XV LUKU.
"Kuka naapurini on?"
Eräänä päivänä vähä aika viimeisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen heidän naapurinsa Squire Hyman tuli Warrington'iin omia sanojansa myöten tervehtimään Mr. Savage'a, mutta itse asiassa, niinkuin Mrs. Servosse luuli, uudistamaan tuttavuuttansa heidän kanssaan, jonka hän edellisenä vuonna oli katkaissut suutuksissaan siitä, että he pyysivät mustan koulun opettajattaria luonansa käymään. Hän näytti vähän aralta alussa; ja Mr. Savage oli poissa, ettei hänen tekosyynsä pitänyt paikkaansa. Koska översti Servosse ei ollut kotona, luuli Metta, että hänen kävisi vaikeaksi silloittaa vieraansa tyhjä onni. Tämä muisti ilmeisesti viimeisen kerran, kuin hän oli siellä, ja tiesi, ettei hänen emäntänsäkään ollut unhottanut sitä. Kuitenkin oli tällä sattumalta yksi Victor Hugo'n uusista romaneista työpöydällänsä; ja tietäen, että Squire Hyman kummallisella, karkealla tavallansa oli vähän kirjallinen mies, koska hänen puolisonsa oli sanonut, että hän oli lukenut sangen paljon sekä aivan omituisella ja alkuperäisellä tavalla käsitti mitä hän luki, huomautti hän hänelle tätä kirjaa ja saatti hänet pian istumaan vis à vis[28] itsensä kanssa, iso keppi ja hattu vieressään lattialla ja suussaan pitkävartinen piippu, joka tuskin koskaan paloi, vaikka hän sytytti sitä joka viides minuti. Tietysti hän ei polttanut Mrs. Servosse'n arkihuoneessa ilman hänen luvattansa eikä hän edes ottanut pyytääksensä sitä lupaa; mutta ymmärtäen, minkä arvoinen vanhan miehen piippu varmaan oli hänelle, siitä hellittämättömyydestä, jolla hän kuljetti sitä muassaan, Mrs. Servosse kehoitti häntä sytyttämään sitä. Ei kestänyt kauan aikaa, ennenkuin tämä vanhan tuttavan tavalla keskusteli kirjoista ja tapauksista niin omituisella tavalla, että Mrs. Servosse tunsi itsensä hyvin palkituksi.
"Victor Hugo", sanoi hän miettiväisesti. "Tiedättekö, Madam, että se tapa, jolla tämä nimi on tullut tunnetuksi tällä puolella merta, minusta tuntuu melkein unelmalta? Hän on varmaan vanha mies nyt, paljon vanhempi minua, ma'am; ja hän on ollut hyvin tuottelias kirjailia, luullakseni, aivan nuoruudesta asti. Kuitenkaan — voisitteko uskoa sitä? — minä en koskaan ennen sotaa nähnyt enkä lukenut, ainakaan sitä myöten kuin nyt muistan, mitään siitä, mitä hän on kirjoittanut. Enkä minä tunne ketään, joka olisi sen tehnyt. Ei, että minä olisin mikään oppinut mies, ma'am; mutta meillä Etelän ihmisillä oli hyvin paljon aikaa lukea noina päivinä; ja, kosk'ei minulle oltu annettu suurta kasvatusta, rupesin lukemaan, etten tuntisi olevani takapajulla toverieni suhteen! Minä tietysti en lukenut kaikkia eikä minulla, surullista puhua, ollut mitään erityistä tarkoitusperää; mutta minä luin, mitä muut ihmiset lukivat, novelleja ja valtiollisia ja uskonnollisia lentokirjoja ja mitä hyvänsä joutui eteeni. Mutta minä en lukenut mitään Hugo'n teoksista ja tuskin kuulin niistä, ennenkuin kerta viimeisenä sotavuotena erään naapurin poika palasi hospitalista, jossa hän oli maannut sairaana kauan aikaa, ja lainasi minulle yhden kirjan, jota hän nimitti 'Lee's Miserables'.[29] Se sisälsi jonkunlaisia pintapuolisia sanasutkauksia, niinkuin minä huomasin; mutta minä luulen, että ne olivat täyttä totta poika raukoista juoksukaivannoissa. No niin, se on kummallista, mikä menekki tällä kirjalla oli täällä Etelässä, piiritystilasta huolimatta; enkä minä ensinkään kummastellut, kun muutamia päiviä sitten näin väitettävän, että hänellä oli melkein yhtä paljon lukioita Amerikassa, kuin kotonakin. Hän on kaikkein franskalaisin Amerikalainen, mitä ikinä luin".
Sitten hän hetkeksi sukelsi johonkin muuhun kirjaan tai luki ääneen jonkun vähäisen kohdan, joka koski hänen huomiotansa, siksi kuin hän oli saanut selkoa siitä aikakaudesta, josta kirjassa puhuttiin, ja kirjan yleisestä tarkoituksesta. Hän sanoi tahtovansa lainata sitä niin pian kuin Mrs. Servosse oli päättänyt sen, mutta ei suostunut vastaan-ottamaan sitä ennen.
