heidän tahtoansa. Minä sanoin heille, etten voinut ja että minun täytyi saada itse ratkaista, mikä oli onnellista minulle, mikä ei".
"Ja sitten?" kun nuori mies pysähtyi puheessaan.
"No", hän lausui puollustavaisesti, "siinä oli niin paljon ikäviä kohtauksia, kuin koskaan saatti olla isäni huoneessa. Hän sanoi minulle, että, jos itsepintaisesti tahdoin hävittää tulevaisuuteni, minun tulisi itse vastata siitä. Ja äitini — no, Sir, teidän täytyy antaa anteeksi hänelle: hän oli niin pahasti pettynyt toiveissaan, mutta se ei ole kauan kestävä — hän sanoi, että jos minä välttämättömästi tahdon naida Yankee-tytön, minun ei tarvitse tuoda häntä sinne".
"Toisin sanoin teidän vanhempanne eivät tahdo mitään liittoa meidän perheemme kanssa, koska olemme Pohjassa syntyneet", lausui Hullu.
"Ei juuri niin: ei niin paljon sentähden, että olette Pohjoisvaltalaisia, kuin sentähden, että ette ole Etelävaltalaisia — että olette vieraita, niin puhuakseni; ettette ole meikäläisiä eikä täynnä meidän tunteitamme; että puhutte kieltämme, mutta ette ajattele ajatuksiamme. Sitten on lisäksi, niinkuin tiedätte, översti, ollut paljon valtiollista katkeruutta ja paljon kovia asioita on sanottu; ja löytyy meidän kansassamme — minä tarkoitan niitä, jotka muodostavat meidän paraan seuramme — jonkunlainen kummallinen ennakkoluulo teitä vastaan, joka luonnollisesti ulottuu johonkin määrin teidän perheesenne".
"Eikö tuotu esiin mitään muuta syytä?"
"Ei mitään".
"Ja mitä te tähän sanoitte?"
"Ainoastaan mitä sanoin vuosia takaperin, kun ensin huomasin, kuinka voimakas rakkauteni oli: 'minä aion kosia ja voittaa Lily Servosse'n vaimokseni, jos kykenen'."
"Ja teillä on vielä sama mieli?"
"Aivan varmaan".
He olivat vähän aikaa ääneti, ja sitten Servosse arveli: —
"Teidän käytöksenne koko tässä asiassa on ollut hyvin kunniallinen, Mr. Gurney; ja mitä teihin itseenne vaan tulee, ei minulla ole mitään teitä vastaan. Mimmoinen tyttäreni ajatus lienee, sitä en ensinkään tiedä. Minä olen tuskin vielä totuttanut itseäni ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että hän menisi naimisiin. Hän on vilkas ja pitää mielellään keskuutta muitten kanssa, ja hänellä on muutamia vuosia ollut paljon yleistä seuraa, mutta, sen verran kuin minä tiedän, häntä ei ole milloinkaan ajateltu naimisiin meneväksi, enkä minä usko, että tämmöinen ajatus kertaakaan on tullut hänen omaankaan mieleensä".
"Minä en tahdo salata teiltä, Mr. Gurney, että soisin, ettette olisi joutunut tuota ajattelemaan. Minä luulen, että vanhempienne vastaan pano on viisas ja perustettu. Minä en katso tätä miksikään pakon taikka velvollisuuden asiaksi; mutta minun mielestäni he arvostelevat oikein sitä eroitusta, joka ilmestyy ympäristössä, ajatustavassa ja kaikissa noissa asioissa, jotka niin suuresti vaikuttavat inhimilliseen elämään, mutta joita nuoruus ja intohimot niin usein jättävät lukuun ottamatta. Minä luulen, että olisi parempi teille, jos naisitte jonkun oman kansanne tyttären, ja parempi hänelle, että hän menisi semmoiselle miehelle, jonka mielipiteet sointuvat paremmin yhteen niitten kanssa, joihin hän on tottunut. Minä tiedän, että tämä katsantotapa, vieläpä jyrkemmässäkin muodossa, on myöskin minun vaimollani. Minun luullakseni hänestä tuntuisi melkein yhtä vaikealta, jos hänen tyttärensä menisi eteläiselle miehelle, kuin teidän äidistänne tuntuu ajatellessaan, että hän saisi pohjoisen miniän, taikka ehkä vielä vaikeammaltakin".
