XXI LUKU.
Kuinka viisaat miehet rakensivat.
Niin muodoin lienee ollut hyvin selvä niille viisaille miehille, jotka keksivät tuon lyhytmielisen tuuman valita presidenttiä ilman tappion mahdollisuutta, että he antoivat vallan uudestaan järjestetyissä, yhteisen korkeimman hallituksen alla olevissa tasavalloissa yleisiin asioihin tottumattoman rodun käsiin, joka oli siinä määrässä köyhä, että sen vertaista tuskin löytyi koko sivistyneessä maailmassa, ja niin taitamaton, ettei viisi vaalimiestä sadasta osannut lukea omaa vaali-lippuansa, sekä semmoisille Adullamiiteille[37] syntyperäisten valkoisten joukossa, jotka eivät pelänneet sitä pannaan panoa, joka sulki Herran huoneen ovet heidän perheiltänsä, ynnä niille harvoille sodan jälkeen tähän maan osaan asettuneille Pohjan miehille — konnille tai hulluille tai molempien luonnolla varustetuille — jotka tahtoivat ruveta vakinaisiksi kansalaisiksi ja yhtyä liikkeesen.
Näitä vastaan asetettiin semmoisen kansan varallisuus, tiedot ja taidot, järjestävä kyky, ylpeys ja viha, jonka voittamiseen rehellisessä taistelossa vaadittiin neljä vuotta, vaikka sen viholliset olivat kolme kertaa lukuisammat, ja jota etupäässä yllytti pelko siitä, mitä nyt, niinkuin näytti, aiottiin tunkea heidän päällensä tuon väärin "uudestaan rakentamiseksi" nimitetyn keinon kautta: neekeri-rodun tasa-arvosta.
Se tehtiin lisäksi siitä teko-asiasta huolimatta, että edellisten kahdentoista kuukauden kuluessa Etelän valkoinen kansa edusmiestensä kautta Johnson'in aikakauden eri lainsäätäjäkokouksissa suorastaan ei ottanut tunnustaaksensa tätä tasa-arvoa vähimmässäkään määrässä, kieltäytyen sallimasta mustan kansan todistaa oikeuden edessä valkoista miestä vastaan taikka jollakin tavalla suojella oikeuksiansa hengen ja omaisuuden suhteen valkoisten naapuriensa ahneudesta, halusta tai pedollisesta himosta. Se tehtiin noista "Mustista lakikirjoista" huolimatta, jotka olivat Väliaikaisten lainsäätäjäkokousten ensimäisiä toimia ja jotka olisivat luoneet orjuuden semmoisen, jonka rinnalla Venäjän aromaitten orjuus ennen Aleksanterin ukaasia olisi ollut varsin vähäinen.
Ja ne miehet, jotka keksivät tämän tuuman, pitivät itseänsä rehellisinä ja viisaina valtiomiehinä. Useampi, kuin yksi heistä, on sittemmin onnitellut itseänsä siinä uskossa, että hän tähän tuumaan osaa ottamalla on halvalla hinnalla ansainnut ikuisen kiitoksen kaikilta maailman vapauden ystäviltä! Pakoitettuaan ylpeätä kansaa luopumaan siitä, mitä se kolmatta vuosisataa oli katsonut oikeudeksensa — oikeus pitää afrikalaista rotua orjuudessa — he jatkoksi loukkasivat tunnetta, joka oli yhtä syvä ja hehkuva, kuin Islamin uskonvimma tai Hinduein luokkaumpinaisuus, tehden tietämätöntä, taitamatonta ja muista riippuvaa rotua — rotua, joka ei olisi voinut elää viikkoakaan ilman hallitsevan kansan apua tai armeliaisuutta — yhdenvertaiseksi valtiollisten oikeuksien puolesta! Ei edes tähänkään tyytyen, he menivät vielä edemmäksi ja, muuttaen kapinallisen maan osan itseänsä hallitseviksi ja itsepäättäviksi valtioiksi, jättivät nuot puolueet niinkuin kukot kiistakentälle taistelemaan ylivallasta ilman mitään kansallisen välityksen mahdollisuutta. He sanoivat mustalle miehelle erään sen ajan valhe-filosofin kielellä: "tempaa ylös, hakkaa pois tai kuole!" Se oli huokea isänmaanrakkaus, huokea ihmis-ystävyys, huokea menestys!
