XXII LUKU.
Kukon kiekunta.
Kun Hullun puhe tuossa valtiollisessa kokouksessa ja ne tapaukset, jotka sitä seurasivat, tulivat yleisesti tietoihin, alkoivat ne, jotka kansassa olivat tunnetut Unionin miehiksi, suuresti etsiä hänen seuraansa. Hänen sanansa näyttivät syvästi koskeneen jotakin säveltä heidän sydämessään, ehkä ei niin paljon sen kautta, mitä hän oli sanonut, kuin sen tosi-asian kautta, että hän oli rohjennut sanoa sitä. He tulivat hänen luoksensa, kummastellen ja varoitellen. Kuinka hän oli uskaltanut nousta esiin ja puollustaa aatteita, jotka sotivat sen ihmisluokan hyväksymää uskontunnustusta vastaan, joka aina oli muodostanut ja hallinnut yleistä mielipidettä, sitä he eivät voineet ymmärtää. He vihasivat secessionia, olivat aina sitä vihanneet; he olivat äänestäneet sitä vastaan vuonna 1861; muutamat olivat puhuneet sitä vastaan kokouksissa, kaduilla, kaikkialla ja kaikkina aikoina; mutta yleensä heidän vastarintansa oli ollut aivan äänetön. Se kauhea sorto, jota orjuus oli harjottanut ajatuksen ja puheen vapauden suhteen, oli pysyväisesti vaikuttanut ihmisten mieleen. Miehet, jotka eivät moneen sukupolveen, muuten kuin kuiskaten, olleet lausuneet ajatustaan heitä aivan likeltä ympäröivästä laitoksesta, kävivät varovaisiksi pelkurimaisuuteen asti. Monta kertaa Hullumme sai kuulla hyväksyviä lauseita sellaisilta miehiltä, jotka kenties ensin varovaisesti katsoivat ympärillensä, ennenkuin puhuttelivat häntä, ja sitten sanoivat matalalla, hiljennetyllä äänellä: —
"Sitä me juuri tarvitsemme. Minä sanon teille, että minun teki hyvää kuulla teitä; mutta teidän tulee olla varoillanne! Te ette tunne näitä ihmisiä, niinkuin minä. Täällä ei käy laatuun puhua suoraan, niinkuin teidän Pohjassa on tapa".
"Mutta miks'ei?" hän kysyi maltittomasta. "Se oli minun rehellinen vakuutukseni: miks'en suoraan lausuisi sitä?"
"Hiljaa, hiljaa!" hänen kanssapuhujansa kenties kiihkeästi sanoi.
"Astukaamme syrjään hetkeksi juttelemaan".
Ja silloin he ehkä valtatieltä poikkesivat tuohon vapaan ajatuksen turvapaikkaan Etelässä, metsään (elikkä pensastoon, joksi huonokasvuista metsää yleisemmin siellä nimitetään); ja hän sai ehkä kuulla jonkun kertomuksen sankarimaisesta kestävyydestä, jonka kautta tämä hänen kumppaninsa oli pelastunut sotamiehen-otosta sodan aikana taikka välttänyt vainoamista ennen sotaa, kertomuksen, joka sai hänet ihmettelemään sekä sitä rakkautta peri-aatteesen, jota silloin osotettiin, että sitä varovaisuutta, joka siitä syntyi.
"Miks'ette puhu suutanne puhtaaksi?" hän kysyi.
"Oh, se ei kävisi laatuun! Jos niin tekisin, en voisi elää täällä, en ainakaan rauhassa; ja perheeni sitten — se suljettaisiin pois kaikista seuroista: ei kukaan tahtoisi olla missäkään yhteydessä sen kanssa. Vaikka minä olen ollut niin varovainen, lapsiani silloin tällöin parjataan 'niggerein jumaloitsioiksi' ja — ja —"
"Ja miksi?"
"Noh — 'Yankee'n-rakastajiksi'", puollustavaisesti. "Naapurini ovat, näettekö, saaneet tietää, että muutamia viikkoja takaperin kävin teitä tervehtimässä".
"No, entä sitten? Eikö teillä ole oikeus sitä tehdä? Eikö ihminen saa lausua ajatuksiansa ja osottaa ystävyyttä kenelle hän tahtoo?"
"Saatte vielä nähdä, ettei tuo vanha, orjuutta suosiva aristokraatillinen osue väestössämme salli, että ihmiset rauhassa ja sovinnossa pitävät toista mieltä, kuin se itse. Jos minä olisin teinä, pitäisin tarkkaa vaaria, kenenkä kanssa puhuisin. Te ette tiedä, mihinkä pulaan vielä jonakin päivänä joudutte".
