Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani

by Albion Winegar Tourgée

XXXIX LUKU.

"Ja koko mailma oli mullin mallin".

Se juna, joka saatti Lily'n ja hänen isänsä, tuomari Denton'in, Burleson'in ja Gurney'n Verdenton'iin, ei saapunut sinne huomaamatta. Kertomus Lily'n urhoollisesta ratsastuksesta ja Burleson'in luopumuksesta Klan'ista oli käynyt sen edellä; ja suuri ihmisjoukko oli kokoontunut halukkaana näkemään sitä reipasta tyttöä, jolla oli ollut rohkeutta ja älyä kylläksi viedäksensä voittoa Ku-Klux'eista, ja sitä vielä reippaampaa miestä, joka, oltuaan yksi heidän liitossaan, kuitenkin uskalsi antaa heidät ilmi.

Mitä hän aikoi sanoa, mitä hän aikoi tehdä, sitä perin kiihkeästi tahdottiin tietää. Kerta oltiin semmoisen johdattavia syitä moittimatta, joka katsoi soveliaaksi vastustaa yleisen mielipiteen virtaa. Ihmiset kirosivat ja soimasivat häntä; mutta se oli siitä, mitä hän oli tehnyt taikka luultiin tehneen, eikä niitten syitten tähden, joitten arvelivat elähyttäneen häntä.

Ei kukaan päättänyt John Burleson'ia pelkurimaiseksi, kunnianhimoiseksi eikä voitonhaluiseksi. Hän tiedettiin alusta alkaen paheksineen ainakin kaikkia laitoksen väkivaltaisia tuumia sekä tehneen paljon estääkseen niitten toimeenpanoa. Hän oli valittu maakunnan päälliköksi sekä tunnetun ja tunnustetun järjestämis- ja johtamis-kykynsä tähden että myöskin sen vuoksi, että useat laitoksen konservatiivisista jäsenistä olivat hyväksyneet juuri tätä hänen taipumattomuuttansa laittomien tekojen edistämiseen. Niinkuin hän oli sanonutkin, hän lähti yllä kerrotulle hyökkäysretkelle ainoastaan auttaaksensa yhtä ystävää, joka oli saanut käskyn olla saapuvilla, mutta jälestäpäin sairastunut. Häntä pidettiin pelottomana, jalomielisenä ja tulisena. Hän oli yksi noista sangen harvoista tavallisista sotamiehistä, joka oli jäänyt konfedereerattujen armeijain antaumisen jälkeen elämään. Ruvettuaan sotapalvelukseen aivan sodan alussa hän ei koskaan laiminlyönyt velvollisuutensa tarkkaa täyttämistä ja oli sangen usein tehnyt paljon sen ulkopuolellakin; kuitenkaan hän ei vastaan-ottanut mitään ylennystä eikä kapinan rauettua mikään sotaisen arvon merkki liittynyt hänen nimeensä. Se mies, joka olisi tervehtinyt häntä "kapteeniksi", olisi arvattavasti rohkeudestaan saanut selkäänsä ensiksi ja sitten käskyn tulla juomaan. Syy tähän oli kahdenlainen. Ensiksi nuori Burleson, jolla oli tavattoman laajat ja yleis-inhimilliset tunteet sekä moninainen personallinen kokemus ja avara havainto, oli yhtä täydellisesti vakuutettu Konfedereerattujen asian toivottomuudesta taistelo-tanterella sodan alussa kuin sen lopussakin. Tätä ajatusta hän ei epäillyt missään tilaisuudessa julistamasta; ja kun joku vastakohonnut esimies moitti häntä siitä, hänellä oli rohkeus ja julkeus vakuuttaa tälle upseerille, että jos tämä tietäisi puolen siitä, mitä hän itse tiesi, hän karkaisi kahden päivän perästä Yankee'itten puolelle. Paitsi sitä se soveltui hänen luontoonsa, kun hän sai kerskailla haluttomuudestansa sotamiehen elämään. Kun hänelle tarjottiin ylennystä, hän lyhyesti pyysi päästäksensä siitä sillä perustuksella, ettei hän tahtonut tehdä mitään, joka poistaisi hänen vastenmielisyyttänsä palvelukseen.

Tietysti semmoinen mies, vaikka hänellä olisi ollutkin mitä täydellisin sivistys ja huomattu kyky, oli vaan sovelias tavallisen sotamiehen paikkaan; ja sillä tavoin hän pysyikin sotamiehenä, aina ylenkatsoen pakkoa ja perin halveksien ulkonaisen arvon farisealaisia askelmia, kunnioitettuna uljaasta avosydämisyydestään sekä pelättynä kauheasta ajatuksiensa säntillisyydestä ja lausuntonsa selvyydestä. Hän oli ehkä kaikkein vaarallisin mies, mikä olisi voinut luopua alamaisuudestaan Klan'in suhteen.

Kun hän astui Verdenton'in platformulle, eräs mies, jonka hän tiesi hyvin eteväksi Klan'in jäseneksi, koski häntä olkapäähän ja sanoi, katsoen tarkoittavaisesti junan peräpuolta päin:

"Sallikaat minun hetken puhua kanssanne".

"Oh, menkäät hiiteen!" vastasi Burleson kovalla, mutta hyvänluontoisella äänellä. "Minä tiedän, mitä tahdotte; ja minun sopii juuri yhtä hyvin puhua kanssanne täällä, kuin kulman takana tai leirissä. Minä en pelkää enkä häpeä. Minä olen eronnut liitosta ja vastustan sitä juurta jaksain. Jos jollakulla on jotakin sanottavaa tai tehtävää sen johdosta, hän tietää, missä saa tavata John Burleson'in".

