XL LUKU.
"Valkeus paistaa pimeydessä".
Niin aika kului; ja kaksitoista vuotta siitä päivästä, jolloin Lee antautui Appomattox'in omenapuun alla, tapahtui toinen antauminen, ja viimeinen niistä hallituksista, jotka järjestettiin Uudestaan rakentamisen suunnitelman mukaan, joutui niitten käsiin, jotka olivat alottaneet ja jatkaneet sotaa Kansakuntaa vastaan; jotka olivat julkisesti vastustaneet Uudestaan rakentamisen aatetta, olivat itsepintaisesti kieltäneet sen laillisuutta taikka sen lupausten sitovaa luontoa ja viimein salaisella, säännöllisellä väkivallalla kukistaneet ja voimattomaksi saattaneet sen aineksen, josta se kannatuksen puolesta oli riippunut. Tosin kyllä tämän aikakauden lait ulkomuodolta ja kirjaimenmukaisesti jäivät eloon: hengen ja sisällön puolesta ne olivat kuolleet. Kuitenkin kansakunta katsoi päälle ilman kummastusta taikka levottomuutta ja osotti korkeimman toimeenpanevan virkamiehensä kautta jotakin enempää, kuin vaan äänetöntä suostumusta seuraukseen.
Että näillä hallituksilla olisi huono menestys, ei ollut mikään outo asia Hullulle. Hän oli arvannut ja ennustanut sitä alusta alkaen. Hän oli aina uskonut, että ne jo ennen syntyänsä olivat saastutetut turmiollisen taudin siemenillä. Hän oli odottanut niitten häviämistä. Niitten hajoaminen ja uuden aseman ottaminen päähallituksen suhteen olisi tuskin kummastuttanut häntä. Hän oli valmis tunnustamaan, että on varsin vähän toivoa siitä, että enemmistöjen hallinto, kun heikot, oppimattomat ja köyhät muodostavat näitä enemmistöjä, menestyy. Hän oli valmis jättämään sillensä kaikki, mikä oli syynä käytöllisen uudestaan rakentamisen huonoon menestykseen, ja tahtoi mielellään nähdä ne askelet, jotka otettiin erehdyksessä, peräytettyinä. Kuitenkin häntä kauan aikaa hämmästytti, kun hän huomasi, kuinka perinpohjaisesti tappelutanteren tekemä päätös oli kumottu.
Silloin hän rupesi tutkimaan asiaa enemmän sen kokonaisuudessa ja havaitsi, että yksityis-seikat olivat tähän saakka sokaisseet häntä. Esine, jota hän katseli, oli ollut liian likellä hänen silmänsä verkkokalvoa voidaksensa selvästi siihen kuvautua. Hän katseli uudestaan tapausten juoksua ante bellum ajoista asti; ja mitä hän näki, oli tämä: —
Ensiksi, kansa, ylpeä, urhoollinen ja itsekiitokseen mieltynyt, yhdistettynä varsinaiseen liittoon semmoisen kansan kanssa, joka oli vähemmän loistava, mutta enemmän vauras, vähemmän kerskaavainen, mutta enemmän luja-aikeinen, vähemmän omaa puoltansa pitävä, mutta enemmän ahkera. Tässä liitossa edellinen oli hallinnut, siksi kuin vallan oikeus näytti melkein syntyperäiseltä; ja lopullisesti, kun herätetty enemmistö ehkäisi heidän tahtoansa, he, totisesti pitäen itseänsä kärsimättömän sorron alaisena, riensivät aseisin ja taistelivat ihmeteltävällä miehuudella ja sitkeydellä saadaksensa oikeutta purkaa sitä sopimusta, joka sitoi heidät noihin toisiin. Kun tämä ei onnistunut, he joutuivat voittajan valtaan, johon he alistuivat vihaisesti, mutta äänettömästi, ei sen vuoksi, että he katsoivat sitä oikeaksi, ei sen vuoksi, että joku velvollisuuden tunto taikka kunnian vaatimus olisi pakoittanut heitä siihen, vaan yksinkertaisesti taipuen, koska heidät oli voitettu ja heidän täytymällä täytyi antautua.
