XXXVI LUKU.
Eräs herääminen.
Lily, Comfort ja Metta Servosse'n ainoa lapsi, oli kehkeytynyt Etelän auringon alla, kunnes, melkein ennenkuin hänen vanhempansa olivat sitä huomanneetkaan, hänellä oli tuo täyteläinen muoto ja nuot lienteät kontuurit, jotka ilmoittavat naiseutta. Se ilman-ala, jossa hän oli elänyt, oli myöskin yhtä nopeasti kypsyttänyt hänen ymmärrystänsä. Miltei lapsuudestansa asti oli hän noitten heidän elämäänsä ympäröivien omituisten olojen kautta ollut äitinsä alituinen toveri ja uskottu ystävä.
Suljettuna kaikesta, mitä sopii nimittää "seura-elämäksi", niitten onnettomien suhteitten vuoksi, joissa hänen puolisonsa ja hän itse oli niihin, joitten keskellä he elivät, pidettyinä joko vihollisina, kutsumattomina vieraina taikka alhaisempina niiltä, joitten sivistys teki heidän seuransa toivottavaksi, Metta ei ollut koettanut mielestänsä poistaa tätä tunnetta, vaan puolisonsa neuvoa noudattaen, tyvenesti ja uljaasti taipunut siihen yksinäisyyteen, joka oli määrätty hänelle, ainoastaan palkiten itseänsä likeisemmällä ja alinomaisella yhteydellä puolisonsa kanssa, ottaen osaa hänen ajatuksiinsa, perehtyen hänen tuumiinsa ja tarkoituksiinsa ja harrastaen kaikkia, mitä hän harrasti. Seurauksena tästä oli, että hän mitä vilkkaimmalla tavalla otti selkoa kaikesta, joka koski sen yhteiskunnan nykyisyyttä ja tulevaisuutta, jossa he asuivat. Vieritysten puolisonsa kanssa oli hän syventynyt entisyyden historiaan, tutkinut nykyisyyden kehkiämistä ja totisesti koettanut löytää jotakuta ohjelankaa pilviseen ja pimeään tulevaisuuteen. Tässä koko huomion puoleensa vetävässä kysymyksessä hänen sydämensä oli vieraantunut pois useista niistä seikoista, jotka muodostavat niin suuren osan naisen tavallisesta elämästä; ja puolisonsa seurassa ja tyttärensä huolenpidossa ja kasvatuksessa oli hän melkein laannut kaipaamasta noita seuraelämän huvituksia, joihin hän oli ollut tottunut ennen heidän tänne muuttoansa.
Ne kiihoittavat kohtaukset, jotka olivat tapahtuneet heidän ympärillänsä, olivat saattaneet tämän pienen perheen jäsenet vielä läheisempään yhteyteen toistensa kanssa, kuin mihin tämä ehdoton erillänsä olo itsestänsä olisi pakoittanut. Ne vastukset ja vaarat, jotka kuuluivat Hullun elämään ja tehtävään, olivat kutountuneet vaimon ja tyttären jokapäiväiseen elämään, siksi kuin ne muuttuivat heidän ajatuksensa ainoaksi, kaikki valloittavaksi esineeksi ja heidän keskustelujensa pää-aineeksi. Hänen poissa ollessaan levottomuus hänen turvallisuudestaan, ja hänen läsnä ollessaan kiitollisuus hänen säilymisestään täyttivät heidän sydämensä. Jokainen väkivallan työ toimitettuna tuon salamyhkäisen vihollisen kautta, joka väijyi kaikkialla heidän ympärillänsä, oli lisätodistus siitä vaarasta, joka ympäröitsi häntä, johon kaikki heidän toivonsa yhtyivät. Jokainen velvollisuuden teko, joka vei hänet heidän näkyvistään, koetti uudestaan heidän uskoansa suureen Vapauttajaan. Jokainen poissa-olo ja jokainen takaisin palaaminen kartutti heidän tuskaansa ja kiinnitti yhä lujemmin heidän ajatuksensa niihin seikkoihin, jotka joka päivä tapahtuivat heidän ympärillään. Jokainen hyvästijättö joutui saamaan kuolinvuoteen juhlallisuuden ja jokainen takaisintulo kävi yhtä juhlallisen iloiseksi kuin odottamaton ylösnouseminen.
