YHDEKSÄS LUKU.
Ero.
Suloist' oli kohtaella
Sua oma armahain:
Nyt kun eron hetki lyöpi,
Särkee suru rintoain.
Heraskov.
Rummun ääni herätti minut varhain seuraavana aamuna. Minä menin torille. Pugatshevin joukkoja tunkeili lähellä hirsipuuta, jossa vielä eiliset uhrit olivat riippuamassa. Kasakat olivat hevosten selässä, sotamiehet kivääreissä. Liput liehuivat. Muutamia tykkejä, joiden joukossa tunsin meidänkin tykkimme, oli asetettu siirtolaveteille. Kaikki linnan asukkaatkin olivat kokouneet tänne, odotellen Pugatshevia. Kapteenin-asunnon portaiden edessä piti kasakka suitsista kaunista valkoista hevosta, kirgisiläistä rotua. Minä hain silmilläni kapteenin rouvan ruumista. Se oli viety sivummalle ja katettu niinimatolla. Viimein astui Pugatshev porstuasta. Väki otti lakit päästä pois. Hän pysähtyi kuistille ja tervehti kaikkia. Yksi vanhimmista toi hänen eteensä pussillisen vaskirahoja, joita Pugatshev sitten rupesi kahmaloittain viskelemään kansan sekaan. Väki huutaen riensi niitä poimimaan, ja tulipa siinä kolauksia niin saaduiksi kuin annetuiksikin. Pugatshevin ympärille kokoontuivat hänen pääliittolaisensa; niiden joukossa näin Shvabrininkin. Meidän katseemme kohtasivat toisiansa; minun katseessani oli hänellä luettavana inhoa, hän kääntyi minusta pois, luotuaan minuun silmäyksen täynnä tulisinta vihaa ja teeskeltyä ivaa. Pugatshev, nähtyään minut väen joukossa, nyykäytti minulle päätään ja kutsui minut luoksensa.
— "Kuules", sanoi hän, "mene heti kohta Orenburgiin ja ilmoita minun nimessäni kuvernöörille ja kaikille kenraaleille, että odottaisivat minua sinne viikon päästä. Kehoita heitä ottamaan minua vastaan lapsellisella rakkaudella ja kuuliaisuudella; muutoin uhkaa heitä kova rangaistus. Onnea matkallesi, herra upseeri!"
Kääntyen sitten kansan puoleen ja osoittaen Shvabrinia, hän lausui:
— "Tässä on teille, lapset, uusi päällikkö. Totelkaa häntä kaikissa, hän puolestaan vastaa teistä ja linnasta".
Minä kauhistuin: Shvabrin on tehty linnanpäälliköksi; Maria Ivanovna jää hänen valtaansa! Taivas, mitenkä hänen käy! — Pugatshev astui kuistilta alas. Hevonen talutettiin hänen luoksensa. Hän hyppäsi nopeasti satulaan, odottamatta kasakoita, jotka yrittivät nostaa häntä.
Samassa huomasin, että väen joukosta astuu esiin Saveljitsh, menee Pugatshevin luokse ja antaa hänelle paperin. Minä en saattanut ymmärtää, mitä tuo olisi, — "Mitäs tämä on?" kysyi Pugatshev mahtavasti. — "Suvaitsepas lukea, kyllä se siinä seisoo", vastasi Saveljitsh.
Pugatshev otti paperin ja katseli sitä kauan aikaa hyvin painavan näköisenä.
— "Sinä kirjoitat niin kummallisesti", sanoi hän viimein. "Meidän kirkkaat silmämme eivät saa tästä mitään selvää. Missä ylimmäinen sihteerini?"
Nuori sukkela mies korpraalin univormussa riensi Pugatshevin luo.
— "Lue ääneen", sanoi valekeisari, antaen hänelle paperin.
Minä olin kovin utelias saamaan tietoa siitä, mitä ukolla oli kirjoittamista Pugatsheville. Ylimmäinen sihteeri rupesi ääneensä lukemaan tavaten:
— "Kaksi aamunuttua, toinen pumpulinen, toinen kirjava silkkinen, — 6 ruplaa".
