ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Niilo ja Heikki, viimemainittu kirja kädessä, istuvat
pöydän ääressä kestikievarinhuoneen edessä.
Niilo. Weljeni, heitä jo pois tuo kirja kädestäsi! En voi enää kuunnella, sillä päässäni on vallan toisia ajatuksia.
Heikki. Mutta, veli kulta, koska nyt olemme runomatkallamme, niin emme saa muuta ajatella kuin runollisuutta. Ja kun kädessäni sattuu olemaan juuri se osa kirjaa "Mansikoita ja Mustikoita", jossa Suonio puhuu Suomen kansan runoilijoista, niin sallihan minun katsoa, onko täällä Käkisalmessa asuskellut ketään Suomalaista runoilijaa. (Lattaelee kirjaa.) Onpa todellakin. Tässä mainitaan, että Pietari Mansikka on ollut täällä siltavoutina ja on yksi parempia kansan runoilijoita.
Niilo (joka yhä katsoo tuijottaa hattumaakarin puotiin päin). Muistaakseni sanotaan siinä myöskin, että lemmen liekki pani täällä hänen runolähteensä lirisemään.
Heikki. Se on kyllä totta. Mutta etpä suinkaan olisi sallinut, että Mansikka olisi samassa nainut tuon hattumaakarin kauniin tyttären? Jumala paratkoon! kylläpä oletkin jo antanut tuolle hattumaakarille meidän molempain matkakassasta niin paljon rahaa, että hän jo minun mielestäni voisi antaa tyttärensä kaupanpäällisiksi.
Niilo. Heikki, et saa puhua niin! Leena on siveyden kuva.
Heikki. Sen minäkin luulen, sillä olenhan nähnyt hänen kääntävän selkänsä sinuun, kun häntä puhuttelet.
Niilo. Jospa tietäisin hänen sillä tarkoittavan, etten ole hänen suosiossansa, niin olisi onnettomuuteni todellakin suuri. Melkein neljä viikkoa olemme jo viipyneet Käkisalmessa. Setäni luullee minun jo aikaa sitten lähteneen kanssasi täältä Inkerinmaalle runonkeruulle, sekä ihmetelnee sitä, ettei ole saanut minusta mitään tietoa. Tuo kaunis neitohan on minut tänne vanginnut. Jopa olen juossut hyvin monen asian vuoksi tuohon puotiin.
Heikki. Kylläpä puhut totta! Kuinka monta hattua jo lienetkin ostanut. Warmaankin kaksitoista hattua ja seitsemän lakkia! Jumala paratkoon, oletpa aika kassööri! Niillä rahoilla olisimme jo aikaa sitten olleet matkamme perillä.
Niilo. Waan kuinka minun olisi pitänyt tehdä? Täytyihän minulla olla jotakin asiaa, sillä enhän olisi voinut asiatta puotiin mennä. Mutta mitäs sekään on minua auttanut? Hän tuskin vastaa kysymyksilleni; tavallisesti menee hän pois ja jättää isänsä tekemään kanssani kauppaa.
Heikki. Kas niin, Niilo kulta, pienissä kaupungeissahan pitää viattomuutta hakea; Helsingissä on se jo aikaa sitten huutokaupalla myyty.
Niilo. Onko Helsingistä jo posti tullut?
Heikki. Ei vielä, vaan sitä odotetaan parasta aikaa.
(Nousevat seisalleen.)
Niilo. Jospa tietäisin, mitä setäni minulle kirjoittaa!
Heikki. Jospa tietäisin, lähettääkö hän rahaa!
Niilo. Minun on ollut vaikea hänen kukkaroonsa turvautua. Waan kun Helsingin kirjallisuuden seura on määrännyt meille niin hirveän vähän matkarahaa, niin ei muuta turvaa ole ollut kuin sedältäni lisäksi pyytää. Hän onkin hyvä ja rikas mies, ja onpa siis syytä toivoa.
Heikki. Saanko luvan kysyä, mitä muuta olet hänelle kirjoittanut?
Niilo. Pelkkää totta vaan, sillä totuushan maan perii. Ensiksi olen minä kiittänyt häntä siitä, että hän on hätätilassa luvannut auttaa minua rahoilla. Sitten olen minä kertonut hänelle hyvin tarkoin runoretkemme Karjalassa ja viimein olen hänelle kirjoittanut olostamme Käkisalmessa — ja olen samassa tunnustanut kiihkouteni.
Heikki. Se tahtoo sanoa, kiihkoutesi tuhlaamaan rahaa hattuihin, jotka kyllä hintansa takaisin tuovat, jopa kenties korkoakin, kunhan vaan odotamme Käkisalmen markkinoita.
Niilo. Siitä en ole sanaakaan virkkanut, mutta lemmenkiihkouteni, kas, sen minä olen tunnustanut ja luvannut samassa heittää se sekä koko kaupunkikin Jumalan nimeen, kunhan vaan saan rahat käteeni, että sitä tehdä voisin.
Heikki. Ja sinä luulet sitä voivasi tehdä?
Niilo. Minun täytyy; minun kunniani sitä vaatii. Leena ei minua rakasta, hän päinvastoin jopa ylenkatsoo minua. Tahdonpa vielä viimeisen kerran koettaa päästä hänen kanssansa puheille; tuleehan hän tavallisesti tähän aikaan puotiin.
(Katsoo sinnepäin.)
Heikki. Herra siunatkoon! Aiotko taaskin ostaa itsellesi uuden hatun?
Niilo. Kaikkiapa vielä! Minä tahdon vaan nähdä Leenaa ja hänen omasta suustansa kuulla onneni.
Heikki. Kas se on sekä kristillistä että loogillista. Mutta mitä hattuihin tulee, niin täytyy minun muistuttaa, että me jo viimeinkin suurella rahantuhlaamisella olemme saaneet niitä koko tusinan; olisihan siis synti suuri hankkia vielä lisäksi kolmastoista, joka silloin häpäisisi niin pyhän luvun kuin tusina on. Eikä silloin mikään muu auttaisi kuin kerätä toisia hattuja lisäksi niin monta, että toinenkin tusina tulisi täyteen.
(Postikellon helinä kuuluu.)
Niilo. Ai posti tulee! Heikki, ole niin hyvä ja lähetä joku kiireesti postikonttoriin kysymään, onko minulle tullut jotain kirjettä.
Heikki. Menenpä aikani huviksi itse.
(Menee.)