XLI LUKU.
Pro bono publico.[103]
Oli levottomuutta Rockford'in maakunnassa. Kukistus-politiiki kaikissa erilaisissa asteissa oli menestyksellä pantu vaikuttamaan siellä. Vaikka jokainen tiesi, että tämä maakunta — kun tuota politiikia ei käytetty, vaan kaikki ääntäjät harjottivat oikeuttaan mieltänsä myöten antaa vaalilippunsa — monen sadan äänen enemmistöllä vastusti kukistus-puoluetta, oli kuitenkin John Walters'in kuoleman jälkeen asiat ajettu niin taitavasti, että enemmistö toisella puolella oli pysytetty vakavassa ja luotettavassa lukumäärässä, joka, kumma kyllä, oli melkein yhtä suuri, kuin se enemmistö, joka ennen oli ollut sitä vastaan.
Kuitenkin Rockford'issa oli aivan rauhallista; se oli todella täydellinen sopusoinnun paratiisi. Henkikirjojen kertomusten mukaan löytyi maakunnassa 1,143 mustaa miestä enemmän kuin valkoista; ja ensimmäisinä vuosina, joina nämät mustat äänestäjät nauttivat kansalais-etuoikeuksiansa, heidän oli ollut tapa — varsin hullumaisesti, se on totta, mutta ehkä luonnollisesti, ja kaikissa tapauksissa kovin meluavaisesti — vaatia, että joku osa viroista täytettäisiin heidän oman rotunsa miehillä. Sen jälkeen kuin kukistus-politiiki oli täydellisesti pantu käytäntöön ja John Walters'ista oli niin salamyhkäisesti, mutta tehokkaasti suorittu, tapahtui näitten viattomien ja eksytettyjen Afrikalaisten sydämissä ihmeellinen muutos. Tosin he yhä ottivat osaa äänestyksiin, kuten vaalilistat ja kertomukset osottivat, varsin kestävällä säännöllisyydellä; mutta he eivät enää äänestäneet niitä, joihin he kerta olivat olleet niin hartaasti liittyneet, eivätkä enää vaatineet eikä valinneet henkilöitä, joilla oli sama väri, kuin heillä itselläkin, taikka joita ennen oli yleisesti suosittu, suurempi-arvoisiin tai -palkkaisiin virkoihin. Se oli sangen kummallinen yhtymys; eikä puuttunut niitä, jotka viittasivat siihen, ikäänkuin kieltämättömään todistukseen petoksesta taikka, niinkuin sitä välisti nimitettiin, "pelottamisesta". Muutamat kaukana asuvat viisaat miehet koettivat nostaa jonkunlaista melua sen johdosta; mutta heidät saattivat helposti vaikenemaan kultakieliset puhujat, jotka loivat kummallisia kuvauksia tuhatvuotisesta valtakunnasta ja siitä Edenin kaltaisesta rauhasta, joka oli vallinnut Rockford'issa siitä hetkestä saakka, kuin tuo rutontapainen Walters oli lähtenyt sen rannikoilta.
On omituista ajatella, mitä muutoksia on tapahtunut tuossa eriskummaisessa Afrikalaisessa. Noina vanhoina hyvinä aikoina ennen sotaa, jonka piti tuottaman Eteläis-valloille oikeus erota unionista, todistivat ja vakuuttivat yhtä ääntä kaikki Etelän kansan nerokkaimmat, varallisimmat, hientyneimmät, arvokkaimmat ja ylevimmät miehet — nuot, jotka omistivat orjia ja heitä työhön käyttivät ja ruoskivat, ostivat ja möivät, avioliittoon saattivat ja avioliitosta erottivat, sikäli kuin rodun tarpeet ja kasvattajan taipumus vaativat, — vakuuttivat nämät aivan kieltämättömäksi asiaksi (ja epäilemättä he tunsivat neekerit paremmin, kuin kukaan muu, koska heillä oli suurempi tilaisuus siihen), että musta mies ei ollut ainoastaan Jumalalta luotu ja määrätty orjuuden tilaan, vaan että hän myöskin tarkasti ja terävästi älysi omat tarpeensa, puutteensa ja kykynsä, sekä erinomaisella ilolla tunnusti Jumalan kaitselmuksen, joka hyvyydessänsä ei ollut jättänyt häntä isännättömäksi. Lyhyesti, he vakuuttivat aivan varmaksi ja välttämättömäksi asiaksi, että Afrikalainen ei ollut ainoastaan luotu orjuuteen, vaan tiesi niin hyvin luomisensa tarkoituksen ja oli niin kiihkeä sitä täyttämään, että hän oli sekä tyytyväinen orjan oloonsa ja meluten vaati sen iloja että myöskin kykenemätön lausumaan osan-ottoansa ja sääliänsä niitten harvojen rotunsa jäsenten suhteen, jotka olivat ilman tuota kaikkein suurinta siunausta — isäntää. Tosin kyllä löytyi myöskin siihen aikaan muutamia mielipuolia tässä rodussa (eksytettyjä olento-parkoja!), jotka aina karkasivat pois kasvimaan rauhasta, ylellisyydestä, onnesta ja taivaallisesta ihanuudesta, ja pyrkivät kohti köyhyyttä ja puutetta, työtä ja tautia ja pakkasta ja pohjoisnapaa ja — vapautta! Mutta he olivat harhaantuvia luontokappaleita, jotka vaan häiritsivät sen Edenin rauhaa, jota he eivät olleet kylläksi viisaita eikä kylläksi hyviä nauttimaan.
