III.
Tuskin ehti Lisaveta Ivanovna riisua kapotin ja hatun, kun kreivitär jo lähetti häntä hakemaan ja käski taas tuoda vaunut. He menivät niihin astuakseen. Samassa kun kaksi palvelijaa nosti vanhaa ja auttoi vaunujen ovesta sisään, näki Lisaveta Ivanovna aivan pyörän luona insinöörinsä; tämä tarttui hänen käteensä; tuskin ehti hän tointua säikähdyksestään, niin oli nuori mies kadonnut; kirje jäi hänelle käteen. Hän kätki sen sormikkaasensa ja koko matkalla ei täti kuullut eikä nähnyt mitään. Kreivittären oli tapa vähä väliä kysellä vaunuissa: kuka tuli meitä vastaan? mikä tämän sillan nimi on? mitä tuolla kilvellä on kirjoitettu? Tällä kertaa vastasi Lisaveta Ivanovna umpimähkään ja hullusti, ja suututti kreivittären.
— Mikä sinun on, muoriseni Oletko pilvistä pudonnut, vai? Sinä minua joko et kuule tai et ymmärrä? Jumalan kiitos en toki ole sorakieli enkä vielä päästä vialla!
Lisaveta Ivanovna ei häntä kuunnellut. Palattuaan kotia, juoksi hän huoneesensa, otti sormikkaasta kirjeen: se ei ollut suljettu. Lisaveta Ivanovna luki sen. Kirje sisälsi rakkauden julistuksen; se oli hellästi, kunnioittavasti kirjoitettu ja sanasta sanaan otettu saksalaisesta romanista. Mutta Lisaveta Ivanovna ei osannut saksaa ja oli siihen tyytyväinen.
Vaan saatu kirje teki hänen kuitenkin hyvin levottomaksi! Ensi kerran joutui hän salaisiin, likeisiin suhteisin nuoren miehen kanssa. Tämän julkeus hirvitti häntä. Hän soimasi itseään varomattomasta käytöksestä, eikä tietänyt mitä tehdä: lakatako istumasta ikkunan luona ja huomaamattomuudella jähdyttää nuoressa upsierissa halua pitempiin vainoomisiin? lähettääkö hänelle kirje takaisin? vastatako kylmästi ja päättäväisesti? Hänellä ei ollut kenen kanssa neuvotella: hänellä ei ollut kumppania, eikä opettajaa. Lisaveta Ivanovna päätti vastata.
Hän kävi istumaan kirjoituspöytänsä ääreen, otti kynän, paperia, ja vaipui mietteisin. Useita kertoja alkoi hän kirjettään — ja repi sen rikki: milloin näyttivät lauseet hänestä liian ystävällisiltä, milloin liian kovilta. Vihdoin hän onnistui kirjoittamaan muutamia rivejä, joihin hän oli tyytyväinen. "Olen vakuutettu", kirjoitti hän — "että aikeenne ovat rehelliset, ja ett'ette tahtoneet loukata minua ajattelemattomalla käytöksellä; vaan tuttavuutemme ei saa alkaa sillä lailla. Laitan teille takaisin kirjeenne ja toivon ett'ei minulla vast'edes tule olemaan syytä valittaa ansaitsematointa kunnioituksen puutetta."
Seuraavana päivänä, nähtyään Hermanin tulevan, Lisaveta Ivanovna nousi ompelupuittensa äärestä, meni saliin, aukaisi akkunuksen ja heitti kirjeen kadulle, luottaen nuoren upsierin sukkeluuteen. Herman juoksi, nosti sen ja meni konditorin puotiin. Au'aistuaan sinetin, löysi hän oman kirjeensä ja Lisaveta Ivanovnan vastauksen. Sitä hän odottikin, ja palasi kotiaan, ajatellen omaa juontaan.
Kolmen päivän kuluttua toi Lisaveta Ivanovnalle nuori, vilkassilmäinen neito kirjelipun muotikaupasta. Lisaveta Ivanovna aukaisi sen levottomana, aavistaen rahavaatimusta, ja tunsi äkkiä Hermanin käsialan.
— Te, kultaseni, olette erehtyneet; tämä lippu ei ole minulle.
"En, kyllä se on teille!" vastasi rohkea tyttö, salaamatta viekasta hymyään. "Lukekaa, olkaa hyvä."