Tässä huolten ja pelkojen kuumoksessa nuoren tytön sydän ja mieli olivat tuleentuneet vielä kerkeämmin, kuin hänen ruumiinsa. Semmoinen ajattelevaisuus, joka oli tuntematon niille hänen ikäisillensä, jotka olivat eläneet rauhallisina aikoina ja toisissa seura-elämän oloissa, oli tullut tavaksi hänelle. Alinomainen pelko päällekarkauksesta naamioittujen marodöörein puolelta oli totuttanut häntä vaaraan ja kasvattanut häneen semmoisen karskean ja päättäväisen luonnon, jota ei mikään muu olisi voinut synnyttää. Hän oli nähnyt tuon kamalan ratsas-jonon liikkuvan himmeässä kuunvalossa ja seisonut huoneensa akkunassa, revolveri kädessä, valmiina ottamaan osaa kotinsa odotettuun puollustukseen. Hän oli oppinut vartomaan vaaraa, katsomaan, että oli ryhdytty kaikkiin varovaisuuden keinoihin sitä vastaan, tarkoin miettimään, mitä hän sanoi ja kenelle hän sitä sanoi, luulevalla epäilemisellä punnitsemaan kaikkien sanoja ja tekoja, joitten kanssa hän joutui yhteyteen. Monta kertaa vielä vaan lapsena ollessaan hän epäilyksen ja varotun vaaran hetkinä vaadittiin olemaan äitinsä lohduttajana. Tuhat kertaa hän oli nähnyt kiusaavan aavistuksen raukean, harmaan katseen hiipivän noihin rakastettuihin kasvoihin ja oli velvollisuuttansa reippaasti ryhtynyt äidin tuskan keventämiseen. Kaikki nämät olivat kummallisen joutuisasti kypsyttäneet hänen mielensä.
Samoin kuin hän oli ottanut osaa vanhempiensa vaivoihin ja vaaroihin, samoin hän myös oli yhtynyt heidän iloihinsa. Häntä oli varhain harjotettu satulaan; ja aivan siitä saakka, kuin he alottivat elämäänsä tässä uudessa kodissa, oli hänen pony'nsa ehtimiseen seurannut sekä Lollard'ia että Jaca'a monella pitkällä ratsastuksella. Kun hän tuli vanhemmaksi, vaihdettiin pony hänen omaan lemmikki-tammaansa; ja keveämpää, luontevampaa ja rohkeampaa ratsastajaa oli vaikea tavata yksin tässäkin verrattomien ratsas-miesten ja ratsas-naisten maan-osassa. Hän oli myöskin oppinut aseita käyttämän ja käytteli sekä pyssyä että revolveria ei ainoastaan ilman pelkoa, vaan myöskin taitavasti ja tarkasti.
Ulkomuodoltaan hän ei suinkaan ollut viehätystä vailla. Hänellä oli äitinsä soleva, sievä vartalo ja yhdistyneenä siihen nuot lienteät kontuurit, tuo hieno pinta ja notkea, sulokas käytös, joita näitten seutujen vapaa, kahleeton elämä ja lempeä, mieluisa ilman-ala niin runsaassa määrässä antavat niille, jotka kasvavat niitten vaikutusten alla. Hänen silmiensä tumma sini oli sitä laatua, joka ilmoittaa urheutta ja avosydämisyyttä; hänen uhkea tukkansa näytti erilaiselta sen valon mukaan, jossa sitä katsottiin — "kultainen päivänpaisteessa, varjossa ruskea", mutta, jos kuun säde koski sitä, se vivahteli hopeisena hyrskynä. Se oli ollut ihastuneen äidin ilo ja ylpeys. Sakset eivät olleet milloinkaan haitannet sen kiiltävää hohtoa ja ainoastaan harvoin se oli tuntenut punomisen tai palmikoimisen pakkoa, vaan riippunut altiisti lapsen hartioille, kunnes se välkkyvänä kaskaadina lainehti alas hänen vyötäisilleen. Näitten ulkonaisten ominaisuuksien lisäksi Lily oli kaukaisilta ranskalaisilta esi-isiltään perinyt iloisen luonnon ja säihkyvän vilkkaan mielen, joita sen yhdenkaltaisen ilman-alan päivänpaisteinen kirkkaus, jossa hän oli kasvanut, näytti ilmi saattaneen. Nämät sulot yhtyivät tekemään hänestä muista eriävän ja lumoavan immen, että, kun hän ratsasti ympäri vanhempiensa seurassa tai yksinään kiipesi lähiseutujen kalveisilla metsäpoluilla, hänen kauneutensa alkoi tulla huomatuksi. Ympäristön nuoriso rupesi arasti pyrkimään hänen läheisyyteensä ja avasi hänelle viimein seurapiirinsä ja sydämensä, surkutellen ainoastaan, etteivät hänen vanhempansa olleet "meidän väkeä" ja ystävällisesti koettaen enemmän tai vähemmän unhottaa hänen sukuperäänsä.
