KAHDESKYMMENES KOHTAUS.
Niilo. Heikki.
Niilo (pannessaan kirjeen kiinni ja päällekirjoitusta kirjoittaessaan). Kas niin, nyt se on tehty! Tämä varmaankin hyvin onnistaa. (Näkee Heikin, karahtaa seisaalleen ja syleilee häntä.) Oi Heikkiseni! Heikki kulta! Sinun neuvosi on verraton. Minä olen kirjoittanut Petrovitsalle, pyytäen häneltä rahaa lainaksi.
Heikki. No, katsopa nyt, eihän minun neuvoni niin hullumainen ollutkaan! Ensin sinä suutuit, vaan nyt huomaat itse, että…
Niilo. Mutta silloin en minä tietänytkään mitä nyt tiedän.
Heikki. Mitä sinä tiedät?
Niilo. En mitään! en mitään!
Heikki. En tahdokaan tietää, kunhan vaan pääsisimme täältä hiiden luolasta pois. Ja että tämä toivoni tulisi välemmin täytetyksi, niin anna minun itseni viedä tuo kirje Petrovitsalle.
Niilo. Jos tahdot, niin vie vaan.
(Menee ravintolaan.)
Heikki (yksinään). Ensin ei minnn neuvoni kelvannut, ja sitten jälkeenpäin noudatetaan sitä kiitollisuudella; mutta eipä ihme, sillä niinhän aina on laita confratrea musarum alumni'en välillä. Waan mitäpä tuosta; olenhan Niilon ystävä ja sentähden koetan vaikka hampaineen hänet pulasta päästää. Sen vuoksihan olen myöskin ottanut viedäkseni tämä kirje Petrovitsalle, vaikkei Suomalaisen ylioppilaan sopisi partasuilta mennä rahaa anomaan. Waan ettei tuo muukalainen eikä muutkaan huomaisi, että olen ornatissimus, doctissimus, philosofiae studiosissimus juvenis Suomenmaan yliopistossa, niin pukeun rengin vaatteisin. Sen minä teenkin.
(Menee.)