Lisaveta Ivanovna silmäili kirjettä. Herman pyysi yhtymystä.
— Mahdotointa, sanoi Lisaveta Ivanovna, pelästyen pikaisen vaatimuksen ja tavan tähden, jota hän käytti. Tämä kirje varmaan ei ole minulle!
Ja hän repi kirjeen rikki pieniksi palasiksi.
"Jos kirje ei ollut teille, miksi te sen sitte revitte?" sanoi neito; "minä olisin vienyt sen takaisin sille, joka sen lähetti."
— Olkaa niin hyvä, tyttöseni! sanoi Lisaveta Ivanovna, punehtuen hänen huomautuksestaan; vast'edes elkää tuoko kirjeitä minulle. Ja sille, joka teidät lähetti, sanokaa, että hän hävetköön…
Mutta Herman ei herjennyt. Lisaveta Ivanovna sai häneltä kirjeitä joka päivä, milloin mitenkin. Nyt ne eivät enää olleet käännetyt saksasta. Herman niitä kirjoitti, intohimon kiihoittamana, ja puhui hänelle omituisella kielellä: niissä esiintyi hänen halujensa taipumattomuus ja hillitsemättömän mielikuvituksensa säännöttömyys. Lisaveta Ivanovna ei aikonut niitä enää lähettää takaisin: hän niistä hurmottui, rupesi vastaamaan niihin — ja hänen kirjeensä tulivat yhä pitemmiksi ja hellimmiksi. Vihdoin heitti hän hänelle ikkunasta seuraavan kirjeen: "Tänään on tanssijaiset ——laisen lähettilään luona. Kreivitär menee sinne. Me olemme yksin kello kahteen. Nyt on teillä tilaisuus nähdä minut kahden kesken. Niin pian kuin kreivitär on lähtenyt, hänen palvelijansa, luultavasti, hajoavat, eteiseen jääpi ovenvartija; vaan hänkin tavallisesti menee kammioonsa. Tulkaa puoli kaksitoista. Astukaa vaan portaille. Jos tapaatte jonkun eteisessä, niin kysykää onko kreivitär kotona. Sanotaan: ei — ei auta muu, kuin palata takaisin. Mutta varmaankaan et kohtaa ketään. Neitsyet istuvat kaikki omassa huoneessaan. Eteisestä menkää vasemmalle, ja suoraan kreivittären makuuhuoneesen. Siellä, väliseinän takana näette kaksi pientä ovea: oikealla työhuone, jossa kreivitär ei koskaan käy; vasemmalla käytävä, ja siellä kapeat kiertoportaat, jotka vievät huoneeseni."
Herman vapisi kuin tiikeri, odottaessaan määrättyä aikaa. Kello kymmenen illalla seisoi hän jo kreivittären talon luona. Oli kauhea ilma: tuuli ulvo, märkää lunta sateli sinkaleittain; lyhdyt valaisivat hämärästi; kadut olivat tyhjät. Toisinaan kulki laihalla konillaan kuorma-ajuri, katsellen myöhäistä ohikulkijaa. Herman oli takkisillaan, tuntematta tuulta ja lunta. Vihdoin tuli kreivittären vaunut esille. Herman näki, kuinka palvelijat saattoivat käsivarresta köyryistä naista, joka oli kääritty soopeliturkkiin ja kuinka hänen jäljestään vilahti hänen kasvattinsa, ohukainen viitta yllä, paljain päin, ja koristettuna tuoreilla kukilla. Vaunut suljettiin. Ne vyörivät raskaasti kuohkeassa lumessa. Ovenvartija pani ovet kiinni. Ikkunat kävivät pimeiksi. Herman rupesi kävelemään aution talon ympärillä; hän astui lyhdyn luo, katsoi kelloaan: oli kaksikymmentä minuttia yli yksitoista. Hän jäi lyhdyn luo, katsella tuijottaen kellon viisaria ja odottaen jäljellä olevat minutit. Säntilleen puoli kaksitoista Herman meni kreivittären portaille ja astui kirkkaasti valaistuun eteiseen. Ovenvartijaa ei ollut. Herman juoksi ylös, aukaisi oven ja näki palvelijan, joka makasi lampun alla, vanhanaikuisessa, likaisessa nojatuolissa. Kevein, vakavin