"Näistä ajatuksista huolimatta, minä myönnän, että tämä kysymys koskee yksistään teidän keskinäistä onnellisuuttanne, josta ei kukaan muu, paitsi te itse voitte päättää. Minulla on täydellinen luottamus Lily'n ymmärrykseen ja suoruuteen. Minä en soisi, että hän äkillisesti hyväksyisi taikka hylkäisi teidän ehdoitustanne. Tämä ei ole kahden semmoisen nuoren ihmisen asia, jotka ovat kasvaneet yhdessä, kumpikin tietäen toisen virheet, ymmärtäen toisen mielenlaadun ja tavat. Te olette melkein vieraita toisillenne".
"Oh, minä tiedän!" hän jatkoi vastaukseksi nuoren miehen pään-pudistukseen, "rakkaudella on siivet, ja se matkustaa nopeasti ja keksii heti; mutta siitä ei ole mitään vahinkoa, että järki ja tyven huomio ensin vahvistavat sen kertoelmia. Minä en aio tehdä mitään, vaikuttaakseni tyttäreni päätökseen, jollei hän kysy minulta neuvoa; jossa tapauksessa minä sanon hänelle niin tarkasti, kuin saatan, mitä olen sanonut teille".
"Minä annan teille luvan tavottaa tyttäreni suosiota; ja jollen voi toivottaa teille menestystä teidän kosimisessanne, luulen teidän ymmärtävän, etten pane mitään esteitä teidän tiellenne, ja jos menestyisitte, tahdon tehdä kaikki, mitä voin, että onnellinen loppu tulee. Minä toivon, että avosydämisyyteni on saattava teidät yhtä suoraksi tyttäreni suhteen. Minun tuskin tarvinnee sanoa teille, että olette tapaava hänessä kypsyneemmän ja kehittyneemmän mielen ja luonnon, kuin vieras hänen vuosistaan päättäen voisi odottaa".
Molemmat miehet pudistivat kättä, ja Melville kysyi, sopiko hänen nyt tavata miss Lily'a. Tiedusteltua saatiin se vastaus, että hän juuri oli lähtenyt ratsastamaan "kello kolmen tiellä" Verdenton'ia päin — tiellä, jota nimitettiin siksi, koska se kävi metsän halki eikä, päivän kaikkein kuumimpanakaan hetkenä, aurinko kertaakaan säteillänsä koskenut matkustajaa niillä viidellä penikulmalla, joissa sen pituus oli.
"Hänellä on Nuori Lollard", sanoi isä päärakennuksesta palatessaan; "mutta hän on liian hyvä hevosnainen, että hän ratsastaisi nopeasti alussa ja tämmöisessä helteessä. Te arvattavasti saavutatte hänet, ennenkuin hän pääsee kaupunkiin, ja paluumatkalla voitte ottaa itsellenne aikaa mieltänne myöten. Sivumennen", hän lisäsi, "puhuin lyhyesti vaimoni kanssa teidän asiastanne, ja hän hyväksyy täydellisesti, mitä olen teille sanonut".
Nuori mies kiitti häntä uudestaan, hypähti hevosensa selkään ja syöksähti pois mainittuun suuntaan.
Puoli-tiessä kaupunkiin Lily kulki varjokkaan laakson kautta, kun takaapäin tuleva hevoskavion kapse koski hänen huomiotansa ja, kääntyen, hän näki miehen, joka ratsasti vahvalla harmaalla hevosella, lähestyvän häntä täyttä laukkaa. Ensi silmäyksellä hän tunsi hevosen siksi, jolla tuo sanansaattaja, joka oli tuonut varoituksen hänen isänsä vaarasta, oli ratsastanut. Koko sinä aikana, joka oli kulunut siitä, hän ei ollut koskaan unhottanut hevosta eikä ratsastajaa, vaan oli aina koettanut saada nähdä heitä, että hän voisi kiitollisuuttansa osottaa. Se muisto, jonka tämä havainto herätti, säikäytti ja valtasi hänet niin, että hän unhotti kokonaan ratsastajaa katsomasta, siksi kuin Melville Gurney ajoi esille ja, hattuansa kohottaen, iloisesti sanoi: —
"Hyvää iltaa, miss Lily!" ja sitten, huomaten, kuinka vaalea ja hämmentynyt hän oli, lisäsi, "suokaat minulle anteeksi: minä toivon, etten pelästyttänyt teitä. Se oli hyvin ajattelemattomasi tehty minulta, että ratsastin esiin tämmöistä vauhtia; ja, totta puhuen, minä en olisi sitä tehnyt, jollen olisi tietänyt, kuinka taitava hevosnainen te olette".
