NELJÄS LUKU.
Kaksintaistelu.
— Olkoon menneeks! Ota posituuri,
Saat nähdä kuinka lävistän sun kohta juuri.
Knjashnin.
Kului muutamia viikkoja, ja oloni Belogorin linnassa rupesi tuntumaan hauskalle, jopa miellyttävällekin. Kapteenin talossa kohdeltiin minua kuin sukulaista. Isäntä ja emäntä olivat kunnioitettavia ihmisiä. Ivan Kusmitsh, joka oli tullut upseeriksi sotamiehestä, oli sivistymätön, mutta suora ja kunnon mies. Vaimonsa hallitsi häntä kokonaan, ja tuosta hänen huolettomuutensa. Vasilisa Jegorovna piti virka-asioitakin omiin taloustoimiin kuuluviksi ja hallitsi linnaa kuin omaa pientä taloansakin. Maria Ivanovna jonkun ajan kuluttua ei enää ujostellut minua. Me tutustuimme. Minä huomasin hänen olevan järkevän, hellän tytön. Tietämättänikin kiinnyin minä tuohon hyvään perheesen, jopa Ivan Ignatjitsh'iinkin, toissilmäiseen luutnanttiin, jonka Shvabrin kertoi pitävän jotakin salaista yhteyttä Vasilisa Jegorovnan kanssa, vaikkei tuossa panettelussa ollut vähääkään totta.
Minä tehtiin upseeriksi. Palvelus ei minua rasittanut. Jumalan suojelemassa linnassa ei ollut katselmuksia, ei harjoituksia, ei vahdissa oloja. Kapteeni omasta halustaan joskus opetti sotamiehiänsä, mutta ei voinut vielä saada sitäkään heidän päähänsä, kumpiko puoli on oikea, kumpi vasen. Shvabrinilla oli muutamia franskalaisia kirjoja. Minä rupesin lukemaan, ja minussa heräsi halu kirjallisuuteen. Aamusilla minä luin, harjoittelin kääntämistä, joskus koettelin sepittää runojakin. Päivällisellä olin melkein aina linnanpäällikön luona, jossa tavallisesti viivyin iltaan saakka. Sinne tuli toisinaan iltasella myös pappi, isä Gerasim, vaimonsa Akulina Pamfilovnan kanssa, joka oli parahin uutisten-posti koko paikkakunnassa. Aleksei Ivanitsh Shvabrinia kohtasin tietysti joka päivä; mutta yhä ikävämmältä rupesi minusta tuntumaan seurustelu hänen kanssaan. Hänen alituiset pilkkapuheensa kapteenin perheestä olivat minulle vastenmielisiä, varsinkin hänen pahanilkiset muistutuksensa Maria Ivanovnasta. Muuta seuraa linnassa ei ollut, mutta muuta en toivonutkaan.
Ennustukset eivät käyneet toteen. Bashkirit eivät tehneet kapinata. Rauha vallitsi linnamme ympärillä. Mutta sovun rikkoi äkkiä eripuraisuus.
Mainitsin jo harrastaneeni kirjallisuutta. Runoni, vasta-alkajan kokeiksi, olivat jommoisiakin, ja runoilija Aleksander Petrovitsh Sumarokov joitakuita vuosia jälkeenpäin kiitteli niitä paljonkin. Kerran sain sepittäneeksi runon, johon itse olin hyvin tyytyväinen. Kirjoittajat, kuten tiedetään, joskus, saadakseen muka neuvoja, etsivät suosiollista kuulijata. Niinpä minäkin, kirjoitettuani runoni uudestaan, vein sen Shvabrinille, hän kun koko linnassa oli ainoa, joka kykeni arvostamaan runoteosta. Pienen esipuheen jälkeen otin taskusta vihkoni ja luin hänelle seuraavan sepityksen:
Lemmen aatost' tukahduttain,
Koitan häntä unohtaa.
Mashaa vältellen mä tahdon
Vapauteni saavuttaa.
Mutta silmät, sini silmät
Aina ovat edessäin,
Ne ne hurmoksiin mun saavat,
Rauhan poistaa mielestäin.
Kun sä kuulet nämä tuskat,
Sääli, Masha, mua oi!
Sinä herätit muu henkiin,
Muut ei pelastaa mua voi.