"Tuomari Denton!" hän huusi samalla äänellä, kun tämä gentlemani ilmestyi platformulla, "nämät miehet ovat minun Ku-Klux ystäviäni ja naapureitani, jotka ovat tulleet tänne katsomaan, onko John Burleson'illa rohkeutta luopua siitä, mihin hän oli kyllä hullu rupeamaan, vaikka hän silloinkin oman puolettomuutensa hyvin tiesi. He eivät näytä Ku-Klux'eilta, vai kuinka? Mutta he ovat — melkein joka mies, jonka nyt näette. Minä en usko, että löytyy kymmenkuntaa valkoisia miehiä tällä platformulla, joita en tiedä semmoisiksi ja joita en ole nähnyt enemmän kuin yhden kerran heidän kokouksissaan. He ovat useimmat kirkkokunnan jäseniä ja kaikki arvollista väkeä. Teidän pitäisi nähdä heidät, viitat ja naamarit yllä! he näyttävät varsin hirveiltä silloin. Te tunnette suuren osan heistä, tuomari, ja saatte vielä tutustua heidän kaikkien kanssa, jos oikeus koskaan saa, mitä sen tulee saada. Täällä on koko joukko semmoisia miehiä, jotka minun tietääkseni ansaitsisivat hirsipuun".

Tämmöinen puhe lisäsi sitä hämmästystä, joka jo vallitsi; ja ennenkuin se päättyi, olivat melkein kaikki valkoiset miehet jättäneet platformun ja ainoastaan joukko kummastelevia mustia jäi irvistelemään mieltymystänsä hänen loppu-muistutuksiinsa. Hän tiesi heittäneensä pommin, mutta se ei ollut hänelle mikään salaisuus, että sen räjähtäminen saatti tulla vaaralliseksi hänelle itselle. Hän tunsi varsin hyvin niitten miesten luonnon, joita hän oli puhutellut, eikä suinkaan halveksinut omaa vaaraansa. Kun hän siis oli sanonut hyvästi Gurney'lle, joka lähti kotiinsa, hän meni auttamaan toisia matkakumppaneitansa, kun he astuivat vaunuihinsa. Sitten hän vei Hullun syrjään ja sanoi matalalla äänellä: —

"Översti Servosse, minusta tuntuu ikävältä pyytää yhtä suosion-osotusta teiltä; mutta ehkä sattuu niin, että minä ennen pitkää voin tehdä teille samanlaisen palveluksen. Te tiedätte, mitä on tapahtunut. Jos minä jään tänne yöksi, on mahdollista, että minun ei huomenna tarvitse vaivata itseäni milläkään nousemisella. Minä soisin, että käskisitte minut Warrington'iin päiväksi taikka pariksi. Minä en usko, että teitä hätyytetään siellä. Mutta jos niin kävisi, te ette huomaisi minua aivan hyödyttömäksi puollustuksessa. Minä luulen, että me kolme olisimme paha joukko mille ahdistavalle voimalle hyvänsä. Lyhyessä ajassa me saatamme sanoa, mikä seuraus tästä on oleva. Joko he rukoilevat armoa taikka meidän täytyy tapella. Minä en vielä tiedä, kumpiko näistä on tapahtuva".

"Todellakin, todellakin, Mr. Burleson!" sanoi Servosse sydämellisesti. "Minä olen tämän viimeisen tunnin miettinyt, eikö minun pitäisi kutsua teitä molempia, sekä teitä että teidän ystäväänne".

"Oh, mikä hänen on ollessaan!" arveli Burleson iloisesti. "Häntä ei minun rikokseni saastuta. Ei kukaan katso häntä miksikään muuksi, kuin siksi miesparaksi, jolla oli se onni, että tyttärenne ampui häntä".

"Asia on semmoinen", lausui Servosse puollustavaisesti, "että olen käynyt niin luulevaksi siitä asti, kuin tulin 'carpet-bagger'iksi', etten koskaan ole aivan varma, odotetaanko eli toivotaanko, että minä joko tarjoisin taikka vastaan-ottaisin vieraanvaraisuutta luonnollisena asiana. Paitsi sitä suvaitsette minun tunnustaa, etten millään tavalla ollut selvillä, tarkoititteko täyttä totta, ennenkuin näinä viimeisinä muutamina minuteina. Tietysti meitä ilahuttaisi saada nähdä teitä Warrington'issa ja me toivomme, että havaitsette sen sekä turvalliseksi että mieluisaksi paikaksi, vaikka minä tunnustan, että minulla on sama pelko, kuin teilläkin".

Se oli sangen totinen seura, joka ajoi Warrington'iin sinä iltana. Voimiansa liian ponnistanut tytär sylissään Metta kuunteli kyynelöitsevillä silmillä ja hillitsemättömillä nyyhkytyksillä tytön katkonaista kertomusta tuosta kummallisesta tapauksesta, joka oli ollut niin vaarallinen hänelle ja niin onnellinen hänen isällensä ja yhdelle heidän vieraistansa, joitten sydämet tietysti olivat syvästi liikutetut, kun ajattelivat sitä hirveätä kuolemaa, jonka olivat välttäneet. Käsittäen vielä selvemmin, kuin nämät molemmat, mistä he olivat päässeet ja mikä vielä uhkasi, toinen vieras oli kovasti huolestunut siitä, että hän ehkä oli enentänyt niitten vaaraa, joitten luona hän etsi suojaa.