"Semmoiseksi minä en rupea", Hullu vastasi. "Minä en ole koko asiasta millänikään. Minä en ole mikään poliitikko enkä tahdo semmoiseksi tullakaan; mutta minä aion sanoa juuri mitä ajattelen kaikkina sopivina aikoina ja joka paikassa, milloin vaan luontoni vaatii".
"Tietysti, tietysti", ehkä vastaus kuului. "Itse parhaiten tiedätte; mutta teidän tulee muistaa, ettette ole Pohjassa, jossa jokaisen sallitaan pitää omia ajatuksiansa ja jossa luullakseni sitä ylenkatsotaan, jolla ei niitä ole".
Niin nämät molemmat miehet erosivat, kumpikin toista kummastellen; Hullu ihmetteli, kuinka kukaan saatti kärsiä niin paljon omain mielipiteittensä tähden, ajatella niin hyvin, käsittää niin selvästi asiain laidan ja kuitenkin pelätä niin paljon vakuutustansa lausumasta. Hän ei voinut sanoa sitä pelkurimaisuudeksi, sillä moni näistä miehistä oli henkensä uhalla suojellut muita heidän matkallansa Unionin sotariveihin. Mitkä olivat ennen sotaa levittäneet orjuutta koskevia kirjoja ja lentokirjasia, joitten omistamista pidettiin hengenrikoksena. Mitkä, olivat auttaneet karanneita orjia pääsemään vapauteen, tuomari Lynch'in nuora ja risukimput silmien edessä. Mitkä vielä, kun heitä oli väkisin viety Konfedereerattujen armeijaan, olivat kieltäyneet aseita kantamasta silloinkin, kuin heitä oli pantu eturiviin ja tappelu oli tulisimmillaan.
He osasivat aivan tyvenesti katsoa vaaraa ja kuolemaa kasvoihin; mutta he eivät osanneet astua esiin julkisesti kohtaamaan yhteiskunnallista pannaan panoa. Hullu ei voinut sitä ymmärtää.
Toiselta puolen eteläiset unionistit eivät voineet ymmärtää Pohjoisvaltalaisten huoletonta avosydämisyyttä. Heistä se näytti mitä suurimmalta hulluudelta. Se oli sama kuin maanpakoon ajo, kahakat, hurjat roistojoukot ja lukemattomat vaarat, joita viisaalla vaiti-ololla voisi kokonaan välttää.
Tämmöiset olivat hänen ystäviensä varoitukset. Hän sai kohta sen perästä muitakin, jotka vaikuttivat enemmän häneen. Hänen oli ollut tapa välisti ratsastaa Verdenton'iin asioille ja sangen usein hän semmoisissa tiloissa lähti kotiin vasta auringon laskettua, erittäin, jos yöt olivat valoisat; sillä ratsastaminen eteläisen kesän kuutamassa oli aina ihastuttava romanssi jokaiselle tuntehikkaalle luonnolle. Kun hän eräänä yönä näin ratsasti kotiin Warrington'iin ja matala läntinen kuu paistoi kokonaan hänen kasvoihinsa, hän säikähti, kun hän, kulkiessaan jotakin metsätietä, näki miehen ratsastavan esiin lyhyt-kasvuisen tammen alta, joka seisoi aivan tien vieressä, ja lausuvan hänen nimeänsä. Taaja varjo oli kokonaan peittänyt sekä hevosen että ratsastajan, ja Hullu oli muutaman askeleen päässä puhutteliastansa, kun tämä tuli esiin kuunvaloon. Hevosen seisauttaminen ja pistoolin vyöstä vetäminen oli vaan silmänräpäyksen työ entiseltä soturilta ja tapahtui aivan vaistomaisesti.
"Kaikki hyvin, översti", lausui ratsastaja hauskasti. "Minua ilahuttaa nähdä, että pidätte muassanne tuota hyödyllistä kapinetta ja sukkelasti saatte sen esille; mutta se ei ole tarpeen nyt. Te tunnette minut, arvaan minä".
"Tohtori Gates?" sanoi Hullu kysyväisesti, kun hän katsoi ratsastajan varjostettuihin kasvoihin, punehtuen häpeästä, koska hän oli vetänyt aseensa tuntematonta ja hiljaista matkustajaa vastaan. "Minä — ah — te säikähytitte minua, tohtori, kun tulitte tuon puun alta tuossa; ja minun on niin kauan ollut tapa vedota aseisin odottamattomiin joutuessani, että puolimmiten luulin taistelon olevan käsissä", jatkoi hän puoleksi leikillisesti.