Toiseksi, niitten ehtojen joukossa, jotka määrättiin tälle voitetulle kansalle, oli yksi, joka vaati, että äsken orjamainen, heidän keskellään elävä rotu — joka täytymyksestä oli ei ainoastaan orjamainen, vaan myöskin köyhä ja taitamaton — päästettäisiin samaan osaan ja ääneen hallituksessa, kuin he itse. Tätä rotua he totisesti ja hartaasti katsoivat syntyperältänsä ja sanomattoman suuressa määrässä huonommaksi ja alhaisemmaksi, että yksin sen rotu-nimikin oli muuttunut joksikin halveksimisen ja ylenkatseen sanaksi. Heidän alistumisensa hetkeen saakka eivät he eikä koko kansakuntakaan olleet katsoneet tätä huonompaa rotua mahdolliseksi omistamaan mitään syntyperäisiä oikeuksia. Laki oli pitänyt heitä pelkkänä irtanaisena tavarana; ja kansassa oli tullut sananparreksi, "ettei heillä ollut mitään oikeuksia, joita valkoisten miesten tarvitsi arvossa pitää". Tämän rodun mielivaltainen ostaminen, myyminen, työhönkäyttäminen, ruoskiminen, silpominen oli ikivanhoista ajoista asti ollut semmoinen oikeus, jota vasta-alistettu kansa oli vaatinut itselleen ja harjottanut ja joka oli myönnetty ja sallittu heille heidän edellisessä liitossaan voittajiensa kanssa. Että tämä huonompi rotu oli Jumalalta luotu ja määrätty valkoisten kanssa-ihmistensä alamaisiksi ja käskyläisiksi, oli myöskin ollut osa heidän uskonnostaan ja sitä oli opetettu heidän saarnastuoleistaan yhteydessä muitten totuuksien kanssa, joita he pitivät pyhinä, niin että jokaista yritystä muuttaa heidän keskinäistä suhdettansa katsottiin jumalallisen tahdon kumoamiseksi.
Kolmanneksi, että kun näin huonompana pidetty rotu, joka oli merkitty erinäisellä, jo itsestään häpeän ja häväistyksen tunnukseksi käyneellä värillä, vallan puolesta kohotettiin samaan asemaan kuin se kansa, joka vielä äsken oli hallinnut koko valtiota ja sitten neljä vuotta äärettömästi kärsinyt, vuodattanut verta ja raskaasti työskennellyt saadaksensa oikeutta pitää heitä orjuudessa, jonka oikeuden he arvelivat hallituksessa olevien liittolaistensa saattaneen vaaran kaupalle, että siis, kun niin tehtiin, se varsin luonnollisesti erittäin suututti ja nöyryytti voitettua kansaa. He katsoivat sitä iskuksi vasten kasvojaan, joka annettiin pelkästä voiman ylellisyydestä ja ainoastaan koston vuoksi. He pitivät sitä toimena, joka tavoitti ja tarkoitti heidän nöyryyttämistään ja alentamistaan yksinkertaisesti sen tähden, että he olivat joutuneet tappiolle siinä aseitten ratkaisussa, johon olivat vedonneet. Heidän mielestään sillä tapaa mielivaltaisesti ja tarpeettomasti loukattiin urhoollista ja onnetonta vastustajaa, ja heidän vihansa kyti kuumana semmoista vainoajaa vastaan, joka saatti tehdä niin kurjan pahansuonnin työn.
Kuitenkin he tämän pakon alle tultuaan näyttivät auttamattomilta. He olivat voitetut, muserretut, hajotetut. Vetoaminen aseisin oli turha. Se valta, joka ihan äsken oli pakoittanut heidät antaumaan, oli vaan lujempi ja tukevampi kuin ennen taistelon alkua. Sen armeijat olivat melkoisena voimana levitetyt valloitetun alan yli, ja ne, joita oli päästetty palveluksesta, eivät tarvinneet muuta, kuin torven toitotusta, jälleen riveihin kokoontuakseen, sillä välin kuin alistetun kansan sotajoukot olivat toivottomasti hälvennetyt ja hervaantuneet, heidän sotavaransa hukutetut ja voima ja tilaisuus järjestyä ja yhdistyä saavuttamattomissa.
