XLIII LUKU.
Ystävällinen välitys.
Lukia muistanee, ettei John Burleson ollut jättänyt ilmoittamatta översti Servosse'lle, mitä juonta Melville Gurney oli käyttänyt auttaaksensa Lily'n pakoa, kun hän oli tuntenut hänet tuona hänen vaarallisen ratsastuksensa yönä. Servosse'lla oli semmoinen luottamus mielihevosensa ominaisuuksiin, ettei hän alusta ollut taipusa antamaan niin paljon arvoa tuolle teolle.
"Koska Nuori Lollard kerran oli sivunnut Mr. Gurney'n, ei ollut suurta mahdollisuutta, että tämä parhaallakaan tahdolla olisi voinut pysäyttää tytärtäni. Ei löydy koko valtiossa toista hevosta, joka voi suorittaa neljä penikulmaa semmoisessa ajassa, joka tämän varsan mielestä olisi jonkun arvoinen", hän arveli Burleson'ille.
"Saattaa olla", vastasi tuo kunnon mies vanhalla karkealla ja uhkamielisellä tavallansa, "vaikkei se tamma, jolla Mel. Gurney sinä yönä ratsasti, ollut sekään mikään hituri. Mutta otaksukaat, että hän olisi käyttänyt pistooliansa, jota hän pitelee yhdellä kädellä yhtä hyvin kuin kahdellakin. Minun luullakseni ei voisi missäkään tilassa saattaa Mel. Gurney'ta ampumaan ketäkään ladyä; eikä kukaan koskaan voisi missäkään valossa erehtyä niin, että hän pitäisi Lily'a minäkään muuna. Yksin se tapa, jolla hän istuu hevosen selässä, osottaa sitä. Mutta otaksukaat, että hän olisi — otaksukaat, että hän ei olisi ollut se uljas, ritarillinen Mel. Gurney, jota hän on: kuinka sitten olisi käynyt?"
"Mies, jonka on vasen käsi lävitse ammuttu ja jonka täytyy hallita täysi-veristä hevosta, ei voi tuottaa suurta vaaraa revolverillansa sille, jolla on Nuori Lollard allansa ja avoin tie edessään", vastasi Hullu iloisella naurulla. "Todellakin, Mr. Burleson, olen pian valmis uskomaan, että etu oli toisella puolella. Ensiksi Mr. Gurney saisi olla kiitollinen siitä, että luoti kävi hänen käsivarteensa. Tietysti se oli sattumus; mutta minä en tahtoisi luottaa semmoisiin sattumuksiin, kun Lily tähtää minua revolverilla vähemmän kuin kymmenen askeleen päästä. Hänellä on kummallisen varma käsi. Paitsi sitä en tiedä oikein, kun ei vaan Mr. Gurney'n tulisi pitää yhtenä tuon yön armon-osotuksena sitä asiaa, ettei hänen tammansa saavuttanut Nuorta Lollard'ia. Minä en ole ensinkään varma, vaikka Lily, yllytettynä hurjuuteen saakka kun hän oli, olisi näyttäynyt vaarallisemmaksi vastustajaksi".
"Minä näen, että olette päättänyt olla myöntämättä ystävälleni Gurney'lle mitään muuta kunniaa, kuin että hän keksi sukkelan jutun omaa tappiota peittääkseen", lausui Burleson.
"Minä tunnustan", vastasi Servosse kylmäkiskoisesti, "etten voi havaita paljon muuta ansiota siinä. Minusta näyttää siltä, kuin tuo nuori mies olisi tehnyt kaikki, mitä hän voi, estääksensä tyttäreni pakoa, ja kun tämä ei onnistunut, keksinyt jutun kanista ja tapaturmaisesta laukauksesta, välttääksensä pilkkaa, kun hän oli päästänyt naisen kulkemaan vartiopaikkansa ohitse. Arvatakseni hän olisi pikemmin kuollut kuin tunnustanut sen. Luullakseni olisin minäkin hänenä tehnyt mitä hyvänsä, ennenkuin olisin siihen mennyt. Tietysti minä en tahdo loukata teitä, kun puhun näin teidän ystävästänne. Ensiksi olin niin hämmästynyt siitä, että yksi, jota olin pitänyt oivallisena, miehekkäänä toverina, joka oli käynyt minun talossani ja jonka isää minä niin vilpittömästi kunnioitin, oli ollut tuossa joukossa ja ottanut osaa tuommoiseen toimeen, etten voinut levollisesti asiaa ajatella. Minä olin todellakin niin kiitollinen tyttäreni pelastuksesta kuoleman vaarasta, puhumatta siitä, että itse olimme välttäneet kauhean kohtalon, että luulen, että olisin voinut kiitollisuudesta syleillä joka miestä tuossa murhaaja-joukossa, yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei heidän onnistunut tehdä, mitä yrittivät".
