KYMMENES LUKU.
Piiritys.
Hän laaksot vuoret oli valtoihinsa saanut.
Vuorelta kaupunkia katsomast' ei laannut.
Hän ukkos' pilvet käski laittaa kiirehin
Ja yöllä viedä nuolineen luo kaupungin.
Heraskov.
Lähestyessämme Orenburgia näimme joukon vankeja, joilta tukka oli ajettu pois ja joiden kasvot olivat typistetyt pyövelin pihdeillä. He tekivät työtä varustusten luona, linnan invalidien vartioimina. Muutamat kuljettivat käsirattailla ulos soraa vallihaudasta, toiset kaivoivat; vallilla kantoivat muuraajat tiiliä ja korjailivat kaupungin muuria. Portilla pysäyttivät meitä vartijat, vaatien meiltä passejamme. Kersantti, kuultuansa tulleeni Belogorin linnasta, saattoi minut suoraan kenraalin asuntoon.
Minä tapasin hänet puutarhassa. Hän tarkasteli syksytuulten paljastamia omenapuita ja vanhan puutarhurin avulla kietoi niitä lämpimiin olkiin. Hänen kasvonsa osoittivat levollisuutta, terveyttä ja hyväntahtoisuutta. Hän tuli iloiseksi, nähtyään minut, ja rupesi tiedustelemaan kauheita tapauksia, joissa minä olin ollut läsnä. Minä kerroin hänelle kaikki. Ukko kuunteli minua tarkasti, karsien puista kuivia oksia.
— "Mironov parka!" sanoi hän, kun olin lopettanut surulliset uutiseni. "Sääli minun on häntä: hän oli hyvä upseeri; madame Mironov oli myöskin hyvä rouva, ja osasi suolata sieniä niin vallan mainiosti! Entäs Masha, kapteenin tytär!"
Minä vastasin hänen jääneen linnaan papin rouvan hoitoon.
— "Ai, ai, ai!" arveli kenraali. "Se on paha, oikein paha. Rosvojen disciplini ei ole luotettava. Mitenkähän käy siellä tyttö paran?"
Minä virkoin, että Belogorin linnaan on lyhyt matka ja että herra kenraali arvattavasti viipymättä lähettää sinne sotaväkeä pelastamaan poloisia asukkaita. Kenraali pyöritteli päätään epäileväisen näköisenä.
— "Saa nähdä, saa nähdä", sanoi hän. "Kyllä on aikaa meillä vielä siitä haastella. Tulepas tänään meille juomaan teetä: tänään pidetään luonani sotaneuvottelu. Sinä saatat antaa meille varmoja tietoja Pugatshev roistosta ja hänen sotaväestään. Nyt saat mennä lepäämään".
Minä menin minulle toimitettuun asuntoon, jossa Saveljitsh jo oli puuhailemassa, ja maltittomana odottelin määrättyä aikaa. Lukijan on helppo arvata, etten suinkaan saattanut jäädä pois neuvottelusta, joka niin läheisesti koski kohtaloani. Määrättynä hetkenä olin kenraalin luona.
Siellä tapasin erään kaupungin-virkamiehen, muistaakseni tullin hoitajan, lihavan punaposkisen ukon, kiiltävässä kauhtanassa. Hän rupesi minulta kyselemään Ivan Kusmitshista, sanoen häntä kummikseen,[6] ja usein keskeytti puhettani täydentävillä kysymyksillä ja opettavaisilla muistutuksilla, jotka osoittivat, että hän, vaikk'ei ollutkaan taitava sota-asioissa, kumminkin oli älykäs ja huomaavainen mies. Sillä välin tulivat muutkin kutsutut. Sittenkuin kaikki olivat istuneet ja saaneet kupillisen teetä, ilmoitti kenraali selvästi ja tarkasti, mikä asia hänellä oli.
— "Nyt, hyvät herrat", jatkoi hän, "täytyy päättää, mihin asemaan meidän on asettuminen kapinallisten suhteen: ahdistavaanko vai puolustavaanko. Kumpaisellakin on omat etunsa ja hankaluutensa. Ahdistaen on meillä enemmin toivoa saada vihollinen piammiten kukistetuksi; puolustava asema sen sijaan on varmempi ja turvallisempi. Ruvetkaamme äänestämään laillisessa järjestyksessä, se on: alkaen virka-arvoltansa nuorimmasta. Herra vänrikki!" sanoi hän, kääntyen minuun; "suvaitkaa lausua mielipiteenne".
Minä nousin ja, kuvattuani lyhyesti Pugatshevin ja hänen joukkonsa, lausuin vakuutuksella, että valekeisarin olisi mahdoton kestää säännöllistä ahdistusta.