Semmoinen oli kuitenkin tämän kansan kukistamaton henki, että he vaan ylenkatseella ajattelivat mukaantumista eli suostumista siihen, mitä he katsoivat sorroksi. Verrattomalla rohkeudella he syyttivät näitä asiain entiselleen saattamisen ehtoja vääriksi ja kunniattomiksi ja lausuivat suoraan, että he aikoivat totella ja noudattaa niitä lakeja ja päätöksiä, jotka sen johdosta olivat säädetyt ja tehdyt, ainoastaan, jos heidän oli ihan mahdoton välttää sitä — mutta ei muutoin. He ilmoittivat täydellisesti ja rehellisesti, että he jokaisella mahdollisella tavalla vastustaisivat, kiertäisivät, mitättömäksi saattaisivat ja hävittäisivät näitä lakeja ja sitä työtä, joka oli tehty niitten alla, kun vaan tilaisuus siihen tarjoutuisi. Se oli julkisesti ja suoraan lausuttu uhkaus; ja tämän uhkauksen täyttämiseksi pantattiin semmoisen kansan kunnia, joka piti vielä tarkempaa huolta yhteisistä kuin yksityisistä oikeuksistaan, jota tappio suututti ja jonkunlainen tavattoman ja anteeksi antamattoman vääryyden ja sorron tunto kiihoitti.
Hullu näki heidän urhoollisesti estävän jokaista askelta, joka johdatti voittajien tuuman toteuttamiseen, harmistuneina väittävän vastaan, vihoissansa syyttävän ja lopullisesti melkein kyynelsilmin alistuvan. Ei mikään voitettu vihollinen milloinkaan vastahakoisemmilla askeleilla taikka hartaammin mutistetuilla kirouksilla käynyt sen ikeen alle, joka hänen mielestään tarkoitti orjuutta ja häväistystä hänelle. Hän näki, kuinka miehiä ja vaimoja vaivasi mitä kipein personallisen nöyryytyksen tunto, koska he väkisin saatettiin semmoisen kansan vallan alaiseksi, jota he aina olivat pitäneet itseänsä huonompana — Etelän perityn vihollisen, tuon "matelevan ja kitsaan Yankee'n" — ja sitten vielä enemmän alennettiin, kun he pantiin samalle laillisen ja poliitillisen vallan ja oikeuden kannalle, kuin semmoinen rotu, jota he aina olivat katsoneet liian huonoksi ja halvaksi edes ylenkatsottavaksi — pelkiksi etnoloogillisiksi nolliksi, joilla ei ollut mitään arvoa paitsi kun ne toimivat yhteydessä jonkun inhimillisten rotujen luvunlaskussa jotakin merkitsevän numeron kanssa.
Vielä lisäksi — ja tämä on tärkein kohta — hän näki, kuinka he, sillä aikaa kuin näin kumartuivat häpeän ruoskan alle, varhain keksivät heikon paikan vihollisensa pantsarissa ja vakaasti valmistivat itseänsä tähdätäksensä siihen turmiollista iskua. He eivät pystyneet taistelemaan ja sillä tapaa kostamaan heille tehtyä loukkausta; mutta äärettömällä kärsivällisyydellä, verrattomalla järjestyksellä, hellittämättömällä ja kaikki-käsittävällä innolla he saattivat varmaan tylstyttää vihollisensa tarkoitukset. Ei, enemmän, he saattivat kääntää tätä vihollista vastaan sen aseen, jolla hän oli koettanut aikaan saada heidän alennustaan, ja sen kautta ehkä toimittaa samanlaisen alennuksen sortajallensa. Se oli rohkea ajatus voitetussa kansassa. Ainoastaan sotainen ja kuninkaallisen ylpeä rotu voi semmoisen luoda taikka toimeen panna.
Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin jokaiselta tämän luokan yksityiseltä jäseneltä aivan väistymätöntä ja kaikenpuolista miehuutta, yhdistettynä aina valvovaan varovaisuuteen, sekä horjumatonta luottamusta jokaiseen toveriin. Miesten, vaimojen ja lasten täytyi ehdottomasti luottaa toisiinsa ja semmoista luottamusta ansaitakin. Vaikka heillä oli silmät, he eivät saaneet nähdä; ja vaikka heillä oli korvat, he eivät saaneet kuulla. Heille täytyi arvelematta ja epäilemättä uskoa elämää ja kuolemaa koskevia salaisuuksia. Koko Etelä oli sulatettava ja taottava yhdeksi saman-aineiseksi harkoksi, jolla oli vaan yksi yhteinen ajatus, yksi korkea tarkoitus, yksi taipumaton tahto. Se oli komea ajatus, joka tavallaan ansaitsi menestystä!