"Sulkien heidän lukuunsa nöyrän palveliannekin, arvaan minä", lausui
Burleson hyvän-sävyisesti.
"Tietysti", vastasi Servosse. "Minulla ei ollut silloin mitään syytä eroittaa teitä yleisestä tuomiostani. Siitä päättäen, mitä olin teistä ennen tietänyt ja kuullut, minua ei todellakaan kummastuttanut, että tapasin teidät semmoisessa seurassa".
"Te tulette minuun ainakin yhdessä asiassa", sanoi Burleson, punehtuen puhuessaan. "Puhettanne ei mikään suoruuden puute pilaa".
"Me olemme yhtälaiset useammassakin kohdassa, Mr. Burleson", lausui Hullu miettiväisesti ja vaaria pitämättä toisen hämmingistä. "Minä olen ajatellut sitä monta kertaa tuon yön jälkeen. Tarkastaessani kaikkia asioita, jotka kuuluvat yhteyteenne Klan'in ja ryöstöretken kanssa (ja sama koskee myös nuorta Gurney'ta), näyttää minusta siltä, kuin minä olisin teidän sijassanne tehnyt saman; paitsi että varon, ettei minulla olisi ollut rohkeutta luopua erehdyksestäni ja erittäin niin miehuullisesti panna vastalausetta, kuin te Bentley'n Tienristeyksessä, josta Lily on kertonut minulle".
"Älkäät, jos suvaitsette, översti!" sanoi Burleson, ja hänen miehekkäät kasvonsa lensivät punaisiksi kerta toisensa perästä. "Minua peräti hävettää, että minun huomattiin narrimaisesti pelkäävän pilkkaa jostakin, joka jollakin tapaa oli yhteydessä tuon asian kanssa. Tiedättekö, etten kertaakaan ajatellut asian oikeutta tai vääryyttä eli arvostellut sitä sillä tapaa, kuin te vaistomaisesti sitä arvostelette. Minä ajattelin vaan asian epäviisautta ja vaaraa — minä tarkoitan vaaraa kansallemme, Etelälle. Minä en muistanut erittäin itseäni; sillä minä olin päättänyt muitten kanssa kohdata kaikki, mitä tuli. Minä tahdoin nähdä puolueeni voittavan enkä ottanut ensinkään teidän oikeuksianne lukuun. Minä en todellakaan myöntänyt, että teillä oli mitään oikeuksia — mitään laillisia taikka siveellisiä oikeuksia poliitilliseen valtaan, tarkoitan. Minä pidin neekerin vapauttamista laillisen vallan-anastuksen ja siveellisen kunniattomuuden tekona, ja katsoin teitä kaikkia carpet-baggereita ja scalawag'eja osallisiksi tuohon rikokseen. Minusta tässä väkivallassa oli kylläksi puollustusta jokaiselle säännöttömälle sodankäynnille, paitsi semmoiselle, jossa todella henki vietiin, josta itse teossa alusta ei uneksittukaan. Totuutta puhuakseni, minä arvelin, että olisi hyvä asia, jos noin puolet maan niggereistä vedettäisiin ulos ja piestäisiin noin pari kertaa kuukaudessa; enkä minä ole varma, vaikka se nytkin olisi paikallansa".
"Vanhan Jerry'n tappaminen herätti minut ensiksi. Minä olin poissa siihen aikaan enkä tietänyt sanaakaan siitä. Jos olisin ollut täällä, ei sitä olisi tehty, paitsi hengettömän ruumiini yli. Minä tunsin hänet lapsuudestani asti; ja jos koskaan löytyi rehellistä, kristittyä niggeriä maan päällä, hänen nimensä oli Jerry Hunt. Jumalisten! Sir, hiukseni nousivat pystyyn, kun sain kuulla siitä! ja, sieluni pelastuksen kautta, översti, minä en ole vieläkään voinut päästä siitä ajatuksesta, että minun on hänen verensä käsilläni. Tahdon tulla kirotuksi, jollei minusta tunnu aivan siltä!"
