XLII LUKU.
"Rauha Warsovassa".
Ajan kuluessa Hullun personallinen asema naapuriensa suhteen yhä parani. Näytti siltä, kuin olisi kummaltakin puolelta huomattu miellyttäviä ominaisuuksia toinen toisessa. Miehet semmoiset, jotka kaikkina niinä vuosina, joina hän oli asunut siellä, olivat pysyneet kaukana hänestä taikka vaan kylmäkiskoisesti tervehtineet häntä ja joitten oli ollut tapa puhua hänestä muille jos jollakin tavalla, paitsi ystävällisellä, alkoivat vähitellen osottaa ensiksi suvaitsevaisuutta ja sitten jonkunlaista hyvänsuopaa puolenpitoa. Tämä oli erittäinkin lähitienoitten sivistyneempien ja vilkasmielisempien miesten laita. He näyttivät jonkunlaisella kummastuksella havaitsevan, että se mies, jota he olivat tottuneet niin katkerasti soimaamaan, ei sentään ollut aivan epäseurallinen. Hänen tuttavuutensa näitten kanssa kasvoi siis semmoisella tavalla, joka muistutti hänelle sitä kärsivällisyyttä, jota välisti osotetaan mielipuolelle, joka on johonkin määrään hupainen ja samalla aivan viaton.
Tämä asian laita saatti Hullun usein hymyilemään, vaikka hän nyt oli tullut kyllin viisaaksi pitämään oikeassa arvossaan niitä rehellisiä ponnistuksia, joita useat näistä miehistä tekivät voittaaksensa perittyä ennakkoluuloa ja myöntääksensä hänelle sitä personallista kunnioitusta, jota he luulivat hänen ansainneen. Hän ei enää kummastellut, ettei niitä tervetuliaisia, joita alati valmis Länsi tarjoo niille loppumattomille ihmisjoukoille, jotka tulvaavat sen porteille, heti hänen tultuaan uuteen kotiinsa annettu hänelle; mutta hän kummasteli, että nämät miehet saattivat niin masentaa semmoisen ennakkoluulon voimaa, joka oli käynyt vaistomaiseksi, semmoista halua kaiken muukalaisuuden pois sulkemiseen, joka muutamien ihmispolvien kuluessa oli ollut melkein yhtä kiihkeä, kuin Taivaallisen valtakunnan asukasten, ja semmoista ylpeyttä, jota äskeisten tapausten säälitön päätös oli niin syvästi loukannut, saattivat masentaa siinä määrässä, että he vieläpä tunnustivat hänen personallisen oikeutensa ja ansionsa, kun nämät eivät olleet missään yhteydessä minkään poliitillisen etu-oikeuden kanssa. Hän ei pettänyt itseään näitten ilmaumien suhteen. Hän tiesi, etteivät ne ennustaneet mitään sen lakkauttamista, jota nimitettiin poliitilliseksi suvaitsemattomuudeksi; ettei tuo tunne ollut höltynyt, joka ei sietänyt käskyjensä käytännöllistä vastustamista. Hän tiesi, ettei häntä suvaittu sentähden, että hän tunnollisesti pysyi kiinni valtiollisissa mielipiteissään, eikä sen tähden, että ne, jotka häntä ympäröivät, olisivat arvelleet, että jokaisen miehen oli oikeus pitää ja puollustaa semmoista poliitillista katsantotapaa, jota hän hyväksyi, eikä senkään tähden, että semmoinen vapaus oli välttämättömän tarpeellinen aines republikaanisessa hallinnossa — vaan pikemmin huolimatta hänen tunnollisuudestaan ja koska hänen mielipiteillänsä ei ollut mitään toivoa tulevaisuudessa käytännöllisesti toteentua. Sen kielen, jota he sydämessään käyttivät hänestä, luuli hän oikein olevan tämmöisen: "Hän on kauhea radikaali; mutta hän ei ole kuitenkaan niin paha mies. Hänen valtiolliset mielipiteensä eivät voi nyt tehdä mitään vahinkoa. Epäilemättä hän rehellisesti ajattelee niin: se on luonnollista, että Pohjoisvaltalaisella miehellä on semmoinen katsantotapa. Mutta muutoin hän ei ole niin ikävä". Sillä tapaa hänen jokapäiväinen elämänsä kävi paljon kärsittävämmäksi.