"Ei mitään anteeksi-pyyntöjä, översti; minä en moiti teitä, vaan, niinkuin jo sanoin, minua ilahuttaa nähdä sitä. Usein välttää vaaran, kun on varustettu sitä vastaan. Minä tahtoisin hetken aikaa puhua teidän kanssanne".
"Noh?"
"Tulkaat tämän puun alle", hän sanoi, katsoen tietä ylös- ja alaspäin.
"Ei ole miksikään hyödyksi seisoa esillä tuolla kuunvalossa".
Kun he olivat varjossa, lausui tohtori: —
"Te ehkä arvelette, ettei asia koske minuun, ja niin todella onkin; mutta minä olen juuri ajatellut, että jonkun tulisi sanoa teille — ja koska ei kukaan muu näytä sitä tehneen, arvelin, että ottaisin toimekseni ilmoittaa teille — että menettelette kovin epäviisaasti".
"Minä!"
"Niin; minä olen huomannut, että te, kaupungissa käydessänne, usein lähdette sieltä melkein samaan aikaan, kuin tänä iltanakin. Teidän tulee nyt tietää, että teidän puheenne ja kaikki, mitä teillä on sanomista, milloin hyvänsä yleisistä asioista keskustelette, on kovin vastenmielistä kansallemme, semminkin kuin he kokoontuvat kaupunkiin ja ovat juoneet ja tulistuneet".
"Te ajattelette siis, ettei miehellä saa olla omat ajatuksensa, vaan että hänen täytyy jättää ne jonkun naapuriensa valiokunnan allekirjoitettaviksi, ennenkuin hän mynttää niitä käyvän puhetavan rahaksi", lausui Hullu vähän tylysti.
"Ei; minä en tullut tänne riitelemään teidän ajatuksistanne eikä edes siitä ajasta, jolloin, ja siitä tavasta, jolla niitä lausutte", vastasi toinen. "Minä en ole ensinkään varma, ettette ole oikeassa mielipiteittenne puolesta. Ne ovat todella varsin hyväksyttäviä ja teidän mielestänne, epäilemättä, ihan kumoamattomia. Kuitenkin te, luullakseni, saisitte oppia vähän viisautta niiltä miehiltä, joitten kanssa pidätte seuraa. Minä näin teidän puhuvan David Nelson'in kanssa tänään. Hän on yksi niistä, joita minä tarkoitan. Parempaa Unionin miestä ei koskaan seisonut maanpinnan ja päivänsädetten välillä; ja minä tahtoisin panna vetoa siitä, että hän neuvoi teitä olemaan varovainen, ei ainoastaan sen suhteen, mitä sanotte, vaan myöskin sen suhteen, milloin ja missä te sen sanotte".
"Tietysti hän niin teki!" arveli Hullu nauraen. "Näyttää siltä, kuin kaikki nämät Unionin miehet pelkäisivät sanomasta, että heidän sielunsa ovat heidän omansa".
"Joll'eivät olisi olleet varovaisia, olisi heidän sielunsa ollut kaikki, mitä olisi voinut sanoa heidän omakseen", puhui tohtori kiivaasti. "Minä en ollut mikään Unionin mies", hän jatkoi. "Minä puoleksi häpeän sitä sanomasta; sillä minä tiesin ja tunsin, että Secessioni ja Konfederationi olivat suorastaan hulluutta. Mutta totuus on se, että minulla ei ollut rohkeutta kylläksi; minä en voinut vastustaa kansalaisteni painoa. Minä harjotin kuitenkin tointani täällä näitten Unionin miesten joukossa ja olin jonkun aikaa myöskin armeijassa. Minä olin Fredericksburg'issa, kun teidän väkenne koetti valloittaa sitä; ja minä sanon teille nyt, översti, että olisin mieluisammin seurannut teidän miehiänne tuon alastoman yläis-tasangon poikki Marye's Hill'in juurelle, kuin kokea, mitä nämät Unionin miehet päivästä päivään koko sodan kestäessä kokivat. Minä näin monta kummallista seikkaa; mutta minä opin pidättämään kieltäni pelkästä heidän urhoollisuutensa ihmettelemisestä".