Hetken ajan perästä pyysi hän saada katsoa kirjakaappiin ja oli pian täydessä toimessa uusien tuttavuuksien tekemisessä ja vanhojen uudistamisessa, niinkuin hän sanoi. Siellä löytyi muutamia kirjoja, jotka Servosse oli pannut jollekin ylemmälle hyllylle, etteivät ne herättäisi kenenkään huomiota ja ettei luultaisi hänen asettaneen niitä näkyviin jonkunlaisella loukkaamisen tarkoituksella. Näissä teoksissa puhuttiin orjuudesta ja senlaatuisista aineista.
Metta havaitsi, että vanhus erittäin käänsi huomiotansa tähän hyllyyn. Hän näytti sangen pian unhottaneen kaikki Victor Hugo'sta ja nyt hän kysyi, saisiko hän lainata muutamia noista kirjoista. Metta tuskin tiesi, mitä sanoa hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut käskeä hänen odottaa, kunnes Comfort tulisi, sillä hänestä näytti hullunkuriselta niin sanotussa vapaassa ja kristityssä maassa epäillä, olisiko turvallista lainata joku kirja. Vanhus huomasi hänen epäilyksensä ja sanoi: —
"Minä lukisin ne suurella uteliaisuudella. Minä olen kuullut niin paljon niistä enkä ole koskaan nähnyt niitä ennen. Te ehkä ette tiedä, madam, että niitä ennen sotaa pidettiin 'kapinan julistuksina'; niin ettei niitä saatu luettavaksi kuin melkoisella vaaralla ja vaivalla. Näitten alttiiksi en huolinut koskaan panna itseäni; mutta nyt, kun kaikki on ohitse ja näitten kirjojen opit ovat päässeet valtaan, minä mielelläni lukisin niitä juuri saadakseni nähdä, mikä niissä vahingoittaa meitä".
Metta muistutti, että hänen miehensä oli pannut ne ylemmälle hyllylle sitä varten, ettei näyttäisi siltä, kuin hän joko tahtoisi väkisin saada naapureitansa huomaamaan niitä tai myöskin, kuin hän niitten salaamalla tahtoisi kieltää omistavansa niitä.
"Ei, hänellä ei ole mitään syytä siihen nyt", lausui vanhus; "vaikka minä muistan, kun yhtä miestä tutkittiin, julistettiin syylliseksi ja vieläpä tuomittiin ruoskittavaksi ja vankihuoneesen pistettäväksi juuri sentähden, että hän omisti yhden tuommoisen kirjan".
"Minä en tietänyt", arveli Metta, "että laki todella teki asian rikolliseksi, taikka oikeammin, minä en luullut, että semmoista lakia koskaan pantiin toimeen".
"Oh, kyllä pantiin", hän vastasi. "Se kohtaus, jota tarkoitan, koski Mr. Wanzer'ia, joka kuului erääsen hyvin tunnettuun perheesen tässä maakunnassa, vaikka hän oli juuri muuttanut tänne Indiana'sta, jolla tavoin hän joutuikin pitämään tätä kirjaa luonansa. Siitä pidettiin suuri tutkinto ja mielet olivat kovasti kiihtyneet. Häntä puollustettiin hyvin taitavasti, ja hänen lakimiehensä teki monta muistutusta lakia vastaan, jota luultiin julistettavan perustuslakia vastaan sotivaksi. Mutta se ei auttanut mitään. Ylioikeus puollusti lakia jokaisessa pikku seikassakin".
"Minä luulin, että ainoastaan hylkyväki ahdisti ihmisiä siitä, mitä he tahtoivat lukea", arveli Metta; "ainakin noista hyvistä vanhoista ajoista asti, jolloin oli tapa polttaa ihmisiä siitä, että he lukivat raamattua".
"No", vastasi vanhus, "kyllähän hylkyväkikin oli siinä toimessa; kumminkin meidän oli tapa kovasti suuttua ajatellessamme, että ihmiset tuottivat tänne 'abolitionistein kirjoja', joksi niitä nimitettiin, nostamaan orjiamme kapinaan; ja epäilemättä teimme niitä näitä, mitä yhtä hyvin olisi voinut jättää tekemättä".
"Mutta kuinka saatoitte sitä tehdä, Squire?" kysyi Metta. "Tämä oli olevinaan vapaa maa; ja kuinka voitte ajatella, että teillä oli oikeus vainota ketään siitä, että hän luki, kirjoitti tai sanoi jotakin, jota hän uskoi? Luultavasti olisitte noina aikoma hirttäneet puolisoni siitä, että hän lausui ajatuksensa?"