Ryhmä mustaa kansaa oli kokoontunut asemahuoneesen halukkaana tervehtimään niitä, joitten kohtaloon he ottivat niin syvästi osaa tuon suuren vaaran jälkeen, josta he olivat suoriutuneet. Muutamat heistä olivat puhutelleet Hullua ja kaikki olivat ilmoittaneet rajatonta mielihyväänsä sekä heidän tulostaan että siitä, mitä olivat pysäyspaikassa saaneet kuulla, vaikka eivät millään meluavalla tavalla iloansa osottaneet. Tuskin he kuitenkaan olivat lähteneet täältä kotiinpäin, ennenkuin aivan selvästi huomattiin, että samanlainen ilo vallitsi kaikissa yhteiskunnan luokissa. Melkein joka huoneesta pitkin tietä he näkivät vaaleitten kasvojen kurkistelevan heitä huolestuneilla ja pelkäävillä katseilla, sillä välin kuin jokaisen mustan miehen maja tarjosi heille iloisen tervehdyksen silmäyksiä ja sanoja; ja kauan aikaa, ennenkuin he saapuivat Warrington'iin, saatiin tietää, että neekerit riensivät joka taholta Servosse'a kohtaamaan. Päästyään likelle kotiansa Hullu huomasi, että tieto hänen tulostaan oli käynyt hänen edellään samoin kuin kertomus Burleson'in luopumisesta Klan'ista; ja suuri joukko mustaa kansaa yhtä hyvin kuin useat heidän valkoisista puoluelaisistaankin olivat kerääntyneet onnitellaksensa heitä heidän pelastuksestaan ja kuulustellaksensa tuon toisen huhun perää.

Mitä sydämellisimpiä tervetuliaisia saivat Hullu ja hänen tyttärensä vastaan-ottaa näiltä naapureilta; ja tuomari Denton'in ja Mr. Burleson'in läsnä-olo osottivat tuota jälkimäisestä levinnyttä puhetta täydellisesti todeksi. Useita henkilöitä, jotka näyttivät huonosti tyytyvän tuohon seuraan, joka oli koossa nurmikolla huoneen edustalla, tervehti Burleson iloisesti korkea-äänisellä, huolettomalla tavallansa; mutta he kävivät vielä nulommiksi tästä ja luiskahtivat pian pois yksi kerraltaan, jättäen jälille vaan tuon yhä karttuvan mustien miesten ja ystävällisten naapurien joukon, joka ei voinut löytää kylläksi sanoja onnentoivotuksiinsa.

Yön saapuessa tuli selväksi, että nämät hyvät ystävät, peläten päällekarkausta Klan'in puolelta, olivat päättäneet pitää vahtia Hullun huoneen ympärillä. Tätä ei katsottu viisaaksi; ja kiitettyään heitä vielä kerran heidän osanotostaan, hän pyysi heitä hajoamaan, vakuuttaen, että oli ryhdytty oivallisiin varovaisuuden keinoihin Warrington'in turvallisuutta varten, ja nimittäen useampia heidän hartaimmista valkoisista ystävistänsä, joitten oli määrä maata siellä sinä yönä. Hurraa'ta huutaen ja ylenmäärin toivottaen heille rauhaa ja onnellisuutta, musta kansa siis hälveni, ja tapauksista rikas yö laskeusi Warrington'in yli.

Vähä aika sen jälkeen kuin pimeä oli tullut ja sillä välin kuin vieraat Warrington'issa istuivat illallispöydässä, joku mies tuli ratsastaen portille ja saatuaan joltakin palvelialta vastauksen tavalliseen tervehdyshuutoon kyseli varovaisesti, mitkä olivat sisässä, ja pyysi sitten saada tavata Mr. Eyebright'ia, etevää Unionin miestä lähiseuduilta. Kun hänelle oli ilmoitettu, että tämä paraikaa oli illallisella, hän lopullisesti suostui, vaikkei ilman melkoista arvelemista ja ilmeistä epäilemistä, astumaan sisään ja käymään istumaan Hullun kirjastoon, vähä väliin teroittaen palvelialle, että ainoastaan se, jota hän oli kysynyt, saisi tietää hänen siellä olostaan.

Mr. Eyebright oli kookas, varallinen kasvimaan-omistaja, jonka moukkamainen ja sydämellinen miehuus synnytti jokaisessa ehdotonta luottamusta hänen rehellisyyteensä ja hyvyyteensä. Hän oli tullut tunnetuksi siitä, että hän aina ja joka paikassa säästämättä soimasi Klan'ia. Vieras, joka kuuli hänen herkeämättä kiroovan heitä, kun hän täytti piippuansa taikka hohtavan valkean edessä tuprutteli savua sen pitkästä ruokovarresta, olisi luullut, ettei mikään olisi tuottanut hänelle suurempaa ja puhtaampaa iloa, kuin Klan'in perinpohjainen hävitys ja jokaisen sen jäsenen poroksi polttaminen, jollei hän olisi huomannut vilkkunaa hänen lempeässä, laiskasti pyörivässä, ruskeassa silmässään taikka nähnyt noita väijyviä hymyjä, jotka vierivät hänen ympyriäisten kasvojensa yli taikka kätkeytyivät hänen väljän, liikkuvan suunsa pieliin. Kotona häntä pidettiin mitä jörökkäimpänä ja hyväluontoisimpana naapurina; ulkona häntä katsottiin kaikkein veren- ja kostonhimoisimmaksi kaikista halvoista radikaaleista. Erään merkillisen luoman tähden hän oli saanut lystillisen liikanimen, joka puolestansa oli suuresti vaikuttanut siihen, että yksi mitä säyseimpiä ja rauhallisimpia miehiä oli joutunut melkein samaan verenjanon ja villiyden maineesen, kuin oikea Sini-parta. Tämä omituinen ja leikkisä jättiläinen, joka oli niin julma olevinaan, joka vannoi niin paljon tyhjiä valoja ja jolla oli niin todellisen hyvä sydän, oli Hullun erityinen suosikki ja osotti puolestansa hänelle samanlaista harrasta ystävyyttä. Hän oli vaatinut saadaksensa jäädä sinne yöksi jonkunlaiseksi kunniavartiaksi sillä perusteella, että jos joku hyökkäys tehtäisiin, hänestä olisi ollut tärkeä apu, joka olikin aivan totta; mutta Hullu tiesi varsin hyvin, että ajatus hauskasta yöstä kirjastossa suitsevan valkean ääressä, kun oli yltäkyllin hyvää seuraa ja silloin tällöin otettiin siemaus hyvästä, hunajalla maustetusta persikka-likööristä, joka oli valmistettu hänen omassa polttimossansa, ja aina väliin tarjottiin piippuja ja politiikkia ja kertomuksia "tuosta hyvästä vanhasta ajasta, jolloin meillä oli isänmaa", että ajatus semmoisesta paljon enemmän houkutteli hänen lihavaa ystäväänsä, kuin yökausi todellista vahdinpitoa.