"Epäilemättä", arveli Hullu; "mutta näyttää siltä, kuin heitä olisi paljon perinpohjaisemmin suomittu, kuin ikinä teitä kapinoitsijoita. Minä en saata ymmärtää, miks'eivät he nyt puhuisi suutansa puhtaaksi ja peittelemättä näyttäisi värejänsä. No, ainoastaan pari päivää sitten minä kutsuttiin yhteen Unionistein kokoukseen ja, arvellen sitä hupaiseksi asiaksi, otin mukaani yhden karnisooni-lipun, joka sattumalta oli minulla, ja ripustin sen puhelavan ylitse. Vähän ajan perästä muutamat johtajista tulivat luokseni ja kysyivät, enkö sallisi, että se otettaisiin alas. He sanoivat ilolla näkevänsä sen ja niin edespäin, mutta pelkäsivät, että siitä syntyisi rettelöltä".
"Te ette tietysti ottanut sitä pois", sanoi tohtori.
"Syystä teidän sopii sanoa niin! Minä olisin kuollut, ennenkuin sitä olisi saatu laskea tuumaakaan alemmaksi. Minä olin taistellut saadakseni oikeutta asettaa sitä siihen ja olin valmis taistelemaan saadakseni pitää sitä siinä", lausui Hullu innolla.
"Siitä ei ole epäilemistäkään, översti", vastasi toinen; "vaan kuitenkin, kaikella kunnioituksella puhuen, minusta näyttää, kuin olisitte menetellyt hullusti, kun asetitte sen siihen. Minä en voi enemmän ymmärtää teitä, kuin tekään ymmärrätte Unionin miehiä ympärillänne. Oletteko koskaan ajatellut, että Unionin miehet täällä ovat kovasti vähemmistössä, ja että me muut — minä tarkoitan pääosaa kansastamme — katsomme tätä tarpeetonta lippunne heiluttamista kasvojemme edessä loukkaukseksi ja röyhkeydeksi teidän puoleltanne? Yksistään sitä, että kannatte tuota vanhaa univormutakkia, vaikka minua ilahuttaa nähdä, että olette uhrannut napit, pidetään häväistyksenä. Teidän tulisi muistaa, että olette yksi voittajista voitettujen keskellä".
"Mutta minä en vihaa ketään, en suo mitään pahaa kenellekään, joka kantoi harmaata univormua", sanoi Hullu vastalauseeksi.
"Siitä kyllä olen varma, sillä muutoin en olisi tänään ratsastanut tänne, tehdäkseni teille hyvää työtä tänä yönä", arveli tohtori.
"Minä en ymmärrä teitä".
"Arvattavasti ette. Mutta sen voitte ymmärtää, että, jos minä ystävällistä tarkoitusta varten varmaan tiesin tapaavani teitä täällä, joku, jolla on paha tarkoitus, saattaa hänkin yhtä varmaan tietää tapaavansa teitä".
"Tarkoitatteko, että väijyksiä asetetaan minua vastaan?"
"Minä tarkoitan", sanoi tohtori pontevasti, "että, jos minä olisin teinä, minä en ottaisi tavakseni pimeän tultua ratsastaa mitään määrättyä tietä myöten".
"Mutta —"
"Minä en vastaa mihinkään kysymyksiin, översti, vaan sanon teille hyvää yötä". Hän käänsi hevosensa ja aikoi juuri ratsastaa pois, kun hän pysäytti sen ja sanoi: — "Teidän ei tarvitse pelätä mitään tänä yönä, ja luullakseni minun ei tarvitse pyytää teitä olemaan tästä kohtauksesta puhumatta. Hyvää yötä!"
Hän laski hevosensa liikkeelle ja ratsasti pientä laukkaa kaupunkia kohden, istuen sen selässä sillä keveällä, heiluvalla tavalla, joka on omituinen joutilaalle, varalliselle Etelän miehelle, joka on ollut satulassa melkein joka päivä lapsuudestansa asti, joka ratsastaa ei niin paljon ratsastamisen vuoksi, kuin joutuaksensa eteenpäin vähimmällä vaivalla omasta ja hevosensa puolesta. Kun tämä helppo juoksu oli saattanut tohtorin jonkun metsänkolkan ohitse eikä kuulunut muuta, kuin hevoskavioin säännöllinen, kolea kopina, ratsasti Hullu esiin vesitammen varjosta ja matkusti miettiväisesti kotiin päin. Jos hän tarkasti katseli tien varrella olevia pensaita ja säpsähti, kun joku eksynyt lehmä melkoisella melulla tunki puoleksi valaistun viidakon läpi, sopii antaa hänelle anteeksi päivän monien varoitusten jälkeen.