askelin kulki Herman hänen ohitsensa. Sali ja vierashuone olivat pimeät. Lamppu valaisi ne heikosti eteisestä. Herman meni makuuhuoneesen. Kaapin edessä, joka oli täynnä vanhoja jumalankuvia, hämärsi kultainen lamppu. Virttyneet silkkiverhoiset nojatuolit ja sohvat, joista kulloitus oli lähtenyt, seisoivat surullisessa järjestyksessä pitkin kiinalaisilla tapeteilla peitettyjä seiniä. Seinällä riippui kaksi portrettia, Parisissa Madame Lebrun'in maalaamia. Toinen niistä kuvasi noin neljänkymmenen vuoden vanhaa miestä, punakkaa ja lihavaa, puettuna vaaleanviheriäiseen pukuun, ja tähti rinnassa; toinen — nuorta kaunotarta, jolla oli kotkannenä, hiukset ohimoista sileäksi kammatut ja ruusu jauhotetuissa hiuksissaan. Kaikissa nurkissa seisoi porsliinisia paimentyttöjä, pöytäkello, kuuluisan Leroy'n tekoa, koreja, pyörätuoleja, viuhkoja ja kaikenlaisia naisten koruja, keksittyjä kuluneen vuosisadan lopulla yhdessä Montgolfierin pallon ja Mesmerin magnetismin kanssa. Herman meni väliseinän taakse, jossa seisoi pieni rautainen sänky: oikealla oli ovi, joka vei työhuoneesen; vasemmalla — toinen, käytävään. Herman aukasi sen, näki kapeat kiertoportaat, jotka veivät kasvattiraukan huoneesen… Mutta hän palasi ja meni pimeään työhuoneesen.
Aika kului hitaasti. Kaikki oli hiljaa. Vierashuoneessa löi kello kaksitoista, ja kaikki vaikeni taas. Herman seisoi, nojaten kylmää uunia vastaan. Hän oli levollinen; hänen sydämensä tykytti tasaisesti, niinkuin sen, joka on päättänyt tehdä jotain vaarallista, vaan välttämätöintä. Kello löi yksi ja kaksi, ja hän kuuli vaunujen kaukaisen rätinän. Ehdoton levottomuus valtasi hänen. Vaunut tulivat ja seisattuivat. Hän kuuli kolinan, astinta alas laskettaessa. Talossa ruvettiin liikkumaan. Palvelijat juoksivat, kuului ääniä, ja kreivitär, tuskin voiden liikkua, astui sisään ja laskeutui volterilaiseen nojatuoliinsa. Herman katseli ra'osta. Lisaveta Ivanovna kulki hänen ohitsensa. Herman kuuli hänen kiireiset askeleensa portaiden astimilla. Hänen sydämessään kuului jotakin tunnonvaivain tapaista, joka taas vaikeni. Hän kivettyi.
Kreivitär alkoi riisua päältään peilin edessä. Irroitettiin kukilla koristettu tanu; otettiin puuteroitu valetukka hänen harmaasta ja tasaiseksi keritystä päästään. Neuloja karisi sateena hänen ympärillään. Keltainen, hopealla ommeltu leninki putosi hänen turponeiden jalkojensa juureen. Herman oli hänen toalettinsa inhottavimpien salaisuuksien todistajana; vihdoin oli kreivittärellä jäljellä mekko ja yömyssy: tässä, hänen iälleen sopivimmassa pu'ussa näytti hän vähemmin hirvittävältä ja rumalta.
Niinkuin kaikki vanhat ihmiset yleisesti, sairasti kreivitär unettomuutta. Riisuttuaan yltään, kävi hän istumaan ikkunan luo nojatuoliinsa ja laittoi pois neitsyet. Kynttelit vietiin pois; huonetta valaisi ainoastaan lamppu jumalainkuvain edessä. Kreivitär istui aivan keltaisena, liikuttaen riippuvia huuliaan ja kiikutellen ruumistaan oikealle ja vasemmalle. Hänen sumeissa silmissään kuvautui ajatuksen täydellinen poissa olo; katsellessa häntä, olisi voinut luulla, että hirveän ämmän kiikutus ei ollut vapaatahtoinen, vaan salaisen galvanismin vaikuttama.