Kun he astuivat ulos ruokasalista, Eyebright pani painavan käsivartensa
Hullun olkapäälle ja ulottaen toista oman avaran itsensä yli arveli: —

"Tämmöisen illallisen perästä, översti, olisi mahdoton olla vähäistä savua pistämättä".

Servosse vastasi vaan matalalla naurun hekotuksella, johon Eyebright lisäsi: —

"Minä tiedän, mitä tarkoitatte, te koiransilmä! Te luulette minun jääneen tänne yöksi ainoastaan hupaista hetkeä viettääkseni. Noh, otaksukaat, että olen niin tehnyt. Se ei usein tapahdu, että me miesparat saamme kymmenkunnan hyviä tovereita kokoon, ja minä tahdon parhaalla tavalla käyttää tilaisuutta. Minä vakuutan teille, ettette tiedä, kuinka kovasti minua välisti haluttaa kuulla jonkun muunkin, paitsi itseni, puhuvan jotakin järkevää (nauraa hohottaa)! Tuossa on tuomari Denton, minä aion pusertaa hänestä pakinaa tänä yönä. He sanovat, että hän on mitä hupaisin seurakumppani koko valtiossa — se on, heidän oli tapa sanoa niin, ennenkuin hän muuttui yhdeksi meistä 'scalawag'eista'. Arvatakseni sillä oli paha vaikutus häneen niinkuin meihin muihinkin. Tuossa on tuo Burleson; minä pidän hänestä. Hän olisi hyvä toveri, jollei hän olisi ollut yksi Ku-Klux'eista. Perhana vieköön, sitä minä en koskaan voi unhottaa! Oh, älkäät sanoko minulle, että hän on eronnut siitä, ja kaikenlaista semmoista! Se on niinkuin koiran taipumus tappaa lampaita: kun kerta ovat päässeet tapaan, eivät ikinä siitä luovu. Minä en tahtoisi maata samassa huoneessa hänen kanssaan, vaikka saisin koko valtion! Sitä en tahtoisi, sen minä vannon! Minä odottaisin herääväni vähintäin kurkku poikki".

"Hst! Hän kuulee puheenne", Servosse sanoi.

"Oh, se ei tee mitään!" vastasi Eyebright. "Minä olen koettanut kiusata häntä koko illan. Hän kysyi minulta illallisella — te annoitte juuri eteeni lihaa ettekä kuullut sitä — eikö minun mielestäni tuomari Denton ja hän itse sangen hyvin edustanut leijonaa ja lammasta. Minä sanoin hänelle, etten ollut koskaan ennen kuullut semmoisesta leijonasta, joka söi lampaansa paistettuna".

Juuri silloin palvelia, joka oli odottanut ovella, koski häneen ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Tahtoo tavata minua, sanotte, Jim?" hän kysyi kummastuneena. "Mitä se kirottu Ku-Kluxi minusta tahtoo, Jim?"

"En tiedä, Sir", vastasi Jim. "Hän sanoi tahtovansa välttämättömästi tavata teitä".

"Hän ei ilmoittanut, minkä asian tähden?"

"Ei, Sir".

"No, antakaat minulle valkeata", hän sanoi, tavottaen piippuansa toisesta plakkarista toisen perästä, "ja viekäät minut katsomaan, mikä on asiana, ja lähettämään häntä pois. Me emme kaipaa semmoista karjaa täällä tänä yönä, Jim. Kuinka? Missä hän on?"

"Kirjastossa, Sir".

Puhallellen savua pitkästä ruokopiipustansa Eyebright siis pyöri alas portiikon astuimia ja poikki välillä olevan alan sen erinään seisovan puurakennuksen luo, joka oli Hullun työhuoneena ja kirjastona. Kepillänsä sysättyään oven auki hän nousi portaita ylöspäin ja astuen sisään huusi, kun ovi heilahti kiinni hänen perässään: —

"Halloo, Kirkwood, tekö se olette? Mitä hiidessä te täällä teette?"

Muu seura siirtyi avaraan arkihuoneesen ja puoleksi tunniksi Eyebright ja hänen luonansa käviä jäivät unohduksiin. Tuon ajan kuluttua tämän ympyriäiset kasvot ilmestyivät ovessa ja hän viittasi kiireesti Hullua tulemaan ulos eteiseen. Niin pian kuin tämä tuli ja arkihuoneen ovi oli suljettu, Eyebright tarttui hänen käteensä ja lausui semmoisella äänellä, joka vapisi liikutuksesta: —

"Översti, minä tahdon tulla kirotuksi, jollei pohja viimein ole lähtenyt astiasta! Älkäät asettako minulle mitään kysymyksiä. Tuottakaat tuomari Denton toiselle puolelle työhuoneesenne. Joutuin! Älkäät antako huomata, että jotakin on tekeillä! Minä en tahdo näyttää naamaani siellä: jokainen havaitsisi heti, että jotakin on väärin. Mutta te Yankee't — te voisitte näyttää tyveniltä, vaikka maailman loppu olisi tulossa!"

