XXXVII LUKU.
Kilparatsastus ajan kanssa.
Se oli ehkä hyvä Lily Servosse'n toimen menestykselle, että jonkun aikaa siitä, kuin hän lähti vaaralliselle retkellensä, hänellä oli kylläksi tekemistä pysyäksensä satulassa sekä hevostansa johdattaessaan ja hallitessaan. Nuori Lollard, jonka ottamista vastaan palvelia oli tehnyt niin vakavia muistutuksia, oli lisännyt isänsä kuuluisaan sukupuuhun emänsä Glencoe-suvun erityiset hyvät avut, jolta hän myöskin oli perinyt mustemman karvan ja nuot syntyperäisen hurjuuden jäljet, jotka ovat omituiset Emancipator'in heimolle. Kummaltakin puolelta hänen verensä oli yhtä puhdas, kuin kilpakenttien suurten kuninkaitten, ja mitä me olemme hänen hurjuudekseen nimittäneet, oli pikemmin liiallista elin-voimaa, kuin taipumusta pahantekoon. Se oli tuo täysi-rodun hevosen hiltymätön halu aina tehdä parastansa, joka saatti hänet kaipaamaan kuolaimia ja poskivitjasia, samalla kuin hänen rotunsa syntyperäinen hyvä äly oli houkutellut häntä vähän edukseen käyttämään tallipoikiensa pelkoa. Sillä huolella, johon ainoastaan oikea hevosrakastaja voi panna arvoa, översti Servosse oli valvonut hänen varttumistaan ja kasvatustaan, toivoen oiva omaisuuksien puolesta hänessä saavansa nähdä isän vertaisen, jollei suorastaan voittajaa. Kaiken muun, paitsi luonnon, suhteen oli hän ollut tyytyväinen huolenpitonsa hedelmiin. Ruumiin-rakennuksen, voiman, nopeuden ja kestäväisyyden puolesta tämä hevonen tarjosi kaikki, mitä kaikkein vaativaisinkin voi toivoa. Estääksensä tätä ainoata puutetta, rajua luontoa, varsinaiseksi viaksi muuttumasta, översti oli asettanut järkähtämättömän säännön, ettei kukaan, paitsi hän itse, saisi ratsastaa sillä. Hänen suuri mieltymyksensä tähän varsaan oli saattanut Lily'n, joka oli perinyt isänsä koko rakkauden tähän jaloon eläimeen, hänen välttämättömissä poissa-oloissaan hyvin tarkasti katsomaan lemmikki-hevosen etua. Pari kolme kertaa oli hän ilman pitkiä puheita pannut semmoisia tallirenkejä pois palveluksesta, jotka olivat laiminlyöneet hänen isänsä käskyjä noudattamasta, ja oli aina pitänyt sääntönä joka päivä käydä isänsä tallissa; niin että, vaikkei hän koskaan ollut ratsastanut sillä, hevonen tunsi sekä hänet että hänen äänensä.
Se oli hyvä hänelle, että näin oli laita; sillä, kun hevonen tuulen tuimuudella täytti eteenpäin, hän tunsi, kuinka voimaton hän oli sitä suitsilla pidättämään. Eikä hän sitä yrittänytkään. Ainoastaan kosketellen sen suuta ja tarkasti katsoen tietä sen edessä, ettei mikään äkkinäinen heitähtyminen oikealle tai vasemmalle arvaamatta hämmästyttäisi sitä, hän istui tyvenenä satulassa ja koetti viihdyttää sitä äänellään.