Löytyi siellä myöskin semmoisia, jotka eivät tahtoneet uskoa tätä todistusta orjan täydellisestä onnesta, vaan yhä väittivät, että terveimmät, urheimmat, viisaimmat ja jaloimmat Afrikalaisessa rodussa olivat ne, jotka karkasivat pois vapauteen. Mutta näitä ihmisiä ei ollut monta, ja he olivat myöskin mielipuolia — eikä ainoastaan mielipuolia, vaan kateellisia, häijyjä ja verenhimoisia. Heitä sanottiin "yltiöpäiksi" ja "abolitionisteiksi".
Niin pian kuin sota alkoi ja heille tarjottiin vapautta, tuon nurintapaisen Afrikalaisen luonto näytti äkkiä muuttuneen. Jok'ikinen heistä vastaan-otti sen, vieläpä semmoisella halulla ja innolla, joka sangen suuressa määrässä antoi syytä siihen uskoon, että he olivat koko ajan sitä kaivanneet. Tietysti me tiedämme, ettei niin ollut laita, niitten todistusten kautta, jotka tunsivat heidät paremmin, kuin kukaan muu; mutta siltä se näytti, kun he häärivät federaalisten armeijojen perässä ja jättivät kotinsa, ystävänsä, sukulaisensa ja patriarkalliset isäntänsä pyrkiäkseen puutteesen, vaaraan ja vapauteen.
Ja aina siitä saakka he ovat osottaneet samanlaista vastakohtaisuutta ja ristiriitaisuutta luonnossaan. Aivan siihen aikaan asti, jolloin Ku-Klux-Klani pääsi hyvään ja lujaan järjestykseen Etelässä, neekeri osotti perin juurtunutta ja voittamatonta vastenmielisyyttä ja taipumattomuutta, kun tuli kysymys, että hän antaisi entisten isäntiensä selittää, sovittaa taikka valvoa vapauksiansa, jollei semmoinen henkilö ollut julkisesti hyljännyt orjuuden ja kapinan aatetta, ollut suoraan ja selvästi ilmoittanut puollustavansa mustan rodun yhdenvertaisia laillisia ja poliitillisia oikeuksia ja valtaa sekä näyttänyt tahtovansa myöntää niitä heille, Niin pian kuin tämä hyväntekeväinen laitos, Klan'i, ja sen taitavammat ja täydellisemmät, useilla erinäisillä riimillä tunnetut seuraajat: "Pyssy-Klubit", "Sapeli-Klubit", "Pelottajat" ja niin edespäin, olivat kokonaan järjestetyt kautta maan ja kävi ilmeiseksi, että nimeksi kuolleen Chattelism'in[104] systeemin isällinen ja patriarkallinen henki yhä oli elossa ja ahkeralla huolella valvoi entisten lapsenkaltaisten alamaistensa onnea ja menestystä, kääntyivät heidän sydämensä jälleen menneen ajan rakkaudella vanhojen isäntiensä puoleen, jotka, niinkuin he nyt taas huomasivat, eivät olleet ainoastaan heidän parhaat, vaan heidän ainoat ystävänsä, ei ainoastaan heidän vapautensa etevimmät ja tunnollisimmat vartiat, vaan kerrallaan sen ensimäiset perustajat. He siis hylkäsivät ja karttivat "niggeri-poliitikkoja" ja "radikaaleja" ja kääntyivät ylenkatseella ja halveksimisella pois niitten puolesta, joitten opit eivät yhtyneet Ku-Klux-Klan'in, Pyssy-Klub'ien ja Pelottajien perus-ohjeisin ja turvautuivat jälleen ensimäiseen rakkauteensa — heidän luonnollisiin ja Jumalalta määrättyihin ystäviinsä ja suojelioihinsa!