Se erosi kaikista muista vallankumouksen yrityksistä — sillä vallankumous se todellakin oli — siinä varovaisuudessa ja taidossa, jolla sitä täytyi johdattaa. Se oli semmoinen liikunto, joka tehtiin vihollisen kasvojen edessä, lisäksi valtavan väkevän vihollisen. Sitä täytyi salata ja peittää tältä viholliselta taikka sen menestys tuli ei ainoastaan vaaran alaiseksi, vaan kokonaan ja auttamattomasti mahdottomaksi. Jos Pohja alusta olisi nähnyt ja käsittänyt jotakin tämän liikunnon todellisesta luonnosta, Kansakunnan valta olisi jo idussa kukistanut sen. Etelän unioonisen, federaalisen taikka Uudestaan rakentamista vaativan puolueen pelossa pitäminen taikka sortaminen ei ollut mikään vaikea suoritettava tämän maakunnan harjaantuneille johtajille, joitten takana seisoi suuttunut sotamiehistö ja voittamaton kansa, jonka luottamus heidän viisauteensa ja harras uskollisuus oikeuksiinsa vielä olivat järkähtämättä ja jolle he olivat vaan rakkaammat jo kärsittyjen onnettomuuksien tähden; mutta tämän toimittaminen ilman Pohjan epäluuloa ja pelkoa herättämättä, ennenkuin se jo oli tehty ja taattu työ, vaati ääretöntä taitoa, kärsivällisyyttä ja rohkeutta. Jos se onnistui, se oli kaikkein loistavin vallankumous, mikä koskaan tehtiin. Jos se ei onnistunut — noh, nuot siihen ryhtyneet tunsivat, ettei heillä ollut mitään enää kadotettavana. Kun sota päättyi, he ylpeästi olivat sanoneet: "kaikki on kadotettu, paitsi kunnia"; mutta kun uudestaan rakentamisen määräykset tulivat, he tunsivat itsensä peitetyiksi häpeällä, alennetuiksi mailman silmissä; ei omien tekojensa tähden — niitten puolesta he todellakin olivat ylpeät — vaan sen tähden, mikä heille oli tehty. Heidän tunteensa olivat samat, kuin sen, jonka kimppuun kadunlakaisia on karannut.
Hullu katsoi luultavaksi, ettei todellista väkivaltaa alusta aiottu. Arvattavasti ajateltiin, että pelkkä säikähyttäminen, vetoaminen yliluonnollisiin pelkoihin ja ruumiillisen rangaistuksen uhkaus riittäisivät kokonaan tärvelemään ja hajoittamaan mustien äänestyksen sekä jättämään valkoisen vähemmistön voimattomaksi. Kun äskeisten orjien ja pitkämielisten "Unionistein" odottamattomasta miehuudesta huomattiin, ettei tätä aikaan saataisi paljaalla voiman osotuksella ja aaveentapaisten pukujen ylle ottamisella, syntyi melkein välttämättömänä seurauksena johonkin määrin väkivaltaisuuksia. Korskean kansan ylpeys, omasta mielestänsä kovan vääryyden kärsineen kosto sekä niitten kunnianhimo, jotka janoivat valtaa, pantiin kaikki altiiksi ja riippuvaksi tämän taistelon päätöksestä. Tappelu oli jo aloitettu; ja taantuminen ei olisi ollut ainoastaan turmiollinen, vaan myöskin häpeällinen.
Tämän katsastuksen jälkeen Hullu saatti hyvin ymmärtää, kuinka verraten vähäpätöinen tuo pelkkä kysymys niitten valtiollisista oikeuksista oli, jotka Etelän miesten mielestä laillisesti olivat ilman valtiollisia oikeuksia ja siveellisesti ja ymmärryksellisesti eivät kyenneet semmoisia oikeuksia käyttämään. Hän näki myöskin nyt, ettei näitten ihmisten rääkkääminen, joita he olivat ottaneet rangaistaksensa ja, ainakin välillisesti, mieltänsä myöten tappaaksensa, synnyttäisi heidän mielessään samaa inhon ja kauhun tuntoa, kuin se herättäisi Pohjan "liiallisissa" ihmisystävissä, yhtä vähän kuin semmoistakaan, jota sopi katsoa oikeaksi ja kohtuulliseksi. Hän saatti myöskin käsittää, että erityinen viha varsin luonnollisesti vallitsi tässä kansassa kaikkia niitä valkoisia vastaan, jotka auttoivat, kehoittivat, rohkaisivat, järjestivät ja johdattivat mustia äänestäjiä, kun nämät puollustivat poliitillista oikeutta ja poliitillista valtaa harjottivat.