Pää ojennettuna ja suonikas niska suorana se ammahti pitkin maata, kuten näytti, julmassa, vimmatussa kilpailussa iltatuulen kanssa. Poukkailematta tai ponnistamatta, köykäisesti vaan ja tasaisesti, kuin lentävä haukka, ylhäisesti kasvatettu hevonen pyyhkäisi pitkin mannerta. Penikulma, kaksi, kolme penikulmaa oli kuljettu semmoisessa ajassa, joka olisi tuottanut kunniaa hänen esi-isiensä säilyvälle ominaisuudelle, mutta ei hänen vauhtinsa kuitenkaan ollut vähentynyt. Hän lähestyi nyt sitä virtaa, johon Warrington'in ohitse juokseva pieni joki laski. Kun hän riensi tuota pitkää vietosta alaspäin, joka saatti kaalamolle, koetti hänen ratsastajansa turhaan hillitä hänen juoksuansa. Kuolainten pinnistys ei saanut aikaan muuta, kuin että hevonen levottomasti pudisti päätänsä ja luimisti korviansa. Hän jatkoi vaan loistavaa kulkuansa, kunnes hän saapui ihan virran reunalle. Siinä hän pysähtyi, heitti ylös päätänsä kysyväisesti, kun hän vilkaisi kuohuvaa vettä, jota täysikuu valaisi, katsahti taaksepäin ratsastajansa puoleen ja, saatuaan häneltä kehoittavan sanan, astui uljaasti veteen, viskellen joka askeleella hopeista pärskettä ympärillensä. Lily ei laiminlyönyt tätä tilaisuutta rakentaa likempää ystävyyttä ratsunsa kanssa. Hän taputti hänen niskaansa, kiitti häntä ylenmäärin ja käytti tilaisuutta ohjataksensa häntä, kun hän oli vuoksen syvimmässä kohdassa, kääntäen häntä sinne tänne paljon enemmän kuin oli tarpeellista, ainoastaan totuttaakseen häntä tahtoansa tottelemaan.
Tultuansa toiselle rannalle olisi hän tahtonut melkein heti ruveta jälleen nelistämään; mutta Lily vaati häntä käyden astumaan mäen kukkulalle. Yö alkoi tähän aikaan käydä kylmäksi. Kun tuuli koski häneen kunnaan huipulla, hän muisti, että hän oli heittänyt ympärillensä päähineellä varustetun vedenpitävän viitan. Hän seisautti hevosensa ja, otettuaan hattunsa päästään, kokosi pitkät hiuksensa tukkuun, pani sen päähineesen, jonka hän veti päänsä yli, ja painoi hattunsa sen päälle; sitten hän keräsi ohjakset käteensä ja he jatkoivat matkaansa niillä pitkillä askelilla ja sillä vakavalla kululla, joka on omituinen ylhäisesti kasvatetulle hevoselle, kun hän kokonaan työhönsä taistuu. Pari kolme kertaa tyttö kiinnitti ohjaksia tarkastaaksensa tientunnuksia ja päättääkseen, mitä suuntaa oli mentävä. Toisinaan matka kävi keskeltä saloa, ja häntä säikähytti huuhkan ääni; toisinaan ruohoisten alhojen halki, ja puoli-villit karjut, kavahtaen pesistänsä, pelottivat häntä hetkeksi. Kuu loi kummallisia varjoja hänen ympärillensä; mutta yhä hän pyrki eteenpäin, tuo ainoa ajatus mielessään, että hänen isänsä henki oli vaaran kaupalla ja että hän yksin voi pelastaa hänet. Hän oli kirjoittanut äidillensä, että tämä lähtisi takaisin Verdenton'iin ja telegrafeeraisi isälle; mutta ei hän pannut mitään toivoa siihen. Kuinka hän vapisi joka tienhaarassa tuolla jylseällä ja huonosti viitotulla maantiellä, peläten, että hän poikkeisi oikealle, missä hänen olisi pitänyt poiketa vasemmalle, ja sillä tapaa kadottaisi kalliita, arvaamattoman kalliita hetkiä! Kuinka hänen sydämensä sykki ilosta, kun hän tuli johonkuhun tuttuun paikkaan! Ja koko tämän ajan hänen sydämensä oli täynnä riehuvaa rukousta. Välisti se pulppusi hänen huultensa yli hellissä, katkonaisissa sanoissa.