Niitten joukossa, jotka olivat nähneet ja ihmetelleet tuota valoisaa olentoa, joka vallitsi ylinnä Warrington'issa, oli Melville Gurney, kenraali Marion Gurney'n poika, joka asui Pultova'n maakunnassa eli lähimmäisessä siitä, jossa Hullu eli. Nuori Gurney edusti loistavalla tavalla sitä Etelän gentlemanien sukua, josta hän oli lähtenyt. Hän oli pitkä ja komea varreltansa, hänellä oli tuo luonteva käytös, jota harvoin tavataan muissa maan-osissa, ja hän oli ihmeteltävän sovelias voittamaan muita kenttä-sporteissa, joissa kaikenlaisissa hän oli tunnustettu taituri. Hänen varhainen nuoruutensa oli sattunut sodan aikaan, jossa hänen isänsä oli saavuttanut suurta mainetta, ja ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä oli hän rientänyt pois kotoa, ratsastaen omalla hevosellansa, ottamaan osaa Early'n viimeiseen sotaretkeen Shenandoah'in Laaksossa, jossa hänen isänsä komanto oli. Viimeisen tappion jälkeen hän tapasi isänsä makaamasta haavoitettuna jossakin federaalisessa sairashuoneessa ja pelasti hänet heittämättömillä ponnistuksilla turmiollisesta uupumuksesta sekä saatti hänet kotiin verkkaiseen, mutta varmaan parannukseen. Uskalias nuorukainen ei voinut tämän perästä taivuttaa itseään yliopiston unteliaasen, yksitoikkoiseen elämään; vaan oli isänsä kirjastossa ja jälestäpäin hänen virkahuoneessaan saanut kasvatuksen, ei vähemmän täydellisen, vaikka aivan toisenlaisen, kuin minkä hän olisi yliopistossa ollessaan itselleen hankkinut. Tämä nuori mies, reipas, toimelias ja elinvoimaa kuohuva, oli kohdannut Warrington'in pikku ladyn jossakin juhlatilaisuudessa lähellä isänsä kartanoa muutamia kuukausia ennen sitä aikaa, johon kertomuksemme on joutunut, ja sillä suoralla kiivaudella, joka on omituinen hänen syntymäseudullensa, heti osottanut itsensä hänen ihmetteliäkseen ja pyytänyt saada tulla kutsutuksi Warrington'iin.
Että nuorta tyttöä hyvittäisi niin miellyttävän kavaljeerin huomio, oli vaan luonnollista. Se oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kuin häntä oli pyydetty ulottamaan isänsä huoneen vieraanvaraisuutta johonkuhun hänen tuttavaansa, ja yht'äkkiä se outo asema, jossa he olivat olleet niitten suhteen, jotka ympäröivät heitä, väkisin tunkeutui hänen mieleensä. Hän punehtui hetkeksi ja sitten tyvenesti katsoen ylös hänen kasvoihinsa, sanoi: —
"Puhutteko toden perästä, Mr. Gurney? Tahtoisitteko todella käydä
Warrington'issa?"
Tämä kysymys saatti nuoren miehen vakaasti ajattelemaan omaa pyyntöänsä. Kun hän ensin oli esittänyt sen, oli hän ainoastaan ajatellut tuota kaunista olentoa vieressänsä: nyt hän ajatteli tuhansia seikkoja, jotka voisivat seurata siitä. Rohkeana melkein huolettomuuteen saakka hän myöskin oli suora melkein jyrkkyyteen asti, yksin itsensäkin suhteen: sentähden hän, vaikka kyllä pelkän ulkonaisen kohteliaisuuden lauseita oli hänen tarjonansa, rehellisesti epäili, ennenkuin hän vastasi tuohon kysymykseen. Kohta "carpet-bagger'in" tyttären nopea havainto ja luonnollinen ylpeys olivat herätetyt; ja hän vastasi vähän korskeasti, mutta taitavan kohteliaalla äänellä: —
"Minä huomaan, Mr. Gurney, että teidän kysymyksenne oli aiottu vaan tyhjäksi kohteliaisuuden lauseeksi, joka ei ansaitse hyväksymistä eikä hylkäämistä. Suvaitkaat", — ja siirrettyään jo kätensä pois hänen käsivarreltaan hän kumarsi keveästi ja kääntyi hymyillen, ryhtyäkseen vilkkaasen keskusteluun jonkun lähellä seisovan ystävän kanssa.
Tämä kohtaus osotti semmoista tyynimielisyyttä ja itsehallitsemista, yhtä hyvin kuin suoraa rehellisyyttä, että Melville Gurney'n ihmettely pikemmin suureni kuin väheni siitä. Hän ei pitänyt sitä minäkään kieltona, vaan oman arvon vaatimana väitteenä, että semmoisella, joka epäili käydessänsä hänen isänsä huoneessa, ei ollut mitään oikeutta esittää tämmöistä pyyntöä hänelle. Hän ei siis uudestaan lähestynyt nuorta ladyä illan kuluessa, vaan valvoi häntä tarkasti silmällään. Ja kun hän seuraavana päivänä näki hänen Lollard'in selässä (nyt isossa ijässä, mutta vielä mainio liikunnoltaan ja yhtä täynnänsä tulta, kuin ennen) kulkevan isänsä virkahuoneen ohitse, tuo ihana tukka vapaasti vierien mustan puvun yli, kunnes se melkein koski ratsun välkkyvää nahkaa, ja jokainen hiuskarva päivänpaisteessa muuttuneena kiiltäväksi kultalangaksi, alkoi hän tuntea jotakin katumuksen tapaista, ettei hän ollut vastannut hänen kysymykseensä ja vaatinut vastausta omaan pyyntöönsä.