— "Mitä arvelet tästä?" kysäsin Shvabrinilta, odottaen kiitosta, kuin minulle välttämättömästi tulevaa veroa. Mutta suureksi harmikseni Shvabrin, muutoin aina kohtelias, arveli, ettei laulustani ole mihinkään.
Samassa otti hän kädestäni vihon ja rupesi armottomasti ivaamaan mitä katkerimmalla tavalla jok'ainoata värssyä. Minä sieppasin vihkoni pois hänen kädestään ja sanoin, ett'en enää elämäpäivänäni näytä hänelle runojani. Shvabrin naurahti.
— "Saa nähdä", sanoi hän, "pidätkös sanasi. Runoilijoille on tarpeen kuulija niin kuin Ivan Kusmitshille viinaryyppy päivällispöydässä. Mutta kuka tuo Masha on, joka on sun rauhas poistanut ja saattanut sinut tuskaan? Eiköhän vaan ole Maria Ivanovna?"
— "Se ei ole sinun asias", vastasin minä närkästyen, "oli kuka hyvään.
Minä en pyydä sinun neuvojasi enkä arvelujasi".
— "Oho! Itserakas runoilija ja kaino rakastaja!" jatkoi Shvabrin, yhä enemmin suututtaen minua; "mutta kuulepas ystävällistä neuvoa: jos tahdot onnistua, niin älä sinä toimi runoilla".
— "Herra! Mitä merkitsee tämä? Selitä!"
— "Kernaasti. Se merkitsee, että jos tahdot Masha Mironovnaa tavata hämärissä, niin älä kirjoita hänelle runoja, vaan lahjoita hänelle pari korvarenkaita".
Vereni kuohahti.
— "Ja miksi semmoista luulet?" kysyin, tuskin jaksaen pidättää suuttumustani.
— "Siksi vaan", vastasi hän, pirullisesti naurahtaen, "että kokemuksesta jo tunnen hänen luontonsa ja tapansa".
— "Sinä valehtelet, konna!" huusin minä vihan vimmassa; "sinä valehtelet hävyttömästi!"
Shvabrinin kasvot muuttuivat.
— "Tämä ei jää kostamatta", sanoi hän, tarttuen käteeni. "Minä tahdon tyydytystä".
— "Milloin vaan tahdot", vastasin minä, ihastuneena.
Tällöin olisin ollut valmis repimään hänet.
Minä läksin samassa Ivan Ignatjitshin luo ja tapasin hänet neula kädessä: hän näet oli saanut käskyn kapteenin rouvalta pujottaa sieniä rihmalle, kuivattaviksi talven varalta.
— "Kas niin! Pietari Andreitsh!" sanoi hän, nähtyänsä minut. "Mistä matka, uskallan kysyä?"
Minä muutamilla sanoilla kerroin, että olin riitaunut Aleksei Ivanitshin kanssa ja tulin nyt pyytämään häntä, Ivan Ignatjitshia, sekundantikseni. Ivan Ignatjitsh kuunteli minua tarkasti, tuijottaen minuun toisella silmällään.
— "Vai niin", sanoi hän; "te sanoitte aikovanne pistää Aleksei
Ivanitshin kuolijaksi ja tahdotte minua siihen vieraaksi mieheksi?
Niinkö, uskallan kysyä?"
— "Niin juuri".
— "No mutta, Pietari Andreitsh! Mitäs te nyt meinaatte! Te olette riitaantuneet Aleksei Ivanitshin kanssa? Entä sitten? Hän sanoi teille pahasti, sanokaa te kahta pahemmasti; hän antoi teitä suuta vasten, vetäkää te häntä korvalle ja toiselle ja vielä kerran ja olkaa sitten erillänne. Kyllä me teidät sovitamme sitten. Mutta onkos tuo nyt laitaa, uskallan kysyä, että pistetään oma lähimmäinen kuolijaksi! Ja jospa te vaikka pistäisittekin hänet kuolijaksi, niin se ei vielä mitään, minäkään en pidä Aleksei Ivanovitshista, Jumala hänen kanssaan. Mutta aatelkaas, jos hän pistää teidät puhki! Miltäs se sitten näyttää? kukas silloin voitolle tulee, uskallan kysyä?"
Ukon järkevät tuumat eivät saaneet minua horjumaan. Minä pysyin päätöksessäni.