Sillä oli kuitenkin puollustuksensa, jota meidän on velvollisuus tuoda esiin. Pohja ja Etelä olivat olleet kaksi perhekuntaa yhdessä talossa — kaksi kansakuntaa yhdellä nimellä. Kummankin henkinen, siveellinen ja yhteiskunnallinen elämä oli ollut kovin toisenlainen ja eriävä. He eivät ymmärtäneet eikä arvossa pitäneet toistensa tunteita tai kehitystä enemmän, kuin John Chinaman[38] käsittää John Bull'in[39] sivistystä. Tosin kyllä he puhuivat samaa kieltä, käyttivät samoja hallitusmuotoja ja, suureksi onnettomuudeksi, luulivat ymmärtävänsä toistensa aatteita.
Kumpikin luuli tietävänsä toisen ajatukset ja aikomukset paremmin, kuin tämä itse. Pohjoisvaltalainen ajatteli ylenkatseella eteläistä kansalaistaan yleensä hyvänluontoiseksi kerskaajaksi, joka muisti omaa mukavuuttansa, rakasti valtaa ja loistoa ja hylkäsi kaikki elähyttävät peri-aatteet, jotka jollakin tapaa vaikuttivat hänen etuihinsa. Etelävaltalainen halveksi pohjoisvaltaista kumppaniansa, pitäen häntä kylmäverisenä, itsekkäänä, ulkokullattuna, pelkurimaisena ja kateellisena. Tässä alempana näkyy, kuinka he molemmat väärin ymmärsivät toisiansa, kun kumpainenkin luuli paljon paremmin ymmärtävänsä toisen sydämen, kuin hän edes koetti omaansa ymmärtää.
Ante bellum.[40]
Pohjoisvaltioiden ajatus orjuudesta.
Orjuus on siveelliseltä, valtiolliselta ja taloudelliselta kannalta väärä. Sitä suvaitaan ainoastaan sovun ja rauhan tähden. Neekeri on ihminen, ja hänellä on samat luonnolliset oikeudet, kuin valkoisellakin rodulla.
Etelävaltalaisten ajatus orjuudesta.
Neekeri kelpaa vaan orjaksi. Raamattu hyväksyy orjuutta, ja sen täytyy olla oikea; taikka jollei se ole aivan oikea, niin se on ainakin välttämätön asia nyt, kun tuo rotu kerran on joukossamme. Me emme voi elää heidän kanssaan milläkään muulla kannalla.
Pohjoisvaltalaisten ajatus Etelävaltalaisten ajatuksesta.
Nuot Etelän toverit tietävät, että orjuus on väärä eikä sovi yhteen hallitusmuotomme kanssa; mutta se on edullinen asia heille. He lihoavat ja rikastuvat ja heillä on hyvä aika sen kautta; eikä kukaan voi moittia heitä siitä, etteivät tahdo siitä luopua.
Etelävaltalaisten ajatus Pohjoisvaltalaisten ajatuksesta.
Nuot Yankeet ovat kateissaan siitä, että me käytämme orjuutta hyödyksemme, viljellen pumpulia ja tupakkaa, ja tahtovat kateudesta riistää meiltä orjamme. He eivät usko sanaakaan siitä, mitä sanovat orjuuden vääryydestä, paitsi muutamat vimmapäiset. Kaikki muut ovat ulkokullatuita.
Post Bellum.[41]
Pohjoisvaltalaisten ajatus asemasta.