Hullu teki, niinkuin pyydettiin, ja, astuen työhuoneesensa, näki kummastukseksensa nuoren miehen, joka kuului erääsen hyvään lähiseutujen sukuun ja jonka Mr. Eyebright esitteli tuomarille Ralph Kirkwood'iksi.

"Hän sanoo, että hänellä on jotakin ilmoitettavaa teille, Mr. Denton, joka, siitä päättäen, mitä hän on minulle jutellut, suuresti koskee monta ihmistä".

Puhuessaan Eyebright koetti suurella ponnistuksella hallita itseänsä.

"Niin", arveli Kirkwood hajamielisesti: "mieltäni rasittaa yksi asia, josta olen kauan aikaa tahtonut päästä".

"Minä olen valmis kuuntelemaan kaikkia, mitä teillä on sanottavaa, Mr. Kirkwood", lausui tuomari vähän kaavanmukaisesti; "mutta minun tulee varoittaa teitä, että kaikki, mitä sanotte, se teidän täytyy sanoa aivan vapaaehtoisesti eikä minkään uhkauksen taikka lupauksen tähden. Muulla tavalla minä en voi kuulla sitä".

"Niin Mr. Eyebright arveli", vastasi Kirkwood ylös katsomatta.

"Ja minun tulee vielä muistuttaa teille", lisäsi tuomari, "että kaikki, mitä täällä sanotte, ehkä vielä käytetään teitä vastaan, jos joudutte jostakin rikoksesta tutkittavaksi".

"Se ei tee mitään eroitusta", lausui Kirkwood tuokion perästä. "Minä en voi kauemmin olla ääneti. Minä en ole saanut yhtäkään yötä lepoa siitä asti, kuin se tapahtui. Minä lähdin Texasiin, vaan se seurasi minua sinne. Minä tulin kotiin, ja se tuli minun kanssani. Se on ollut minun kanssani koko ajan eikä antanut minulle mitään rauhaa, ei yöllä eikä päivällä. Minä voin nähdä hänet juuri nyt yhtä selvästi, kuin näin hänet sinä yönä!"

"Nähdä kenen?" kysyi tuomari kummastuneena.

"Jerry Hunt'in", vastasi Kirkwood samalla asianmukaisella, tasaisella äänellä ja katsomatta ylös kamiinin ristikkopohjalla suitsevasta hiiloksesta, johon hänen silmänsä koko ajan olivat luotuina.

Jos hän olisi voinut nähdä sen kauhun ja kummastuksen katseen, jonka hänen kuunteliansa vaihtoivat, se ehkä olisi hämmästyttänyt häntä melkein yhtä paljon, kuin hänen ilmoituksensa hämmästytti heitä. Vuodesta vuoteen eläen keskellä tätä hirveätä laitosta, jonka salaiset iskut sattuivat joka haaralle, vaikkei löydetty mitään todellista johtolankaa niitten lähteelle, olivat nämät miehet vähitellen tulleet siihen vakuutukseen, että joskus saapuisi semmoinenkin aika, jolloin keskinäinen luottamus katoisi näitten rikosten toimittajilta ja he kääntyisivät toinen toistansa vastaan ja tunnustaisivat pahat tekonsa. He luulivat, että, kun tämä aika tulisi, syyllisissä syntyisi kilpailu päästä ensimmäisinä tunnustamaan. Totta on, että ennenkin muutamat olivat luopuneet tästä kunnasta, jotka olivat jollakin yleisellä tavalla paljastaneet jotakin sen toimista, mutta ei mitään tähdellisempää. Näille ilmoituksille ei todellakaan oltu annettu suurta arvoa, vaan enemmän oli niitä naurettu, koska ne osottivat sulaa tietämättömyyttä niitten asiain suhteen, joita ne olivat paljastavinaan. Lisäksi yhtyi niihin usein joku ennen taikka perästäpäin tapahtunut epäiltävä seikka, joka hävitti melkein kaiken luottamuksen niitten totuuteen taikka kertovien henkilöitten rehellisyyteen. Että juuri tällä hetkellä äkkiä ilmaantui heille toivo saada yksi kaikkein tutuimmista laitoksen rikoksista paljastetuksi, saatti hyvin kavahuttaa heitä heidän rauhastaan. Servosse muisti Eyebright'in sanat: "pohja on viimein lähtenyt astiasta!"

"Mitä te Jerry Hunt'ista tiedätte?" tuomari kysyi niin pian kuin hän sai liikutuksensa asetetuksi.

"Minä tiedän paljon hänen kuolemastaan", vastasi Kirkwood huoaten — "paljon enemmän kuin soisin tietäväni".

"Sekö se on, jota tahdotte kertoa minulle?"

"Niin — se on yksi asia".

"No", lausui tuomari, "tämä on tehtävä tyystisti punniten ja järjestyksessä. Te muistatte varoitukseni. — Översti Servosse, ottakaat kynä, jos suvaitsette, ja kirjoittakaat paperille kaikki, mitä Mr. Kirkwood sanoo. — Tehkäät hyvin ja sulkekaat ovi, Mr. Eyebright, ettei kukaan keskeytä meitä".

Eyebright teki, niinkuin käskettiin. Servosse asettui pöydän ääreen, kirjoitusneuvot edessä; ja tuomari jatkoi: —

"Nyt, Mr. Kirkwood, tahdomme kuulla kaikki, mitä teillä on kerrottavaa. Puhukaat verkalleen, että sitä sopii paperille panna. Tapa ja aika olkoot omassa vallassanne".