Minun mielipiteeni herätti virka-miehissä ilmeistä tyytymättömyyttä.
Heidän mielestään se oli nuoren miehen huimapäisyyttä ja julkeutta.
Nousi nurinaa ja kuulin selvään, kuinka joku puoli-ääneen lausui:
"poikanulikka". Kenraali kääntyi minuun ja sanoi myhähtäen:
— "Herra vänrikki! Sotaneuvotteluissa tavallisesti ensiksi puolustetaan ahdistus-asemaa: se on laillinen järjestys. Jatkakaamme äänestystä. Herra kollegin-neuvos! Mitä te sanotte?"
Ukko kiiltävässä kauttanassa joi kiireesti loppuun lasinsa, johon oli ollut sekoitettu jommoinenkin määrä rommia, ja vastasi kenraalille:
— "Minä arvelen, teidän ylhäisyytenne, ett'ei meidän pitäisi ottaa ahdistavaa asemaa eikä puolustavaakaan".
— "Mitenkäs sitten, herra kollegin-neuvos?" kysyi kummastuen kenraali. "Sota-taktiikeissa ei ole muita keinoja: joko ahdistetaan tai puolustetaan…"
— "Teidän ylhäisyytenne, toimikaa lahjomalla".
— "Hi-hi-hi! Tuumanne on kyllä älykäs. Lahjominen on taktiikissa sallittu, ja me koetamme käyttää hyödyksi teidän neuvoanne. Saattaa luvata rosvon päästä noin 70 ruplaa, kenties satakin … sekreeti-summasta".
— "Ja silloin", keskeytti tullinhoitaja, "tahdon olla kirgisiläinen pässi enkä kollegin-neuvos, jos nuo ryövärit eivät tuo päällikköänsä, kädet ja jalat nuorissa".
— "Siitä sopii vielä tuumailla ja keskustella", vastasi kenraali. "Mutta täytyy, kaikissa tapauksissa ryhtyä sotatoimiinkin. Hyvät herrat, lausukaa ajatuksenne laillisessa järjestyksessä!"
Kaikki mielipiteet olivat ihan ristiriitaisia minun ajatukseni kanssa. Kaikki virkamiehet puhuivat kuinka sotajoukko oli epäluotettava, kuinka pitäisi olla varovainen ynnä muuta sellaista. Kaikki olivat yksimielisiä siinä, että viisaampaahan on pysyä tykkien suojassa kivisen muurin takana kuin hakea aseitten onnea avonaisella kentällä. Kenraali, kuultuaan kaikkien lausunnot, puhalsi tuhan pois piipustaan ja sanoi:
— "Hyvät herrat! Minun täytyy sanoa, että minä puolestani yhdyn kaikin puolin herra vänrikin mielipiteesen: sillä se ajatus perustakse kaikkiin taktiikin sääntöihin, ja taktiiki se melkein aina pitää ahdistus-asemaa parempana kuin puolustus-asemaa".
Hän pysähtyi ja rupesi panemaan piippuunsa. Itserakkauteni riemuitsi. Ylpeästi katsahdin virkamiehiin, jotka kuiskuttelivat keskenään, nähtävästi tyytymättöminä ja rauhattomina.
— "Mutta, hyvät herrat", jatkoi hän, huoaten ja puhaltaen samassa sakean savupilven, "minä en uskalla yksinäni ottaa päälleni niin suurta edesvastausta, koska asia koskee Hänen Keisarillisen Majesteetinsa, Armollisen Keisarinnani minulle uskottujen maakuntain turvallisuutta. Minä niin muodoin suostun enemmistön mielipiteesen, jonka mukaan on päätetty, että kaikista viisainta ja turvallisinta on odottaa kaupungin sisässä piiritystä ja torjua vihollisen rynnäkköä tykistöllä ja uloshyökkäyksillä".
Virkamiehet vuorostansa katsahtivat minuun pilkallisesti. Neuvosto hajosi. Minä en saattanut olla surkuttelematta kunnioitettavaa sotilasta, joka, vastoin omaa vakuutustansa, päätti seurata tietämättömäin ja kokemattomain mielipiteitä.
Muutamia päiviä tämän merkillisen neuvottelun jälkeen saimme tietää, että Pugatshev, lupauksensa mukaan, läheni Orenburgia. Minä näin kapinallisten sotajoukon kaupungin muurilta. Minun mielestäni oli se kasvanut kymmenkertaiseksi sitten viime rynnäkön, jonka minä olin nähnyt. Heillä oli myös tykistö, jonka Pugatshev oli ottanut pienistä valloittamistansa linnoista. Muistaen neuvoston päätöstä, saatoin ennustaa pitkällistä piiritystä, ja olin vähällä itkeä harmista.