"Noina aikoina", sanoi vanhus juhlallisesti, "ei översti Servosse koskaan olisi lausunut semmoisia ajatuksia. Minä myönnän, että hän on urhoollinen mies; mutta ei kukaan olisi tuonut esiin semmoisia mietteitä, kuin hän nyt tuo, yhtä vähän, kuin hän olisi vienyt tulisoiton ruutimakasiiniin. Vaara oli niin ilmeinen, että olisi ollut mahdoton löytää ketään kylläksi hullunrohkeaa yrittämään sitä. Luullakseni olisi jokainen ihmisjoukko Etelässä, niinkuin villipedot, repinyt semmoisen miehen jäsen jäseneltä kappaleiksi".
"Mutta ettehän suinkaan voinut ajatella sitä oikeaksi, Squire?" Metta keskeytti.
"No, minä en luule, että teidän tulee sanoa niin, madam. Näettekö, te moititte kokonaista kansaa, jota meidän on velvollisuus tunnustaa yleensä rehelliseksi siinä, mitä se teki. Jos joku uskoo, että orjuus on Jumalan säätämä ja järjestämä laitos, niin minä en voi ymmärtää, kuinka hän olisi voinut menetellä toisin".
"Jos!" lausui Metta kiivaasti. "Luuletteko, että semmoisia löytyi?"
"Epäilemättä", vastasi vanhus vakavasti — "löytyi monta tuhatta ja löytyy vielä tänään. Sopii todellakin sanoa, että Etelän kansan enemmistö uskoi sitä silloin ja uskoo sitä nyt. He katsovat orjuuden hävittämistä ainoastaan uskonvimman hetkiseksi voitoksi jumalallisen totuuden yli. He eivät usko, että neekeri on aiottu eli määrätty mihinkään muuhun piiriin elämässä. He ehkä luulevat, että pahat isännät ja keinotteliat ja semmoiset väärin käyttivät tätä laitosta ja että Jumala siis salli sen hävitettäväksi; mutta he eivät voi ajatellakaan, että Hän sallii mitään järjestelmää pysyväiseksi, joka ei pidätä Afrikalaista alemmassa ja palvelevassa tilassa".
"Mutta ettehän te usko mitään näin hirveätä oppia, Squire?" Metta ei voinut olla nopeasti kysymättä.
"Minä pyydän teiltä anteeksi, ma'am", arveli vanhus varsin kohteliaasti; "minä en tiedä, mitä uskon. Minä olen nuoruudestani asti ollut orjan-omistaja ja aina siitä saakka, kuin voin muistaa, olen saarnastuoleissa ja uskonnollisissa keskusteluissa kuullut orjuuden laitosta mainittavan, ei niin paljon semmoiseksi asiaksi, jota voi todistaa pyhäksi, mutta joka kuitenkin kieltämättömästi oli alkuansa ja luontoansa aivan yhtä suuressa määrässä jumalallinen, kuin naiminen tai mikä muu kristillinen laitos hyvänsä. Minä en usko, että mikään pappi, jolla oli epäilyksiä tässä suhteessa, olisi huomannut uskontonsa suosituksi täällä. Ja jos löytyi joku asia, jota minä pidin muita varmempana ja selvempänä ja lujempana, siksi kuin sota oli ohitse, oli se, luullakseni, se, että niggerit olivat luodut orjiksi; ja että pumpuli, tupakka, sokuri-ruoko ja riisi olivat määrätyt heidän viljeltäväkseen ja ettei näitä voitukaan milläkään muulla lailla viljellä. Nyt olen aivan valmis sanomaan, että koira vieköön minut, jos tiedän, mitä uskon. Minä tiedän, että niggerit ovat vapaat ja, sen mukaan, mitä minä voin ymmärtää, he luultavasti siksi jäävät; mutta mitä siitä on syntyvä, sitä en tiedä".
"Puolisoni", lausui Metta, "luulee, että he pysyvät vapaina ja että heistä tulee kelvollisia kansalaisia ja että Etelän kansa todella on voittanut sodan kautta enemmän, kuin orjien vapauttaminen maksoi heille".
"Niin, niin, kyllä tiedän", arveli vanhus; "minä olen kuullut överstin puhuvan, ja mitä hän sanoo, näyttää myöskin hyvin todennäköiseltä. Luullakseni on se se, joka on saanut minut horjumaan uskossani. Kuitenkin minä soisin, että hän olisi varovaisempi. Hän ei näytä ymmärtävän, että hän asuu semmoisen kansan keskellä, joka ei ole tottunut siihen vapaasen ja suoraan tapaan, jolla hän puhuu jokaisesta asiasta. Minä pelkään, että hän joutuu kommeluksiin. Minä tiedän, että hän tarkoittaa hyvää, mutta hän on niin varomaton".
"Hän ei ole tottunut salaamaan ajatuksiansa", lausui Metta jonkunlaisella ylpeydellä.