Tämä on ainakin mitä heidän luonnolliset ystävänsä ja suojeliansa sanoivat; ja meidän täytyy myöntää, että he tiesivät enemmän neekereistä, kuin kukaan muu, aivan niinkuin tallirenki tietää enemmän siitä hevosesta, jolla hän ajaa ja jota hän hoitaa, kuin kukaan muu, ja tietysti parhaiten tuntee hevosen ajatuksen hänestä, sanotusta tallirengistä.
Rockford'issa oli siis rauha. Mutta jonakin pahana hetkenä kunnianhimon käärme pujahti tähän Edeniin ja jätti jälkensä sen kukkiin. Kaksi rauhan, reformin[105] ja konservatismin puolueen jäsentä loi halukkaasti silmänsä samaan virkaan. Jonkun kokouksen valtaa vastaan kapinoittiin; ja eräs välinpitämätön ja kunnianhimoinen mies ilmoitti, että hän aikoi vedota Caesar'iin eikä ainoastaan Caesar'iin, vaan myöskin Tony'yn ja todellakin kaikkiin mainitussa maakunnassa asuviin Ham'in lapsiin, että he ratkaisisivat hänen ja hänen kumppaninsa välillä. Rauhan ja järjestyksen puolue näytti olevan sangen tasaisesti jaettu tämän asian suhteen; ja uppiniskainen luopio ja hänen ystävänsä lupasivat noille kummallisille Afrikalaisille, että kaikki, jotka äänestäisivät häntä, saisivat suojelusta sitä tehdessään ja että tämän puolueen säännöllinen voima ei hätyyttäisi heitä eikä heitä liioin säikähyttäisi. Todistukseksi he näyttivät revolverinsa ja Winchesterinsa[106] ja käyttivät monta kirous-sanaa ja vuodattivat heihin rohkeutta kannuttain.
Ja näitten puolelle Afrikalaiset kallistuivat.
Tämä tummien äänestäjien typerä nurintapaisuus huolestutti lain ja järjestyksen puoluetta. Jos saatiin näin vedota tähän ebeniseen ääneen ja sen avulla päästä valtaan, mihin rauhan, lain ja järjestyksen puolue joutuisi? Jotakin oli tehtävä — jotakin, joka hävittäisi tämän ylen rohkean miehen vallan petettyjen seuraajiensa yli. Ei kelvannut koettaa puolueen tavallisia keinoja, sillä epätietoista oli, mikä semmoisesta menetyksestä seuraisi. Sen vuoksi päätettiin tukehuttaa luopioin toiveet ja luovuttaa heistä heidän uudet kannattajansa sen hellän rakkauden avulla, jolla nämät muistivat entistä johtajaansa, tuota kunniatonta John Walters'ia. Arveltiin, että, jos voisi saada heitä uskomaan, että se mies, joka pyysi heidän kannatustaan, oli yksi siitä joukosta, jotka olivat kastaneet kätensä hänen vereensä, nuot tyhmät Afrikalaiset hullumaisesta kunnioituksesta johtaja vainajansa muistoa kohtaan olisivat ainakin häntä äänestämättä. Niin muodoin seuraava kortti julkaistiin ja levitettiin yltympäri maakuntaa, samalla kuin sille annettiin etevä sija The Moccason Gap Rattler'in palstoissa: —
"Kuka översti Marcus Thompson on?"
"Rockford'in mustat äänestäjät, jotka ovat niin kiihkeät valitsemaan tätä kuuluisaa uskalikkoa, vilpisteliää ja luopiota tämän maakunnan sheriffin virkaan, eivät luultavasti tiedä koko sitä häpeätä, joka on liittynyt hänen nimeensä. Se on hyvin tunnettu seikka, että hän monta vuotta oli tämän maakunnan Ku-Klux'ein päällikkö ja Pelottajien johtaja ja semmoisena tietysti oli edesvastauksen alainen niitten tekemistä töistä. Kuitenkaan ei ole niin yleisesti tunnettu, että se oli hän, joka suunnitti ja toimitti John Walters'in murhan, ollen itse sen joukon johtaja, joka ensin houkutteli hänet hänen kuolinpaikkaansa ja jälestäpäin ei ainoastaan tappanut häntä, vaan ryösti häneltä melkoisen rahasumman, jonka översti Marcus Thompson käytti omaksi hyödykseen. Semmoinen on kuitenkin asian laita. Löytyy yltäkyllin todistuksia, että hän ei ainoastaan keksinyt murhatuumaa, vaan oli aivan ensimmäinen, joka kostutti kätensä Walters'in verellä. Hän toivoi, että hänen silloiset poliitilliset kumppaninsa palkitsisivat häntä tästä teosta sillä viralla, johon hän nyt pyrkii: Kun tästä ei tullut mitään, hän vetoo Walters'in seuralaisiin, kannatusta saadaksensa. Hyväksyvätkö he tätä punakätistä murhaajaa ja leskien ja orpojen ryöstäjää, se saadaan vielä nähdä".
