XXIII LUKU.
Arpa on heitetty.
Kun aika valita edusmiehiä perustuslakeja ehdottelevaan konventtiin oli käsillä, pitivät maakunnan Unionin miehet kokousta kandidaatein ehdottelemiseksi. Musta kansa, joka ei tähän asti ollut tottunut valtiollisiin kokouksiin, mutta joka hämärästi käsitti, että heidän oikeutensa ja etunsa olivat kysymyksessä, saapui suurissa joukoissa. Unionin miehiä oli vähä eivätkä ne kuuluneet siihen luokkaan, joka oli harjaantunut semmoisia kokouksia johdattamaan ja hallitsemaan. Kokouspaikaksi oli valittu vanha kansakoulun huone, joka sijaitsi kauniissa lehdossa noin parin penikulman päässä maakunnan pääpaikasta. Osaksi uteliaisuudesta, osaksi voimiensa mukaan auttaaksensa ja tukeaksensa liikettä, joka, perustuen federaalisen Unionin tunnustamiseen ja kannattamiseen, oli vastakohtana vapaaehtoisen secessionin ja hajoamisen aatteesen, Hullu myöskin tuli kokoukseen, vaikka tuskin puoleksikaan vakuutettuna ehdotetun Uudestaan rakentamisen tuuman käytännöllisyydestä ja viisaudesta. Tähän aikaan hän oli hyvin tunnettu maakunnassa ja kokonaan hänen itsekään siitä tietämättä häntä pidettiin yhtenä liikkeen johtajana. Nelivuotisessa sotapalveluksessa tottuneena käskemään ja jo aikaa ennen tätä täynnänsä sitä taipumusta altiisen, innokkaasen ja tehokkaasen osan-ottoon yleisiin asioihin, joka melkein on pohjoisvaltaisen kansalaisen etu-oikeus, hän oli suuttunut ja huolestunut niitten Unionin miesten ujosta epäileväisyydestä, jotka ympäröivät häntä. Miksi sata taikka tuhat miestä tulisi kokoon erityistä tarkoitusta varten, mutta sitten vaan rykisi ja änkyttäisi ja odottaisi, että joku tekisi alun, sitä hän ei voinut ymmärtää. Kun hän saapui paikalle, oli se tunti, joksi kokous oli kuulutettu, jo tullut. Musta kansa oli tiheänä joukkona kokoontunut toiselle puolelle puhelavaa, totisina odottaen ottaaksensa mitä osaa hyvänsä noitten uusien ja koettamattomien kansalais-oikeuksien toimittamiseen heille vaan määrättäisiin. Valkoiset miehet olivat istuutuneet sinne tänne vähissä ryhmissä, keskustellen matalalla, levottomalla äänellä ja luulevaisesti katsellen jokaista uutta tuliaa. Hiukan syrjässä oli muutamien ystävien kanssa översti Ezekiel Vaughn, nauraen ja äänekkäästi puhuen eri miehistä, jotka ottivat osaa liikkeesen. Tämä näytti kummallisen masentavaisesti vaikuttavan valkoisiin Unionisteihin, jotka ilmeisesti pelkäsivät hänen korkea-äänistä ivaansa ja varoivat, että joku häiriö syntyisi, jos he koettaisivat tehdä alkua.
"Noh", sanoi Hullu, lähestyen noin kymmenmiehistä seuraa, joka oli istuutunut piiriin jättiläis-kokoisen tammen alle, "miks'ette aiota?"
"St!" sanoi yksi niistä, joita hän oli puhutellut. "Ettekö näe noita tovereita?" samalla nyykäyttäen päätänsä ja viitaten kädellänsä Vaughn'ia ja hänen joukkoansa kohden.
"Enkö näe heitä?" Hullu vastasi, katsoen heihin päin. "Näen kyllä. Entä sitte?"
"He ovat tulleet tänne vaan melskettä aikaan saattamaan".
"Pah!" arveli Hullu. "He eivät halua mitään melskettä; mutta jos haluavat, niin antakaat heidän saada".
"Mutta me emme voi tehdä mitään, jos he ovat päättäneet hajoittaa kokouksen", sanoi unionisti.
"Hajoittaa kokouksen! Loruja! Eikö meitä ole kylläksi miehiä hoitamaan tuommoista joukkiota sotaan kelpaamattomia riitakukkoja?"
"On kyllä! Mutta sitten he panisivat toimeen paljon rettelöltä", kuului vastaus. "Ettekö luule, että olisi parempi lykätä kokous toistaiseksi ja yksityisesti sopia puoluelaistemme kanssa, että he jonakin määrättynä päivänä tulisivat tänne ja olisivat varovaiset eivätkä antaisi översti Vaughn'in eikä kenenkään hänen joukkolaisensa saada mitään tietoa siitä?"