Vakuutus niitten ainesten perinpohjaisesta voimattomuudesta, joitten kanssa Hullu oli valtiollisesti työskennellyt, vaikutti epäilemättä johonkin määrin hänen mieleensä ja käytökseensä. Hänen ajatuksensa eivät olleet muuttuneet minkään suuren vasta-vallankumouksen kautta, joka olisi tuuliaispään tavalla riehunut hänen ympärillänsä. Hänen uskonsa inhimillisen oikeuden yhtäläisyyteen ja syntyperäisyyteen, nimitettiin sitä peri-ajatukseksi taikka ennakkoluuloksi, oli yhtä luja kuin sinä päivänä, jona ensiksi hänen mieleensä leimahti, että nuot hänen ympärillänsä eroittivat pois kaikki afrikalaiseen rotuun kuuluvat henkilöt tätä demokraatillista uskonkappalta toimeen pannessaan. Hän ei voinut saada itseänsä ymmärtämään, että rodulla, ruumiin-iholla taikka edellisellä orjuuden tilalla oli jotakin tekemistä syntyperäisen oikeuden opin kanssa. Eikä hän voinut hyväksyä sitä väitöstä, jolla meidän amerikalaisten oikeustojen lain-oppineet filosofit olivat suostuttaneet itseänsä puolueettomuuteen tuossa äskeisemmässä taistelossa vapauden puolesta, joka on tavallisemmin selitetty lauseella: "ääni-valta ei ole mikään oikeus, vaan privilegiumi". Hänen oli siis mahdoton taipua mihinkään ajatus-juoksuun taikka politiikiin, joka menestyksensä puolesta riippui siitä, että enemmistön ääntä — joko petoksen, vääristyksen taikka väkivallan kautta — pakoitettiin vaikenemaan ja kiellettiin. Se seikka, että joku oli syntynyt orjana, ei hänen silmissään koskenut kysymykseen hänen syntyperäisestä oikeudestaan, koska hän katsoi orjuutta yksinkertaisesti luonnottomaksi ja vääräksi satunnaisuudeksi — semmoiseksi yhteiskunnan tilaksi, joka oli pantu oikean ja luonnollisen tilan sijaan, pysäyttäen jälkimäisen tointa ja riistäen muutamilta henkilöiltä niitä oikeuksia, jotka heillä oli. Jonka vuoksi, kun semmoiset väärät ja säännöttömät olot lakkasivat, kaikki niitten kautta kärsineet olivat palautettavat niihin oikeuksiin, joita olisi pitänyt olla heillä, jolleivät nuot olot olisi syntyneet; ja näitten oikeuksien, arveli hän, tuli vaikuttaa taaksepäin ja muodostua aivan samanlaisiksi, kuin jos tuo luonnoton orjuuden tila ei olisi tullutkaan väliin.
On kuitenkin varsin luultavaa, että hän harvemmin etsi tilaisuutta lausuaksensa semmoisia ajatuksia ja piti vähemmän huolta semmoisten mielipiteitten teroittamisesta muihin siitä syystä, että se ehkä tuottaisi kärsimisiä niille, jotka hyväksyivät ja uskoivat niitä. Itse puolestansa hän ei voinut ymmärtää, kuinka kenenkään rotu taikka tila, varallisuus taikka varattomuus, taitamattomuus taikka taito vaikuttaisi hänen kansalais-oikeuksiinsa: hän oli varma siitä, että ne eivät saisi vaikuttaa, jos republikaanisen ja demokraatisen hallinnon teoriia oli oikea — että nimittäin enemmistö oli hallitseva. Hän tunsi, että tietämättömyys, köyhyys ja ebeninen iho olivat itsekukin kauheita haittoja, ja myönsi, että sopi lukea niitä kaikkia yhteiseksi vammaksi meidän amerikalaisessa demokratiiassamme; mutta hän ei voinut myöntää, että jossakussa taikka kaikissa niistä oli jotakin perustusta todellisiin eli oikeihin poliitillisen vallan tai syntyperäisen oikeuden rajoituksiin. Hän halveksi tuota miehuuden puutetta, joka vaiti-ololla koettaa välttää edes-vastausta taikka joka taipuu vääryyteen päästäksensä vastustamisen vaivasta.