Kenraali Gurney oli yhtä vireä ja etevä valtiollinen johtaja toisella puolella, kuin Hullu toisella, ja häntä pidettiin puolue-miehenä, jolla oli yhtä luja vakuutus. Molemmat olivat jyrkästi mielipiteensä ilmoittaneet ja jäykät miehet. He olivat myöskin hyvin toistensa vertaiset vastustajat, olivat enemmän kuin yhden kerran kohdanneet toisensa puhelavalla ja palvelleet yhdessä julkisissa yhdistyksissä. Heidän välillään vallitsi semmoinen tuttavuus, kuin tuommoisissa keskuuksissa voi syntyä, ilman sen enempää personallista yhteyttä, ja ehkä johonkin määrään semmoinen kunnioitus, joka varmaan kasvaa miehissä, jotka usein asetetaan toisiansa vastaan ilman ratkaisevaa voittoa kummallekaan. Kenraali oli vanhan ja suuresti arvossa pidetyn suvun edustaja, ja häntä koski erittäin kipeästi tuo alennus, joka tappiosta lähti, ja sitä seuraava mustan miehen ylennys yhdenvertaiseen valtiolliseen asemaan valkoisen rodun kanssa. Hän oli aikaisin nainut; Melville oli vanhin lapsi, ja häneen olivat isän toivo, harrastus ja rakkaus tavattomassa määrässä yhdistyneet.
"Mitä te översti Servosse'sta arvelette, isä?" kysyi poika muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen, kuin Lily oli kulkenut ohitse.
"Mitä minä hänestä ajattelen? Että hän on pahin radikaali koko valtiossa. Hänellä on kaikkein sitkein viha kaikkea eteläistä vastaan, minkä ikinä olen nähnyt," isä vastasi.
"Mutta hänen valtiolliset pyrintönsä sillensä — mitä te hänestä ihmisenä arvelette, isä?"
"Noh, ihmisenä hän on sangen hyvä; totta puhuen, parempikin, kuin soisin. Personallisesti katsoen, ei näy löytyvän mitään heikkoa kohtaa hänen haarniskassaan. He yrittivät kerran himmentämään hänen hyvää mainettansa, mutta ei kukaan oikeastaan ottanut sitä uskoakseen, ja minulla on se ajatus, että siitä oli meille enemmän haittaa, kuin hyötyä. Minä en koskaan uskonut sitä, vaikka olen välisti viitannut siihen, koska näin, etten voinut millään muulla tavalla päästä hänen kimppuunsa. Hän on tyynein ja hämmentymättömin mies, minkä ikinä olen yhteiselämässä kohdannut".
"Onko hän gentlemani?"
"Noh — on, pohjoisvaltalaisessa merkityksessä", vastasi isä. "Minä en epäile, että, jos hän olisi pysynyt Pohjassa ja minä olisin tavannut hänet pohjoisvaltalaisena miehenä, täydellisesti olisin mieltynyt häneen. Jokainen, joka on tuttu hänen kanssaan, myöntää hänen oivat seuraelämän ominaisuutensa. Hän on vähän varoillansa vieraitten suhteen. Hänellä on taattu kyky ja sivistys, ja minä pidän häntä mitä vaarallisimpana radikaalina koko valtiossa. Mutta miksi sinä sitä kysyt?"
"No, minä arvelin, että olisi hauska tuntea hänet kaikin puolin", vastasi poika. "Minä olin lukenut niin paljon hänestä ja kuullut teidän niin usein jollakin puoli-julkisella tavalla puhuvan hänestä, että minun teki mieli saada tietää teidän oikea ajatuksenne hänestä".
"Se on oikein. Sinun tulee oppia kaikki, mitä suinkin voit, senlaatuisesta miehestä. Sinä olet tapaava hänen vaikutuksensa valtiossa niin kauan kuin elät. Hän on jättänyt semmoiset jäljet siihen, jotka pysyisivät, vaikka hän kuolisi huomis-päivänä".
Pian jälestäpäin Melville Gurney kirjoitti Lily Servosse'lle kirjeen, joka sisälsi ainoastaan nämät sanat: —
Miss Lily, — Sallitteko minun, tarkoin mietittyäni, uudistaa sitä pyyntöä, jonka esitin teille?
Kunnioittavaisesti,
Melville Gurney.