"Isä! Isä, rakas isä!" hän huusi kirkkaalle, hiljaiselle yölle, joka vallitsi ylt'ympäri; ja silloin kyyneleet puhkesivat värisevien silmäluomien alta ja juoksivat virtoina hänen kauniita poskiansa alaspäin. Hän pusersi kättänsä sydäntänsä kohden, kun hänestä näytti, niinkuin joku punaisemman valon säde olisi leimahtanut pohjoisen taivaan poikki, ja hän ajatteli sitä kauheata tulipaloa, joka raivoisi ja hohtaisi samalla ilmanrannalla, jos hän ei kerkeisi oikeaan aikaan tuomaan vaaran varoitusta. Kuinka hänen sydämensä tykki kiitollisuudesta, kun hän nelisten ratsasti pitkin yhtä jättiläis-tammien puistoa eräässä tienhaarassa, jossa hän muisti jonakuna päivänä pysähtyneensä isänsä kanssa! Isä oli kertonut hänelle, että siinä oltiin puoli-matkassa Glenville'sta Warrington'iin. Hän oli juottanut heidän hevosiansa siellä; ja Lily muisti jokaisen sanan siitä hauskasta leikkipuheesta, jota isä piti hänen kanssaan heidän kotiin ratsastaessaan. Oliko kukaan koskaan ennen ollut niin rakas, niin hellä isä! Kyyneleet tulivat taas; mutta hän pakoitti niitä takaisin puoli-ehdottomalla naurulla: "ei nyt, ei nyt!" hän lausui. "Ei; eikä ollenkaan. Ne eivät saa ollenkaan tulla; sillä minä tahdon pelastaa hänet. Oi Jumala, auta minua! Minä olen vaan heikko tyttö. Miksi tuo kirje tuli niin myöhään? Mutta minä tahdon pelastaa hänet! Auta minua, taivas! — johdata ja auta!"
Hän katsoi kelloansa, kun hän tuli esiin tammien varjosta, ja, pitäessään taulua ylös kuunvaloa vastaan, päästi ilonhuudon. Se oli juuri yli yhdeksän. Hänellä oli vielä tunti, ja puoli matkaa oli kuljettu puolessa tätä aikaa. Hän ei ensinkään pelännyt hevosensa puolesta. Pyrkien nyt eteenpäin sitä notkuvaa laukkaa, johon se rupesi milloin hyvänsä tien luonto taikka ratsastajan mieli sitä vaati, se ei näyttänyt mitään väsymyksen merkkiä. Kun se heitti päänsä puolelle taikka toiselle, ikäänkuin kysyäkseen, saisiko se yhä painaa eteenpäin, Lily näki sen mustien silmien säihkyvän perin tottuneen kilvanjuoksian tulta. Sen ohuet sieraimet olivat siirollaan; mutta hengitys oli säännöllinen ja täysi. Lily ei ollut edes kiireessään ja pelossaan unhottanut isän antamia opetuksia; vaan niin pian, kuin hän pystyi ohjaamaan hevostansa, oli hän pidättänyt sitä ja pakoittanut sitä säästämään voimiansa. Hänen mielensä reipastui näitä havaitessaan. Hän myöskin lauloi kappaleen riemulaulua, kun Lollard samosi keskeltä korkeata kuusikkoa, valkoinen hietavaippa levitettynä jalkojen alle. Kuusien haju tunki hänen sieraimiinsa ja sen kanssa pyhäsavun muisto ja tämä johdatti hänen mieleensä hänen lapsuutensa hymnit. Idän Tähti, Betlehemin Lapsi, Suuri Vapahtaja — kaikki vierivät hänen hurmautuneen näkönsä ohitse; ja sitten tuli tuo arvaamattoman kallis lupaus: "minä en hylkää sinua enkä jätä".
Eteenpäin, yhä eteenpäin urhea hevonen kantoi häntä uupumattomilla jäsenillään. Puoli jälellä olevaa taivalta on nyt suoritettu, ja hän saapuu yhteen paikkaan, jossa tie haaraantuu, ei yhtäälle, vaan neljäänne. Se oli keskellä tasaista vanhaa ketoa, joka nyt oli peitetty tiheällä näreiköllä. Tuuheain, vehreäin puitten välitse käy valkoisia polkuja, jotka pyrkivät kaikille suunnille ja joilla ei ole mitään muuta nähtävää eroitusta, kuin niitten yli lankeavien varjojen tiheys tai lukuisuus. Hän koettaa ajatella, mikä näistä monesta risteilevästä tiestä johdattaa hänet määräpaikkaansa. Hän koettaa tuota ja sitten tätä muutamia askelia, tutkii tähtiä voidaksensa päättää, missä päin Glenville sijaitsee, ja on melkein jo valinnut ensimmäisen oikealla kädellä, kun hän kuulee äänen, joka muuttaa veren jääksi hänen suonissaan.
