IV.
Lisaveta Ivanovna istui huoneessaan, vielä tanssijaispu'ussaan, vaipuneena syvällisiin mietteisin. Tultuaan kotia, kiirehti hän laittamaan pois unisen neitsyen, joka vastenmielisesti tarjosi hänelle palvelustaan, sanoi riisuvansa itse, ja vavisten meni huoneesensa, luullen siellä löytävänsä Hermanin ja toivoen olla häntä löytämättä. Ensi silmäykseltä vakuuttautui hän ettei häntä siellä ollut ja kiitti sallimaa esteestä, joka oli tullut heidän yhtymyksensä väliin. Hän istuutui, riisuutumatta, ja rupesi muistuttelemaan seikkoja, jotka niin lyhyessä ajassa olivat hänet niin kauas vieneet. Ei ollut kulunut kolmea viikkoa siitä kuin hän ensi kerran näki ikkunasta nuoren miehen, — ja nyt oli hän jo kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja tämä oli ehtinyt pyytää häneltä yöllistä yhtymystä! Hän tiesi hänen nimensä, ainoastaan siitä, että muutamat hänen kirjeistään olivat allekirjoitetut; ei koskaan ollut hän hänen kanssaan puhunut, ei kuullut hänen ääntään, ei koskaan ollut kuullut hänestä mitään … aina tähän iltaan asti. Kummallista! Samana iltana tanssijaisissa oli Tomski, suutuksissa nuorelle ruhtinatar Pauline Z—lle, joka, vastoin tavallisuutta, ei virnaillut hänen kanssaan, tahtonut kostaa, näyttämällä kylmäkiskoisuutta: hän kutsui Lisaveta Ivanovnan ja tanssi hänen kanssaan loppumattoman masurkan. Koko ajan suottaili hän hänen kiihkostaan insinööri-upsiereihin, vakuuttaen tietävänsä paljoa enemmän, kuin hän voi luullakaan, ja toiset hänen piloistaan olivat niin sattuvia, että Lisaveta Ivanovna muutamia kertoja luuli hänen tietävän hänen salaisuutensa.
— Mistä te kaiken tuon tiedätte? kysyi hän hymyillen.
"Olen kuullut teille tutun henkilön ystävältä", vastasi Tomski, "hyvin merkilliseltä mieheltä."
— Kuka se merkillinen mies on?
"Hänen nimensä on Herman."
Lisaveta Ivanovna ei vastannut mitään; mutta hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmiksi…
"Tämä Herman", jatkoi Tomski, "on todella romantillinen henkilö: hänellä on Napoleonin profiili ja Mefistofeleen sielu. Minä luulen, että hänen omallatunnollaan on varmaankin kolme rikosta. Kuinka te olette vaalea!"
— Päätäni kivistää… Mitäs teille Herman … vai mikä hänen nimensä onkaan … on puhunut?…
"Herman ei ole ollenkaan tyytyväinen ystäväänsä: hän sanoo, että hänen sijassaan hän tekisi aivan toisin… Minäpä luulen, että te olette Hermanilla itsellä silmällä; ainakaan hän ei välinpitämättömänä kuuntele ystävänsä rakastuneita huudahduksia."
— Missäs hän on minun sitte nähnyt?
"Kirkossa kentiesi, kävelyllä!… Jumala hänen ties! ehkä huoneessanne teidän maatessa: kyllä hänellä paikkoja on…"
Kolme naista, jotka tulivat heidän luo, kysyen: "oubli ou regret?" keskeyttivät puhelun, joka kävi tuskallisen hauskaksi Lisaveta Ivanovnalle.
Nainen, jonka Tomski valitsi, oli itse ruhtinatar Z… Hän ehti selittäidä, tanssimalla yhden piirin liikaa ja pyörimällä yhden kerran liikaa tuolinsa edessä. Tomski, palatessaan paikalleen, ei ajatellut enää Hermania eikä Lisaveta Ivanovnaa, joka välttämättä tahtoi uudistaa katkaistua puhelua, mutta masurkka loppui ja kohta sen jäljestä lähti vanha kreivitär pois.