Vastaukseksi tähän Thompson julkaisi seuraavan: —
Rockford'in maakunnan äänestäjille.[107]
Viekoitellaksensa kansalaisia minua kannattamasta, on vastustuspuolue ahkerasti levittänyt sitä huhua, että minä otin ja omaksi hyödykseni käytin kaksi tuhatta dollaria, jotka olivat John Walters'illa, kun hän murhattiin. Minä en tahtoisi koskea näin vanhoihin asioihin, koska siinä tapauksessa välttämättömästi täytyisi panna alttiiksi useat meidän parhaista kansalaisistamme. Noihin aikoihin vallitsi suuri kiihko ja levottomuus ja epäilemättä monta asiaa tehtiin, joita olisi ollut parempi jättää tekemättä. Minä olin siihen aikaan puolueeni exekutiivi-toimikunnan esimies tässä maakunnassa; ja tämän kautta julistan sen syytöksen, että käytin elikkä otin omaksi personalliseksi hyödykseni yhtä ainoatakaan centtiä Walters'in luona löydetyistä rahoista, kunniattomaksi, perättömäksi ja ilkeänjuoniseksi valheeksi. Päinvastoin minä vakuutan, että jokainoa centti näistä rahoista käytettiin puolueen juoksevien menojen maksoksi tässä kamppanjassa, vaali-uurnien täyttämiseksi väärillä vaaliseteleillä ja vaali-certifikaatein ostamiseksi semmoisille henkilöille, jotka nyt pitävät virkoja tässä maakunnassa. Minulla on hallussani näitten teko-asiain todistamiseksi tarpeelliset dokumentit ja minä olen valmis niitä näyttämään, milloin hyvänsä minua siihen vaaditaan.
Kunnioittavaisesti
Marcus Thompson.
Hullu luki nämät kortit ja hymyili, vaikka ne herättivätkin surullisia muistoja, tuon sovinnon hengen makeita ja rauhallisia hedelmiä, joka oli puhaltanut yli maan, kun rangaistus uhkasi näitten lain ja järjestyksen ritarien päätä — näitten naamioittujen ulaanein, jotka olivat sydän-öinä ratsastaneet ympäri. Niinkuin jo on mainittu, säädettiin jumalallisen säälin vaikutuksesta useissa valtioissa, että kaikista rikoksista, joita Ku-Klux'it, Pelottajat ja muut valtiolliset seurat ja yhdistykset taikka yksityiset henkilöt näitten palveluksessa, käskystä tai kehoituksesta olivat toimittaneet, että siis niistä kokonainen ja täydellinen amnestiia ja anteeksi-anto myönnettäisiin. Tämän lain kautta kysymys, kuka John Walters'in tappoi, oli käynyt vähäpätöiseksi taikka mitättömäksi asiaksi. Se oli kanne, jota ei huolittu edes kumota. Mutta syytös, että översti Thompson oli omaksi hyödykseen käyttänyt murhatulta mieheltä ryöstetyt rahat, oli soimaus, jota ei kukaan kunniallinen mies voinut kärsiä.
Näyttäisi siltä, kuin muutamissa yhteiskunnissa tuota suoraa tunnustusta, että hän oli käyttänyt näin saadut rahat vaali-virkamiesten lahjomiseksi ja turmelemiseksi, itsestänsä pidettäisiin tuskin vähemmän ilkeänä asiana. Oli kuinka tahansa, Mr. Thompson ilmeisesti tunsi itsensä kehoitetuksi personallisen luonteensa puollustukseksi kieltämään toista ja toista vahvistamaan. Mitä radikaali John Walters'in pelkkään tappamiseen tuli, hän katsoi tarpeettomaksi puolestansa sitä myöntää taikka kieltää. Se oli yhtä vähäpätöinen asia, kuin tuo kysymys lasten leikissä: "kuka kultakertun tappoi?"
Hullu mietti tätä asiaa suruisesti ja vakaasti. Hänestä se osotti vääristynyttä ja tylstynyttä siveellistä tunnetta; kuitenkaan hän ei voinut muuta kuin sääliä kärsiviä ja ihmetellä sitä lujuutta, joka oli synnyttänyt semmoista sielun tunnottomuutta. Hän muisti kertomuksen Spartalaisesta nuorukaisesta, joka seisoi hymyilevänä ja välinpitämättömänä sillä aikaa, kuin varastettu kettu raateli hänen sisälmyksiänsä.