— "Kuinka tahdotte", sanoi Ivan Ignatjitsh; "tehkää mitä haluttaa. Mutta mitäs siihen vierasta-miestä tarvitaan? Ihmiset tappelevat, — no onpa tuo sitten katseltava, uskallan kysyä! Olen minä, Jumalan kiitos, tapellut Ruotsalaisten sekä Turkkilaisten kanssa: olen jos jotakin nähnyt".
Minä koetin hänelle selittää sekundantin velvollisuudet, mutta ukko ei ymmärtänyt minua millään muotoa.
— "Kuinka tahdotte", jatkoi hän, "jos minun kerran tulee sekaantua asiaan, niin menen Ivan Kusmitshin luokse, ilmoitan hänelle, viran puolesta, että linnassa on tekeillä hirveitä asioita, jotka sotivat kruunun etuja vastaan, jonka vuoksi herra kapteenia pyydetään ryhtymään tarpeenmukaisiin toimiin…"
Minä säikähdin ja rupesin pyytämään, ettei Ivan Ignatjitsh puhuisi koko asiasta mitään kapteenille. Töin tuskin sain hänet suostumaan. Hän lupasi viimein sanallansa, ja minä läksin pois.
Illan vietin tavallisuuden mukaan kapteenin talossa. Koetin olla iloinen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jott'en herättäisi huomiota ja välttääkseni ikäviä kyselmyksiä; mutta minun täytyy tunnustaa, että minulta puuttui se kylmäverisyys, josta tavallisesti kerskailevat muut, ollessaan samassa tilaisuudessa kuin minä silloin. Tänä iltana olin hyvin hellätuntoinen ja sydämmellinen. Maria Ivanovna miellytti minua entistä enemmin. Minä tunsin liikutusta, ajatellessani, että näen häntä kenties viimeisen kerran. Shvabrin tuli myös sinne. Minä otin hänet sivulle ja kerroin hänelle keskusteluni Ivan Ignatjitshin kanssa.
— "Mitä me sekundanteilla teemme?" sanoi hän kuivakiskoisesti, "tulemme toimeen ilman niitäkin".
Me päätimme taistella heinäpielesten takana, jotka olivat linnan vieressä, ja suostuimme tulemaan sinne seuraavana aamuna kello kuusi. Me puhelimme, nähtävästi, niin ystävällisesti, että Ivan Ignatjitsh ei malttanut olla vaiti.
— "Kas niin", sanoi hän tyytyväisenä, "huono sopu on parempi hyvää riitaa".
— "Mitä, mitä te sanoitte, Ivan Ignatjitsh?" kysyi kapteenin rouva, joka istui nurkassa, korttia pannen; "en oikein kuullut".
Ivan Ignatjitsh, huomattuaan minun osoittavan paheksumista ja muistettuaan lupauksensa, kävi hämille eikä tiennyt mitä vastata. Shvabrin auttoi häntä pulasta:
— "Ivan Ignatjitsh", sanoi hän, "on hyvillään meidän sovinnostamme".
— "Kenenkäs kanssa sinä, veikkoseni, riitaannuit?"
— "Riitaannuimme vaan ja kovastikin Pietari Andreitshin kanssa".
— "Mistä asiasta?"
— "Joutavasta; laulusta vaan, Vasilisa Jegorovna".
— "No onpas syytä! Laulusta!… Mitenkäs se tapahtui?…"
— "Näin se tapahtui: Pietari Andreitsh oli tuonoin sepittänyt runon ja rupesi tänään laulamaan sitä minulle, minä sitä vastoin aloin vetää omaa lauluani:
Kapteenin tyttö, kapteenin tyttö!
Tätä sun on muistamista:
Yöllä yksin kuljeskella
Varsin on vaarallista.
Siitä syntyi riita. Pietari Andreitsh oli jo vähällä suuttua, mutta arveli sitten, että onhan kullakin lupa laulaa, mitä haluttaa. Sen pituinen koko juttu".
Shvabrinin hävyttömyys oli saada minut vimmastumaan; mutta ei kukaan, paitsi minua, ymmärtänyt hänen törkeitä viittauksiaan, ainakaan ei kiinnittänyt niihin huomiota kukaan. Lauluista kääntyi puhe runoilijoihin, ja linnanpäällikkö arveli, että kaikki runoilijat ovat hulivili-väkeä ja juopporatteja, ja kaikessa ystävällisyydessä kehoitti minua hylkäämään runoilemisen, se kun on vastoin palvelusta ja sitä paitsi semmoinen asia, josta ei lähde mitään hyvää.