Neekerit ovat nyt vapaat, ja heille pitää antaa hyvä tilaisuus itse tehdä jotakin. Mitä on väitetty heidän huonommuudestaan, lienee totta. Luultavasti se ei kuitenkaan ole osottava itseänsä siksi; mutta, olkoon se totta taikka väärää, heillä on oikeus yhdenvertaisuuteen lain edessä. Tätä juuri sota tarkoitti, ja on vaan katsottava, että se heille suodaan. Mitä puuttuu, hankkikoot itsellensä, miten voivat, tai olkoot ilman, kumman tahtovat.
Etelävaltalaisten ajatus asemasta.
Me olemme sodan kautta kadottaneet orjamme, pankkiemme pää-omat, kaikki. Me olemme tulleet voitetuiksi ja olemme kunniallisesti antauneet; orjuus on tietysti poistettu. Orja on nyt vapaa, mutta hän ei ole mikään valkoinen. Me emme karsastele mustaa miestä semmoisenaan ja jos hän pysyy asemassaan, mutta hän ei ole meidän vertaisemme, häntä ei voi tehdä meidän vertaiseksemme, emmekä salli, että hän hallitsee meitä tai saa saman vallan, kuin valkoinen rotu. Me emme ollenkaan vastusta, että hän äänestää, jahka hän vaan äänestää, niinkuin hänen entinen herransa taikka niinkuin se, jolle hän tekee työtä, neuvoo häntä; mutta, jos hän tahtoo äänestää toisin, vastatkoon itse seurauksista.
Pohjoisvaltalaisten ajatus Etelävaltalaisten ajatuksesta.
Nyt kun neekeri on äänestäjä, täytyy Etelän kansan kohdella häntä hyvin, koska he tarvitsevat hänen ääntänsä. Neekeri on pysyvä uskollisena hallitukselle ja sille puolueelle, joka toimitti hänelle vapauden, sitäkin varten, että tämä pysytettäisiin vakinaisena. Virkojen ja vallan tähden on kylläksi Etelän valkoisia menevä heidän puolellensa, että he epämääräiseksi ajaksi pystyvät yhä eteenpäin pitämään noita valtioita hoimissaan. Neekerit ryhtyvät työhön ja asiat selviävät vähitellen itsestänsä. Etelällä ei ole mitään oikeutta valittaa. He tahtoivat pitää neekereitä orjina, saattivat maan alinomaiseen rauhattomuuteen niitten tähden, synnyttivät sodan sen vuoksi, ettemme huolineet ottaa kiinni heidän karanneita neekereitänsä, tappoivat miljoonan ihmisiä; eikä heidän nyt sovi valittaa, jos juuri se ase, jonka avulla he ylläpitivät valtaansa, käännetään heitä vastaan ja tehdään niitten vääryyksien oikaisimeksi, joita he itse aikaan saattivat. Se lienee kyllä kovaa; mutta he oppivat tästälähin menettelemään paremmin.
Etelävaltalaisten ajatus Pohjoisvaltalaisten ajatuksesta.
He ovat tehneet neekerin äänestäjäksi ainoastaan halventaakseen ja häväistäkseen Etelän valkoista kansaa. Pohja ei pidä ollenkaan väliä neekerillä ihmisenä, vaan vapautti hänet ainoastaan nöyryyttääksensä ja heikontaaksensa meitä. Tietysti se on yhdentekevä Pohjan kansalle, onko neekeri äänestäjä vai ei. Löytyy niin vähän mustia miehiä siellä, ettei tarvitse yhtään peljätä, että yksikään valitaan virkamieheksi, lainsäätäjäksi tai oikeuston jäseneksi. Koko hankkeen tarkoitus on loukkaus ja häväistys. Mutta vartokaat vaan, siksi kuin valtiot ovat jälleen järjestetyt ja "Sinitakit" ovat poissa, niin kyllä näytämme heille heidän erehdyksensä.