"Hyvä", lausui Kirkwood, "arvatakseni tahdotte kuulla kaikki. Minä harjoitin lukemisia täällä Verdenton'issa vuonna 18—. Minä kuuluin Klan'iin — niinkuin melkein kaikki pojat koulussa. Minä palvelin leirissä n:o 4, joka miltei kaiken ajan kokoontui Martins'issa. Sheriffi, översti Abert, oli jäsen ja yksi päälliköitämme. Luullakseni hän oli, mitä he sanovat Eteläiseksi komentajaksi. Setäni oli myöskin yksi johtajista. Me pantiin kaikki vannomaan kuuliaisuutta käskyihin. Vala oli kovin ankara, ja meitä vannotettiin kaikkia tappamaan jokainen, joka ei totellut taikka joka ilmoitti jonkun laitoksen salaisuuden. Minä olin Mr. Hoyt'in koulussa — olin ollut siinä toista vuotta: minä valmistin itseäni silloin papiksi. Minä olin ottanut osaa pariin kolmeen hyökkäysretkeen, jossa ihmisiä ruoskittiin, enkä koskaan juuri pitänyt sitä minään: totta puhuen se tuntui minusta oikein hyvältäkin tepposelta, kun yöllä ratsasti ympäri valepuvussa peloittamassa niggereitä ja välisti valkoistakin väkeä. Minä en paljon ajatellut, oliko se oikein vai ei. Löytyi kosolta vanhoja miehiä, jotka ratkaisivat kaikki semmoiset kysymykset, vieläpä miehiä, joista aina olin tottunut ajattelemaan hyvää: minä arvelin siis, että kaikki oli oikein".

"Eräänä päivänä setäni tuli kaupunkiin ja toi hevoseni. Hän pani sen Mr. Crather'in talliin. Sitten hän tuli luokseni ja ilmoitti minulle, että leiri n:o 4 oli saanut käskyn Rockford'in leiriltä käydä hyökkäysretkellä Verdenton'issa. Te tiedätte, että heidän on tapa tehdä niin. Tuskin koskaan mikään leiri panee oman päätöksensä toimeen. He lähettävät sen jollekin muulle leirille taikka kolmelle, neljälle muulle; ja päätöksen saaneet leirit valitsevat miehiä sen toimeenpanoa varten. Hän sanoi, että meidän leirimme oli määrä lähettää joukko, joka yhtyisi toiseen joukkoon leiristä n:o 9 tienhaarassa likellä Widow Forsters'ia; ja minä olin käsketty kohtaamaan heitä ja toimimaan heidän oppaanansa, koska hyvin tunsin Verdenton'in lähiseudut. Hän kysyi minulta, tiesinkö, missä noin puolikymmentä valkoista miestä ja melkein sama verta johtavia niggereitä asui. Minä sanoin tietäväni. Hän sanoi, että valepukuni oli satulalaukussa hevosen selässä. Minun tuli yhtyä retkikuntaan juuri Widow Forsters'in ylipuolella kello yhdeksän".

"Minä luulin, että kaikki oli hyvin; ja, kun aika tuli, ratsastin Widow Forsters'ille ja yhdyin väkeemme. Sangen pian sen jälkeen tuli joukko leiristä n:o 9. Tämän leirin Itäinen komentaja oli heidän parissaan ja rupesi päälliköksemme. Hänen nimensä on Watson. Hän on vielä tässä maakunnassa. Me menimme erääsen vanhaan kuusistoon vastapäätä Widow Forsters'ia ja panimme valepukumme yllemme. Me olimme siihen saakka olleet omissa vaatteissamme".

"Silloin Watson ryhtyi komentoon ja järjesti retken hyvin tarkasti. Hän kysyi minulta, tunsinko Jerry Hunt'in talon. Minä sanoin tuntevani. Hän sanoi, että tämä oli se mies, jota he tarvitsivat. Sitten hän ilmoitti, että heille oli tullut käsky Rockford'in leiriltä kovimmalla rangaistuksella (tämä tarkoitti aina tappamista) etsiä Jerry Hunt'ia, mutta ei oltu määrätty, millä tavalla: hän jätti siis sen asian leirin ratkaistavaksi. Äänestettiin, että se tapahtuisi hirttämisen kautta. Minä en luule, että kukaan äänesti sitä vastaan".

"Sitten me lähdimme liikkeelle. Minä ratsastin Mr. Watson'in vieressä etupäässä. Kun lähestyimme mustaa kylää länsipuolella kaupunkia, asetettiin hänen käskystään vartioita joka kulmaan sekä pantiin muutamia patrulleja ratsastamaan katuja ylös ja alas keskeyttämistä estääksensä. Heillä oli käsky ampua jokainen, joka nostaisi melua taikka vähänkin sekaantuisi heidän tehtäväänsä. Sitten menimme Jerry Hunt'in taloon; ja Mr. Watson koetti ovea, eikä se ollut edes lukittu. Hän avasi sen ja luuli ensiksi, ettei siellä ollut ketään. Silloin me astuimme sisään; ja Watson sytytti tulitikun, ja siellä setä Jerry makasi vuoteellansa, nukkuen yhtä tyvenesti ja rauhallisesti kuin lapsi. Me herätimme hänet, otimme sänkynuoran sängystä ja sidoimme hänet sen hevosen selkään, joka oli lähinnä sitä hevosta, jolla minä ratsastin. Hän ei virkkanut sen jälkeen, kuin herätimme hänet, mitään muuta kuin: 'Herra Jesus armahtakoon!' 'Isä, anna heille anteeksi!' ja 'Tule, Herra Jesus, tule pian!' Minä en ainakaan eroittanut mitään muuta. Hän rukoili koko matkan kaupunkiin eikä tehnyt mitään vastarintaa".