Kuitenkin hän tunnusti itsellensä, että, jos hän olisi yksi tuosta onnettomasta ja ylenkatsotusta rodusta, jos häntäkin rasittaisi tämän köyhyys, kokemattomuus ja avuttomuus, lyhyesti, jos hän olisi tässä suhteessa aivan samanlainen kuin yksi hänen mustista kanssa-kansalaisistaan, hän ei puolestansa ajattelisi mitään semmoista, kuin poliitillisten oikeuksiensa käyttämistä taikka itselleen vaatimista, vaan, päinvastoin, mukaantuisi semmoisella kärsivällisyydellä, joka olisi hänen voimassaan, kaikkeen, mikä vaan tulossa oli, toivoen ja odottaen jompaakumpaa näistä kahdesta asiasta, nimittäin: joko, että joku muutos parempaan päin tapahtuisi hallitsevan luokan luonnossa ja taipumuksissa, taikka, että ilmaantuisi joku tilaisuus lähteä pois johonkin seutuun, joka olisi ulkopuolella heidän valtaansa. Hän todella katsoi kummastuttavaksi sankariuden esimerkiksi, että musta mies oli niin kauan aikaa pannut ei ainoastaan omaa, vaan myöskin pikku lastensa hengen alttiiksi ja mennyt vaali-uurnien luo niihin laskeaksensa vaalilippuansa semmoista kauheata ylivoimaa vastaan. Hän arveli, että nuot, jotka olivat kuolleet toisen taikka toisen suvaitsemattomuuden muodon kautta siitä ajasta asti, kuin eräs suuri kansakunta väärin takasi heille turvallisuutta, vapautta ja kansalais-oikeuksia; nuot tuhannet, jotka kaatuivat Ku-Klux'ein ja Pyssy-Klubien väkivallan sekä sen surkean, vaikka luonnollisen julmuuden uhrina, joka alotti ja kannatti Kukistus-politiikia — näitten tuhansien hän arveli muodostaneen täydellisen marttyyrein armeijan juuri niitten peri-ajatusten tähden, joita hän yhä uskoi ja joista hän kerta oli niin ylpeä.
Hän ei olisi mielestään kuitenkaan tehnyt oikein, jos hän olisi houkutellut elikkä kehoittanut muita tuhansia kiusaamaan samaa kohtaloa ja koettamaan käyttää samoja oikeuksia. Hän ei voinut yllyttää heitä tekemään, mitä hän ei itse samassa tilassa olisi tehnyt. Hänestä tuntui siis, kuin hänen ei olisi sopinut neuvoa heitä sen koommin asettumaan vastarintaan sen hyväksi, mitä nimitettiin heidän oikeuksiksensa, taikka yrittämään voittaa jotakin näitten harjottamisella taikka vaatimisella.