"Ei", vastasi vanhus; "eivätkä ne, joitten keskellä hän on, ole tottuneet siihen, että heidän mieluisimpia ajatuksiansa ahdistetaan semmoisella tavalla. Minä pelkään, että rettelöitä syntyy. Minä tahdoin hyvin mielelläni tavata häntä tänään ja puhua hänen kanssansa siitä; mutta minun sopii tulla toisten. Sillä välin, jos sallitte minun ottaa nämät kirjat, aion lukea niitä huolellisesti ja ehkä löydän jonkun tien pois dilemmastani".[30]
"Aivan niin", lausui Metta. "Meillä ei ole mitään kirjoja, joita eivät naapurimme ole tervetulleet lukemaan, uskomaan tai epäilemään, hyväksymään tai hylkäämään, niinkuin he itse vaan katsovat sopivaksi. Me elämme niinkuin opetamme, Squire".
"Minä uskon sen, madam", sanoi vanhus, kun hän kumarsi tarttuaksensa hattuunsa ja keppiinsä; "ja minä uskon, että teillä on hyvin totiset tarkoitukset sekä opetuksessanne että elämässänne. Oh, kerroinko minä teille?" lisäsi hän äkkiä, "poikani Jesse on kuullut överstin puhuvan kerran tai pari ja on aivan ihastunut häneen. Hän sanoo, että överstillä on enemmän järkeä, kuin kenelläkään, jonka hän ikinä kuuli puhuvan semmoisista asioista. Hän on kokonaan taipunut siihen ajatukseen, jonka vast'ikään toitte esiin — että orjien vapauttaminen on paras asia, joka koskaan on tapahtunut Etelän valkoiselle kansalle. Ehkä hän on oikeassa, mutta se kuuluu aivan kummalliselta, kun hän puhuu sillä tapaa. Hän on kuitenkin juuri niinkuin te sanotte olevanne — elää niinkuin hän opettaa ja ryhtyy työhön, niinkuin häntä olisi koko elin-aikansa kasvatettu siihen. Se näyttää oivalliselta ja kuuluu kummalliselta; mutta ehkä hän on oikeassa. Hyvää iltaa, ma'am! Sanokaat överstille, että olen kovin pahoillani, ettei hän ollut kotona. Minä tulen takaisin, kun olen lukenut nämät" — koskien kirjoja piipullansa — "ja toivon, että silloin tapaan hänet".
Servosse ei ollut oikein tyytyväinen, kun hänen puolisonsa sinä iltana kertoi hänelle, mitä hän oli tehnyt. Hän oli kovasti koettanut olla antamatta mitään oikeata syytä, niinkuin hän luuli, loukkaukseen heidän naapureillensa. Vaikka hän ei epäillyt ilmoittaessaan ajatuksiaan jokaisessa nykyhetken painavassa kysymyksessä, ei hän katsonut hyväksi palauttaa entisiä riitakysymyksiä, vaan oli tarkasti karttanut niitten mainitsemista, jollei se käynyt tarpeelliseksi nyky-aikaa arvostellessa. Hän ei kuitenkaan sanonut paljon; ja kun muutamia iltoja jälestäpäin Squire tuli heille tuomaan takaisin kirjoja, oli Hullu melkein iloinen, että hänen vaimonsa oli lainannut ne.
Vanhus oli ilmeisesti tullut juttelemaan. Sen saatti nähdä, kun hän pani pois hattunsa ja keppinsä, täytti piippunsa, veti tuolinsa nurkkaan avaran tulisijan luo, jossa kuivat hickoryt ja rikinsekainen sinkki hohtivat, ja houkutteli heidän pikku kultatukkaista lemmittyänsä viereensä istumaan.
"No, översti", sanoi hän tuokion lapsen kanssa leikittyänsä, "minä olen tuonut takaisin kirjat, jotka muutamia päiviä sitten lainasin puolisoltanne".
"Niin näen", nauroi Servosse. "No, minä toivon, että mielihyvällä luitte niitä?"
"Sen minä tein, översti", vastasi vanhus — "suuremmalla mielihyvällä, luullakseni, kuin ikinä saattaisittte ajatella".
"Todella!" lausui Servosse. "Minä puoleksi pelkäsin, että ne suututtaisivat teitä niin, että teistä tuntuisi, kuin täällä käynnillänne purkaisitte vihanne minun päälleni".