Kimeä vihellys soi vasemmalta — kerta, kahdesti, kolmasti — ja sitten siihen vastataan etupuoliselta tieltä. Siinä on kaksi muutakin tietä. Oi Jumala! jospa hän vaan tietäisi, kumpaako mennä! Hän tuntee varsin hyvin näitten signaalien tarkoituksen. Hän on kuullut ne ennen. Naamioitetut kavaljeerit lähenevät häntä joka taholta; ja ikäänkuin kivettyneenä hän istuu hevosellansa kirkkaassa kuutamassa eikä voi valita.
Hän ei ajattele itseään. Hän ei pelkää omasta puolestansa; mutta häntä on valloittanut kauhea, hervaiseva tunto, että hän on hukassa, ettei hän tiedä, mikä tie vie niitten luo, joita hän tahtoo pelastaa; ja samaan aikaan tulee se varma vakuutus, että erehdys olisi onnettomuus. Hänellä on nyt ainoastaan kaksi tietä valittavana, koska hän on kuullut nuot turmiolliset signaalit vasemmalta ja etupuolelta; mutta kuinka paljon riippuu tästä vaalista! "Se on varmaan tämä", hän sanoo itsellensä; ja sitä sanoessaan tulee tuo mieltä vääntävä vakuutus: "ei, ei, se on tuo toinen!" Hän kuulee hevoskavioin kapsetta etupuoliselta tieltä, vasemmalta ja nyt myöskin siltä, joka kääntyy suoraan oikealle. Toiselta toiselle vihellys soi — räikeät, lyhyet signaalit. Sydän kuolee hänen rinnassaan. Hän on pysähtynyt suoraan vihollisen kokouspaikkaan. He ovat kaikki hänen ympärillänsä. Yritys nyt ratsastaa tietä taikka toista on selvä syökseminen perikatoon.
Hän heräsi huumauksestaan, kun ensimäinen ratsumies tuli näkyviin, ja kiitti Jumalaa mustasta hevosestaan ja värittömästä puvustaan. Hän käytäytti nuoren Lollard'in niitten sakeain näreitten keskelle, jotka kasvoivat noitten molempien teitten välillä, joista hän tiesi täytyvänsä valita, käänsi päänsä taaksepäin tienristiä kohden, veti revolverinsa, nojasi hevosen niskaa vastaan ja tirkisteli ylitsensä riippuvien oksien välitse. Hän taputti hevosensa päätä ja kehoitti sitä kuiskaamalla pysymään hiljallensa.
Tuskin hän oli asettunut piiloon, ennen kuin tuo aukea ala risteilevien teitten ympärillä oli vireä valepukuisista ratsumiehistä. Hän saatti vilaukselta nähdä heidän haamunsa, kun hän katseli versastuvien lehvien lomitse. Kolme miestä saapui sille tielle, joka juoksi oikealle siitä paikasta, jossa hän seisoi. He olivat tuskin viisi askelta siitä kohdasta, jossa hän, huohottaen, mutta päättäväisenä, makasi hevosellaan, joka ei liikuttanut jäntärettäkään. Kerran se oli hirnunut, ennenkuin he tulivat niin likelle; mutta siellä oli niin paljon hirnuvia ja korskuvia hevosia, ettei kukaan ollut pitänyt siitä vaaria. Hän muisti pienen pullon, jonka Maggie oli pannut hänen plakkariinsa. Siinä oli whiskey'ta.[98] Hän pisti revolverin vyöhönsä, veti esiin pullon, avasi sen, kaatoi vähän sen sisällöstä käteensä, ja, nojauten eteenpäin, hieroi sillä hevosen turpaa. Sen ei tehnyt enää mieli hirnua.
Yksi häntä lähellä seisovista miehistä puhui.
"Gentlemanit, minä olen Itäinen komentaja leirissä n:o 5 Pultovan maakunnassa".
"Ja minä leirissä n:o 8 Wayne'ssa".
"Ja minä n:ossa 12 Sevier'issa".
"Te olette ne miehet, joita odotin tapaavani täällä," lausui ensimmäinen.
"Meitä on käsketty antamaan tietoja teille", vastasivat toiset.
"Tämä on siis Bentley'n Tienristeys, arvaan minä?"
"Niin on".
"Neljä penikulmaa Glenville'sta, luullakseni?"
"Sillä vaiheella", sanoi joku muu.
"Me jätämme tämän tien noin puolentoista penikulmaa tästä paikasta?"
"Aivan niin, ja lähdemme maantietä myöten jokitielle".