"Kun saavuimme sinne, he ratsastivat oikeuston-kartanon lähellä kasvavien puitten luo. Minun oli ollut hyvin paha olla koko matka; ja kun he pysähtyivät ja rupesivat valmistuksia tekemään, minä ratsastin pois oikeuston-kartanoa päin, ettei minun tarvitsisi nähdä mitään enempää".

Hän vaikeni äkkiä. "No, näittekö mitään muuta?"

"Näin", hän vastasi huoaten. "Minä en voinut olla vähän ajan perästä taakseni katsomatta; ja juuri sitä tehdessäni joku sytytti tulitikun ja piti sitä ilmassa ja minä näin setä Jerry'n kasvot, kun hän riippui oksassa. Minä olen nähnyt ne aina siitä saakka, gentlemanit".

"Tunsitteko ketään noista miehistä?" kysyi tuomari.

"Täytyykö minun vastata siihen?" Kirkwood kysyi.

"Aivan mieltänne myöden", lausui tuomari kylmäkiskoisesti. "Te olette jo tunnustanut kylläksi omaa tuomiotanne varten".

"Tietysti", arveli Kirkwood miettiväisesti. "Ja he saattivat minut tähän suruun ja tuhannet muut hyvät nuoret miehet lisäksi. Minä aion puhdistaa poveni siitä, gentlemanit, ja puhua suuni puhtaaksi. Omatuntoni ei olisi köykäisempi, vaikka salaisinkin noitten miesten nimet, kuin se nyt on. Kyllä minä tunsin suuren osan heistä".

Sitten hän nimitti noin neljäkymmentä miestä, joita hän muisti nähneensä, ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään muuta enää asiasta mainittavaa. Mitä hän oli kertonut, luettiin hänelle, ja hän allekirjoitti sen.

"Minun täytyy pidättää teitä, koska teidän tulee vastata murhan syytöksestä, Mr. Kirkwood", lausui tuomari hillityllä äänellä.

"Minä arvaan sen", sanoi Kirkwood. "Ja minä olen syyllinen: minä en kiellä sitä. Mutta minä nukun levollisesti tänä yönä, jota en ennen ole tehnyt tuon yön jälkeen. Minulla on vaan yksi pyyntö, tuomari".

"Mikä se on?"

"Älkäät lähettäkö minua Verdenton'in vankihuoneesen. Minä en tahdo juonitella enkä karata — siitä ei olisi minulla nyt mitään hyötyä — mutta, te tiedätte, että, jos minä nyt pantaisiin tuohon vanhihuoneesen, minä riippuisin samassa oksassa, johon hirttivät Jerry Hunt'in, ennenkuin kaksi päivää olisi kulunut".

Sovittiin niin, että hän pidettäisiin tarkassa tallessa eikä häntä vielä vankihuoneesen toimitettaisi. Ja silloin nämät kolme ylen uupunutta miestä kääntyivät toinen toisensa puoleen ja antoivat juhlallisesti kättä toisillensa sillä täydellä vakuutuksella, että "pohja todella oli lähtenyt astiasta" ja että siitä lähtien sopi sanoa tuosta maan-osasta, "että yöt ovat terveelliset".

Tällä välin oli monta kertaa ovea kolkutettu. Se avattiin nyt, ja heidän ystävillensä, jotka tulvailivat sisään, annettiin lyhyt selitys siitä, mikä oli tapahtunut. Servosse pistäysi asuntohuoneessa ja ilmoitti asian vaimollensa ja tyttärelleen.

Mutta yö ei ollut vielä päättynyt. Jonkun kummallisen aavistuksen kautta nämät teko-asiat näyttivät tulleen tunnetuksi melkein ennenkuin olivat tapahtuneetkaan. Toiset tulivat tunnustamaan toisia rikoksia ja vahvistamaan nuoren Kirkwood'in tunnustusta. Tunnista tuntiin todistukset lisääntyivät, siksi kuin tänä samana yönä kaikki Klan'in haaraukset tässä maakunnassa ja useat läheisissäkin olivat paljaina esivaltalaisen edessä. Se oli kummallinen näky todellakin; ja sitä seuruetta, joka oli kokoontunut Warrington'iin valvoaksensa yötä, piti mielenliikutus, kummastus ja kiitollisuus asiain ihmeellisestä kääntymisestä tosiaan hereillä.

* * * * *

Thomas Denton oli yksi niitä miehiä, jotka arvelivat, että rikos on rangaistava, ei kostonhimosta tekiän suhteen, vaan sen tähden, mitä hän katsoi muitten turvallisuudeksi, ja erittäinkin tulevien sukupolvien onnellisuuden tähden. Hän alkoi siis seuraavana päivänä käyttää soveliaita lakimenoja ja teki uutterasti kanteita, istuen päivästä päivään toimivana esivaltalaisena sekä vastaan-ottaen satojen tunnustuksia, joitten herännyt pelko paljasti tuhansien ylläkön töitten salaisen koneiston. Ne, joitten tunnustukset koskivat kaikkein tavallisimpia ja vähäpätöisimpiä mieskohtaisia tuhoja, päästettiin paljaastansa omien tunnustuksiensa nojassa taikka laskettiin menemään ankaran nuhteen saatuaan. Ne, jotka olivat syylliset suurempiin rikoksiin, velvoitettiin olemaan vieraina miehinä. Monta miestä vangittiin, ja yleinen lain kauhu näytti vallitsevan niissä, jotka olivat juuri äsken kauhistuttaneet muita. Edeltävä tutkinto jo uhkasi satoja, joita ei oltu epäilty, ja oli kietonut toisia satoja, joita oli pidetty yhtä viattomina.