Lily vei tämän kirjeen äidillensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut. Ensi kerran äiti oikein huomasi, että hänen tyttärensä oli naiseksi varttumallansa. Ne punehdukset, jotka seurasivat hänen kertomustaan, ilmoittivat, että hänen sydämensä oli herännyt. Näytti kuluneen ainoastaan lyhyt aika siitä, kuin hän oli vaan soperteleva lapsi; mutta nyt, kun äiti katseli hänen puhkeavaa kauneuttansa, täytyi hänen, kipu sydämessä myöntää, että lapsuuden päivät olivat menneet, että lemmen suvi oli tullut ja että tuo sievä lintu vaan sulitti siipiänsä tuota välttämätöntä lentoa varten. Ymmärtävän äidin tavalla hän päätti olla mitään tekemättä, joka jouduttaisi tätä, mutta kuitenkin menetellä niin, että hänen tyttärensä luottamus säilyisi yhtä eheänä ja ehdottomana kuin ennenkin. Hän suuteli siis vaan tytön punehtuvaa poskea ja kysyi keveästi: —
"Ja tahtoisitko sinä, että hän tulisi?"
"Minä en tiedä, äiti", vastasi Lily teeskentelemättä. "Minä tahtoisin olla enemmän niinkuin — niinkuin meidän naapurimme ja saada enemmän nuoria kumppaneita".
"Ja niitä sinä olet saavakin, tyttäreni", vastasi äiti. Niinpä tapahtui, että muutamia viikkoja perästäpäin vieraan-ottoa pidettiin Warrington'issa ja että Mr. Melville Gurney ynnä useat muut Lily'n ystävistä Pultova'ssa saivat kutsumuksen olla läsnä. Metta ei katsonut soveliaaksi ilmoittaa tästä mitään Hullulle, joka vaan tiesi, että nuori Gurney tuli muitten kanssa seuran-viettoon, jota pidettiin hänen tyttärensä huvia varten. Tämä oli ensimmäinen kerta, kuin vaimolla taikka tyttärellä koskaan oli ollut mitään salaisuutta, johon ei mies ja isä ollut laskettu osalliseksi.
Mr. Denton, piirikunnan päällekantaja, jonka kirje Comfort Servosse'lle jo on laadittu lukialle, oli tullut valituksi valtion oikeustojen tuomariksi ja oli nykyisin eli ennen sitä aikaa, johon nyt olemme joutuneet, hyvin tehokkaasti koettanut tukehuttaa Klan'in toimia ja rangaista niitä, jotka ottivat osaa sen hyökkäysretkiin. Tätä tehdessään oli hän vihastuttanut Klan'ia yleensä, mutta erittäin sitä osaa siitä, jonka kanssa epäluulon alaiset henkilöt olivat olleet yhteydessä. Kauan aikaa oli liikkunut uhkauksia ja syytöksiä häntä vastaan; mutta hän oli urhea mies, joka ei poikennut velvollisuutensa tieltä minkään esteitten tähden ja joka, vaikka hän ei suinkaan halveksinut laitoksen voimaa, jonka kurkkuun hän oli tarttunut, kuitenkin kokonaan unhotti kaikki uhkaukset personallisesta väkivallasta. Hän tahtoi tehdä velvollisuutensa, vaikka taivaat raukeisivat. Tämän tiesivät ja myönsivät kaikki, jotka tunsivat hänet; ja luultavaa on, että juuri tästä syystä yleisesti arveltiin, että Klan'i poistaisi hänet, ennenkuin sen jäsenten tutkimisen aika oli tullut.
Asiain näin ollen sai Hullu sähkösanoman tuomari Denton'ilta, joka pyysi häntä määrättynä päivänä tulemaan Verdenton'iin ja lähtemään hänen kanssansa hänen kotiinsa läheiseen maakuntaan. Se oli seitsemän penikulmaa Glenville'sta eli siitä rautatien-asemasta, joka oli lähinnä tuomari Denton'in kasvimaata. Päästäksensä tähän täytyi kulkea näitten seutujen isoimman virran yli pitkällä puusillalla neljän penikulman päässä rautatien-asemasta. Hullu suostui tähän kutsumukseen ja matkusti Metta'n kanssa määrättynä päivänä Verdenton'iin.
Se rautatie, joka kulki lähimpänä tuomari Denton'in kotia, yhtyi eräässä terävässä kulmassa siihen, jota myöten hänen täytyi tulla Verdenton'iin. Molempien välillä sijaitsi översti Servosse'n maatila, kuusi penikulmaa Verdenton'ista ja kuusitoista Glenville'sta.