Tomskin sanat eivät olleet muuta kuin lavertelemista; mutta ne lankesivat syvään nuoren haaveksijattaren sieluun. Tomskin piirtämä portretti oli hänen oman hänestä tekemän kuvan kaltainen ja, kiitos uusimpien romaanien, tuo jo inhoittava henkilö peloitti ja kiinnitti hänen mielikuvitustaan. Hän istui, alastomat käsivarret ristissä, pää kumarruksissa avatulla rinnalla, jota vielä kukat koristivat… Äkkiä aukeni ovi, ja Herman astui sisään. Lisaveta Ivanovna vapisi…
— Missä olette olleet? kysyi hän säikähtyneellä kuiskutuksella.
"Vanhan kreivittären makuuhuoneessa", vastasi Herman; "minä tulen suoraan sieltä. Kreivitär kuoli."
— Herra Jumala! mitä te sanotte?…
"Ja näköään", jatkoi Herman, "olen minä syypää hänen kuolemaansa."
Lisaveta Ivanovna katsahti häneen, ja Tomskin sanat kaikuivat hänen sielussaan: sillä miehellä on varmaankin kolme rikosta omallatunnollaan! Herman istui ikkunalle hänen viereensä ja kertoi kaikki.
Lisaveta Ivanovna kuunteli häntä kauhistuksella. Ja siis, nuo innokkaat kirjeet, nuo kiihkeät pyynnöt, tuo röyhkeä, itsepäinen vainoominen — kaikki tuo ei ollutkaan rakkautta! Rahaa — sitä hänen sielunsa isosi! Hän siis ei voinut tyydyttää tämän halua ja tehdä häntä onnelliseksi! Kasvatti-raukka ei ollut muuta kuin rosvon, hyväntekijättärensä murhaajan sokea apuri!… Katkerasti itki hän myöhäisessä, tuskallisessa katumuksessaan. Herman katseli häntä ääneti: hänenkin sydäntänsä särki; vaan ei tyttöraukan kyyneleet, eikä hänen surunsa ihmeteltävä viehätys liikuttaneet hänen tylyä sieluaan. Hän ei tuntenut omantunnon vaivoja ajatellessa ämmän kuolemaa. Yksi häntä vaan kauhistutti: salaisuuden palautumatoin häviö, salaisuuden, josta hän rikastumista odotti.
— Te olette hirviö! sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna.
"Minä en tahtonut hänen kuolemaansa", vastasi Herman, "pistoolini ei ole ladattu."
He vaikenivat.
Tuli aamu. Lisaveta Ivanovna sammutti loppuunpalavan kynttelin; hämärä valo valaisi hänen huoneensa. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja katsahti Hermaniin: hän istui ikkunalla kädet ristissä synkän näköisenä. Tässä asemassa muistutti hän ihmeteltävästi Napoleonin kuvaa. Yhtäläisyys hämmästytti Lisaveta Ivanovnaakin.
— Kuinka te menette ulos luotani? sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna. Minä arvelin viedä teidät salaisia portaita myöten; mutta on mentävä makuuhuoneen kautta, ja minä pelkään.
"Sanokaa, miten löydän salaiset portaat, niin menen."
Lisaveta Ivanovna nousi, otti piirongista avaimen, antoi sen Hermanille tarkkojen neuvojen ohessa. Herman puristi hänen kylmää kättänsä, suuteli hänen kumartunutta päätään ja meni ulos.
Hän laskeutui kiertoportaita myöten ja tuli taas makuuhuoneesen. Kuollut istui kangistuneena; sen kasvot osoittavat syvällistä rauhaa. Herman seisattui sen eteen, katseli kauan, ikäänkuin tahtoen vakuuttautua hirveästä todellisuudesta; vihdoin meni hän työhuoneesen, löysi tapettien takaa oven, ja alkoi käydä pimeitä rappuja, kummallisten tunteiden valtaamana. "Näitä samoja portaita myöten — ajatteli hän — kenties kuusikymmentä vuotta takaperin, samaan makuuhuoneesen, tähän samaan aikaan, puettuna koruommeltuun kauhtanaan, kammattuna à l'oiseau royal, painaen rintaansa vasten kolmikolkkaista hattua, hiiviskeli onnellinen nuori mies, jo kauan sitte haudassa mädännyt; ja tänään lakkasi hänen rakastettunsa sydän sykkimästä…"
Alaalla löysi Herman oven, jonka hän aukaisi samalla avaimella, ja ilmestyi läpikäytävässä, joka vei hänen kadulle.