"Oh!" Lily vastasi hämmennyksissä, "se ette ollut te, vaan teidän hevosenne".
"Tietysti", toinen vastasi, sydämellisesti nauraen. "Sen minä arvasin; ja hevoseni puolesta minä pyysinkin anteeksi".
"Mutta en minä sitä tarkoittanut", Lily sanoi, sievästi punehtuen ja nauraen hänkin. "Minä luulin tuntevani hevosenne; ja minua säpsähytti, kun näin sen jälleen".
"Ah! te olette terävä hevosten tarkastaja", toinen arveli hauskasti. "Milloin ja missä luulette sen nähneenne? Se on vähän merkillinen hevonen".
"Hyvin! Olisi melkein mahdoton unhottaa sitä. Onko se teidän, Mr.
Gurney?"
"Kuinka, Reveille?" toinen kysyi huvitetun naurulla. "Ei, ei todellakaan! Se on isäni lemmikki-ratsu. Ei ole koskaan ollut valjaissa; enkä luule, että kukaan milloinkaan nousi sen selkään, paitsi isä, minä itse ja veli Jimmie".
"Joku nuorempi veli?" Lily kysyi viattomasti.
"Niin, kymmentä vuotta nuorempi".
"Onko hän teidän näköisenne?"
"Ei, valkeaverisempi. Melkein yhtä valkeaverinen kuin te".
"Kuinka kauan Reveille on ollut isällänne?"
"Kasvattanut hänet varsasta asti. Hän pitää melkein yhtä paljon hevosista, kuin teidän isänne, miss Lily".
"Todellakin!" Ja hän ajatteli kummallisella ilolla: "ja teidän isänne pelasti minun isäni hengen". Silloin joutui hänen mieleensä, että mahdollisesti se olisi voinut olla sen miehen teko, joka ratsasti hänen vieressään: hänen täytyi saada selkoa siitä. Hän sanoi siis kuumottavilla poskilla ja taitavan pontevasti: —
"Teillä ei ollut niin hyvä hevonen, kun viimein ratsastimme yhdessä,
Mr. Gurney".
"Ei, tosiaan. Isä oli ottanut Reveille'n toiseen maakuntaan, kun edellisenä päivänä lähdin kotoa".
"Josta asiasta minun epäilemättä tulee olla hyvin kiitollinen, Mr.
Gurney", lausui Lily hilpeästi.
"Reveille olisi voinut päästä likemmäksi Nuorta Lollard'ia, kuin musta tamma pääsi", toinen vastasi merkillisellä pontevuudella. Oli jotakin hänen äänessään, joka saatti Lily'n sydämen sykkimään oudosta pelosta. Ainetta muuttaakseen hän sanoi tuskissansa, katsellen hevosta tarkkaavaisesti, kun hän puhui: —
"Minä luulen nähneeni tuon hevosen Warrington'issa".
"Minä olen varma, ettei se koskaan ole ollut siellä ennenkuin tänään", toinen vastasi.
"Te kävitte siis siellä?" Lily kysyi, kosk'ei hän keksinyt mitään muuta, josta puhua. Hänen aavistava naisen sydämensä ilmoitti hänelle, että hänen tuntinsa oli tullut; ja, niinkuin perhonen kynttilän ympärillä, hän näytti vaan liipottelevan likemmäksi kohtaloansa, joka kerta kuin hän yritti sitä välttää.
"Minulla oli asiaa teidän isällenne", toinen vastasi.
Lily katsahti ylös, ikäänkuin kummastuneena, ja kohtasi Gurney'n silmät, jotka leimahtivat alas hänen omiinsa sen kysymyksen, jota hänen vapisevat huulensa koettivat lausua ilmi. Neitseellinen rakkaus, joka tekee viimeisen ponnistuksensa piilläkseen, valloitti Lily'n kauhullansa. Hän olisi tahtonut antaa mailmoja estääksensä niitten sanojen lausumista, joitten hän tiesi tulevan, joita hänen vävähtävä sydämensä ääneen vaati saadaksensa palkita. Hevoset astuivat hiljakseen vieretysten viileässä varjossa. Gurney ulotti itsensä poikkipäin ja tarttui siihen Lily'n käteen, jolla hän piti ohjaksista, ja seisautti molemmat hevoset. Lily ei vastustanut. Hän kyllä olisi tahtonut, ettei hän olisi taipunut. Hän ei voinut nostaa silmiänsä hevosensa harjasta. Sitten tuli yksi viimeinen neitseellisyyden vastustamisen ponnistus. Niinkuin aina on laita, se oli yksi noita typeriä erehdyksiä, jotka kaatavat kumoon viimeisen aidakkeen ja heittävät vavahtavan, hellän sydämen säälimättömän ahdistajan armoille.