Juna lähti Verdenton'ista kello puoli yhdeksän illalla ja saapui siihen yhtymäpaikkaan, jossa se odotti toista tietä kulkevan, pohjoiseen päin määrätyn junan tuloa; niin tavoin he eivät voineet tulla Glenville'en ennenkuin kello kymmenen ja pääsisivät virran sillan luo noin kello yksitoista ja tuomarin kartanoon ehkä puolta tuntia myöhemmin. Edeltäkäsin oli sovittu, että hänen vaununsa kohtaisivat heitä rautatien-asemalla. Metta aikoi viipyä Verdenton'issa, siksi kuin juna joutuisi sinne, ja viedä muassaan kotiin erään ystävän, jonka hän odotti tulevan samassa junassa.
Lily oli jäänyt kotiin. Hän oli "ainoa valkoinen ihminen tilalla", käyttääksemme näillä tienoilla tavallista puheenpartta, joka tarkoittaa, että hänen oli koko edesvastaus kartanossa. Orjaisen taikka äsken orjaisen rodun löytyminen tuottaa lapsille varsin varhaisella ijällä jonkunlaista vara-kuninkaallista valtaa vanhempien poissa ollessa. Toivotaan heidän katsovan, että "kaikki käy oikeata menoansa kasvimaalla" ja tiluksilla semmoisen poissa-olon aikana; ja palveliat ja päällysmiehet noudattavat yhtä mieluisasti heidän käskyjänsä, kuin heidän vanhempiensakin. Se on tämä aikainen perehtyminen vanhempiensa asioihin ja altis edesvastauksen ottaminen, joka tekee, että Etelän nuoriso näyttää niin itsensä hallitsevalta ja on niin taipusa ottamaan johtaaksensa kaikkia, mihin hyvänsä vaan ryhtyy. Tämä on se tapa, jolla heitä kasvatetaan hallitsemaan. Tähän kasvatukseen perustuu suuressa määrässä se tosi-asia, että koko ante bellum aikakautena eteläinen vähemmistö piti hallitusta kurissa ja holhon-alaisena, anasti itselleen sen kunniavirat ja edut, sekä määräsi sen politiikia, huolimatta varsin valtavasta ja vihollismielisestä enemmistöstä Pohjassa. Etelän miehet ovat maan luonnolliset hallitsiat, johtajat ja diktaatorit, niinkuin myöhemmät tapaukset ratkaisevalla tavalla ovat osottaneet.
Aurinko oli juuri laskemallansa ja Lily istui portiikossa Warrington'issa katsellen iltaruskoa, kun hevosmies tuli näkyviin, joka ratsasti portille. Rakennuksia hetken tarkastettuaan hän näytti tyytyväiseltä ja huusi sen tavallisen halloon, jonka semmoinen aina laskee, joka tässä maan-osassa tahtoo päästä talonväen puheelle. Lily nousi ja astui portaita kohden.
"Tässä on yksi kirje", sanoi hevosmies, kun hän piti ilmassa kuverttia katsottavaksi ja sitten, kun Lily kiirehti astuimia alaspäin, heitti sen portin yli käytävälle ja, hevosensa käännettyään, ajoi keveätä laukkaa pois. Lily otti ylös kirjeen. Se oli karkeilla, harittavilla kirjaimilla adresseerattu:
"Översti Comfort Servosse'lle Warrington'iin."
Alimaisessa vasenpuolisessa kulmassa oli vakavammalla, enemmän asiamiehen kaltaisella käsi-alalla kirjoitettu sanat: "heti luettava". Astuessaan leveätä käytävää ylöspäin, Lily välinpitämättömästi luki päällekirjoituksen. Se ei herättänyt hänessä mitään uteliaisuutta; mutta istuttuaan entiseen paikkaansa portiikossa, johtui hänen mieleensä, että sekä kirjeen tuoja että hänen hevosensa olivat oudot hänelle. Edellinen oli valkoinen neljä- tai viisitoista-vuotias poika, jota hänen ei ensinkään tarvinnut muistaa. Mikä hänestä erinomaiselta näytti, oli se seikka, että poika ilmeisesti ei tuntenut Warrington'ia, joka oli merkillinen paikka maakunnassa, eikä tämän-näköistä poikaa voitu monen penikulman piirissä helposti löytää, joka ei olisi osannut johdattaa matkustajaa sinne. Selvästi näkyi tämän pojan käytöksestä, että hän ensin portille ratsastaessaan oli epätietoinen, oliko hän tullut määräpaikkaan, ja oli vasta päässyt varmuuteen siitä, kun hän tunsi jonkun erityisen esineen, jota oli hänelle kuvattu. Toisin sanoin hän oli kulkiessaan turvannut semmoiseen, mitä näillä tienoilla tunnetaan "matka-lipun" nimellä, eli toisen antamaan tienosotukseen.