"Kuinka pitkältä on joki-tielle tätä rataa myöten?"
"Ei täyttä viittä penikulmaa".
"Kello on nyt noin puolivälissä kymmenen; meillä ei siis ole mitään kiirettä. Kuinka monta miestä on teillä kummallakin?"
"Kaksi neljättä n:o 8:sta".
"Yksi neljättä n:o 12:sta".
"Minulla on itselläni neljäkymmentä. Onko teille ilmoitettu, mikä työ on edessämme?"
"Ei sanaakaan".
"Olemmeko aivan turvassa täällä?"
"Olen antanut vartioida teitä päivän laskusta asti", vastasi joku. "Minä itse tulin juuri etelästä päin, ei kymmentä minutiakaan ennenkuin annoitte signaalin".
"Ah! minä luulin kuulevani hevosen kulkevan tuolla tiellä".
"Joko se, jota odotamme, on lähtenyt Verdenton'ista?"
"Sanansaattaja Glenville'sta kertoo, että hän on junassa carpet-baggeri
Servosse'n kanssa".
"Matkalla kotiin hänen kanssaan?"
"Niin".
"Päätös ei koske Servosse'a?"
"Ei".
"Minä en ole suuresti mieltynyt tähän toimeen enkä huolisi mennä nimen-omaista käskyä ulommaksi. Mitä te siitä arvelette?" johdattaja kysyi.
"Eikö meidän olisi parempi sanoa, että päätös koskee molempia?" joku kysyi.
"Minä en voi sitä tehdä", lausui johtaja vakavasti.
"Te muistatte sääntömme", arveli kolmas — "kun retkikunta on järjestetty eri leirien jäsenistä, se muodostakoon leirin, joka määrää oman toimensa; ja kaikki asiat, jotka kuuluvat semmoiseen tehtävään, jota komentava johtaja katsoo soveliaaksi asettaa sen päätettäväksi, ratkaiskoon äänten enemmistö. Minusta olisi parempi jättää tämä leirin päätettäväksi".
"Minä yhdyn teihin", lausui johtaja. "Mutta ennenkuin sen teemme, ryypätkäämme ryyppy".
Hän veti esiin pullon ja kaikki ottivat osaa sen sisältöön. Tämän jälkeen he palasivat teitten risteys-paikkaan, nousivat hevostensa selkään ja johdattaja komensi: "vaaria!"
Miehet asettuivat likemmäksi toisiaan, ja sitten kaikki olivat ääneti. Silloin johtaja lausui sanoilla, joita vapiseva tyttö selvästi kuuli: —
"Gentlemanit, me olemme kokoontuneet tänne Rockford'in maakunnan asianmukaisesti järjestetyn leirin juhlallisesta ja oikein vahvistetusta päätöksestä heidän puolestansa panemaan toimeen käskymme ankaraa rangaistusta Thomas Denton'in suhteen semmoisella tavalla ja keinolla, kuin siinä tarkemmin määrätään. Tämä ikävä velvollisuus on tietysti täytettävä niin, kuin totisten miesten sopii. Meille on kuitenkin annettu tieto, että sanotun Denton'in seurassa on siihen aikaan, jolloin meidän on määrä vangita hänet, toinen kuuluisa radikaali, jonka kaikki hyvin tunnette, översti Comfort Servosse. Meidän käskymme ei ulotu häneen; ja minä jätän nyt teidän päätettäväksenne kysymyksen: 'miten on hänen suhteensa meneteltävä?'".
Hetken aikaa kuului huminaa joukossa.
Joku reipas-ääninen toveri arveli huolettomasti, että hänen mielestään heidän olisi paras odottaa, siksi kuin olivat saaneet jäniksensä, ennenkuin rupesivat sitä keittämään. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kuin joku joukkio luuli saaneensa översti Servosse'n käsiinsä; mutta he eivät olleet vielä haitanneet hiustakaan hänen päässään.
Johtaja komensi: "järjestystä!" ja joku apu-komentaja esitteli, että sama tuomio langetettaisiin Servosse'lle, kuin sanotulle Denton'illekin. Sitten käytiin äänestämään. Kaikki puollustivat esitystä, paitsi tuo korkea-ääninen nuori mies, joka oli puhunut ennen ja joka nyt pontevasti sanoi: —
"Ei, äidin-äitini kautta! Minä en suostu kenenkään tappamiseen! Minä tahdon ilmoittaa teille, gentlemanit, ettei se ole mikään hupainen eikä turvallinen toimi. Ennenkuin tiedämmekään, juoksemme kaikki niskamme nuoraan. Tämä on, gentlemanit, mitä me sivistyneissä ja kristityissä maissa sanomme murhaksi!"