"Ei, ei suinkaan!" vastasi vanhus jonkunlaisella naurun kotkotuksella. "Minulla ei ollut mitään taipumusta suuttumiseen; vaikka, kun nyt rupean ajattelemaan sitä, en saata ymmärtää, miks'en suuttunut. Siinä on todella noissa kirjoissa kylläksi kovia paikkoja minusta ja kansastani, että jokaisen sopisi vimmastua. Mutta totuus on se, översti, että se näyttää kaikki koskevan mennyttä aikaa — joka nyt on kokonaan ohitse ja suoritettu — niin että minusta tuntuu, kuin lukisin jostakusta muusta henkilöstä ja jostakin toisesta ajasta, kuin omasta. Tiedättekö, översti, etten minä ollut koskaan ennen lukenut mitään 'abolitionistein kirjoja', paitsi muutamia lempeämmän-laatuisia? ja minulla on nyt se ajatus, että kansamme erehtyi, kun se sulki ne pois Etelästä. Minua vähän kummastutti, kun Madam tässä" — kädellänsä kohteliaasti viitaten Mettaa kohden, "kysyi minulta, uskoiko kukaan todella orjuutta oikeutetuksi. Jos te olisitte ollut Madam'in sijassa, olisin minä kysynyt, uskoiko kukaan todella 'abolitionismia' oikeutetuksi. Mutta minä olen vakuutettu, että ne, jotka kirjoittivat nämät kirjat, uskoivat mitä he kirjoittivat, ja siltä näyttää, kuin heillä olisi ollut hyvä syy tehdä niin. Kovasti surkeata, ettemme voineet keskustella näistä asioista ja sopia niistä ilman tuota kauheata sotaa".
"Se oli aivan mahdotonta, Squire", sanoi Servosse. "Me emme olisi koskaan voineet tulla yksimielisiksi. Minä olen nähnyt kylläksi asiain entisestä laidasta täällä, että jo tiedän sen. Kumpikin puolue epäili toisen rehellisyyttä ja halveksi toisen tietoja. Sota oli välttämätön: pikemmin tai myöhemmin sen täytyi tulla. No, emmepä edes nyt voi pitää yhtä mieltä asioissa, jotka lähtevät orjien vapauttamisesta — ovat pelkkiä corollariumeita siitä probleemista, jonka Jumala on suorittanut meille meidän parhaittemme veressä".
"Se on totta, aivan totta", huokaili vanhus, "ja se on myöskin kummallista. Se on lopulta kaikki tavallista ihmisjärkeä. Miks'emme voi sopia ja ajaa yhdessä, siksi kuin löydämme sen?"
"Se näyttää tulevan ihmisluonnosta, Squire".
"Se se on, översti; ja kun olette sanonut sen, olette sanonut kaikki. Me emme voi päästä edemmäksi eikä oppia mitään lisäksi. Se tulee ihmisluonnosta eikä ole enemmäksi hyödyksi kysyä ihmisluonnolta, kuin tarhapöllöltäkään. 'Mitä' ja 'miksi' ovat semmoiset asiat, jotka eivät koske ihmisluontoon. Se ei huoli enemmän syistä, kuin muulikaan vakuuttamisesta. Ihmisluonto on vihainen, kovakorvainen, järjetön villi-eläin; mutta sillä on aina omat temppunsa kussakin meissä. Eikös ole niin, översti?" kysyi vanhus jonkunlaisella itsetyytyväisellä naurulla.
"Juuri niin, Squire", vastasi Servosse. "Ja lisäksi se melkein aina erhetyttää. Minä en esimerkiksi voi ymmärtää, miks'ei Etelä huomannut oman etunsa vaativan, että se olisi vähitellen vapauttanut orjat kauan aikaa sitten".
"Aivan sama ajatus, jonka aioin lausua Pohjan suhteen", vastasi nauraen vanhus. "Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä etu heillä oli tässä asiassa. Niitä ihmisiä, jotka kirjoittivat nämät kirjat, niitä voin kyllä ymmärtää. Heissä se oli peri-aate, uskonnollinen ajatus. Heistä orjuus oli vääryys ja synti, jota poistaessaan he tekivät Jumalalle otollisen työn. He ovat, mitä me sanomme 'uskonvimmaisiksi'. Ei kukaan voi moittia heitä muusta, kuin että he eivät luulleet meitä yhtä vilpittömiksi. Heidän olisi mielestäni sopinut tehdä niin. He nostivat myöskin liian paljon menoa orjuuden väärinkäyttämisestä. Sitä väärinkäytettiin — sitä ei ole epäilemistäkään — ja pahat ihmiset tekivät paljon pahaa sen varjolla; mutta heidän olisi kumminkin sopinut tunnustaa meitä rehellisiksi. Me emme olleet kaikki pahat emmekä kaikki julmia ja väärintekeviä. Muutamat meistä ajattelivat herruuden laitosta jumalalliseksi laitokseksi; ja toiset, jotka eivät päässeet aivan yhtä selville tässä kohden taikka eivät huolineet niin paljon, oliko se niin vai ei, tunsivat, että tämä laitos oli meidän käsissämme ja oli tullut lailliseksi täällä, emmekä ymmärtäneet, kuinka meidän olisi mahdollinen luopua siitä ilman äärettömiä tappioita ja uhrauksia. Me annoimme sen siis olla semmoisenaan. Mutta me emme olleet kovia isäntiä eikä julmia omistajia. Me tunsimme itsemme velvoitetuiksi suojelemaan tätä laitosta. Ei ainoastaan omat etumme, vaan myöskin yhteiskunnan turvallisuus, niinkuin rehellisesti luulimme, riippui sen pysyttämisestä eheänä ja täydellisenä ainakin siksi, kuin jotakin muuta saataisiin sen sijaan. Niin kauan kuin niggeri oli täällä, niin kauan — siitä olimme kaikki vakuutetut — täytyi hänen myöskin olla orja. Hyvinkin moni meistä arveli, ettei se olisi mikään vääryys, jos olisi voinut muuttaa heidät kaikki johonkin muuanne".