Molemmissa näissä arvosteluissa toisen luonteesta oli juuri kylläksi totuutta kumpaakin eksyttämään. Kokonaisuudessaan katsottuna Etelä totisesti uskoi, että orjuus sekä siveellisesti että valtiollisesti oli oikea. Samoin Pohja oli yhtä vilpittömästi vakuutettu orjuuden pahuudesta ja sen mahdottomuudesta soveltua yhteen tasavaltaisten laitosten kanssa; kuitenkin molemmat epäilivät toistensa rehellisyyttä. Etelä oli oikeassa, kun uskoi, että Pohja huoli vähän tai ei ollenkaan neekeristä ihmisenä, mutta väärässä, kun ajatteli, että oppi valtiollisesta yhtäläisyydestä ja yleisestä ääntö-oikeudesta keksittiin taikka tyrkytettiin vastaan-otettavaksi jostakin pahan suonnin, koston tai kateuden tunteesta Etelän suhteen. Ei mikään alentamisen halu missäkään tämmöisessä yhteydessä tullut Pohjoisvaltalaisen mieleen. Se ajatus, että "yhtä verta ovat kaikki kansakunnat maan päällä", ja ettei voi sallia "rodun, ihonkarvan tai edellisen orjuuden tilan" vaikuttaa kenenkään laillisiin tai valtiollisiin oikeuksiin, oli elävä perus-aate Pohjoisvaltalaisen mielessä ja yhtä mahdoton masentaa, kuin se rodun-vihan tunne, joka sitä kohtasi ja jonka voimaa se itsepintaisesti halveksi.
Löytyi vielä toinenkin seikka, jonka ne viisaat miehet kokonaan unhottivat, jotka semmoisessa tulisessa kiireessä uudestaan rakensivat vapauden linnan. Etelää arvostellessaan ja sen tulevaisuutta ennustaessaan he kuvasivat sitä itsekseen semmoiseksi, kuin Pohja olisi ollut, jos sen asukasmäärään olisi lisätty äsken vapautettuja neekereitä sen verta, että näitten luku olisi ollut kolmas osa koko sen väestöstä; toisin sanoin, heidän mielestään oli vapautuksen seuraus ainoa eroitus Pohjan ja Etelän välillä. He eivät arvostelleet oikein pää-asiallisesti erilaisen sivistyksen ja kehityksen vaikutusta Etelän valkoiseen kansaan. He sanoivat: "Etelä on tähän saakka erinnyt Pohjasta ainoastaan orjuus-laitoksen kautta. Tämä on nyt poistettu; vapautetut ovat ainoa jälelle jäänyt muisto sen olemisesta; sentähden Etelä on aivan niinkuin Pohja olisi, jos vapautetut lisättäisiin sen väestöön". Se oli kummallinen erehdys. Miespolvien mietteet eivät huku yhdessä tunnissa. Erilaisia sivistyksiä ei voi yhdessä hetkessä tehdä samanlaisiksi yhden ainoan laitoksen hävittämisellä.
Niitten omituisuuksien joukossa, joitten kautta Pohjan ja Etelän yhteiskunnat erisivät toisistaan, oli yksi niin selvä ja ilmeinen, yksi, joka oli niin usein esiintynyt valtiollisessa historiassamme, että näyttää melkein mahdottomalta, että tarkat tämän historiamme tuntiat olisivat voineet hetkeäkään olla sitä huomaamatta tai oikein arvostelematta. Tämä on perheellisen aseman, yhteiskunnallisen arvon tai valtiollisen etevyyden vaikutus. Johto semmoisessa merkityksessä, että sokeasti ja arvelematta seurataan jotakin miestä, vaikka hän ei milläkään erityisellä tavalla edustaisikaan mitään aatetta, semmoinen johto on melkein tuntematon asia Pohjassa; Etelässä se on oikea valta. Jokaisella perheellä siellä on luottilas-joukkonsa, seuraajansa, jotka kokoontuvat tämän perheen johdatettaviksi yhtä nopeasti ja melkein yhtä suorapäisellä uskollisuudella, kuin nuot vanhat skotlantilaiset heimokuntalaiset, joita palava risti kutsui kokoon. Tämän tosi-asian kautta orjuuden laitos oli pidetty voimassa viisikymmentä vuotta. Tämän omituisuuden kautta Unionista luopuminen ja kapina kävivät mahdolliseksi. Ne, joitten toimesta niin kutsutut "Uudestaan rakentamisen asiakirjat" syntyivät, näyttävät himmeästi aavistaneen, vaikk'ei ollenkaan ymmärtäneen tai miksikään arvostelleen tätä tosi-asiaa. He näyttävät ajatelleen, että jos todellinen valtiollinen asema riistettäisiin tältä ylhäiseltä luokalta, se sen kautta jäisi valtiollista vaikutusta vaille: niin muodoin määrättiin, että kaikkia, jotka olivat niin etevät, että olivat olleet sivili- tai sotavirkamiehiä ennen sotaa ja olivat jälestäpäin ottaneet osaa kapinaan, kiellettäisiin äänestämästä tai virkaa pitämästä, siksi kuin he päästettäisiin tämmöisestä laillisesta esteestä.