"En, sitä minä en luule!" vastasi Hullu nopeasti. "Jos aiomme antaa joukon miehiä, jotka eivät ikinä ole tehneet muuta, kuin pieksäneet kieltänsä, pelottaa ja karkottaa itseämme velvollisuuttamme täyttämästä, niin meidän sopisi yhtä hyvin jättää koko asia ja mennä kotiin. Joll'ei, jääkäämme tänne ja tehkäämme velvollisuutemme, niinkuin hyvät kansalaiset ainakin".
"Miks'ette alota näyttelemistänne, Servosse?" kysyi Vaughn korkealla, pilkkaavalla äänellä, kun hän lähestyi tätä ryhmää. "Minä sanon teille, että me olemme jo kovasti väsyneet odottamasta; ja nuot niggerit tahtoisivat pian päästä äänestämään".
"Halloo, Vaughn!" vastasi Hullu äänellä, joka oli yhtä korkea, mutta iloisempi. "Oletteko tekin täällä? Siinä tapauksessa sopii heti alottaa. Me odotimme vaan apinaa alottaaksemme; mutta, koska nyt olette saapuvilla, olemme kaikki valmiit".
Naurua kuului, ja Vaughn peräytyi hämmentyneenä. Mutta yksi niistä, joitten kanssa Hullu oli keskustellut, veti hänet syrjäpuoleen ja sanoi totisesti: —
"Teidän täytyy, översti, antaa minulle anteeksi; mutta minä pelkään, että saatatte itsenne ikävään asemaan, jos puhuttelette noita ihmisiä tuolla tavalla. Niinkuin näette, he eivät ole tottuneet siihen".
"Tottukoot siis siihen", arveli Hullu huolettomasti. "Jos Vaughn ei olisi tahtonut terävää vastausta, olisi hän voinut olla hävytöntä muistutusta tekemättä".
"Kyllä, översti; mutta, näettekö, he ovat tottuneet tekemään ja sanomaan, mitä tahtovat semmoisten suhteen, joilla on toinen ajatus, kuin heillä. No, minä muistan, kun erästä miestä vainottiin juuri tässä maakunnassa siitä, että hänellä oli hallussaan kapinallinen kirja — semmoinen, jossa puhuttiin orjuudesta, tiedättehän — jonka hän lainasi jollekin ystävälle; ja ihmiset melkein pelkäsivät puhuttelemasta häntä taikka menemästä takaukseen hänen puolestaan, ettei hän joutuisi vankihuoneesen. Te Pohjoisvaltalaiset ette tiedä mitään siitä, mitä me täällä sanomme yleiseksi mielipiteeksi".
"Minä en suinkaan tahdokaan tietää siitä mitään, jos se tarkoittaa, ettei mies saa vapaasti lausua ajatustansa eikä heittää kiviä, kun muut heittävät semmoisia hänen päällensä", sanoi Hullu vakaasti.
"Se on kuitenkin", arveli Unionin mies, "hulluutta, kun tarpeettomasti vastustaa ja ärsyttää semmoista henkeä".
"Siinä minulla on aivan sama ajatus, kuin teilläkin, ystäväni", kuului Hullun vastaus. "Mutta jos kenellä on aatteita, jotka ansaitsevat kannattamista, joitten edestä ansaitsee taistella, niin ne myöskin ansaitsevat, että astutaan esiin niitä puollustamaan, kun niitä pilkataan ja solvaistaan".
"Siltähän se näyttäisi; mutta se ei käy laatuun — ei ainakaan tässä maassa", lausui unionisti huoaten.