"Epäilemättä olette oikeassa", arveli Servosse. "Eikä se ole ensinkään kummallista, että asiat tuntuivat teistä sellaisilta, eikä liioin, että ne, jotka kirjoittivat nuot kirjat, olivat väärin ymmärtäneet teidän perus-syynne. Orjuus tuotti kaksi asiaa, jotka luonnollisesti estivät semmoista tietoa saamasta: se sulki erinomaisella huolella vieraat sisemmästä pyhyydestään ja vainosi hellittämättömällä ankaruudella kaikkia, jotka hylkäsivät sen oppeja".
"Niin, niin, minä ymmärrän", sanoi Squire nauraen. "Yrittäessämme puollustaa itsekukin puoluettansa, palaamme te ja minä molemmat jälleen ihmisluontoon. Mutta tiedättekö, että minulla, luettuani yhden noista kirjoista, on vielä suurempi syy olla suutuksissa oman personallisen itseni tähden? — minulla, Nathaniel Hyman'illa?"
"En tosiaan, sitä minä en tietänyt", lausui Servosse. "Te ette suinkaan ole joku kirjassa kuvatuista luonteista?"
"Se se juuri on, mitä olen", kuului vastaus; "eikä minua ole pantu mihinkään erittäin kadehdittavaan rôliin. Pahin kaikista on paitsi sitä se, että kirjantekiä näkee vaivan ja kirjoittaa muistutuksen asiasta ja kertoo jokaiselle, ketä sillä luonteella tarkoitettiin. Ettekö ollut huomannut sitä?"
"Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä", lausui Servosse punehtuen. "Minä en ole koskaan lukenut kirjaa siitä saakka kuin se ensin ilmestyi eikä minulla silloin ollut mitään halua tutustua sen yksityisiin luonteisin".
"Ei, tietysti ei", myönsi Hyman; "vaikka minä luulin, että Mrs.
Servosse'n epäilys muutamia päiviä takaperin ehkä lienee tullut siitä.
Minä olin kuullut siitä asiasta ennen ja olin utelias näkemään, oliko
siinä perää. Tämä se on, jonka tähden tahdoin lukea kirjan".
Metta vakuutti hänelle, ettei hänellä ollut mitään tietoa siitä, ja vanhus jatkoi: —
"Hyvä, minä en tiedä, että huolin siitä, vaikka tuskin kukaan tahtoo tulla esitellyksi jälkimaailmalle minäkään aikansa mustana karitsana. Se asia, joka on saatu niin suureksi, oli sangen vähäpätöinen, ja minulla oli oikeastaan sangen vähän tekemistä sen kanssa".
Sitten hän luki ääneen kysymyksessä olevan paikan ja muistutuksen ja selitti:
"No, koko asia oli tämä. Oli pari pohjoisvaltalaista pappia — Wesleyaneiksi he luullakseni nimittivät itseänsä — jotka eivät ymmärtäneet suistaa suutansa, vaan kuljeskelivat ympäri täällä puollustaen ja todistaen, niinkuin Herra ei olisi antanut heille mitään muita käskyjä kuin soimata ja syyttää orjanpitäjiä ja orjuutta. Minä menin pari kolme kertaa kuulemaan heitä, juuri vakuuttaakseni itseäni siitä. He olivat kovin varomattomia ja maltittomia. Minä puhuttelin yhtä heistä, kun kokous oli loppunut sinä päivänä, ja sanoin hänelle sen. Hän ei tahtonut kuulla ollenkaan, vaan laski enemmän raamattua korviini, kuin ikinä samassa ajassa kuulin keneltäkään muulta maan päällä. Minä en riidellyt hänen kanssansa (te tiedätte, etten koskaan riitele kenenkään kanssa, översti), vaan, luullakseni, sanoin hänelle, että olin hänen ystävänsä. Minä olen jokaisen ystävä ja olen aina ollut. Minä en tahtonut, että hän joutuisi mihinkään kommeluksiin enkä olisi suonut, että mikään vahinko tapahtuisi hänelle. Tämä on kaikki totta enkä minä ollenkaan epäile, että sanoin sen hänellekin. Mutta minä en hyväksynyt hänen oppiansa enkä taipunut hänen ajatuksiinsa; enkä minä ilmoittanut sitä hänelle, vaikka kirjantekiä tuossa muistutuksessa sanoo minun tehneen sen. Minä en koskaan ajatellut mitään semmoista. Minä arvattavasti ilmoitin hänelle, että olin esivaltalainen, joka oli totta, ja että pelkäsin kommeluksia, joka oli yhtä totta. Kun rupean asiaa ajattelemaan, luulen