"Oi, Mr. Gurney", hän huudahti kuumeentapaisessa tuskassa, "minulla ei ole koskaan ennen ollut tilaisuutta pyytää teiltä anteeksi, mitä tein tuona yönä! Se todella kovasti surettaa minua".
"Minua hyvin ilahuttaa kuullessani teidän sanovan sitä", toinen vastasi riemullisesti.
"Miksi?" Lily katsoi ylös, kummastellen hänen näennäistä epäkohteliaisuuttansa; mutta hänen silmänsä vaipuivat jälleen, kun Gurney vastasi: —
"Koska teidän surunne menneitten puolesta on taivuttava teitä armeliaisuuteen tulevien suhteen. Jos teitä surettaa, että olette särkenyt käsivarteni, miltä teistä tuntuisi, jos särkisitte sydämeni?"
Lily'n pää vaipui alemmaksi. Molemmat täysi-rotuiset hevoset rakensivat ystävällisesti tuttavuutta keskenänsä, huolimatta siitä pikku näytelmästä, jota heidän ratsastajansa toimittivat.
"Lily" — Gurney'n pää oli painunut hyvin alaspäin ja sana tunki Lily'n sydämeen, niinkuin näkymättömän kosken matala ääni — "Lily, minä kysyin teidän isältänne lupaa saada voittaa teidän rakkauttanne; ja hän lähetti minut oppimaan kohtaloani teidän huuliltanne. Mimmoinen se on oleva, Lily? Tahdotteko tulla minun omakseni?"
"Voi, Melville! Minä tarkoitan Mr". — Lily sammalsi nopeasti.
Gurney'n käsivarsi oli hänen vyötäistensä ympärillä. Hän oli puoleksi vedettynä satulastaan, ja partaiset huulet ryöstivät veroa hänen vapisevalta suultansa, ja silmät, loistaen kiihkeästä lemmen liekistä, katsoivat alas hänen silmiinsä, ennenkuin hän ehti vastustamaan. Yhdeksi silmänräpäykseksi hän antautui nuoren lemmen hurmaukseen. Sitten tuli kylmäävä pelko, ja hän kysyi kauhistavalla aavistuksella: —
"Mutta teidän isänne, teidän vanhempanne, Mr. Gurney — tietävätkö he, mitä olette — mitä tahdotte?"
"Tietävät".
"Ja tokko he — tokko he — suostuvat?" epäileväisesti.
"Ei sillä mitään väliä, lemmitty! Teidän isänne ei pane vastaan, ja minä olen täysi-ikäinen," vastasi hän vähän uljailevaisesti.
Lily vapautti itsensä kerrassaan hänen syleilystään ja istui suorana ja kuningattaren kaltaisena satulassaan. Gurney katseli hänen muuttunutta käytöstään jonkunlaisella pelolla; mutta hän sanoi iloisesti: —
"Te ette ole vielä antanut minulle mitään vastausta, Lily. Mimmoinen se on? Tahdotteko särkeä sydämeni yhtä hyvin kuin käsivartenikin?"
Lily katsoi vapaasti ja väistymättä hänen silmiinsä ja laski kätensä lempeästi, mutta vakaasti hänen käsivarrelleen, kun hän vastasi tyvenellä, tasaisella äänellä: —
"Melville — Mr. Gurney, ei voi olla puhettakaan siitä — siitä, mitä tahdotte, meidän välillämme, niin kauan kuin teidän isänne vastustaa sitä tuumaa, johon olette ruvennut".
"Mutta, Lily — miss Servosse, te ette suinkaan tarkoita, te ette voi tarkoittaa, mitä olette sanonut!" hän huudahti hämmästyneenä ja tuskastuneena.
Lily vaan kääntyi, katsoi uudestaan hänen silmiinsä eikä antanut mitään muuta vastausta. Gurney tiesi, että Lily pysyisi kiinni päätöksessään kuolemaan saakka, jos oli tarve niin tehdä. Jäinen vilu värisytti hänen ruumistansa. Ilo näytti kylmenneen hänen kasvoillansa, ja ainoastaan kolkko, toivoton kaipaus jäi niihin. Hetkisen perästä hän lausui karkeasti: —
"Tahdotteko sanoa minulle, minkätähden, Lily?"
