VIIDES LUKU.
Rakkaus.
Oi sä tyttö, tyttö kaunoinen!
Älä nuorra mene miehelään;
Kysy, tyttönen, isält, äidiltä,
Isält', äidiltä, sukulaisilta;
Hanki ymmärrystä ja taitoa,
Hanki taitoa, myötäjäisiä.
Kansanlaulu.
Mua paremman jos saat, unohdat mun,
Mua huonomman jos saat, mua muistat.
Samoin.
Toinnuttuani en saanut hyvään aikaan ajatuksiani kokoon enkä ymmärtänyt kuinka laitani oli. Minä makasin vuoteella oudossa kamarissa ja tunsin olevani hyvin heikko. Edessäni seisoi Saveljitsh kynttilä kädessä. Joku päästeli varovasti siteitä, jotka olivat pingoitetut rinnan ja olkapään yli. Vähitellen tulin tuntoihini. Muistin kaksintaistelun ja arvasin saaneeni haavan. Samassa narahti ovi.
— "Kuinka on?" kuiskasi ääni, joka saattoi minut vapisemaan.
— "Aina vaan kuin ennenkin", vastasi Saveljitsh huoaten; "tunnotonna vaan nyt jo viidettä vuorokautta".
Yritin kääntyä, mutten jaksanut.
— "Missä olen? ketä täällä on?" sain töin tuskin kysyneeksi.
Maria Ivanovna tuli vuoteeni ääreen ja kumartui ylitseni.
— "Kuinka jaksatte?" kysyi hän.
— "Kiitoksia", vastasin heikolla äänellä. "Tekö siinä, Maria Ivanovna?
Sanokaas…"
En jaksanut muuta. Saveljitsh parkasi ilosta, joka kuvautui hänen kasvoillaankin.
— "Tointuipas, tointuipas!" toisteli hän. "Kiitos taivaan suurelle Luojalle! Voi Pietari Andreitsh! kylläpä säikäytit sä minua! Onkos laitaa: nyt jo viides vuorokausi!"
Maria Ivanovna keskeytti hänet.
— "Älä puhele paljoa sairaan kanssa", sanoi hän. "Hän on vielä heikkona". Sen sanottuaan Maria Ivanovna läksi, sulkien hiljalleen oven mennessänsä.
Ajatukseni aaltoilivat sinne tänne, Niin muodoin olin kapteenin huoneessa; Maria Ivanovna kävi minua katsomassa. Minä yritin kysyä jotakin Saveljitshilta, mutta ukko rupesi pyörittämään päätänsä ja tukki korvansa. Minä harmissani ummistin silmäni ja pian nukuin.
Herättyäni kutsuin Saveljitshia, mutta sen sijaan näin edessäni Maria Ivanovnan; hänen enkelin-omainen äänensä minua tervehti. En osaa kuvailla suloista tunnetta, joka minut tässä silmänräpäyksessä valtasi. Minä otin hänen kätensä ja nostin sen huulilleni, vuodattaen liikutuksen kyyneleitä. Masha ei ottanut kättään pois … ja yht'äkkiä hänen huulensa kajasivat poskeeni ja minä tunsin niiden palavan, raikkaan suudelman. Suoneni kuohahtivat.
— "Armas Maria Ivanovna", lausuin hänelle; "tule vaimokseni, tee minut onnelliseksi".
— "Rauhoittukaa, herran tähden!" sanoi hän äkkiä, irroittaen kätensä. "Tilanne on vielä vaarallinen: haava saattaa aueta. Säästäkää itseänne edes minun tähteni".
Sen sanottuansa meni hän pois, jätettyään minut riemun hurmoksiin. Onni herätti minut henkiin. Hänet saan omakseni! hän rakastaa minua! Tämä ajatus oli nyt koko maailmani.