Vaikka ei siis mikään personallinen pelko eikä väkivalta pakoittanut häntä äänettömäksi, vaikka hän vieläpä melkoisella itsepintaisella ylpeydelläkin kehui voivansa yhtä vapaasti lausua ajatuksensa siellä, kuin Uuden Englannin kunnailla tai syntymäkodissaan Lännessä, hän ei voinut muuta kuin hymyillä sitä petelmää, joka piili hänen omissa sanoissaan. Kukistus-politiiki oli yhtä täydellisesti sammuttanut hänen halunsa astua esiin, kuin jos se olisi pannut toimeen sen tuuman, joka laskettiin Bentley'n Tienristeyksessä. Hän ehkä ei itse joutuisi mihinkään pulaan, vaikka hän lausuisi ajatuksensa; mutta hän tiesi hyvin, että ne, jotka kuuntelisivat häntä, ikäänkuin pyytäisivät puoleensa vaaroja ja kärsimisiä, jos he uskaliaasti koettaisivat toteuttaa hänen mielipiteitään. Hänellä oli tavallaan täysi vapaus menetellä mieltänsä myöten: mutta seuraukset hänen menettelystään olisivat muille olleet niin hirveät, että hänen olisi pitänyt olla joko enemmän taikka vähemmän, kuin ihminen, voidaksensa niitä aikaan saattaa. Ilman siis luopumatta peri-ajatuksistaan, niinkuin hän nimitti niitä — sillä hän oli melkein ruvennut uskomaan, että mitä sanotaan "peri-ajatukseksi", ei ole muuta kuin syvälle juurtunut ajatus-tapa ja peritty uskon järjestelmä — hän taipui tyvenesti siihen, että ne tehtiin tehottomiksi ja tyhjäntäpöisiksi enemmistön tahdon kukistamisen kautta taikka pikemmin sillä, ettei arvon laskussa pidetty niitä minään, jotka vastustivat valkoista enemmistöä. Näin tehden hän havaitsi nauttivansa personallista rauhaa ja suvaitsevaisuutta, joka oli sangen mieluisaa sen jälkeen, mikä oli käynyt edellä. Missä häntä oli vihattu rajattomasti ja soimattu arvelematta, siellä häntä nyt sallittiin yhdellä "jos" taikka kiitettiin yhdellä "mutta".
Hullu tunsi oppivansa viisautta, kun hän näin taipui välttämättömyyden alle, ja rupesi vähitellen arvostelemaan itseään ja naapureitaan suuremmalla ja soveliaammalla leppeydellä, kuin tähän asti. Hän näki, että hän oli odottanut liian paljon, että hän oli ollut kylläksi yksinkertainen luulemaan, että leopardi voisi muuttaa täplänsä, vaikka Ethiopialainen vielä säilytti tumman nahkansa. Hän oli lisäksi kiitollinen siitä suvaitsevaisuudesta, jota hänelle osotettiin, ja katsoi jonkunlaisella kummastuksella niitä miehiä, jotka niin suuressa määrässä unhottivat elikkä jättivät menneet sillensä, että he tämän tekivät. Hän vieläpä joutui sille kannalle, että hän, taaksepäin katsoessaan, kovasti ihmetteli sitä mielentilaa, joka kerta oli vallinnut hänessä. Hän oli valmis nauramaan monta liiallista miehuuden ja itsenäisyyden käsitystä, jotka hänellä kerta oli ollut, sekä kummastelemaan, kuinka hän koskaan oli voinut olla niin sanomattoman tyhmä, että hän odotti muuta, kuin mitä todella oli tapahtunut. Sillä tapaa syntyi joku molemminpuolisen kärsivällisyyden henki; he eivät enää suuttuneet hänen mielipiteisinsä, ja hän ei enää lausunut niitä; he antoivat anteeksi hänen katsantotapansa hänen pohjoisen syntynsä ja kasvatuksensa tähden, ja hän antoi anteeksi heidän tekonsa heidän eteläisen syntynsä ja kasvatuksensa tähden; he eivät pitäneet väliä hänen valtiollisilla vakuutuksillaan, koska semmoinen keino oli keksitty, jonka avulla voitiin estää niitten kiteytymistä seurauksiksi, ja hän ei koettanut panna niitä käytäntöön, koska se olisi ollut turha vaiva.