"Minä en voi, Melville", toinen vastasi. Vähäinen toivo virisi Gurney'n sydämessä.
"Minä olen odottanut kauan aikaa, Lily. Minä olen koettanut turhaan poistaa isäni vastahakoisuutta. Onko minulla velvollisuuksia ainoastaan häntä kohtaan ja ijäti?"
"Se ei ole teidän velvollisuutenne, Mr. Gurney, se on minun, joka pakottaa minua sanomaan, mitä olen sanonut".
"Teidän velvollisuutenne? Kuinka se on mahdollista? Mikä velvollisuus teillä on minun isääni kohtaan?"
"Minä en voi sitä ilmoittaa".
"Onko se teidän velvollisuutenne, niinkuin sanotte, sentähden, että arvelette minun laiminlyöneen minun?"
"Ei ensinkään".
Hevoset olivat käyneet levottomiksi ja alkoivat astua eteenpäin.
"Ja onko tämä siis teidän viimeinen päätöksenne?" Gurney kysyi puoleksi nureksivaisesti.
Lily pysäytti hevosensa ja katsoi häntä täydellisesti silmiin jälleen.
"Melville Gurney", hän sanoi, "te tiedätte, mitä uskalsin isäni tähden. Minä uskaltaisin vielä enemmän teidän tähtenne; mutta minä en voi suostua teidän pyyntöönne, koska teidän isänne vastustaa ja koska — koska minä rakastan isääni!"
"Koska rakastatte isäänne? Minä en voi ymmärtää. Hän ei ole pannut vastaan".
"Niin minä kuulin".
"Teitä huvittaa puhua arvoituksissa".
"Minua surettaa".
He ratsastivat vähän matkaa äänettöminä. Sitten Gurney pysäytti hevosensa ja, nostaen hattuansa, sanoi tyynimielisesti:
"Minä tahdon jättää teidät hyvästi, miss Lily".
Kyyneleet puhkesivat Lily'n silmiin, kun hän nojautui Gurney'ta kohden ja, laskien kätensä hänen käsivarrelleen, lausui: —
"Älkäät, Melville. Te ette saa olla suuttunut minuun. Minä olen varma, että teen oikein, mutta minä en voi sitä selittää. Lähtekäämme takaisin Warrington'iin. Olkaat kärsivällinen. Kaikki muuttuu hyväksi; ja joskus, siitä olen vakuutettu, olette menetystäni hyväksyvä".
Kuinka kauniilta Lily näytti anteeksi-antoa pyytäessään! Mutta hänen kauneutensa sytytti vaan Gurney'n suuttumusta. Tämä tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa. Lily ei väistynyt, vaikka tarttuva käsi tuntui teräksiseltä ja toinen tiesi, että tuo hento käsivarsi kantaisi merkkejä hänen väkivallastaan monta monituista päivää.
"Lily Servosse", hän sanoi tuimasti, "kuunnelkaat minua! Teidän täytyy — teidän pitää tulla omakseni! Minä vannon, etten koskaan mene naimisiin kenenkään muun, kuin teidän kanssanne!"
"Minä vannon samanlaisen valan, kuin te, Melville Gurney", Lily vastasi totisesti, "ja vahvistan sen suudelmalla".
Hän nosti ylös kasvonsa, ja Gurney painoi suudelman hänen tarjotuille huulillensa.
"Ja nyt", Lily sanoi iloisesti, hevostansa kääntäessään, "ratsastakaamme hyvää laukkaa Warrington'iin!"
Kun koti tuli näkyviin, hän pidätti hevostansa, ja Gurney kysyi levottomasti: —
"Milloin saan minä jälleen nähdä teidät?"
"Kun isänne lähettää teidät luokseni", Lily vastasi iloisesti.
He sanoivat "hyvää iltaa" portilla, ja Lily katseli häntä kyyneltensä välistä, kun hän ratsasti pois. Kääntyessään hän näki isänsä seisovan kirjastonsa ovella ja, syöksähtäen ylös hänen luoksensa, hän juoksi hänen syliinsä ja kannettiin kirjastoon. Pää kätkettynä isän poveen hän kertoi hänelle kaikki ja enemmän kuin hän oli kertonut rakastajallensa.
"Enkö minä tehnyt oikein, rakas isäni?" Lily kysyi, kun kertomus oli päättynyt.