Tällä hetkellä huomattiin jonkunlaista levottomuutta väkijoukossa; ja heikkoja yksityisiä hurraa-huutoja kuului, kun översti Rhenn ratsasti ylös, hypähti hevosensa selästä, jonka hän sitoi johonkin ulkonevaan lehväkseen, ja astui esiin, pitäen kovin kulunutta majavankarvaista hattuansa vasemmassa kädessään, kumartaen ja pudistaen kättä naapuriensa kanssa sekä luontevalla, mutta vakavalla kohteliaisuudella vastaten mustan kansan meluaviin tervehdyksiin. Tämä tulo näytti antavan luottamusta niille, jotka ennen ilmeisesti olivat pitäneet koko tointa vastenmielisenä, jopa vaarallisena velvollisuutena. Nathan Rhenn oli gentlemani, joka kuului erittäin eteläiseen, mutta tavattoman harvinaiseen tyyppiin. Hänen heimonsa oli vanha, mutta ei enää varallinen. Hänen tuttavakuntansa oli hyvä, mutta ei ylhäinen. Ennen sotaa hänen varallisuutensa oli ollut vaan keskinkertainen; nyt hän oli todella köyhä. Mutta hän ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä luopunut siitä syntyperäisestä komeudesta, joka aina oli ollut omituinen hänen käytöksellensä. Hänellä oli nyt harmaanruskeat kotitekoiset vaatteet yllänsä, mustat villa-sormikkaat kädessä, korkea, musta huivi kaulassansa sekä karkea, kaitalierinen ja jokseenkin likainen majavais-hattu päässä, ja ilman tuota vakavaa, miellyttävää ja arvokasta kohteliaisuutta olisi koko hänen ulkomuotonsa suuresti nauruttanut. Sen kokouksen perästä, jossa Hullu piti esikoispuheensa valtiollisista asioista ja jossa översti Rhenn oli ollut esimiehenä, tämä harvoin oli käynyt missään yhteisessä kokouksessa, ja hän oli tunnettu semmoiseksi, jonka kanta (huolimatta hänen entisestä unionismistaan, jota ei voitu kieltää) oli kovin epäiltävä. Hän oli tunnettu semmoiseksi, joka ei olisi tullut kokoukseen, jollei hän olisi aikonut puollustaa sitä asiaa, jonka edistämiseksi oli kokoonnuttu. Läsnä-olijat pitivät häntä siis hyvin tärkeänä lisä-apuna Uudestaan rakentamisen asialle. Hän oli tuskin ehtinyt tervehtiä lukuisia ystäviänsä, kun joku nousi ja sanoi: —
"Minä ehdottelen Nathan Rhenn'ia tämän kokouksen esimieheksi".
Yksimielisesti suostuttiin siihen; ja monella vakavalla kumarruksella ja vastaväitteellä tulokas suvaitsi, että hän talutettiin puhelavalle. Istuttuansa esimiehen istuimelle, hän piti lyhyen puheen, joka pää-asiallisesti kuului näin: —
"Kansalaiset, — Minä olen tänä päivänä tullut tänne auttaakseni ja edistääkseni liikettä, joka tarkoittaa niin kutsuttujen Uudestaan rakentamisen asetusten puollustamista, ja tämä lienee syy siihen, että olette kunnioittaneet minua valitsemalla minua esimieheksenne. Niinkuin hyvin tiedätte, olen aina ollut Unionin mies. Minä luulen, että kaikki ihmiset ja puolueet minkä olojen tahansa vallitessa ovat myöntäneet minulle tämän arvon. Mutta samalla en ole milloinkaan ollut eikä minua ole koskaan pidettykään minäkään abolitionistina. Minä olin orjan-omistaja ja kuuluin orjan-omistajain sukuun enkä ole koskaan tuntenut mitään omantunnon vaivoja sentähden, että pysyin semmoisena. Minä en koskaan arvostellut orjuutta, se on totta, minäkään uutena taikka yleisenä kysymyksenä, vaan katselin sitä semmoisena, kuin tapasin sen, yhteydessä ainoastaan oman itseni kanssa. Minä en ostanut enkä myynyt orjia; paitsi kuin ostin jonkun vaimon, jottei häntä myytäisi pois hänen miehensä luota, ja myin jonkun miehen hänen omasta pyynnöstään, jotta hän saisi mennä vaimonsa kanssa. Inhimillisten olentojen ostaminen ja myyminen, minä myönnän sen, oli vastenmielistä minulle; mutta minä suostuin tähän laitokseen semmoisena, kuin sen löysin, enkä tuntenut mitään kutsumusta ryhtyä sen hävittämiseen. Siinä yrityksessä, joka tehtiin hallituksen hajoittamiseksi, tämä laitos kukistettiin; ja juuri kysymys niitten vastaisista valtiollisista oikeuksista, jotka, niinkuin sopii sanoa, vielä eilen olivat orjia, on se, joka nykyjään herättää eri mielipiteitä kansassa ja uhkaa tuleviksi päiviksi riitaa. Jos meidän olisi ratkaistavana se yksinkertainen