Tämän sydämen muutoksen kautta Hullu todella vähitellen herkesi harrastamasta niitä asioita, jotka ennen olivat hänestä olleet niin perin tärkeät. Huomaten oman hulluutensa ja kuinka puoleton tuo taistelo suuren kansan ylpeätä henkeä ja sivistystä vastaan oli ollut, johon niin äkkinäisesti ruvettiin, hän koetti vaan nauttia sitä, mikä oli hupaista heidän ympäristössänsä, ja unhottaa kuluneen ajan riidat. Hän oli oppinut, ettei Pohjan henkeä, ajatustapaa ja elämää voi silmänräpäyksessä istuttaa Etelään; että jos nuot molemmat toisistaan eriävät sivistykset koskaan voisivat sopia ja sulata yhteen toinen toisensa kanssa, se olisi silloin, kuin aika ja asianhaarat olivat suotuisammat taikka kuin joku suuri mullistus oli niin kääntänyt ajatuksen virrat, että ne yhtyivät yhteen, kaikki valtaavaan tulvaan.
Rauha siis vallitsi Warrington'issa. Vanhoja ystäviä unhottamatta Hullu hankki uusia, siunasi päivänpaistetta ja siimestä, ajatteli vähemmän lähimmäistensä hyvää ja enemmän omaa mukavuuttansa sekä iloitsi, että se taistelo, jonka viisaat miehet olivat jättäneet hänen ja hänen kanssa-työskenteliäinsä taisteltavaksi, nyt oli päättynyt. Hän oli taistellut jäykästi ja hyvin. Kaikki myönsivät sen. Ennenkuin hän tunsi, että juuri se aines, joka oli uskonut tämän taakan hänelle, petti, hylkäsi, epäili ja soimasi häntä, hän ei ollut milloinkaan ajatellut antaumista. Kun hän oli kerran ilmoittanut suostuvansa Uudestaan rakentamisen tuumaan, vaikka hän panikin vastalauseensa sitä tehdessään, hän tunsi, ettei hän voinut kunnialla luopua taistelosta, ennenkuin noitten hänen sotaveljiensä päätös taikka lupa päästivät hänet siitä. Tämä oli tapahtunut ja hän oli nyt vapaa velvollisuudestaan. Kun kansakunnan sotavoima vedettiin pois, kamppailu oli lopussa. Menestymättömyys oli piirretty viisaitten miesten lempi-aatteen haudalle. Jonkunlaisen helpoituksen, jollei tyytyväisyyden, tunteella Hullu tunnusti tämän lopun. Hän oli niinkuin täysin palvellut soturi, joka, vaikkei voittoisa, istuu vanhalla ijällänsä kruunattuna monen haavan kunnialla, levollisena ja tyytyväisenä, huolimatta sodankäyntinsä epäsuotuisasta päätöksestä.
Hän yhä uskoi siihen asiaan, jonka puolesta hän oli taistellut, ja oli lujasti vakuutettu siitä, että ne, joitten kanssa hän oli työskennellyt, joskus tulevaisuudessa kykenisivät hankkimaan itselleen todellista vapautta, mutta siinä taistelossa hän ei voinut tehdä paljon. Hän luuli, että se olisi pitkä ja kestäväinen; että horjuva vaaka vaapuisi vielä monta sukupolvea; ja että sillä aikaa tuo korskea, itseensä luottavainen ja vaistomaisesti hallitseva aines, joka jo oli haastanut Kansakunnan voiman-mittelöön, joutunut tappioon ja tappiosta temmannut voiton varsinaiset hedelmät, saavuttaisi vielä suurempia triumfeja ja epämääräiseksi ajaksi pitäisi kansallisen voiman johtonsa ja tarkastuksensa alla. Hän näki tämän ilman kateutta; sillä hänestä oli selvä, että kansalla, joka voi toimittaa niin ihmeteltäviä valtiollisen silmänkääntö-taidon temppuja niitten pelkoa ja tuskin epäluuloakaan herättämättä, joitten voimaa he olivat tunteneet, mutta joitten vallan he olivat kumonneet — joitten kunnian he jo olivat tallanneet tomuun, siksi kuin katsottiin paljon kunnollisemmaksi, että oli tavottanut kansakunnan henkeä, kuin pannut oman henkensä altiiksi iskua torjuakseen — että siis semmoisella kansalla oli erityisessä määrässä ne ominaisuudet, joita tarvitaan vallan saavuttamiseen ja säilyttämiseen.