Shvabrinin läsnä-olo oli minulle vastenmielistä. Pian sanoin jäähyväiset ja läksin kotiani. Siellä tarkastin miekkani, koetin sen kärkeä ja kävin maata, käskettyäni Saveljitshin herättämään minua kello kuusi.
Huomenna määrättyyn aikaan olin jo heinäpielesten takana odottamassa vastustajaani. Pian tuli hänkin.
— "Tänne saattaa tulla ihmisiä", sanoi hän, "kiiruhtakaamme!"
Me riisuimme nutut ja vedimme miekat tupesta. Samassa ilmaantui heinäpieleksen takaa äkkiä Ivan Ignatjitsh ja viisi kuusi invalidia. Hän vaati meitä kapteenin luokse. Me tottelimme, vaikka harmittikin. Sotamiehet kävivät ympärillemme, ja me läksimme kulkemaan Ivan Ignatjitshin perässä, joka johdatti meitä kuin mitä juhlakulkuetta, marssien ihmeteltävällä arvokkaisuudella.
Me astuimme linnanpäällikön taloon. Ivan Ignatjitsh avasi ovet ja juhlallisesti julisti: "täällä ovat!" Vasilisa Jegorovna tuli vastaamme.
— "Hyvät ihmiset!" huudahti hän. "Mitäs tämä merkitsee? Aiotteko meidän linnassa tehdä miesmurhia? Ivan Kusmitsh, pane heidät heti kohta arestiin! Pietari Andreitsh! Aleksei Ivanitsh! antakaa tänne miekkanne, pian, pian! Palashka, vie liiteriin nämä miekat! Pietari Andreitsh! En olisi luullut tuommoista sinusta; ettes häpee! Toista se on Aleksei Ivanitshin laita: hän on miesmurhan ennenkin tehnyt ja siitä syystä kaartista pois pantu; hän sitä paitsi ei Jumalatakaan usko; mutta sinä, mutta sinä!"
Ivan Kusmitsh oli aivan samaa mieltä kuin hänen vaimonsakin ja lisäili vaan: "Niin näetkös, Vasilisa Jegorovna puhuu totta: kaksintaistelut ovat kielletyt sotalaissakin."
Sillä välin Palashka otti miekat ja vei ne liiteriin. Minä en saattanut olla naurahtamatta. Shvabrin säilytti arvokkaisuutensa.
"Kaikella kunnioituksella teitä kohtaan", sanoi hän kapteenin rouvalle, "sallikaa minun huomauttaa, että te tarpeettomasti pauhaatte, tuomitessanne meitä. Antakaa se Ivan Kusmitshin haltuun, se on hänen asiansa".
— "Hyvät ihmiset", huudahti rouva; "eikös mies ja vaimo ole yksi ruumis ja yksi sielu? Ivan Kusmitsh! Mitäs vitkailet? Pane heidät heti kohta eri nurkkiin vedelle ja leivälle, että hulluus kyllä karisee päästä; ja määrätköön heille isä Gerasim kirkonrangaistuksen, jotta rukoilisivat anteeksi Jumalalta ja tekisivät katumuksen ihmisten edessä".
Ivan Kusmitsh ei tiennyt mitä tehdä. Maria Ivanovna oli tavattoman kalpea. Vähitellen myrsky tyyntyi; kapteenin rouva rauhoittui ja pakoitti meidät suutelemaan toistamme. Palashka toi meille miekat takaisin. Me läksimme kapteenin luota nähtävästi sovitettuina. Ivan Ignatjitsh saattoi meitä.
— "Eikö teidän ole häpeä", sanoin minä äkäisesti hänelle; "kun menitte kantelemaan meidän päällemme kapteenille, vaikka lupasitte olla vaiti!"
— "Minä vannon, etten ole sanaakaan sanonut Ivan Kusmitsh'ille",
vakuutti ukko. "Vasilisa Jegorovna sai minulta urkituksi koko asian.
Hän se ryhtyikin toimiin, kapteenin tietämättä. Muutoin kiittäkäämme
Jumalaa, että kaikki päättyi näin hyvin".
Sen sanottuaan meni hän kotiansa. Shvabrin ja minä jäimme kahden kesken.
— "Tähän se ei pääty", sanoin minä.
— "Ei suinkaan", vastasi Shvabrin; "te vastaatte minulle verellänne röyhkeydestänne; mutta luultavasti pidetään meitä nyt silmällä. Täytyy teeskennellä muutamia päiviä. Hyvästi".