Se oli turmiollinen erehdys. Kuolleella johtajalla on aina enemmän seuraajia, kuin hänen elävällä vertaisellansa. Jokainen näitten pikku ruhtinaitten paagi, joita tämä isku tarkoitti, tunsi sen paljoa kipeämmin, kuin hän olisi tuntenut, jos isku olisi kohdannut hänen omaa poskeansa. Jokaisen kylän kuningas pantiin valta-istuimeltansa; jokaisen ristitien magnaati alennettiin. Tästälähin jokainen heidän drabanttinsa oli sidottu ikuiseen vihaan näitä määräyksiä ja kaikkea vastaan, mikä niistä ehkä lähtisi.
Seuraavalla tapaa rajalinja oli vedetty. Toisella puolella huomattiin ainoastaan ne, jotka muodostivat, mitä sanottiin arvolliseksi väeksi — pää-osa niistä valkoisista, jotka ennen sotaa olivat hallinneet Etelää, jotka olivat kasvattaneet orjuuden ja lihonneet siitä, jotka olivat tehneet sen päävallaksi kansakunnassa, yhteydessä kaikkien niitten kanssa, joitten rohkeus ja kunto oli järjestänyt kapinan ja saattanut Etelän tuohon ihmeelliseen taisteloon eroamista varten. Toisella puolella olivat maan paariat, joitten eri luokkien eroittamiseksi käytettiin kolme sanaa: "Niggerit", vasta vapautetut afrikalaiset äänestäjät; "Scalawag'it",[42] ne Etelässä syntyneet valkoiset, jotka hyväksyivät Uudestaan rakentamisen määräyksiä; ja "Carpet-baggers",[43] kaikki Pohjassa syntyneet miehet, jotka asuivat Etelässä ja jotka sanalla tai työllä, tahtoivat vaikuttaa tämmöisen uudestaan rakentamisen hyödyksi.
Seurasta hylkäämisen panna ei säästänyt ikää eikä sukupuolta eikä höltynyt koskaan. Asioissa tai huvituksissa, ystävyydessä tai uskonnossa, torilla tai kirkossa se oli kaikkivaltias. Ihmisiä suljettiin pois Herran Ehtoollisesta siitä syystä, että olivat perustaneet pyhäkouluja mustalle kansalle. Niitä, jotka eivät kironneet Uudestaan rakentamista, sen keksijöitä ja sitä hallitusta, jonka kautta se pantiin toimeen, kartettiin siveellisinä ja yhteiskunnallisina spitaalilaisina. Kuolleen Konfederationin henki oli voimakkaampi, kuin sen kansakunnan käsky, jonka alle se taistelossa sortui.