Sitten hän muisti, ettei hän ollut hevosta tuntenut, joka oli jotenkin omituinen seikka; sillä se oli teräksenkarvainen ja etevä sekä varreltaan että liikunnoltaan. Hänen mieltymyksensä hevosiin saatti hänet vaistomaisesti tarkastamaan niitä, jotka hän näki, ja jokapäiväisillä ratsastuksillansa oli hän oppinut tuntemaan jokaisen hyvän hevosen monta penikulmaa ylt'ympäri. Paitsi sitä oli hänen ollut tapa käydä melkein joka paikassa isänsä kanssa, kun tällä vaan oli tilaisuus tehdä matkustuksia, jotka eivät vaatineet enemmän, kuin päivän poissa-oloa. Niin muodoin sai aivan taatusti väittää, että hän ulkonäöltä tunsi vähintäin kahta vertaa enemmän hevosia, kuin ihmisiä.
Nämät mietteet saattivat hänet hiukan uteliaasti uudestaan katsomaan kuverttiä. Sitä tehdessään hän joutui ajattelemaan, että päällekirjoitus ehkä oli kirjoitettu teeskenneltyllä käsi-alalla. Hänen isänsä oli saanut niin monta semmoista kirjettä, kaikki uhkauksia tai varoituksia sisältäviä, että yksistään tämä luulo käsi-alan suhteen herätti pelkoa pahasta tai vaarasta. Hänen näitä miettiessään Etelän lyhyt hämärä oli väistynyt idässä nousevan täysikuun valon edestä. Hän lähti huoneesen ja, käskien tuoda valaistusta, katseli vielä kerran kuverttiä ja särki sitten sinetin. Kirje kuului: —
Översti Servosse, — Yksi K.K.'n hyökkäysretki on käsketty toimeen pantavaksi keskeyttämään tuomari Denton'ia hänen matkallansa kotiin tänä iltana (tämän kuun 23 p.). Tiedetään hänen telegrafeeranneen teille, että seuraisitte häntä kotiin. Älkäät tehkö sitä. Jos suinkin voitte, varoittakaat häntä. Se on iso hyökkäysretki ja tarkoittaa täyttä tointa. Päätös kuuluu, että hän sidotaan, asetetaan keskelle virran yli menevää siltaa, jonka laahkot puretaan kummaltakin puolelta vapauttamisen estämiseksi, ja että silta sytytetään palamaan. Minä lähetän tämän varoituksen teidän tähtenne. Älkäät luottako telegraafiin. Minä koetan lähettää tämän varman tuojan kanssa, mutta vapisen pelosta, että se tulee liian myöhään. Minä en uskalla panna nimeäni alle, vaan kirjoitan itseni teidän
Tuntemattomaksi Ystäväksenne.
Nuori tyttö seisoi hetken ikäänkuin halvattuna kauhistuksesta sen vaaran vuoksi, joka uhkasi hänen isäänsä. Ei kertaakaan johtunut hänen mieleensä epäillä saatua varoitusta. Hän katseli kamiinin reunuksella seisovaa kelloa. Viisarit osottivat kello kahdeksaa.
"Liian myöhään, liian myöhään!" hän huudahti, pannen kätensä ristiin ja rukoilevassa tuskassa nostaen silmiänsä taivasta kohden. Hän ymmärsi, että hänen oli mahdoton saapua Verdenton'iin niin varhain, että hän voisi estää heidän lähtöänsä junalla, ja hän tiesi, että olisi hyödytöntä telegrafeerata jälestäpäin. Oli ilmeistä, että lennätin-langat olivat Klan'in hallussa, eikä ollut luultavaa, että mitään sanomaa, jos se lähetettäisiinkin, toimitettaisiin perille niin aikaiseen, että onnettomuus estettäisiin.
"Voi minun kallis isäni!" hän huudahti, täydellisemmin vaaran käsitettyään. "Oi Jumala! eikö voi tehdä mitään hänen pelastukseksensa!"
Silloin uusi ajatus leimahti hänen mieleensä. Hän juoksi taka-portiikoon ja huusi tuikeasti, mutta tyvenesti: —
"William! Hoi, William!"
Tallista päin tuleva ääni vastasi: —
"Ma'am?"
"Tulkaat heti tänne".
"Hoi, Maggie!" hän huusi.
"Ma'am?" kyökistä päin.
"Tuokaat minulle kupillinen kahvia, muutamia korppuja ja yksi muna — joutuun!"
"Herranen aika, lapsi, mikä saattaa teidät semmoiseen hoppuun? Illallinen on valmis heti kun Missis Mettie tulee kotiin. Ettekö voi vartoa siksi?" vastasi musta vaimo äreästi.
"Älkäät huoliko. Tulen toimeen ilmankin, jos se teitä vaivaa", arveli
Lily levollisesti.
"Siunatkoon sieluani! Ei vähintäkään vaivaa, Miss Lily", sanoi vaimo, kokonaan leppyneenä tuosta lauhkeasta vastauksesta. "Minä en vaan voinut ymmärtää, mistä teille semmoinen hirveä kiire tuli. Saatte ne silmänräpäyksessä, kultalapseni".