Siitä pitäin lisääntyivät voimani päivä päivältä. Lääkärinäni oli linnueen parran-ajaja, sillä muuta lääkäriä linnassa ei ollut. Nuoruus ja luonto jouduttivat paranemistani. Koko kapteenin perhe hoiteli minua. Maria Ivanovna ei poistunut luotani.
Arvattavasti otin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa jatkaakseni keskeynyttä tunnustustani, ja Maria Ivanovna kuunteli puhettani kärsivällisesti loppuun asti. Hän teeskentelemättä tunnusti lempivänsä minua ja sanoi vanhempainsa tulevan iloisiksi hänen onnestaan.
— "Mutta mieti tarkoin", lisäsi hän; "eivätköhän sinun vanhempasi pane vastaan?"
Minä vaivuin ajatuksiini. Äitini hellyyttä en epäillyt; mutta, tuntiessani isäni luonteen ja mielipiteet, tiesin jo ennakolta, ettei rakkauteni häntä suuresti liikuta ja että hän on pitävä sitä nuoren miehen kevytmielisyytenä. Minä ilmoitin ajatukseni vilpistelemättä Maria Ivanovnalle, mutta päätin kumminkin kirjoittaa isälleni niin kauniilla sanoilla kuin mahdollista ja pyytää häneltä isällistä siunausta. Minä näytin kirjeeni Maria Ivanovnalle, ja hänen mielestänsä se oli niin liikuttava ja niin vakuuttava, ett'ei sen vaikutusta ensinkään ollut epäileminen. Kaikella nuoruuden ja rakkauden luottamuksella antautui hän helläin tunteittensa valtaan.
Shvabrinin kanssa sovimme me paranemiseni ensi päivinä. Ivan Kusmitsh, nuhdellen minua kaksintaistelusta, sanoi:
— "Voi, Pietari Andreitsh! Oikeutta myöten pitäisi minun panna sinut arestiin, mutta oletpa jo saanut tarpeeksi rangaistusta. Mutta Aleksei Ivanitsh se yhä istuu jyväaitassa vartioituna, ja hänen miekkansa on Vasilisa Jegorovnan huostassa lukon takana. Tehköön nyt siellä katumusta ja parannusta".
Minä olin liian onnellinen, saattaakseni kantaa sydämmessäni vihaa. Minä rupesin pyytämään, että Shvabrin päästettäisiin vapaaksi, ja hyväntahtoinen kapteeni, vaimonsa suostumuksella, täytti pyyntöni. Shvabrin tuli luokseni ja lausui olevansa hyvin pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut; hän tunnusti olevansa yksinään syypää ja pyysi minua unohtamaan tämän tapauksen. Minä kun luonnostani en ole pitkävihainen, niin annoin hänelle anteeksi riitamme ja haavani, jonka olin saanut häneltä. Hänen parjauksensa selitin loukatun itserakkauden ja hylätyn rakkauden suuttumukseksi ja jalomielisesti puolustin onnetonta riitaveljeäni.
Pian paranin ja muutin omaan majapaikkaani. Kärsimätönnä odottelin vastausta kirjeeseni, uskaltamatta toivoa ja koettaen karkoittaa surullisia aavistuksia. Vasilisa Jegorovnalle ja hänen miehellensä en ollut vielä puhunut mitään, mutta siitä olin vakuutettu, ett'ei ilmoitukseni olisi heitä kummastuttanut. Me emme koettaneet salata heiltä tunteitamme ja olimme jo ennakolta vakuutetut heidän suostumuksestansa.