"Scalawag'eja" löytyi vähä. Niitä ei ollut monta, jotka pystyivät vastustamaan sitä pannaan panemisen virtaa, jonka se yhteiskunta laski heitä vastaan, joka oli ollut heidän ylpeytensä, koska se heidän mielestään oli paras koko maan päällä. Jonkun aikaa niin kutsutun "Unionismin" vaisto joko piti muutamia noista entisistä valtiollisista johtajista takalikolla taikka saatti heidät jokseenkin kylmäkiskoisesti yhtymään Uudestaan rakentamisen puolueesen. 1861 vuoden "Unioni" oli kuitenkin aivan toisenlainen, kuin puolta kymmentä vuotta myöhempi saman-niminen. Pyyntö puollustaa eri valtioiden yksinkertaista yhdessäpysymistä muodonmukaisen hallituksen alla oli ainoa, joka eroitti 1861 vuoden "Unionistin" hänen "Secessionisti" naapuristansa, joka suosi "E pluribus unum'in"[44] oikaisemista "Ex uno duoiksi".[45] Heidän ajatuksensa kaikista muista asioista sointuivat aivan yhteen. Ainoastaan tässä kohden he erisivät toisistansa. Se oli kuitenkin luja ja jyrkkä eroitus, jonka tähden tuhannet heistä olivat antaneet henkensä ja toiset puolestaan kärsineet sanomatonta kurjuutta ja vainoa; sillä Etelän gentlemanit olivat ankaria herroja eivätkä sallineet kenenkään rankaisematta pitää tai lausua toista valtiollista mielipidettä, kuin mitä heillä itsellä oli. Ne Unionin miehet, jotka sodan kestäessä todella pysyivät eheinä ja uskollisina federaliselle Unionille ja sodan päätyttyä rupesivat pitämään republikaanisia mielipiteitä, olivat siis etupäässä sitä luokkaa, jotka eivät ole rikkaita eikä köyhiä, jotka omistivat maata, mutta ei orjia. Ne harvat, jotka kuuluivat korkeampaan luokkaan, olivat olleet niin täydellisesti suljetut pois Pohjassa näinä tärkeinä vuosina tapahtuneista henkisistä liikkeistä, että he tavallisesti olivat peräti hämmentyneet niistä seurauksista, jotka olivat heidän edessään. He olivat toivoneet, että kansakunta, päästyään entisiin voimiinsa, aivan muuttumatta ja toiseksi muodostumatta palaisi siksi, mitä se oli ollut. Se palasi sen sijaan uudella voimalla, uudella elämällä, jonka kuluneet myrskyiset vuodet olivat synnyttäneet, se tallasi jalkojensa alle ne entiset kysymykset, jotka olivat jakaneet ihmiset puolueisin, ylenkatsoen vanhaa valtioviisautta ja pilkaten niitä harmaapartoja, joita ennen "tasavallan hyvinä vanhoina aikoina" oli viisaina kunnioitettu. Mutta niitten Etelän miesten ylistämiseksi, jotka, tietäen ja käsittäen kaikki nämät muutokset, uljaasti kohdaten näitä vaaroja ja vastuksia, tunnustaen tapausten heltymätöntä logikia ja uskoen ja tahtoen edistää sitä lopullista hyvää, jonka täytyi siitä lähteä, rehellisesti vastaanottivat sodan päätöksen ja panivat altiiksi "henkensä, omaisuutensa ja pyhän kunniansa" tämän uuden vapauden lahjoittamisen tueksi, niitten miesten ylistämiseksi ei voi kylläksi sanoja löytää! Eikä myöskään toiselta puolelta kylläksi sanoja heidän pohjoisvaltaisten toveriensa ja hengenheimolaistensa ylenkatsomiseksi, jotka eivät ainoastaan kieltäneet heiltä hyvin ansaittua kiitollisuutta heidän uhrauksistaan ja harrastuksistaan, vaan myöskin kiirehtivät kohtelemaan heitä kylmyydellä, sopimattomalla käytöksellä ja häväisevällä ylenkatseella, koska he muka eivät voineet tehdä sitä mahdotonta tehtävää, jonka viisaat miehet olivat heille määränneet. Farisealaisuus ei suinkaan ole parhaassakaan kunnossaan kiitettävä; mutta oikea tavara on paljon vähemmässä määrässä halveksittava, kuin teko-tavara. Toinen omituisuus tässä merkillisessä suunnitelmassa oli se, että, vaikka se myönsi tahtovansa rangaista yhtä kansalais-luokkaa sulkemalla sitä pois vaali-uurnasta (rangaistus, joka synnytti vaan vihaa), se ei tarjonnut mitään kehoitusta eikä palkintoa niille, jotka vaaran hetkenä olivat pysyneet kansakunnan lujina ystävinä. Tasavaltojen kiittämättömyys on kaikkein kuluneimpia sananparsia, mutta sen totuus lienee tuskin milloinkaan tullut selvemmin todistetuksi. Kukaties ei milloinkaan ennen mikään kansa, kapinan semmoisen kukistettuaan, joka uhkasi sen koko olemista, niin peräti unhottanut niitten vaatimuksia, jotka olivat olleet sen ystävinä tyytymättömässä maan osassa.