"He janoivat kiihkeästi teitä sen jälkeen, översti. Ihmiset ovat tavallaan juuri niinkuin koirat. Antakaat heidän vaan päästä veren makuun ja he ovat julmat, kuin sudet. Kohta kun Jerry oli tapettu, näytti siltä, kuin koko Klan'i olisi himonnut verta. Ainoastaan harva vastusti sitä — mutta heitä oli kylläksi ja he olivat oikeata lajia. Sattui lisäksi niin, että useimmat näistä olivat nuoria huimapäitä, niinkuin Mel. Gurney ja minä itse. Vanhat miehet lukevat tavallisesti ansiokseen koko mailman konservatismin; mutta se on varsin suuri erehdys. Vanhan miehen konservatismi tarkoittaa vaan vaaran torjumista — omien liepeittensä puhtaana pitämistä; mutta nuori mies huopaa yhtä vahvasti, kuin hän soutaakin. Jos hän vastustaa jotakin asiaa semmoisessa seurassa, hän taistelee sitä vastaan kynsin hampain. Voitti taikka voitettiin, yhtä kaikki hän menee muun joukon kanssa, ottaa osaa vaaraan ja sälyttää edesvastauksen päällensä. Mutta kun täysi mies on päässyt ohitse jonkun vissin ijän, hän muuttuu suuresti käärmeen tapaiseksi. Nuot vanhat toverit, jotka vastustivat semmoisia asioita, sanoivat vaan, etteivät tahtoneet, että heillä oli mitään tekemistä niitten kanssa, ja pysyivät kaukana poissa. Niin oli juuri Melville Gurney'n isän, kenraalin, laita. Hän yhtyi Klan'iin, kun se ei vielä toimittanut muuta, kuin kuljeksi ympäri ja säikähytti niggereitä, jota hän ei suinkaan vastustanut, semmenkin kuin hän oli kandidaatina johonkin juuri siihen aikaan. Kun nämät pahemmat seikat alkoivat, hän kaikessa hiljaisuudessa luopui siitä; vieläpä niin, ettei hänen poikansa koskaan tietänyt, että hän oli ollut jäsen, ennenkuin tuona päivänä Glenville'ssa. Minä arvaan, että jos olisi niiksi tullut, hän olisi puollustanut teitä. Minä olen kuullut hänen suurella kunnioituksella puhuvan teistä. Mutta hänellä ei ollut koskaan mitään tilaisuutta siihen. Minä luulen todella, että olen kolme neljä kertaa seisonut teidän ja vaaran välillä, jolloin te ette tietänyt siitä mitään".
"Ja epäilemättä pelastitte minut Bentley'n Risteyksessä, sillä sanasotanne kautta Jake Carver'in kanssa pääsi tyttäreni huomaamatta pujahtamaan pois", arveli Servosse leppeästi.
"Noh, ehkä niin on laita", vastasi Burleson kummastuneena. "Minä en ole ensinkään tuota ajatellut; mutta minä en ansaitse mitään kiitosta siitä, koska se tapahtui tietämättäni. Melville Gurney'n ritarillisuus ja kerkeäneuvoisuus ne pelastivat teidät — lähinnä, tietysti, miss Lily'n sankariutta".
"Minä en voi ymmärtää", lausui Servosse maltittomasti, "miksi arvostelette Gurney'n tointa tässä asiassa niin tärkeäksi. Teidän ystävällinen puolueellisuutenne sokaisee teitä, ettette näe, mikä oli syy hänen käytökseensä".
"Ei", vastasi Burleson, "te se olette, joka olette sokea — sokeampi, kuin yölepakko, kuten olette joskus vielä huomaava".
"Minulla ei ole mitään taipumusta tehdä mitään vääryyttä tuolle nuorelle miehelle", sanoi Servosse.
"Oh! minä en luule sitä — en ensinkään", lausui Burleson; "mutta te ette tunne Melville Gurney'ta, niinkuin minä. Hän on taattu kuin teräs, ja suora kuin vasama, sekä sananmukaisesti että kuvannollisesti. Minä vaan ihmettelen, että hän ollenkaan joutui tuohon asiaan. Minä olen kuullut sen syyn, joka saatti hänet menettelemään tuona yönä niinkuin hän menetteli, hänen omasta suustaan; eikä Melville Gurney valehtelisi, vaikkapa saisi kokonaisen valtakunnan. Katsokaat tänne, översti!" hän lisäsi kiivaasti, "minua kummastuttaa, ettette voi nähdä tätä asiaa sen oikeassa valossa. Otaksukaat, ettei Melville Gurney olisi tahtonut, että tyttärenne pelastuisi ja menestyisi yrityksessään: mitä hän olisi tehnyt? Antanut tietoa leirille siitä, mitä oli tapahtunut hänen vartiopaikassansa, eikö niin?"