Vaikka häntä kyllä harmitti näitä seikkoja huomatessaan, ja vaikka hänen poskensa punastuivat jostakin häpeäntapaisesta, kun hän muisti oman kansansa ontuvan, horjuvan epäneuvoisuuden ja kuinka se oli antaunut kivulloiseen, taudintapaiseen hentomielisyyteen, luopuen tämän vuoksi tosi-vallasta, pettäen ja hyljäten liittolaisensa sekä sälyttäen heidän päällensä sen tappion alennuksen ja häpeän, joka siitä seurasi, hän ei voinut muuta kuin jonkunlaisella ylpeydellä myöntää, että ne, jotka näin olivat vastustaneet ja voittaneet voittajansa, olivat syntyneet miesten hallitsijoiksi, olivat semmoisia, joitten valta ei suinkaan vaipuisi mistäkään jäntevyyden puutteesta. Hän katsoi eteenpäin ja näki, kuinka he jälleen saavuttivat ante bellum päivien ylpeän ylivallan — vaikka ei milläkään tyytyväisyydellä; sillä mitä hän niin kauan aikaa oli nimittänyt "peri-ajatuksikseen", seisoi jäykästi tiellä, ja hän oli paitsi sitä varma, että he joskus kukistuisivat — mutta ainakin ihmettelevällä ylpeydellä tämän amerikalaisen rodun haaran ky'ystä.
Näin päivät lensivät, ja aurinko loisti, ja Warrington kävi kirkkaammaksi, ja Lily kasvoi kauniimmaksi ja kypsemmäksi, ja Metta näytti enemmän matroonan kaltaiselta ja vakavalta, ja Hullu istui päivänpaisteessa. Ne siteet, jotka liittivät Lilyn ja hänen isänsä toisiinsa, olivat aina olleet tavattoman lujat, mutta ne olivat käyneet kahta vertaa lujemmiksi ja vahvemmiksi Lilyn sankariteon kautta. Ennen hän oli ollut isänsä kumppani ja oppilas; sen jälkeen hän oli ollut vielä useammin hänen kumppaninsa, mutta oppilaan-tilan ajatus näytti kadonneen isällisen toivon ja ylpeyden itsensä kieltämiseen. Hänen edistyttämiseensä isä nyt pyhitti sen elämän kypsimmät voimat, jonka tytär oli pelastanut. Käsittäen täydellisesti hänen johonkin määrin katkonaisen kasvatuksensa puutteet, kun hän joutui sen hedelmää tutkimaan, hän ihmetteli, mitä oli aikaan saatu. Sille perustukselle, jonka Metta väsymättömällä ahkeruudella oli laskenut, oli lujasti rakennettu molempien vanhempien aina sallitun ja luottavan vapauden kautta, sekä erittäin sen kautta, että isän oli ollut tapa keskustella tyttärensä kanssa kaikista niistä asioista, jotka olivat ennen muita vetäneet hänen huomionsa puoleensa. Halu puhua järkevästi isän kanssa näistä aineista oli tehnyt, että tytär osittain kyselemällä semmoisia asioita, osittain tiedustelemalla kirjoja ja aikakauslehtiä, joita isä luki, oli perehdyttänyt itsensä niihin niin, ettei löytynyt monta yleistä ajatuksen esinettä, joista hän ei pystynyt keskustelemaan, ei ainoastaan ymmärtäväisesti, vaan myös alttiisti ja semmoisella selvyydellä ja alkuperäisyydellä, joka oli kummastuttanut niitä harvoja vieraita, joitten kanssa hänellä oli tilaisuus ajatuksia vaihtaa. Nähden tämän perustuksen lasketuksi, Servosse päätti jatkaa hänen kasvatustaan melkein samalla tavalla, ohjaten sitä nyt erityisiin aineisin ja tehden tuommoista kätevyyttä monilukuisissa asioissa pikemmin hänen kasvatuksensa ripsu-koristeeksi kuin itse kankaaksi, sillä hänen mielestään melkein sama suhde saisi