En rupea kuvailemaan Orenburgin piiritystä, joka on historian tehtävä eikä perheellisten muistelmain. Sanon vaan lyhyesti, että tämä piiritys, paikkakunnan päällystön varomattomuudesta, oli turmiollinen kaupungin väestölle, joka sai kärsiä nälkää ja kaikenlaista kurjuutta. Helppo on arvata, että elämä Orenburgissa oli mitä tukalinta. Kaikki alakuloisina odottelivat ratkaisevaa hetkeä; kaikki valittivat kalleutta, joka olikin kauhea. Asukkaat tottuivat tykin luoteihin, joita putoeli heidän pihoilleen; eivätpä enää Pugatshevin rynnäkötkään kiihoittaneet yleisön uteliaisuutta. Minä olin nääntyä ikävästä. Aika kului. Kirjeitä Belogorin linnasta en saanut. Kaikki tiet olivat suljetut. Eroni Maria Ivanovnasta rupesi tuntumaan kovin tuskalliselta. Epätietoisuus hänen kohtalostansa vaivasi minua. Ainoana huvituksenani olivat partioretket. Minulla oli Pugatshevin lahjoittama hevonen, joka sai osan vähäisestä ruoastani ja jonka selässä joka päivä läksin kedolle vaihtamaan laukauksia Pugatshevin partiolaisten kanssa. Näissä ampuilemisissa tavallisesti pääsivät voitolle rosvot, jotka olivat hyvin syötetyitä, hyvin juotetuita ja hyvillä hevosilla varustettuja. Kaupungin heikko ratsuväki ei voinut heitä kukistaa. Joskus läksi ulos myöskin meidän näljistynyt jalkaväkemme; mutta lumen paljous esti sitä menestyksellä toimimasta hajallaan olevia partiolaisia vastaan. Turhaan pauhasi tykistö kaupungin valleilta; kedolla se taas vaipui lumeen, josta nääntyneitten hevosten oli vaikea saada sitä liikkeelle. Semmoista oli meidän sodankäyntimme. Ja tätä sanoivat Orenburgin virkamiehet varovaisuudeksi ja viisaudeksi!
Kerran, kun minun oli onnistunut hajoittaa ja ajaa pakosalle jotenkin suuri joukko, tapasin kasakan, joka oli jäänyt tovereistansa jäljelle; olin jo lyödä häntä turkkilaisella sapelillani, kun hän äkkiä otti lakin pois päästään ja huudahti:
— "Hyvää päivää, Pietari Andreitsh! Mitä kuuluu?"
Minä katsahdin häneen ja tunsin hänessä entisen kasakkaimme ala-upseerin. Minä ihastuin suuresti.
— "Hyvää päivää, Maksimitsh", vastasin minä. "Milloinka
Belogorista?"
— "Vasta eilen läksin sieltä, Pietari Andreitsh. Minulla on teille kirje".
— "Missä se on?" huusin säpsähtäen.
— "Täällä se on", vastasi Maksimitsh, pistäen kätensä poveen. "Lupasin
Palashkalle toimittaa sen teille tavalla tai toisella".
Hän antoi minulle kokoon käärityn paperin, kannusti samalla hevostansa ja ajoi pois. Vavisten avasin kirjeen ja luin seuraavat rivit:
"Jumala näki hyväksi ottaa minulta yht'aikaa isän ja äidin: maailmassa ei ole minulla sukulaisia eikä ystäviä. Käännyn senvuoksi teidän puoleenne, tietäen teidän aina harrastaneen parastani ja olevan valmis auttamaan jokaista. Suokoon Jumala, että tämä kirje jollakin tavoin tulisi käsiinne! Maksimitsh on luvannut sen toimittaa teille. Palashkalle oli Maksimitsh myös kertonut, näkevänsä teitä usein uloshyökkäyksillä ja että te ette ollenkaan säästä itseänne ettekä muistele niitä, jotka kyyneliä vuodattaen rukoilevat edestänne Jumalaa. Kauan aikaa olin tautivuoteella, mutta kun olin parantunut, niin Aleksei Ivanitsh, joka on täällä päällikkönä isä vainajani sijassa, pakoitti isä Gerasimin antamaan minut hänen huostaansa, uhaten Pugatshevin rangaistuksella. Minä asun meidän talossamme vartioituna. Aleksei Ivanitsh vaatii minua vaimoksensa. Hän sanoo pelastaneensa henkeni, salattuaan Akulina Pamfilovnan petoksen, tämä kun oli sanonut heille, että minä olen hänen veljensä tytär. Mutta minä mieluummin kuolen kuin menen semmoiselle miehelle kuin Aleksei Ivanitsh on. Hän kohtelee minua hyvin kovasti ja uhkaa, jos en muuta päätöstäni ja suostu tulemaan hänen vaimoksensa, viedä minut leiriin Pugatshevin luo, ja silloin, sanoo hän, käy teille niinkuin Lisaveta Harlovallekin. Minä pyysin Aleksei Ivanitshilta ajatus-aikaa. Hän lupasi odottaa vielä kolme päivää, mutta jos en minä kolmen päivän perästä ole hänen vaimonsa, niin ei minun ole mitään armoa odottaminen. Hyvä Pietari Andreitsh! Te olette ainoa ystäväni; auttakaa minua! Pyytäkää kenraalia ja kaikkia päälliköitä, että lähettävät tänne pian puolustusväkeä ja tulkaa itsekin, jos mahdollista.