"Niin, minä arvaan sen", lausui Servosse.
"Ja mikä seuraus siitä olisi ollut?"
"Sitä minä en suinkaan tiedä".
"Ettekö tiedä? Tunnetteko Jake Carver'ia?"
"Kyllä".
"Rohkea ja uskalias mies, hellittämätön aikeissaan ja säälimätön vihassaan".
"Minä olen kuullut sen".
"Ja tämä mies komensi satamäärää hyvillä ratsuilla varustettua ja välinpitämätöntä miestä".
"Entä sitten?"
"Entä sitten? Jumalisten, mies! kauanko hän olisi miettinyt päättäessään seurata tyttärenne jälkiä ja vangita teidät ja tuomari Denton'in kaupungissa eikä sillalla?"
"Taivaitten kautta!" huusi Servosse kavahtaen seisaalleen. "En ollut ollenkaan sitä ajatellut".
"Niinpä luulisinkin", lausui Burleson voitollisella äänellä. "Mutta jollei Melville Gurney olisi eksyttänyt häntä väärälle jäljelle, olisitte varmaan sitä ajatellut! Vähemmässä ajassa kuin neljänneksessä — ennenkuin olisitte vienyt miss Lily'n takaisin hotelliin — olisi Jake Carver ja muu joukko ollut kimpussanne ja olisivat paistaneet teidät kypi-kypsiksi Denton'in sillalla. Miss Lily myös" —
"Hyvä Jumala!" lausui Servosse, "te olette oikeassa! Minä en ollut ensinkään ajatellut asiaa sillä tapaa. Minä olen tehnyt vääryyttä tuolle nuorelle miehelle. Minä tahdon kirjoittaa hänelle ja ilmoittaa kiitollisuutemme".
John Burleson oli kovasti iloissaan, ajatellen, että hän oli palvellut ystäväänsä ei ainoastaan tehokkaasti, vaan myöskin taitavasti; sillä Servosse'lla ei ollut mitään aavistusta siitä oikeasta syystä, joka elähytti Melville Gurney'ta, kun hän keksi tuon tarinan, jota hän oli käyttänyt selittäessään, kuinka hänen käsivartensa oli haavoittunut.
Lily'n vakaasta pyynnöstä kaikki tiedot tuosta ampumisesta salattiin muilta, paitsi tuomari Denton'ilta ja hänen äidiltänsä, että yleisesti katsottiin tuota Melville'n esiteltyä syytä hänen onnettomuutensa oikeaksi selitykseksi. Oli hyvin tunnettu asia, että Lily oli ratsastanut Glenville'en varoittamaan isäänsä vaarasta, ja epämääräisesti arveltiin, että hän jollakin kummallisella tavalla oli matkalla suoriunut Klan'ista; mutta eivät tuon retken osan-ottajatkaan selvästi tietäneet, millä tavoin hän pakonsa toimitti. Jos jonkun mieleen olisi tullut epäillä Melville Gurney'n uskollisuutta, tämmöinen luulo pian haihdutettiin sen tosi-asian kautta, että tämä aina siitä saakka oli kokonaan ollut Lily'a huomaamatta.
Servosse toisti siis tyttärellensä sen kertomuksen, jonka Burleson oli esitellyt, ja sanoi sitä päättäessään: "minä luulen, että olemme tehneet hänelle vääryyttä ja että minun tulee kirjoittaa ja kiittää häntä hänen huolenpidostaan; etkö luule sitä, lapseni?"
Lilyn poskien puna oli käynyt tummemmaksi isän näin puhuessa, ja hän katsoi arasti ylös, lempeä loisto silmissään, kun isä teki tämän kysymyksen. Jos isä olisi katsonut häntä, hän olisi avannut sydämensä ja paljastanut hänelle hellän salaisuuden, joka makasi kätkettynä siellä yksin äidinkin tarkoilta silmiltä, joka jonkun aikaa hänen ratsastuksensa jälkeen oli puoleksi arvannut todellisen laidan ja virittänyt monta viatonta pikku vehkettä salaisuuden ilmi saattamiseksi, vaikka ilman menestystä. Mutta isä, mies ei katsonut ylös, ja Lily vaan vastasi tavotetun vakaasti hänelle: —
"Niinkuin tahdotte, isä. Minä olen varma, että parhaiten sen tiedätte".
Ja niin muodoin Servosse kirjoitti kiitollisuuden kirjeensä; oli tyytyväinen, että oli velvollisuutensa tehnyt, eikä ajatellut asiaa sen koommin.