"William", lausui Lily, kun tallipoika ilmestyi, "satuloitkaat Nuori Lollard minun satulallani ja laittakaat hän valmiiksi niin pian kuin mahdollista".
"Mutta, miss Lily, tiedättehän, että tuo hevonen" — alkoi palvelia selittää.
"Minä tiedän siitä kaikki, William. Älkäät seisahtuko tarinoimaan.
Laittakaat se valmiiksi".
"Käskynne mukaan, miss Lily", hän vastasi kumartaen ja raapaisten maata jalallansa. Mutta talliin päin astuessaan hän puhui äkäisesti itsekseen: "noh, minkä tähden miss Lily tahtoo ratsastaa juuri tuolla hevosella, kysyn vaan? Ei hän koskaan ennen sitä tehnyt. Ei kukaan, paitsi översti, ole koskaan istunut sen selässä, ja hänellä oli täysi homma välisti sen kanssa. Nuot täysi-rodun hevoset ovat aina pirun sukua! Niinkuin tuo nuori Lollard tuossa, mies on melkein hengen vaarassa joka kerta kuin pitää sukia ja satuloita sitä. Miks'ei hän ota vanhaa Lollard'ia! Kuulet sinä, Lollard, lähdeppäs ulos nyt!"
Puhuessaan hän heitti veistämättömistä puista tehdyn tallin oven auki, jossa hevonen piti asuntoa, ja melkein samassa vankka, tumman-ruskea hevonen lyhyellä, pahankurisella hirnulla hyppäsi kuunvaloon ja, korvat nojaten taaksepäin kaarevalle niskalle, valkoiset hampaat paljaina ja ohuet, veripunaiset sieraimet siirollaan, hyökkäsi palveliaa kohden, joka huutaen: "mitäs nyt! katsoppas sitä! ptruu! näetkös sitä helkkarin konnaa!" nopeasti peräytyi oven taa. Hevonen riensi pari kolme kertaa ympäri vähäisen tallipihan, pysähtyi sitten äkkiä hoitajansa viereen ja kurotti ulos päätänsä kuolaimia saadakseen, väristen joka jäsenessä siitä ylellisestä elinvoimasta, jota ainoastaan puhdasverinen hevonen osottaa. Hän halusi kiihkeästi suitsiin ja satulaan, koska ne tiesivät ruumiin liikuntoa, kilpailua, tilaisuutta näyttää nopeuttansa, jota täysi-rodun hevonen tunnustaa ainoaksi suureksi olemisensa tarkoitukseksi.
Ennenkuin hevonen oli satuloittu, oli Lily pukeunut ratsu-asuunsa, pistänyt revolverin vyöhönsä, niinkuin hän sangen usein teki yksinään ratsastamaan lähtiessään, syönyt nopeisen illallisen, kyhäissyt kokoon muutamia rivejä äidillensä äsken saadun kirjeen kuvertille, jonka hän käski William'in heti viedä hänelle — ja oli valmis lähtemään öiselle ratsastukselle Glenville'en. Hän oli vaan yhden ainoan kerran käynyt siellä poikki maan; mutta hän luuli tietävänsä tien taikka oli ainakin niin tutustunut seutuun yleensä, että hän voi löytää sen.
Tukeva tallipoika piti suurella vastuksella levotonta hevosta suitsista; mutta se hento tyttö, joka kasvot vaaleina ja hampaat yhteen purtuina seisoi puukannolla, kokosi ohjakset käteensä, hyppäsi pelottomasti satulaan, sai jalkansa tiilareihin ja sanoi: "päästäkäät hänet irti!" ilman värähdystäkään äänessään. Mies hellitti suitsista. Hevonen kavahti pystyyn ja polki hetken ilmaa jaloillansa, teki muutamia lujia harppauksia, vakuuttaaksensa itseään vapaudestansa, ja syöksähti sitten, niska oikosena, eteenpäin semmoisella vauhdilla, joka vaati koko sen jalojen esi-isien lukemattomien polvien tulista voimaa. Melkein ilman virkettyä sanaa oli Lily'n asia tullut tutuksi perheen palvelioille; ja kun hän lennähti tietä alaspäin, heleät hiukset hohtaen kuunvalossa, vanha Maggie, nyyhkien ja kyynelsilmin, oli vielä niin täynnänsä ihmettelyä, ettei hän voinut muuta kuin sanoa: —
"Herra siunatkoon häntä! Näyttää siltä, kuin tuo lapsi ei pelkäisi mitään!"
Nuolen nopeudella kiitäen lehtokujaa alaspäin ja kääntyen Glenville'n tielle, Lily kuuli junan vihellyksen, kun se jätti Verdenton'in pysäyspaikan, ja tiesi, että ainoastaan hänen kylmäverisyydestään ja päättäväisyydestään hänen isänsä henki riippui.