— "Mitäs tämä merkitsee?" kysäsi Pugatshev, rypistäen kulmakarvojaan.
— "Suvaitsepa luettaa edemmäs", vastasi Saveljitsh tyyneesti.
Ylimmäinen sihteeri jatkoi:
— "Univormu hienosta viheriästä verasta — 7 ruplaa".
— "Valkoiset verkahousut — 5 ruplaa".
— "Kaksitoista paitaa Hollannin palttinasta manshettien kanssa — 10 ruplaa".
— "Tee-serviisi — 2 ruplaa 50 kopekkaa…"
— "Mitä loruja?" keskeytti Pugatshev. "Mitä nuo tee-serviisit ja housut manshettien kanssa minua liikuttavat?"
Saveljitsh rykäsi ja rupesi selittelemään.
— "Se on näethän, luettelo herran tavaroista, jotka nuo rosvot ovat varastaneet…"
— "Mitkä rosvot?" kysäsi Pugatshev suuttuneena.
— "Ai, suo anteeksi", vastasi Saveljitsh. "Rosvoja ne eivät olleetkaan, vaan sinun väkeäsi. Ne ne meiltä ovat vieneet kaikki tyyni. Älä suutu: kompastuu hevonenkin neljän jalan juostessa. Suvaitse kuulla loppuun asti".
— "Lue loppuun", käski Pugatshev.
Sihteeri jatkoi:
— "Kattuunainen peite, toinen peite villainen ja pumpulilla topattu — 4 ruplaa."
— "Ketunnahkainen turkki, päällys sinertävästä ratinista, — 40 ruplaa."
— "Ja sitten vielä jäniksen-nahkainen turkki, joka lahjoitettiin kestikievarissa sinun armollesi, — 15 ruplaa."
— "Mitä hittoja!" kiljasi Pugatshev ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.
Minä säikähdin Saveljitsh paran tähden. Hän yritti ruveta tarkempiin selityksiin, mutta Pugatshev keskeytti hänet.
— "Kuinka sinä rohkenet tulla eteemme mokomilla turhilla asioilla!" kiljasi hän, siepaten paperin sihteerin käsistä ja heittäen sen Saveljitshin silmille. "Tuhma ukko! Tavarat on otettu: suuri vika! Sinun pitäisi, sen vanha kanto, iki-päiväsi rukoilla minun ja väkeni edestä Jumalaa siitä, ett'ei sinua herroinesi ole vedetty samaan hirsipuuhun, missä muutkin uppiniskaiset roikkuvat… Jäniksen-nahkainen turkki! Tiedätkös, että minä nyljetän sinut elävältä turkikseksi?"
— "Kuinka suvaitset vaan", vastasi Saveljitsh, "mutta minä olen palvelija, minä, ja minun tulee vastata isäntäni tavaroista".
Pugatshev oli nähtävästi jalomielisellä tuulella. Hän kääntyi ja läksi
pois sanaakaan enää sanomatta. Shvabrin ja vanhimmat seurasivat häntä.
Joukko astui ulos linnasta järjestyksessä. Väki meni saattamaan
Pugatshevia.
Minä jäin torille kahden kesken Saveljitshin kanssa. Ukko piteli vielä käsissään luetteloansa, katsellen sitä syvimmällä surumielisyydellä.
Nähtyään kuinka hyvissä kirjoissa minä olin Pugatsheville, oli hän päättänyt käyttää tätä seikkaa hyödykseen; mutta ukon älykäs tuuma ei onnistunut. Minä yritin ruveta torumaan häntä liiallisesta uutteruudesta, mutta purskahdin nauramaan.
— "Naura vaan, herra", sanoi Saveljitsh, "naura vaan, mutta kun taas pitää ruveta uutta taloutta kuntoon panemaan, niin saas nähdä, naurattaakohan silloin".