Kautta koko Etelän löytyi tuhansia miehiä, jotka olivat Unionisteja, yksistään ja paljaastansa. Tavallisesti he eivät tunteittensa puolesta ensinkään yhtyneet tuohon orjuuden vihaan, joka oli tunkeunut aivan syvälle Pohjan henkiseen elämään. Orjuus oli heistä yhtä luonnollinen asia, kuin mikä tapaus hyvänsä heidän jokapäiväisessä elämässään. Varsin suuri osa heistä oli perinnön kautta joutunut orjien omistajaksi. Mustan miehen syntyperäinen ja edeltäkäsin määrätty huonommuus oli heistä yhtä paljon uskonkappale, kuin kukin muu Pyhän Sanan osa. Eikä siinä kyllin, vaan he uskoivat yhtä vilpittömästi, että huonomman rodun oikea ja sovelias tila oli orjuus. He ehkä surkuttelivat, että sitä väärin-käytettiin, että löytyi julmia ja säälimättömiä isäntiä ja petomaisia päällysmiehiä, aivan niinkuin he surkuttelivat, kun joku sisämaan ajomies rääkkäsi liiaksi kuormattuja hevosiaan; mutta heillä ei ollut enemmän omantunnon vaivoja toisen orjuuttamisen, kuin toisenkaan ukittamisen tähden. Semmoinen mies suosi unionia jonkunlaisesta syvästä vakuutuksesta sen oivallisuudesta, jonkunlaisesta peritystä isänmaanrakkaudesta taikka jonkunlaisesta uskosta, että ero ja yhteyden rikkominen olisi onneton ja turmiollinen; mutta hän ei odottanut eikä toivonut orjuuden hävittämistä ylimalkain eli laitoksena. Hänen liittymisensä Unioniin oli jonkunlainen kaikki voittava rakkaus yleiseen aatteesen. Hän ei paheksinut secessionin lopullista tarkoitusta — orjuuden vakaantumista ja pysyttämistä — vaan ainoastaan niitä keinoja, joita käytettiin tämän saavuttamiseksi. Hän jumaloitsi Unionia, mutta Unionia ynnä orjuuden kanssa, paitsi kun oikeus pitää orjia ehkä menetettiin kapinan kautta; jota menetystä hän luuli vaan personalliseksi ja semmoiseksi, joka vahingoittaisi ainoastaan niitä, jotka todella olivat ottaneet osaa kapinallisiin toimiin. Semmoinen oli eteläisen unionistin asema sodan alkaessa. Muutamat luopuivat siitä taistelon jatkaantuessa; mutta monet tuhannet pysyivät uskossansa huolimatta mistäkään houkutuksesta tai vainoamisesta, jota koetettiin heitä vastaan. Monen tämmöisen miehen urhoollisuutta sopii hyvin asettaa jaloimman sankariuden ja alttiiksi panemisen rinnalle, jota osotettiin tappelutanterella. He väistyivät tieltä, piilivät, taistelivat, ponnistivat viimeisiä voimiansa, kaikilla tavoilla välttäen Konfederationin palvelusta ja pysyen lujasti kiinni uskonsa Unionissa. Sodan loppu tapasi heidät juuri missä he olivat sen alussa. He eivät olleet menneet eteenpäin eikä taaksepäin.