"Järjestystä!" huusi komentaja.
"Oh, teidän ei tarvitse kiljua minulle!" vastasi nuori mies pelottomasti. "Minä en huoli kenestäkään teistä enkä teistä kaikistakaan yhteensä. Mel. Gurney ja minä tulimme vaan tänne muutamien ystävien sijaan, jotka eivät voineet noudattaa kutsumusta — me emme ole sidotut jäämään, mutta minä arvaan, että sentään seuraan teitä. Minä en kuitenkaan paljon pidä siitä, ja jos se rupeaa vielä enemmän inhottamaan minua, lähden tieheni. Siihen te saatte luottaa!"
"Jos liikahdatte paikaltanne", lausui johtaja vakaasti, "lennätän luodin lävitsenne".
"Oho, menkäät hiiteen!" vastasi toinen. "Ettehän vaan luule voivanne tuolla tavalla pelottaa yhtä vanhoista Louisiana'n Tiikereistä,[99] vai kuinka? Katsokaat tänne, Jake Carver," hän jatkoi, vetäen esiin ison merisoturinrevolverin ja tyvenesti virittäen hanaa, "älkäät yrittäkö semmoista pientä peliä minun kanssani, sillä, jos sitä teette, ehkä useamman kuin yhden meidän läpi voi kiikarilla kurkistella, ennenkuin se on loppunut".
Nyt syntyi melkoinen häiriö; ja revolveri valmiiksi viritettynä kädessään Lily käänsi hevosensa ja ratsasti varovasti sille tielle, joka oli ilmoitettu Glenville'en vieväksi, Juuri kun hänen hevosensa astui tälle tielle, joku ulkoneva oksa tarttui hänen hattuunsa ja nytkäisi sen pois ynnä vedenpitävän viitan päähineen, että hänen hiuksensa jälleen soljuivat alas olkapäille. Kiihtymyksessään hän tuskin huomasi tätä seikkaa, ja vaikka hän olisi huomannutkin, hän ei olisi voinut pysähtyä sitä auttamaan. Hän piti hevostansa varjopuolella ja huomiota välttääkseen antoi sen kävellä niin paljon kuin mahdollista ruohossa, tarkasti katsellen joka puolelle, olisiko joitakuita yksityisiä Klan'in jäseniä jossakin. Hän oli tällä tapaa kulkenut noin puolentoista sataa kyynärää, kun hän joutui johonkin tienpolveen ja näki istuvan edessään kuutamossa valepukuisen ratsumiehen, ilmeisesti jonkun etuvartian, joka oli asetettu sinne katsomaan, ettei kukaan arvaamatta pääsisi leiriin. Hän katseli toista tietä päin, mutta kääntyi juuri tällä hetkellä ja, epäselvästi nähden Lily'n siimeksessä, huusi heti: —
"Ken siellä? seis!"
He eivät olleet kahtakymmentä kyynärää toisistaan. Nuori Lollard vapisi maltittomuudesta kireäksi vedettyjen ohjasten alla. Lily ajatteli isäänsä puoleksi rukoillen, puoleksi uljaillen, kumartui eteenpäin, hevosen niskan yli ja kiinnitti itseänsä lujasti satulaan, joka jäntäre jännitettynä kuin harppaukseen hankkivan tiikerin. Melkein ennenkuin sanat olivat päässeet etuvartian suusta, oli Lily kannustanut Nuorta Lollard'ia ja ammahti kuin nuoli kirkkaasen kuunvaloon suoraan mustaa, verhottua ratsumiestä kohden.
"Hyvä Jumala!" tämä huusi hämmästyneenä äkkiä ilmestyneestä haamusta.