Minä riensin pappilaan, tavatakseni Maria Ivanovnaa. Papin rouva tuli vastaani, tuoden surullisia sanomia. Yöllä oli Maria Ivanovna sairastunut kovaan kuumeesen. Hän makasi tautivuoteella ja houraili. Papin rouva saattoi minut hänen huoneesensa. Minä astuin hiljaa hänen vuoteensa viereen ja hämmästyin, nähtyäni kuinka hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Sairas ei tuntenut minua. Kauan seisoin hänen edessänsä; en kuullut isä Gerasimia enkä hänen hyväntahtoista vaimoansakaan, jotka lienevät koettaneet lohdutella minua. Synkkiä ajatuksia aaltoeli mielessäni. Köyhän turvattoman orvon tila, keskellä raakoja kapinallisia, oma voimattomuuteni, — ne minua peloittivat. Shvabrin, Shvabrin se enemmin harmitti minua. Saatuaan vallan Pugatshevilta, päästyään päälliköksi linnaan, jossa oli tämä tyttö parka, hänen vihansa viaton esine, hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mitä minun oli tekeminen? Miten saatoin auttaa häntä? Miten saisin hänet pelastetuksi pahan miehen käsistä? Yksi keino oli jäljellä: minä päätin heti lähteä Orenburgiin, jouduttaakseni Belogorin linnan vapauttamista ja, mahdollisuutta myöten, itsekin olla siinä osallinen. Minä sanoin jäähyväiset papille ja Akulina Pamfilovnalle, hartaasti pyytäen heitä pitämään huolta hänestä, jota jo pidin vaimonani. Minä otin tyttö paran käden ja suutelin sitä, kastellen sitä kyynelilläni.
— "Hyvästi", sanoi minulle papin rouva, saattaen minua; "hyvästi, Pietari Andreitsh. Kenties tapaamme toisiamme parempina aikoina. Älkää unohtako meitä, kirjoittakaa meille useammin. Maria Ivanovna paralla ei nyt enää ole mitään muuta lohdutusta eikä muuta suojelijaa kuin te".
Tultuani torille pysähdyin hetkiseksi, katsahdin hirsipuuhun, kumarsin sille ja läksin linnasta Orenburgin tietä myöten, luopumattoman Saveljitshin seurassa.
Minä kuljin ajatuksissani, kun äkkiä kuulin takanani kovan töminän. Katsahdin taakseni ja näin kasakan ajavan linnasta, pitäen bashkirilaista hevosta suitsista ja viittoen minulle. Minä pysähdyin ja tunsin hänessä kohta entisen kasakkaimme ala-upseerin. Tultuaan kohdalleni, hyppäsi hän alas hevosensa selästä ja annettuaan toisen hevosen suitset minun käteeni, sanoi:
— "Herra upseeri! Meidän isämme lahjoittaa teille hevosen ja oman turkkinsa", (satulaan oli sidottu lammasnahkainen turkki). "Ja sitten vielä", lisäsi hän, änkyttäen, "lahjoittaa hän teille … puoli ruplaa rahoja … mutta minä pudotin ne tielle … suokaa anteeksi".
Saveljitsh katsahti häneen karsaasti ja jupisi:
— "Pudotit tielle! Mikäs sitten povessasi kilisee? Hävytön!"
— "Jaa niin povessaniko?" vastasi kasakka, vähääkään hämmästymättä. "Mitäs nyt, ukko kulta, ajatteletkaan? Marhaminta siellä vaan on eikä rahat".
— "Hyvä se", sanoin minä, lopettaen toran. "Kiitä puolestani sitä, joka sinut lähetti; koeta nyt löytää kadottamasi rahat tieltä ja ota ne vaivoistasi".
— "Suuri kiitos, paljo kiitoksia!" vastasi kasakka, kääntäen hevosensa. "Ikäni rukoilen Jumalaa puolestanne".
Hän läksi ajamaan takaisin linnaan, pidellen toisella kädellä poveansa, ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä. Minä panin turkin päälleni, nousin hevosen selkään, asettaen Saveljitshin taakseni.
— "Näes nyt", puhui ukko, "enpäs turhan päiten antanutkaan anomuskirjaa rosvolle: omatunto lie ruvennut kalvamaan. Bashkirilainen tamman rämä ja lammasnahkainen turkki tosin eivät maksa puoltakaan sitä, mitä konnat meiltä veivät ja mitä sinä itse hänelle annoit, mutta lisänähän rikka rokassa".