Kerran aamulla tuli Saveljitsh luokseni, tuoden kirjeen. Minä sieppasin sen vavisten käteeni. Päällekirjoitus oli isäni käsialaa. Tämä jo tiesi jotain merkillistä, sillä äiti se minulle tavallisesti kirjeitä kirjoitti; isä vaan liitti loppuun muutamia rivejä. Pitkään aikaan en avannut kirjettä; lukemistani lukien juhlallista päällekirjoitusta: "Pojalleni Pietari Andrejevitsh Grinev'ille Orenburgin kuvernementtiin, Belogorin linnaan". Koetin käsi-alasta arvata, millä tuulella isä oli ollut kirjettä kirjoittaessaan; viimeinkin päätin avata sen, ja jo ensi riveistä huomasin, että asia oli mennyt aivan päin mäntyyn. Kirje kuului näin:
"Poikani Pietari! Kirjeesi, jossa pyydät vanhempiesi siunausta ja suostumusta avioliittoosi Maria Ivanovna Mironovin kanssa, saimme tämän kuun 15 p:nä. Minä en anna sinulle siunaustani enkä suostumustani, vieläpä aion tulla kimppuusi ja rangaista sinua kujeistasi kelpo lailla, kuin poika nulikkaa konsanaankin, huolimatta, ettäs olet upseeri, sillä sinä olet osoittanut olevasi mahdoton kantamaan miekkaa, jonka olet saanut isänmaan puolustusta varten etkä suinkaan tappeluja varten samallaisten tyhjäntoimittajain kanssa kuin itsekin olet. Viipymättä olen kirjoittava Andrei Karlovitshille ja pyytävä, että sinut muutettaisiin Belogorin linnasta jonnekin kauemmas, jossa hulluus haihtuisi päästäsi. Äitisi, saatuaan tietää taistelustasi ja siitä, että olet haavoitettu, kääntyi surusta tautivuoteelle. Mitähän sinustakin tulee? Rukoilen Jumalaa, että vielä parantaisit itsesi, vaikk'en uskalla toivoakaan niin suurta armoa.
Isäsi A. G."
Tämä kirje nostatti minussa erilaisia tunteita. Kovat sanat, joita isä oli liiaksikin käyttänyt, kipeästi loukkasivat minua. Halveksiminen, jolla hän mainitsi Maria Ivanovnaa, oli mielestäni yhtä sopimatonta kuin väärääkin. Minua kauhisti, ajatellessani, että minut muutetaan toisaalle Belogorin linnasta; mutta kaikista enemmin oli mieleni paha äitini sairastumisesta. Minä olin vihoissani Saveljitshille, sillä olin vakuutettu vanhempain saaneen hänen kauttansa tietoa taistelustani. Astuen edes takaisin ahtaassa huoneessani, pysähdyin hänen eteensä ja virkoin, tuimasti katsahtaen häneen:
— "Eikö siinä kylläksi, että minä sinun tähtesi sain haavan ja olin koko kuukauden haudan partaalla; tahdotko vielä äitinikin hautaan?"
Saveljitsh hämmästyi kuin olisi ukon nuoli iskenyt häneen.
— "No, mutta", sanoi hän, melkein itkien, "mitäs ihmeitä puhutkaan? Minäkö syynä siihen, ettäs haavan sait! Minä, totta Jumaliste, juoksin luoksesi suojellakseni omalla rinnallani sua Aleksei Ivanitshin miekalta, mutta vanha ja kömpelö kun olen, niin en ennättänyt. Mutta mitäs minä sitten olen tehnyt äidillesi?"
— "Mitäkö olet tehnyt?" vastasin. "Kuka käski sinun kannella päälleni? oletko asetettu vakojaksi ympärilleni?"
— "Minäkö kantelin?" huudahti Saveljitsh itkusilmin. "Herrainen aika! Luepas sitten, luepas mitä minulle vanha herra kirjoittaa, siinä näet kuinka olen kannellut".