Lily oli silmänräpäyksessä aivan likellä häntä. Kuului laukaus; ratsumiehen säikähtynyt hevonen kavahti tien syrjälle, ja kehoittaen Nuorta Lollard'ia panemaan viimeisiä voimiansa liikkeelle Lily lensi tietä alaspäin Glenville'a kohden. Hän kuuli hälinää takaansa — huutoja ja pari kolme laukausta. Yhä, yhä hän riensi eteenpäin. Hän tunsi nyt jokaisen jalan edessään olevasta tiestä. Hän katsoi taaksepäin ja näki vainoojiensa parveilevan esiin metsästä kuunvaloon. Juuri silloin hän oli varjossa. Penikulma, kaksi penikulmaa oli kuljettu. Hän pidätti hevostansa kuunnellakseen. Hän kuuli hevosen kavionkapseen tulevan erästä mäkeä alaspäin, jonka hän juuri oli suorittanut, kun hänen uljas ratsunsa kantoi häntä melkein vähentymättömällä nopeudella vastapäistä rinnettä ylöspäin. Hirveässä mielenliikutuksessakin hän nauroi jo vaan sitä ajatusta, että joku yrittäisi häntä yllättämään.
"Ratsut virkeät heill' olla saa seuratakseen,
Virkkoi nuor' Lochinvar,"
hän hyräili, kun hän taputteli Nuoren Lollard'in ojennettua kaulaa. Tultuaan mäen huipulle hän kääntyi satulassa, pitkät hiukset virtaillen taaksepäin kuutamossa, niinkuin kultainen baneeri, ja näki yksinäisen ratsumiehen vastapäisellä rinteellä; sitten hän asettui entiseen asemaansa ja kulki mäen yli. Ratsumies pysähtyi, kun Lily syöksähti näkyvistä, ja tuokion perästä kääntyi takaisin ja kohtasi pian koko leirin, joka nyt täydessä järjestyksessä laukaten ratsasti esiin, kolkkona ja äänettömänä kuin sallimus itse. Komentaja seisattui, kun he tapasivat palaavan etuvartian.
"Mitä se oli?" hän kysyi nopeasti.
"Ei mitään", vastasi vartia huolettomasti. "Minä istuin tuolla tienpolvessa ja tarkastin revolveriani, kun kani juoksi tien poikki ja säpsähytti tammaani. Se hypähti, ja pistooli laukesi. Luoti riipasi vasenta käsivarttani, etten voinut pitää ohjaksia; ja vähällä oli, ettei hevoseni olisi vienyt minua Glenville'en, ennenkuin sain sen seisautetuksi".
"Hyvä, että siinä oli kaikki", sanoi komentaja, huoaten huojennuksesta.
"Paljonko se teitä vioitti?"
"Noh, en voine tuota kättä tätä nykyä suurin käyttää".
Kiireinen tutkinto osotti tämän todeksi, ja reipas-ääninen nuori mies valittiin saattamaan häntä johonkin turvalliseen paikkaan hoidettavaksi sillä välin kuin toiset lähtivät kauheata työtänsä toimittamaan.
* * * * *
Verdenton'in juna oli saapunut Glenville'en ja lähtenyt sieltä. Tulleet matkustajat olivat jaetut keskenään kilpaileville hotelleille, kantajat olivat korjanneet heidän kapineensa, ja agentti[100] astui juuri konttooriinsa, kun vaahdolla peitetty hevonen, sieraimet veressä ja silmät palavina, selässä nuori tyttö, jolla oli kalpeat, kiinteät kasvot ja kauniit, häilyvät hiukset, töyttäsi asemapaikkaan.
"Tuomari Denton!" ratsastaja huusi.
Agentti ei ehtinyt kuin viitata kädellänsä ja tyttö oli jo kiitänyt vaunuja kohden, jotka nopeasti ajoivat pois asemapaikasta ja juuri nähtiin kylätien käännöksessä.
"Isä, isä!" huusi lapsekas ääni, kun hän syöksähti eteenpäin.
Pelästyneet kasvot katsahtivat taaksepäin vaunuista ja silmänräpäyksessä Comfort Servosse seisoi rientävän ratsun tiellä.
"Ho, Lollard!" hän huusi äänellä, joka vieri uneen vaipuneen kaupungin yli, niinkuin torven toitotus.
Hämmästynyt hevonen käännähti syrjälle ja seisahtui ikäänkuin kiveksi muuttuneena, samalla kuin Lily taintuen kaatui isänsä syliin. Kun hän jälleen tointui, kumartui isä hänen ylitsensä, semmoinen katse silmissä, jota tytär ei koskaan unohda.