Teille aina nöyrä orpo parka
Maria Mironov".
Luettuani tämän kirjeen olin vähällä tulla hulluksi. Minä läksin kaupunkiin, armottomasti kannustaen hevostani. Tiellä koettelin keksiä jos jotakin keinoa, pelastaakseni tyttö parkaa, mutta en voinut keksiä mitään. Tultuani kaupunkiin, menin heti kohta kenraalin luo ja syöksyin hänen kamariinsa.
Kenraali käveli edes takaisin huoneessaan, poltellen merenvahaista piippuaan. Nähtyään minut, hän pysähtyi. Ulkonäköni kaiketi hämmästytti häntä; hän kysyi osaa-ottavasti, mikä oli syynä minun äkilliseen ilmaumiseeni.
— "Teidän ylhäisyytenne", sanoin hänelle; "minä tulen teidän luoksenne kuin oman isäni; Jumalan tähden älkää hylätkö pyyntöäni: asia koskee koko elämäni onnea".
— "Mitä nyt?" kysyi ukko hämmästyen. "Mitä minun pitää tehdä? Puhu!"
— "Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle komppania sotamiehiä ja viisikymmentä kasakkaa ja päästäkää minut puhdistamaan Belogorin linnaa".
Kenraali katsoi minuun tarkasti, luullen kai minun tulleen hulluksi (ja tuskinpa hän niin aivan väärässä olikaan).
— "Mitenkä? Puhdistaako Belogorin linnaa?" sanoi hän viimein.
— "Minä takaan, että se onnistuu", vastasin minä kiihkeänä. "Sallikaa vaan minun mennä".
— "Ei maar, nuori mies", sanoi hän, päätään pyöritellen. "Kun on näin pitkä distanssi, niin vihollinen saattaa helposti katkaista teidän kommunikationinne strategillisen pääpunktin kanssa ja voittaa teidät kokonaan. Katkaista kommunikationi…"
Minä säikähdin, huomattuani hänen kiintyneen sotaselityksiin, ja kiirehdin keskeyttämään hänet.
— "Kapteeni Mironovin tyttäreltä", sanoin, "olen vast'ikään saanut kirjeen; hän pyytää apua. Shvabrin pakoittaa häntä tulemaan vaimoksensa".
— "Tosiaankin! Oh, tuo Shvabrin on oikein suuri Schelm (lurjus), ja jos hän puuttuu käsiini, niin käsken tuomita hänet 24:ssä tunnissa, ja me ammumme hänet linnan rinta-varustuksella! Mutta siksi malttia, malttia!…"
— "Malttia!" huusin raivoissani. "Hän sillä välin nai Maria
Ivanovnan!…"
— "Hoo!" vastasi kenraali. "Se ei ole vaarallista: parempi on hänen toistaiseksi olla Shvabrinin vaimona, Shvabrin saattaa suojella häntä; sitten kuin Shvabrin on ammuttu, niin Jumala antaa hänelle toisia sulhasia. Kauniiden leskien ei tarvitse kauan odottaa tyttöinä, se on minä tarkoitan, että nuori leski saa miehen pikemmin kuin tyttö".
— "Ennen menen kuolemaan", kiljasin vimmastuneena, "ennen kuolen kuin annan hänet Shvabrinille!"
— "Ta-ta-ta!" sanoi ukko. "Nyt minä ymmärrän: sinä, näen mä, olet rakastunut Maria Ivanovnaan. No, se on aivan toinen asia. Mies parka! Mutta minä en kumminkaan saata antaa sinulle komppaniaa ja 50 kasakkaa. Tämä ekspeditioni olisi varomattomuutta; minä en voi ottaa siitä edesvastausta päälleni".
Minä olin muserrettu; minä jouduin epätoivoon. Äkkiä iski ajatus mieleeni; mikä se oli, sen saa lukija tietää seuraavasta luvusta, kuten vanhat romaanin kirjoittajat sanovat.