sanoneeni hänelle, että olisi parempi, jos hän ei saarnaisi Tasaisen ristin luona. Jollen sitä tehnyt, olisi minun ainakin pitänyt tehdä se; sillä, jos he olisivat menneet niihin seutuihin, heidät varmaan olisi hirtetty johonkin puuhun. Tavalla tai toisella paikka seuraavaksi pyhäksi muutettiin Matalan kaalamon kokoushuoneesen. Tämä on totta, ja minä arvaan, että se tapahtui minun varoitukseni johdosta. No, nyt minua kuvaillaan tehneeksi kaikki nämät sitä varten, että saisin nuot miehet valtaani. Minä vannon teille, översti, että se on valhe. Minulla ei ollut mitään semmoista ajatusta. Minä pidin heitä hulluina ja pidän vielä nytkin; mutta minä en miettinyt mitään pahaa eikä vahinkoa heille. Vaan nyt tapahtui, ilman vähintäkään joko välitöntä tai välillistä tiedon-antoa eli neuvoa minun puoleltani, että seuraavan pyhän aamuna, kun kokous oli pidettävä Matalalla kaalamolla, joukko gentlemaneja kulki taloni ohitse matkallansa Tasaisen ristin luo, jossa heidän, niinkuin sanoivat, oli määrä kuulla Wesleyani-pappeja. Minä ilmoitin heille, että he olivat väärällä tiellä, ei mistäkään muusta syystä, kuin pelkästä kohteliaisuudesta, näettekö; ja he lähtivät tienhaaraan ylipuolella tätä teidän paikkaanne ja kääntyivät aivan oikein Matalalle kaalamolle. Noin tunti taikka niin heidän lähtönsä jälkeen johtui mieleeni, että heillä ehkä oli joku paha tarkoitus. Minä en sano, etten olisi tehnyt aivan samaa, jos olisin tietänyt heidän aikomuksensa; mutta tosi-asia on, etten sitä tietänyt enkä ensinkään varonut sitä, ennenkuin perästäpäin".
"Hyvä", kysyi Servosse, "onko loppu-osa kertomuksesta totta, tuo, kuinka papit vedettiin saarnastuolista, tyrkättiin poikin jotakuta pölkkyä ja piestiin?"
"No, jälestäpäin minä kuulin, että nuot gentlemanit keskeyttivät kokouksen ja antoivat papeille vähän loikkiin. Ehkäpä he tyrkkäsivät heidät poikin jotakuta pölkkyä; hyvinkin luultavaa on, että tekivät niin: se on mainion näppärä keino löylyttää jotakuta. Minä en kuitenkaan myönnä, että tämä selkäsauna oli niin ankara, kuin kirjassa kuvataan, vaikka papit epäilemättä pitivät sitä sangen kovana. Arvatakseni he eivät olleet tottuneet semmoiseen — kukaties luulivat, että heidän pukunsa pelastaisi heidät. Minä olen kuullut, että he suorivat tiehensä varsin pikaisesti tämän jälkeen eivätkä odottaneet annoksen uudistamista, joka oli melkein ainoa järkevä asia, jonka tekivät".
Vanha mies kertoi tätä silmiänsä vilkuttain ja ilmeisellä mielihyvällä koko menetyksestä.
"Minulla on aina ollut vähän epäilyksiä näitten tapausten suhteen", arveli Servosse, "ja olen iloinen, että yksi, joka oli osan-ottajana niissä, on vahvistanut ne; mutta ettehän, Squire, tahdo puollustaa semmoista menetystä?"
"No niin, översti, minä en todella ymmärrä, mistä oikeastaan semmoista menoa nostetaan", Hyman lausui. "Tämä oli rauhallinen yhteiskunta, joka eli maan konstitutionin ja lakien suojeluksen alla; ja nämät miehet, joilla ei ollut mitään asiaa eikä etua täällä valvottavana, tulivat meidän joukkoomme ja puollustivat oppeja, jotka, jos niitä olisi noudatettu, olisivat hävittäneet koko yhteiskunnallisen laitoksemme ja ehkä saattaneet meidän ja omaistemme henget vaaraan. Semmoiset opit yllyttivät kerrallaan ja luonnollisesti mustia kapinaan ja uhkasivat meille kaikille San Domingo'n kauhuja. Minun täytyy, översti, tunnustaa, että, minun mielestäni, nuot gentlemanit olivat hyvin lempeät ja suvaitsevaiset, kun he vaan vähän riipaisivat saarnaajien selkiä eivätkä venyttäneet heidän niskaansa, jota samanlaisesta loukkauksesta varmaan olisi tehty vähemmän rauhallisessa yhteiskunnassa".