Ei kukaan ollut enemmän hämmästynyt elikkä huolestunut tehdyistä ilmoituksista, kuin Hullu. Hän ei saattanut ymmärtää, kuinka miehet, joita pidettiin hyvinä kristittyinä kansalaisina, joitten rehellisyyttä ylistettiin ja perin tarkkaa kunniantuntoa ihmeteltiin, voivat toimittaa, kehoittaa ja puollustaa semmoisia tekoja. Hän luuli, että kirkot puettaisiin mustiin, että saarnastuolit kaikuisivat varoituksista ja sanomalehdistö uhkuisi suuttuneita syytöksiä. Hänen oli mahdoton ymmärtää, kuinka toinen saatti olla ääneti ja toinen peitellä taikka puollustaa. Peittelyissä taikka puollustuksissa hän ei luullut olevan mitään, joka olisi ollut minkään arvoista. Väite, että se oli persoonallinen vaino taikka jonkunlainen puoli-julkinen viha yksityisiä henkilöitä vastaan, joka synnytti näitä väkivallan tekoja, ei hänen mielestään ansainnut hetkenkään ajatusta kolmesta syystä — koska laitoksen tarkoitus ja suunta sotivat sitä vastaan, koska kaikki katuvien jäsenten tunnustukset kielsivät sen ja koska uhrit kannattivat yksinomaisesti samoja valtiollisia mielipiteitä taikka olivat semmoisissa erityisissä suhteissa, jotka saattivat heidät vastustamaan laitoksen tarkoituksia.

Kuitenkin saarnastuoli pysyi ääneti ja sanomalehdistö puollusti. Hullu ei tietänyt, mitä ajatella. Oli satamääriä näistä miehistä, joita hän tunsi hyvin ja piti suuressa arvossa. Olivatko ne tieten taiten julmia ja huonoja, vai oliko hän erehdyksissä? Löytyikö mitään varsinaista oikean mittaa, vai olivatko uskonto ja siveellisyys ainoastaan suhteellisia ja satunnaisia sanoja? Oliko se oikein Georgia'ssa, mikä oli väärin Maine'ssa? Olivatko nuot vapauden ja yhteisen oikeuden aatteet, joissa häntä oli kasvatettu, ikuisia peri-ajatuksia, vai ainoastaan vakuutuksia — hetken tuomia mielijohteita? Hän ei voinut sanoa. Hän alkoi epäillä yksin omaa kokemustansa ja järkeänsä. Ei sitä kauhua, joka seurasi tätä salaista laitosta, koskaan oltu niin täydellisesti käsitetty. Yksin nekin, jotka olivat kaikkein enimmin kärsineet, olivat liikutetut sääliin asti. Nyt kun kova ja järkähtämätön laki aikoi kourin käydä heihin kiinni, ruvettiin joka taholta huutamaan armoa ja kristillistä rakkautta. Rauhan ja sovinnon ihanuutta kiitettiin kautta koko maan.

Onneksi useitten maakuntien lainlaativat vallat olivat paraikaa koossa ja enimmät niistä säätivät heti amnestiian[102] ja anteeksi-antamuksen lain kaikkia varten, jotka olivat toimittaneet väkivallan töitä valepuvussa taikka jonkun salaisen laitoksen kehoituksesta; ja liiallisessa innossaan ja ettei luultaisi, että he tahtoivat suojella ainoastaan ystäviänsä, he levittivät anteeksi-antamisen vaippansa niin laajalle, että se silminnähtävästi peitti yhtä hyvin syyttömät kuin syyllisetkin; semmoiset, jotka eivät etsineet mitään armoa, yhtä hyvin, kuin polvillansa rukoiliat. Lyhyesti sanoen, he antoivat anteeksi ei ainoastaan näitten väkivallan töitten tekiöille, vaan rajattomassa anteeksi-annon päätöksessään he soivat myöskin uhreille anteeksi! He sulkivat ei ainoastaan "Ku-Klux Klan'in", "Näkymättömän Valtakunnan", "Peruslaillisen Unionin Vartioväen" ja muitten laitosten jäseniä, jotka olivat toimineet eri kuntina tai osastoina Klan'issa, vaan myöskin "Unionistien Liiton", "Puna-nauhojen" ja muitten salaisten yhdistysten jäsenet tähän ylimalkaiseen anteeksi-antoon kaikista teoista, jotka olivat tehdyt semmoisten yhdistysten päätösten nojassa. Kumma kyllä noitten yhdistysten ei tiedetty päättäneen mitään laittomia tekoja; mutta näitten lainsäätäjien täytyi näyttää, ettei "armoa siivilöimällä annettu".

He varoivat kuitenkin armahtamasta yhtään, vaikka pienintäkin, lain loukkaamista taikka vallan anastusta, jonka Exekutiivi tai joku muu virkamies oli toimittanut semmoisten tekojen tukehuttamisessa ja rankaisemisessa taikka niitten avuttomien uhrien suojelemisessa. On seikkoja, joita ei voi antaa anteeksi, ei edes "sovinnon" aikakautena!

Niin Ku-Klux haudattiin; ja semmoinen on rauhan ja hyväntahtoisuuden voima, kun se yhdistetään amnestiiaan ja anteeksi-antoon, että kahdentoista kuukauden kuluttua se oli unhotettu, ja sitä, joka sattui viittaamaan niin vanhaan ja kuluneesen leikinlaskuun, tervehdittiin "verisen paidan" naurua herättävällä huudolla.