He katsoivat orjuuden hävittämistä oikeutetuksi ainoastaan siitä syystä, että orjien isännät olivat personallisesti ja itsekohtaisesti ottaneet osaa kapinaan — rangaistukseksi heidän kavalluksestaan. Tästä syystä ja ainoastaan tästä heidän oli mielestään mahdollinen kannattaa orjuuden hävittämistä, ja he arvelivat välttämättömäksi ja luonnolliseksi seuraukseksi tästä katsantotavasta, että heillä oli oikeus joko päästä vapaaksi tästä rangaistuksesta taikka saada korvausta semmoisista orjista, jotka Sodanjulistuksen kautta heiltä otettiin.
Kun tulee kysymys logikin sovittamisesta tosi-oloihin ja kohtuuden peri-aatteista, joihin, niinkuin on väitetty, kaikki tuommoiset kansallisen hallintotavan kysymykset perustuvat, on vaikea ymmärtää, missä kohden näitten Etelän unionistein mietteet olivat väärässä. Aina on kiistetty, että orjuus hävitettiin sodan pakoituksesta eikä sen oman vääryyden tähden elikkä pelkästä ihmis-ystävällisestä aikomuksesta tehdä hyvää orjuutetuille. Melkein jokainen niistä viisaista miehistä, jotka laativat lakeja ja määräsivät sen ajan valtiollisten tapausten suuntaa, olisi voinut vakuuttaa tätä todeksi. Mutta jos niin oli laita, ei olisi saanut ollenkaan kajota eteläisen unionistin orjiin taikka, jos niin tehtiin, tämän olisi pitänyt saada makso niistä yhtä hyvin kuin pumpulistaan, viljastaan, tupakastaan, aidakkeistaan, puistaan ja karjastaan, joita kansalliset armeijat tietämättänsä olivat hävittäneet taikka tarpeen tullen anastaneet. Tätä ei kuitenkaan tehty. Viisaat miehet päättivät, ettei kävisi laatuun sitä koettaa.
Seuraus oli niinmuodoin se, että samalla kuin julkinen kapinoitsia, joka itsekin tunnusti ottaneensa osaa kapinaan, menetti orja-omaisuutensa, sama tapahtui myös kaikkein innokkaimmalle ja hartaimmalle unionistille. Kovaa oli, varsin kovaa, kun mies oli pannut parhaat elämänsä vuodet rehellisesti hankkiakseen erästä omaisuuden lajia, jota lakimme eivät ainoastaan suojelleet, vaan näyttivät erittäin suosineen ja kehoittaneen; ja kun, kansakunnan ollessa hengen vaarassa, hän oman henkensä kaupalla seisoi lujana sen tukemisessa, puollusti sen asiaa naapureitansa vastaan, saatti itsensä hylkiöksi omassa maassaan — kovaa oli todella, kun taistelo oli ohitse, nähdä, että kansakunta, johon hän oli niin uskollisesti liittynyt, ojensi ulos kättänsä, riistääksensä häneltä hänen näin ansaittua toimeentuloaan ja jättääksensä häntä kärsimään ei ainoastaan köyhyyden pistoksia, vaan myöskin niitten ivaa, joitten petosta hän oli vastustanut. Että näitten miesten rakkaus vähitellen jähtyisi sen maan suhteen, joka mittasi saman rangaistusmäärän ystävälle kuin vihollisellekin, sitä ei Hullumme ollenkaan ihmetellyt, mutta kansallisen pääkaupungin viisaat miehet eivät pystyneet käsittämään, että näin voisi käydä. Niin aika kului, ja viisaat miehet ja hullut ymmärsivät toisiansa väärin; ja Simsonin suortuvat kasvoivat sillä aikaa kuin hän piti myllyä käymisissä.