"Juuri tämmöisen suvaitsemattomuuden vuoksi, Squire, on Etelän melkein mahdoton tyytyä nykyiseen asemaansa. Te tahdotte kaikki ampua, ruoskia, hirttää ja polttaa niitä, jotka eivät ajattele, niinkuin te. Se on kaikki hedelmä ja seuraus kahden vuosisadan orjuudesta: ei, se on oikeastaan osa siitä", lausui Servosse.
"Mutta ettehän arvele, että noitten miesten oli oikeus tulla tänne ja saarnata semmoisia vaarallisia oppeja", kysyi hänen naapurinsa kummastuneena.
"Arvelen", vastasi Comfort; "miks'ei?"
"Miks'ei?" toisti Squire. "Minusta tuntuu selvimmältä asialta maan päällä, että jokaisen yhteiskunnan on epäiltämätön oikeus suojella itseänsä. Siinä kaikki, mitä me teimme — me suojelimme itseämme ja laitoksiamme".
"Te suojelitte itseänne laitoksianne vastaan, oikeammin sanoen", arveli Servosse. "Tässä on abolitionistein aseman varsinainen voima, Squire. Ei minkään yhteiskunnan ole mitäkään oikeutta pitää, suosia tai suojella semmoisia laitoksia, jotka eivät voi kestää järjen ja vapaan keskustelun valoa".
"Mutta otaksukaat, että he suvaitsevat semmoista laitosta, antaako tämä oikeutta kenellekään tuoda tulikekälettä heidän keskuuteensa? Eivätkö he itse parhaiten pysty päättämään, mikä on kaikkein sopivin heidän omaksi hyväksensä — eivätkö he ole omien omatuntojensa hoitajia?"
"Tästä asiasta on tarpeetonta keskustella", lausui Servosse. "Ne todistukset, joita te käytätte, ovat suvaitsemattomuuden ja liikajumalisuuden todistuksia kaikkina aikoina. Yksistään semmoiset miehet, jotka tahtovat olla vapaamielisiä, niinkuin te, Squire, ovat sokaistut niistä. Te arvelitte, että oli oikein ruoskia noita pappeja sentähden, että he saarnasivat, mitä he pitivät Jumalan sanana, ja ettei seurakunta pitänyt samaa mieltä. Tämä oli juuri se todistus, jota olisi käytetty Tom Savage'n ja noitten toisten puollustukseksi, jos heidän olisi vähä aika takaperin onnistunut toimittaa minulle se suominta, jota he yrittivät. Perus-ajatus on sama. Minulla oli toinen mielipide, kuin naapureillani, ja minä puollustin outoja oppeja. Teidän ajatuksenne mukaan heidän oli oikeus masentaa minut väkisin, jopa murhatakin, jos oli tarpeen".
"Oh, eihän asia ole niin paha, toivon minä, översti!" sanoi Squire.
"Kyllä, se on juuri niin paha; ja minä kerron teille, mitä se on, naapuri Hyman", lausui Servosse: "kaikkein vaarallisin ja vaikein tulevaisuuden elementti Etelässä on tämä kukistamaton kärsimättömyys muitten ajatusten suhteen. Te pidätte erimielisyyttä loukkauksena, ja vastustusta rikoksena, joka oikeuttaa kauheintakin pahantekoa. Se on tuottava katkeran hedelmän, ja te saatte nähdä sen".
"Oh, toivoakseni ei!" vastasi vanhus huolettomasti. "Minä tahdon elää rauhallisesti nyt, ja minä olen vakuutettu, että kansani tahtoo samaa. Me olemme ehkä hiukan kuumaverisiä ja niin edespäin; mutta me emme ole huonoja. Me olemme köyhiä nyt — olemme kadottaneet kaikki, paitsi kunnian; ja minä toivon, ettemme kadota sitä. Mutta minun täytyy lähteä. Sivumennen sanottuna, jos kirjoitatte jollekulle ystävälle Pohjassa ja aiotte mainita Nathaniel Hyman'ia, soisin, että sanoisitte, ettei hän ollenkaan harjottanut mitään petosta noitten pappien suhteen eikä hänen tule vastata vitsauksesta, jonka he saivat, ei välittömästi eikä välillisesti. Hyvää iltaa, ma'am".
Hän sytytti piippunsa ja lähti kotiin, nähtävästi ajatellen, että hänen yhteytensä tämän ante bellum-barbarisuuden[31] kanssa oli jollakin tapaa kartuttanut hänen tärkeyttänsä uusien naapuriensa silmissä.