"Häpeäisit, vanha koira, ettes ole ilmoittanut minulle mitään pojastani Pietari Andrejevitshistä, vaikka olen sinulle sen ankarasti käskenyt; minun täytyy muitten ihmisten kautta saada tietoja hänen vehkeistään. Niinkö sinä täytät velvollisuutesi ja isäntäsi käskyn? Minä panen sinut, vanhan koiran, totuuden salaamisesta ja huonosta hoidosta sikoja paimentamaan. Saatuasi tämän kirjeen, pitää sinun heti kohta kirjoittaa minulle, miten hänen terveytensä nyt on, jonka sanotaan jo olevan paremman, kuin myöskin mihin kohtaan hän haavotettiin ja onko haava kunnon lailla parannettu".
Nähtävästi oli Saveljitsh oikeassa; minä olin loukannut häntä nuhteellani ja epäilemiselläni. Minä pyysin häneltä anteeksi, mutta ukko ei leppynyt.
— "Vai piti minun elävän tämmöiseen päivään asti", voivotteli hän; "vai tämmöisen pahan saan nyt esivallaltani! Minä se vaan olen vanha koira ja sikopaimen ja minä se myös olen syypää sun haavaasi? Ei maar, Pietari Andrejevitsh! en ole minä siihen syypää, vaan yksinään tuo kirottu munsyöri: hän sinua opetti pitelemään rautaisilla vartailla ja polkemaan, niinkuin pistelemisellä ja polkemisella häijystä ihmisestä pääsisi! Pitipäs vaan palkata munsyöriä ja kuluttaa rahoja turhan päiten!"
Mutta keltäs sitten oli isäni saanut tietoa minun käytöksestäni. Kenraaliltako? Tuskin, sillä hän nähtävästi ei juuri suurta lukua minusta pitänyt. Ivan Kusmitsh puolestaan ei suinkaan olisi pitänyt tarpeellisena ilmoittaa isälleni kaksintaisteluani. Minä arvelin sinne ja tänne. Vihdoin pysähtyivät epäluuloni Shvabriniin. Hänellä yksin oli etua kantelemisesta, joka vaikuttaisi lähtöni linnasta ja eroni kapteenin perheestä. Minä menin kertomaan kaikki Maria Ivanovnalle. Hän tuli kuistilla vastaani.
— "Mikä teitä vaivaa?" kysyi hän, nähtyään minut. "Olette niin kalpea!"
— "Kaikki on lopussa!" vastasin minä ja annoin hänelle isäni kirjeen.
Hän kalpeni vuorostansa. Luettuansa kirjeen hän antoi sen takasin ja sanoi vapisevalla äänellä:
— "Kaiketi ei minun ole sallittu… Sukulaisenne eivät tahto minua perheesenne. Tapahtukoon kaikessa Jumalan tahto! Jumala paremmin tietää, mikä meille on hyödyllistä. Ei auta, täytyy tyytyä kohtaloon, Pietari Andreitsh; olkaa edes te onnellinen…"
— "Niin ei saa käydä!" huudahdin, ottaen häntä kädestä; "sinä rakastat minua; minä olen valmis kaikkeen. Tule, menkäämme vanhempiesi luokse; he ovat hyväntahtoisia ihmisiä eivätkä kovasydämmisiä ja ylpeitä… He siunaavat meitä … me astumme vihille … ja sitten, aikaa voittaen, saamme, siitä olen vakuutettu, isäni lepytetyksi; äitini tulee meidän puolellemme; isä kyllä antaa anteeksi…"
— "Ei, Pietari Andreitsh", vastasi Masha; "minä en lähde sinun kanssasi vihille ilman vanhempiesi siunausta. Ilman heidän siunaustaan et ole onnellinen. Nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan tahdon alle. Jos joskus maailmassa löydät olennon, johon rakastut, niin Jumala kanssasi, minä sitten teidän molempain edestä…"
Masha purskahti itkuun ja meni kamariinsa; minä yritin mennä hänen perässänsä, mutta tunsin, ett'en voisi itseäni hillitä ja senvuoksi läksin kotiani.
Minä istuin syvissä mietteissäni, kun äkkiä Saveljitsh keskeytti minut.