Äkkiä nämä kuolleet kasvot selittämättömästi muuttuivat. Huulet taukosivat liikkumasta, silmät vilkastuivat; kreivittären edessä seisoi tuntematoin miesihminen.
— Elkää peljästykö, Jumalan tähden, elkää peljästykö! sanoi tämä selvällä ja hiljaisella äänellä. Minulla ei ole aikomusta vahingoittaa teitä; minä tulen rukoilemaan teiltä yhtä suosion-osotusta.
Kreivitär katseli häntä ääneti, eikä näyttänyt kuulevan häntä. Herman luuli häntä kuuroksi ja, kumartuen aivan hänen korvansa luo, kertoi hänelle saman. Ämmä oli vaiti edelleen.
— Te voitte, jatkoi Herman, matkaansaattaa elämäni onnen, ja se ei maksa teille mitään; minä tiedän, että voitte panna onnenkaupalle kolme korttia perätysten…
Herman pysähtyi. Kreivitär näkyi käsittäneen, mitä häneltä vaadittiin, hän näkyi etsivän sanoja vastaukseksi.
"Se oli leikkiä", sanoi hän vihdoin: "vannon teille, se oli leikkiä!"
— Se ei ole leikin asia, vastasi vihaisesti Herman. Muistatteko
Tshaplitskia, jota autoitte voittamaan?
Kreivitär nähtävästi hämmästyi. Hänen muotonsa kuvasi kovaa sielunliikuntoa; mutta hän vaipui kohta entiseen tunnottomuuteensa.
— Voitteko, jatkoi Herman, määrätä minulle nuo kolme varmaa korttia?
Kreivitär oli vaiti; Herman jatkoi:
— Ketä varten säilytätte te salaisuuttanne? Lastenlapsiako varten? He ovat rikkaita ilmankin; eiväthän he tiedä rahan arvoakaan. Tuhlaajaa teidän kolme korttia ei auta. Kuka ei osaa säilyttää isänperintöä, se kuitenkin kuolee köyhyydessä, vaikka olisi mitä pirullisia ponnistuksia tahansa. Minä en ole tuhlaaja; minä tiedän rahan arvon. Teidän kolme korttia minulta ei mene hukkaan. No!…
Hän seisattui ja odotti vavisten vastausta. Kreivitär oli vaiti; Herman kävi polvilleen.
— Jos koskaan, sanoi hän, sydämenne on tuntenut rakkautta, jos muistatte sen ihastusta, jos edes kerran olette hymyilleet vastasyntyneen pojan itkiessä, jos jotakin ihmisellistä koskaan on rinnassanne sykkinyt, niin rukoilen teitä puolison, rakastetun, äidin tunteilla, kaikella, mitä pyhää elämässä löytyy, älkää kieltäkö pyyntöäni, ilmaiskaa salaisuutenne, mitä teille siitä?… Kenties siihen on yhdistetty hirveä synti, ikuisen autuuden turmelus, pirullinen sopimus. — Ajatelkaa: te olette vanha, kauan teidän ei ole elettävä — minä olen valmis ottamaan syntinne sielulleni. Ilmaiskaa minulle vaan salaisuutenne. Ajatelkaa, että ihmisen onni on teidän käsissänne; että en ainoastaan minä, vaan lapseni, lastenlapseni ja lastenlasten lapseni ovat siunaavat teidän muistoanne ja kunnioittavat pyhyyttä…
Kreivitär ei vastannut sanaakaan. Herman nousi ylös.
— Vanha noita! sanoi hän, kiristäen hampaitaan; vaan kyllä minä pakoitan sinua vastaamaan.
Näin sanoen otti hän taskustaan pistoolin.
Nähdessään pistoolin kreivitär toistamiseen näytti kovaa mielenliikuntoa. Hän heitti päänsä taaksepäin ja nosti kätensä, ikäänkuin suojellakseen itseään laukausta vastaan — sitte vaipui hän selälleen ja jäi liikkumattomaksi.
— Herjetkää lapsettelemasta, sanoi Herman, tarttuen hänen käteensä. Kysyn viimeisen kerran: tahdotteko sanoa minulle nuo kolme korttia? tahdotteko vai ette?
Kreivitär ei vastannut. Herman näki, että hän oli kuollut.