kysymys, palautetaanko meidät jälleen amerikalaiseen Unioniin ja saammeko ottaa vanhan sijamme yhtenä saman-arvoisena valtiona, ei ilmaantuisi mitään erimielisyyttä. Ainoastaan pieni vähemmistö kansassamme vastustaisi semmoista palauttamista muista syistä, kuin siitä, että sen kautta poliitillinen valta annettaisiin vapautetulle kansallemme. Muutamat pitävät tämmöistä vallan antamista epäviisaana ja epäkäytöllisenä; toiset luulevat, että voittajat pakoittavat sitä päällemme pelkkänä turhamaisena ja törkeänä loukkauksena, jolla pyytävät alentaa jo nöyryytettyä vihollista. Myöskin se seikka, että jokainen, joka on ollut entisen hallituksen viroissa, mutta sitten palvellut Konfederationia jollakin vapaa-ehtoisella tavalla, on suljettu äänestys-oikeudesta, sillä välin kuin hänen entinen orjansa on saanut tämän oikeuden, aikaan saa paljon nurjaa mieltä. Samalla kuin pidän tätä pois-sulkemista viisaana ja välttämättömänä, vaikka sen täytyy surettaa muutamia, jotka ovat aivan viattomia, tunnustan, että jälkimäinen keino on arveluttanut minua. Tarkasti ja totisesti mietittyäni olen kuitenkin tullut vakuutetuksi siitä, että paras asia, minkä voimme tehdä, on se, että vastaan-otamme, mitä tarjotaan meille, osotamme taipuvaisuutta tyytymään mihin hyvänsä, mitä päätetään viisaaksi ja soveliaaksi, ja turvaamme siihen, että tulevaisuus asettaa kaikki oikealle kannalle. Sentähden olen tullut tänne tänään vaikuttamaan yhdessä teidän kanssanne. Ja nyt, gentlemanit, mitä suvaitsette?"
Kerta oli puute kandidaateista. Ei kukaan näyttänyt haluavan semmoista asemaa, joka uhkasi tulla vaivaloiseksi, ilman mitään kunniaa tai sanottavaa hyötyä tuottamatta; joka, se tiedettiin kyllä, nostaisi vihaa yksityistä henkilöä vastaan ja saattaisi hänen perheensä yhteiskunnalliseen ja uskonnolliseen pannaan. Esimiehen ja jonkun muun nimi mainittiin; mutta esimies sanoi luulevansa itseään sopimattomaksi siihen virkaan, koska hän ennen sotaa oli ollut lainsäätäjäkunnan jäsenenä ja Konfederationin kestäessä sovintotuomarina. Silloin Hullun nimi pantiin esimiehen nimen sijaan, ja valmistava vaali oli tehty.
Tavan mukaan kandidaateja kehoitettiin pitämään vastaan-otto-puheitaan; ja sitä tehdessään Hullu tunnusti, ettei hän ensinkään ollut varustaunut selittämään sitä menetystapaa, jota hänen oli aikomus esittää Lainsäätäjä-kokouksessa, paitsi että hän hyväksyi niitten sääntöjen ehdot, joitten nojassa vaali tapahtuisi, mutta hän lupasi tuoda esiin sen painetussa kiertokirjeessä, että kaikki saisivat lukea ja ymmärtää hänen kantansa. Seuraavalla viikolla tämä asiakirja ilmestyi. Se ei näytä puoleksikaan niin kapinalliselta, kuin se todella oli. Se kuului: —
Jos minä valitaan, aion puollustaa: —
1. Samanlaisia yhteiskunnallisia ja valtiollisia oikeuksia kaikille ihmisille.
2. Varallisuuden määrän sillensä jättämistä valitsia-, virka- ja jurymiesten vaaleissa.
3. Kansan oikeutta valita kaikki virkamiehet — lainsäätäjät, lain toimeen-paniat ja lain-käyttäjät — valtiossa, maakunnissa ja kaupungeissa.
4. Rangaistuslakien muuttamista: kaakin, jalkapuun ja poltin-raudan poistamista; sekä hengenrikosten vähentämistä seitsemästätoista yhdeksi taikka enintään kahdeksi.
5. Omaisuuden yhtäläistä ja ad valorem[46] takseerausta sekä henkirahan rajoittamista korkeintaan kolmen päivän työhön yleisillä maanteillä kunakin vuonna taikka joksikin muuksi sitä vastaavaksi.
6. Kylläisessä määrässä yleisiä kouluja.
Hullulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, että hän teki kauhean rikoksen: mutta siitä päivästä saakka hän tuli hylkiöksi siinä maassa, jossa hän toivoi saaneensa kodin ja jota hän tahtoi uskollisesti palvella.
Nyt seurasi lyhyt, kiihkeä äänten onginta, rauhallinen vaali, ja eräänä päivänä tuli Hullun adressilla virkakirje, kannessa sen "Sotapiirin pääkortteerin" nimi, jossa hän asui, ja ilmoittaen, että "Comfort Servosse oli laillisesti valittu sen Perustuslaillisen konventin jäseneksi, jota oli määrä pitää Kongressin sääntöjen mukaan".