— "Kas tässä, hyvä herra", sanoi hän, näyttäen minulle kirjoitetun paperin. "Katso nyt, olenko oman herrani kannustaja ja koetanko kylvää eripuraisuutta isän ja pojan välille".
Minä otin paperin: se oli Saveljitshin vastaus isäni kirjeesen. Se kuului sanasta sanaan näin:
"Herrani Andrei Petrovitsh, armollinen isämme!"
"Teidän armollisen kirjeenne olen saanut, jossa moititte minua, orjaanne, jotta muka häpeäisin, kun en ole esivaltani käskyjä täyttänyt; mutta minä en olekaan vanha koira, vaan uskollinen palvelijanne ja noudatan esivaltani käskyjä ja olen aina uutterasti teitä palvellut aina harmaapäiseksi asti. Pietari Andrejevitshin haavasta en kirjoittanut mitään siitä syystä, jotta en teitä turhan päiten pelästyttäisi ja, niinkuin kuulen, rouva, äitimme Avdotja Vasiljevna, muutoinkin on jo pelästyksestä tullut sairaaksi, ja hänen terveytensä edestä minä rukoilen Jumalaa. Mutta Pietari Andreitsh sai haavan rintaan, oikean olkapään alapuolelle, aivan luun alle, ja se oli kaksi tuumaa syvä, ja hän makasi komendantin talossa, jonne me hänet kannoimme rannalta, ja häntä paransi täkäläinen parran-ajaja Stepan Paramonov. Mutta nyt on Pietari Andreitsh, Jumalan kiitos, terve, eikä hänestä muuta osaa kirjoittaa kuin hyvää. Päälliköt, niinkuin olen kuullut, ovat häneen tyytyväiset; Vasilisa Jegorovna pitää häntä kuin omaa poikaansa. Mutta että hänelle semmoinen temppu sattui, niin se on vaan niin paljon kuin että ihminen on aina heikko ihminen: kompastuu hevonenkin, neljän jalan juostuansa. Ja sitten te vielä sanotte lähettävänne minut sikoja paimentamaan; siihenkin on teillä oikeus, koska olette isäntäni. Ja lopuksi sanon kaikkein alamaisimmat terveiset.
Teidän uskollinen palvelijanne.
Arhip Saveljitsh".
Minä en saattanut olla pari kertaa naurahtamatta, lukiessani hyväntahtoisen ukon kirjettä. Minä itse en kyennyt vastaamaan isälle; äidin rauhoittamiseksi oli mielestäni Saveljitshin kirjeessä kylliksi.
Siitä saakka tilani muuttui. Maria Ivanovna ei enää paljoa puhunut minun kanssani ja koetteli kaikin tavoin kartella minua. Linnanpäällikön talo tuntui minusta nyt kylmältä. Vähitellen totuin istumaan kotona yksinäni. Vasilisa Jegorovna ensi alussa nuhteli minua siitä, mutta huomaten itsepäisyyteni, jätti minut rauhaan. Ivan Kusmitshiä kohtasin ainoastaan virkatoimissa; Shvabrinin kanssa tulin yhteen hyvin harvoin ja vastenmielisesti, sitä enemmin kuin huomasin hänessä salaista vihaa minua kohtaan, joka vielä enemmin vahvisti epäluuloani. Elämä tuntui minusta raskaalta. Minä vaivuin synkkämielisyyteen, jota edistivät yksinäisyys ja tyttöni. Rakkauteni tuli kiihtyi kiihtymistään yksinäisyydessäni ja tuli hetki hetkeltä yhä tuskallisemmaksi. Halu lukemiseen ja kirjallisiin harrastuksiin minulta katosi. Henkeni oli uuvuksissa. Minä pelkäsin joutuvani joko mielipuoleksi tai hukkateille. Mutta äkkiä tuli tapauksia, joilla oli suuri vaikutus koko elämääni ja jotka pakoittivat sieluni voimat uuteen vireyteen.