"Sen tietää Jumala, tyttäreni!" isä vastasi juhlallisesti; ja hänen kyyneleensä valuivat tyttären punehtuville, ylöspäin käännetyille kasvoille, kun hän suuteli häntä, mutta hänen omia kasvojaan kirkasti innostunut ilo, joka oli yltäkylläinen vastaus.
Sitten hän otti Lily'n syliinsä ja kantoi hänet ison rakennuksen portaita ylös (ajatellen tällä välin sitä peuhaavaa tyttöä, jonka hän ensiksi oli kantanut sinne kymmenkunta vuosia sitten) siihen huoneesen, jossa tuo yhä vielä kaunis äiti istui, ja, asettaen heistä yhden kummallekin polvellensa, toisti tälle kertomuksen.
Laskeuva aurinko katseli sisään ja suuteli kultaisella valollansa heidän yhtyviä kyyneliänsä.
* * * * *
"No", lausui kenraali Gurney ivaan vivahtavalla äänellä, kun hän seuraavana aamuna tapasi poikansa, "arvatakseni jo toimitit asiasi?"
"Minä tapasin miss Lily Servosse'n", kuului leppeä vastaus.
"Ja tarjosit hänelle sydäntäsi ja kättäsi?" pilkallisesti.
"Sen todellakin tein", oli ponteva vastaus.
"Ja vastaan-otettiin epäilemättä monella kiitoksella". Pilkka oli kovin pistävää tällä kertaa. "Minä todellakin" —
"Älkäät!" lausui poika, kääntäen isäänsä kohden otsan, yhtä ylpeän, kuin isän oma, ja synkän pidätetystä ukkosen ilmasta. "Vähänpä tiedätte, ketä nauratte! Näytänkö minä hyväksytyltä kosijalta?"
Isä katseli häntä avosuisella kummastuksella, kun hän astui pois. Tätä tehdessään hän tunsi ensimäisen kerran, että hän oli syrjäytetty etumaisesta sijasta. Hän oli osa tuosta yhä väistyvästä vanhasta, jota yhä varttuva uusi aina peittää varjoonsa. Hänen näkönsä ei ollut himmentynyt, hänen käsivartensa ei ollut kuivettunut; mutta se nuori elämä, joka oli lähtenyt hänen lanteistaan, oli voimakkaampi kuin hän. Hän ehkä sai olla vertaisena jonkun aikaa pojan rakkauden armosta, mutta ei enää johtajana ja auttajana. Aivan kerrassaan hän heräsi huomataksensa, että mailma oli liikkunut sillä aikaa, kuin hän oli nukkunut. Ensi kerran hän alkoi epäillä omaa viisauttansa.
"Fanny", hän myöhemmin samana päivänä sanoi vaimollensa jonkunlaisella epäilevällä, vihaisella äänellä, "onko mahdollista, että tuo — tuo tyttö hetkale on hyljännyt meidän Melville'mme?"
"Siltä näyttää", vastasi hyvä lady, melkein yhtä kummastuneena miehensä äänestä, kuin siitä tosi-asiasta, jonka hän vastatessaan ilmoitti.
"Hiisi vieköön heidän Yankee-hävyttömyytensä? Ajatteleppas, että semmoinen, kuin Gurney, saa rukkaset Yankee-tytöltä. Se on kuitenkin heidän tapansa mukaan, ja minä olen iloinen siitä. Se on opettava meidän nuorta houkkiotamme katsomaan itselleen jotakuta meidän kotitytöistämme".
"Älä luule sitä", lausui vaimo tarkemmalla aavistusvoimalla. "Melville ei koskaan nai ketään muuta. Hän sanoi sen itse minulle".
"Oh! kyllä hän sen kannan voittaa".
"Joku muu ehkä sen tekisi; mutta hän ei. Minua melkein pahoittaa, että vastustimme häntä. Näyttää siltä kuin armollinen ladymme, saatuaan tiedon siitä, olisi ruvennut arvokkaaksi eikä tahtonut kuulla sanaakaan enää asiasta".
"Et suinkaan sitä tarkoita!" mies huudahti kummastuneena: "Totta tosiaan, minä ihmettelen hänen ylpeyttänsä. Hänessä on epäilemättä hyvää verta. Se opettaa meidän nuoren veitikkamme halveksimaan vanhempiensa tahtoa. Minä en koskaan luullut, että joutuisin ajattelemaan niin hyvää tytöstä. Siitä päättäen, mitä olen kuullut hänestä, hän lienee karkea, reipas maatyttö, — sopiva vaikka miksi, paitsi Melville'n vaimoksi!"
"Minä luulen niin", myönsi äiti huoaten.