Palattuani linnanpäällikön taloon, istahdin tapani mukaan Maria Ivanovnan viereen. Ivan Kusmitsh oli lähtenyt ulos; Vasilisa Jegorovna oli talous-toimissa. Me puhelimme hiljaa. Maria Ivanovna torui minua hellästi levottomuudesta, johon hänet oli saattanut minun riitani Shvabrinin kanssa.
— "Olin aivan pyörtyä", sanoi hän, "kuultuani, että aiotte taistella miekoilla. Kuinka kummallisia nuo miehet ovat! Yhdestä ainoasta sanasta, jonka he viikon kuluttua varmaankin unohtaisivat, ovat he valmiit taistelemaan ja uhraamaan ei ainoastaan elämänsä, vaan omantuntonsa ja niiden onnen, jotka… Mutta minä olen vakuutettu, että te ette ole riidan alkaja. Varmaankin oli Aleksei Ivanitsh syypää".
— "Minkästähden te niin luulette, Maria Ivanovna?"
— "Niin vaan… Hän on semmoinen pilkkakirves! Minä en rakasta Aleksei Ivanitshia. Hän inhottaa minua, mutta kumma kyllä: en soisi millään muotoa, ett'en minä olisi hänelle mieliin. Siitä olisin niin kovin levoton".
— "Kuinka luulette, Maria Ivanovna: oletteko hänelle mieliin vai ettekö?"
Maria Ivanovna punastui.
— "Luulisin…" sanoi hän, "kyllä se niin taitaa olla".
— "Mistä sen päätätte?"
— "Hän on kosinut minua".
— "Kosinut? Hänkö kosinut teitä? Milloin?"
— "Viime vuonna, pari kuukautta ennen teidän tuloanne".
— "Ja te kielsitte?"
— "Näettekös, kyllähän Aleksei Ivanitsh on viisas mies ja suurta sukua ja varakas; mutta kun ajattelen, että minun tulisi vihkimisen jälkeen suudella häntä kaikkien nähden … niin en! en tässä maailmassa!"
Maria Ivanovnan sanat avasivat silmäni ja selittivät monta seikkaa. Minä ymmärsin nyt, minkätähden Shvabrin alinomaa oli puhunut pahaa hänestä. Nähtävästi oli hän huomannut meidän molemman-puolisen myötätuntoisuutemme ja koetti eroittaa meitä. Hänen sanansa, joista me olimme riitaantuneet, näyttivät minusta nyt entistä ilkeämmille, ne kun eivät olleet pelkkää törkeätä ja sopimatonta ivaa, vaan ennakolta mietittyä parjausta. Entistä palavammaksi kävi haluni saada rangaista julkeata parjaajaa, ja maltittomana odottelin vaan sopivaa tilaisuutta.
Kauan minun ei huolinut odottaa. Samana päivänä, sepitellessäni elegiaa ja pureskellessani kynää, loppusointua odotellen, kolkutti Shvabrin akkunaani. Minä heitin pois kynän, otin miekkani ja läksin ulos.
— "Mitäpäs viivyttelemisestä?" sanoi Shvabrin minulle; "nyt ei meitä kukaan huomaa. Lähtekää joen rannalle, siellä ei meitä häiritä".
Me läksimme sanaakaan puhumatta. Laskettuamme alas jyrkkää polkua, pysähdyimme aivan joen rannalle ja vedimme miekat. Shvabrin oli taitavampi minua, — minä sitä vastoin väkevämpi ja rohkeampi. Monsieur Beaupré, joka ennen oli ollut sotamiehenä, oli antanut minulle muutamia tunteja miekkailussa, ja nepä nyt käytin hyödykseni. Shvabrin ei ollut luullut saavansa minussa niin ankaraa vastustajaa. Pitkään aikaan emme saaneet tehneeksi toisillemme mitään vahinkoa; viimein, huomattuani Shvabrinin rupeavan väsymään, aloin minä kovemmin ahdistaa ja pakoitin hänet jo melkein veteen. Samassa kuulin kovasti lausuttavan nimeäni. Minä katsahdin taakseni ja huomasin Saveljitshin, joka juoksi luokseni polkua myöten… Samassa tunsin kipeän piston rinnassani, alapuolella oikeata olkapäätä; minä kaaduin hermotonna maahan.