Ne keinot, joita keksittiin ja käytettiin orjuuden suojelemiseksi ja jotka olivat osottaneet itsensä hyvin tehokkaiksi, olivat erittäin kehittäneet sitä henkeä, joka suosi vastenmielisten aatteitten väkivaltaista tukehuttamista ja jota Pohjassa nimitettiin "suvaitsemattomuudeksi" ja Etelässä "itsepuollustukseksi". Hän saatti siis hyvin ymmärtää, kuinka voitiin katsoa varsin vähäpätöiseksi ja anteeksi annettavaksi loukkaukseksi, että löi, haavoitti ja pahasti piteli jotakuta äsken orjamaisen rodun jäsentä, eikä millään tavalla, siveelliseltä kannalta katsoen, vaaralliseksi asiaksi, vaikka tappoikin niitä, jos se oli tarpeellista heidän tarkoituksensa saavuttamiseksi. Hän voi myöskin käsittää, miksi se heidän mielestään oli vaan "joku tuiman oikeuden käyttäminen", kun he sortivat taikka surmasivat niitä, jotka harrastivat tämän äsken luodun poliitillisen voiman saattamista vaikutukseen ikäänkuin sen entisiä isäntiä vastaan. Hänelle selveni, että he pitivät nurjaa mieltä Pohjassa syntyneitä miehiä vastaan, ei ainoastaan heidän syntyperänsä tähden, vaan siitäkin syystä, että he katsoivat heitä jonkunlaisiksi kansansa vihollisiksi; ja hän voi ymmärtää, miksi vihollisuus ja vastenmielisyys häntä ja muita vastaan, jotka olivat suuremmassa määrässä puuhanneet Uudestaan rakentamisen toimeen panemista, olivat melkoisesti vähentyneet ja väkivaltaisuus näitä kaikkia luokkia vastaan miltei kokonaan lakannut niin pian, kuin ne eivät enää voineet vahingoittaa taikka eivät kyenneet järjestämään mitään menestyvää vastustusta valkoisen rodun enemmistön tahtoa vastaan, jossa rodussa yksinään he aivan vilpittömästi luulivat asuvan syntyperäisen oikeuden hallita ei ainoastaan heitä itseään, vaan myöskin sitä äsken orjamaista väestöä, joka eli heidän keskellään.
Hän luuli, että tämä selitys kaikin puolin suoritti tuon kysymyksen, oli avain, joka avasi kaikki Ku-Klux laitosta koskevat salaisuudet sekä tuon kauhun hallituksen aikana, joka seurasi sen perustamista, että sen rauhan kestäessä (joka muutoin jää aivan käsittämättömäksi), joka syntyi sen päästyä kieltämättömään ylivaltaan. Hän luuli Kukistus-politiikin jokaisessa muodossaan olleen seurauksena näistä moninaisista johdattavista syistä; ja sen täydellisyys ja menestys herätti hänessä rajatonta ihmetystä. Silloin kävi hänestä ilmeiseksi asiaksi, että se ylpeys, kostonhimo ja häpeällisen sorron tunto, joka asui Etelän kansan sydämessä, oli nielaissut kaikki muut ajatukset, oli saattanut kaikki muut syyt ja suhteet heidän mielestään vähäpätöisiksi ja mitättömiksi verrattuina tuohon "ainoaan suureen ja pyhään tarkoitukseen", sen maan, johon he olivat niin muuttumattomalla rakkaudella liittyneet, vapauttamiseen niitten vihollisten vallasta, joita he katselivat syntyperäisellä vastenmielisyydellä ja inholla. Kaikki muu oli hukkunut tähän ainoaan ajatukseen. Kaikki muu sopi antaa anteeksi ja unhottaa; kaikki muut synnit saatti sovittaa, paitsi tämän ainoan synnin tätä kaikkialle tunkeuvaa tarkoitusta vastaan. Se antoi äänen ja värin koko tämän kansan henkiselle ja siveelliselle elämälle, ja saatti semmoisen tuntumaan luvalliselta ja viattomalta, mitä muutoin olisi pidetty kauheana ja hirvittävänä.
Ettei kukaan luulisi, että Hullu päätti äkkinäisesti tässä asiassa, on yksi valaiseva tapaus kerrottu seuraavassa luvussa.