vallita niitten välillä, kuin pitäisi olla tosi-elämässä. Koska se oli hänen ajatuksensa, että todellinen kasvatus oli enemmän siinä, että pystyi hallitsemaan yhtä ainetta, havaitsemaan, keksimään ja järjestämään asioita, jotka olivat yhteydessä sen kanssa, kuin siinä, että vaan opittiin noita tosiseikkoja, hän ei rajoittanut hänen opin-alaansa kuiviin osa-asioihin eikä askarruttanut hänen mieltänsä erityisten perustelmien tutkimisella. Hänen tähtensä hän kääntyi jälleen noille ajatuksen tanterille, jotka olivat olleet hänen nuoruutensa ja varhaisen miehuutensa ihastus, ja johdatti lempeällä kädellä hänen jalkansa halki kirjallisuuden kauniitten kenttien — mailman ajatuksen historian. Rinnatusten tämän kanssa hän levitti hänen eteensä tuota toista kirjaa, jota me nimitämme historiaksi — kertomusta mailman ulkonaisista tapauksista, sen sankarien teoista, sen marttyyrien vääryyksistä ja sen suurten pahantekiäin synneistä sekä siitä vähästä, mitä tiedämme sen isojen joukkojen kärsimyksistä, taakoista ja onnettomuuksista. Lily ei ollut koskaan tuntenut mitään muuta koulua, kuin kotinsa, eikä mitään muita opettajia, kuin hartaat vanhempansa. Hänen tähtensä he olivat karkottaneet kotipiiristään lapsuutensa kielen ja rajoittuneet semmoisiin kieliin, jotka pitkästä käyttämättömyydestä olivat käyneet kankeiksi heille. Hän oli oppinut kolme asiaa, joita Servosse katsoi kaikkia muita tärkeämmäksi; ensiksi, että kasvatus on kokonaisen elämän työ eikä mikään semmoinen asia, jonka voi muutamina vuosina suorittaa; toiseksi, että oppilaan useimmissa aineissa täytyy myöskin olla opettaja, taikka toisin sanoin, että opettajan tehtävä on pikemmin siinä, että hän tutkii oppilaan tietomäärää, kuin siinä, että hän johdattaa häntä tietojen hankkimisessa; ja kolmanneksi, että tietäminen on huomaamista, ymmärtämistä ja kyky opittua esitellä.
Huojennuksena tuosta hänen huomiotansa kokonaan kiinnittävästä ajatuksesta, jonka hän oli uhrannut yleisiin asioihin, tämä velvollisuus oli erittäin mieluisa Servosse'lle, ja näytti siltä, kuin heidän aikaisen toivonsa nauttiminen olisi suotu hänelle ja hänen vaimollensa, kun hän rupesi havaitsemaan, että tämän aikakauden asianhaarat ja tunteet varmaan riistäisivät häneltä tämän hänen elämänsä suurimman ilon. Metta, joka aina piti tarkkaa vaaria tyttärensä edusta, alkoi esittää matkustamisen tarpeellisuutta ja tahtoi, että hyvin vaalitun mielen kasvatus päätettäisiin ja viimisteltäisiin vaihtelevaisen elämän kokemuksella. Tätä kysymystä oli jo hartaasti keskusteltu, kun Servosse yhtenä päivänä hämmästyi eräästä tapauksesta, jonka hänen viisaampi-sydäminen vaimonsa oli edeltäpäin arvannut.
Sillä heidän molempien yli valvoi hellä ja huolellinen Metta, ylpeänä ja onnellisena ihanan tyttärensä nykyisyydestä, ja täynnänsä toivoa hänen tulevaisuutensa suhteen, mutta kummallisella epämukaisuudella, riemuiten enemmän siitä, mitä hänen puolisonsa oli ollut accès de la foliensa aikana, kuin siitä, mitä hän nyt oli, kun hän astui viisauden tietä. Mutta semmoinen on aina naisellisen luonnon ristiriitaisuus.