YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.
Niilo. Leena.
Leena (Niiloa huomaamatta). Hyvin ikävään toimitukseen lähetti isäni minut. Minä vapisen kuin haavan lehti. Mitä tuo vieras herra ajatelnee, kun kuulee, että minä tahdon puhua hänen kanssansa. Saas nähdä, näinköhän voinen häneltä salata sitä, joka jo kauvan aikaa on minun sydäntäni vaivannut? Tahdonpa tavata jonkun palvelijan ja lähettää hänen kutsumaan herra Heimoa ulos. Mitä hän ajatelnee knn näkee, että se olen minä, joka tahdon häntä puhutella. (Mennessänsä kohtaa hän Niilon.) Jumalani se on hän!
Niilo. Minuako niin peljästytte?
Leena. En, päinvastoin minä haen teitä.
Niilo. Te tahdotte puhutella minua? Mikä lämmin tuuli on tuon onnen minulle saavuttanut?
Leena. Minulla olisi vähäinen rukous teille tehtävänä.
Niilo. Rukous? Sitä on jo siunaus seurannut, sillä ettehän te suinkaan voi vaatia minulta mahdotonta.
Leena. Kaukaa siitä. Mitä minä vaadin, on teidän helppo täyttää.
Niilo. Kuinka onnellinen olenkin, kun saan kunnian tehdä teille jonkun hyvän työn. Waan velka velasta, sarka sarasta! Tietäkäätte, että minullakin on rukous teille tehtävänä, rukous, joka pn asuskellut jo kauvan aikaa huulillani ja jonka te voitte täyttää, eikä kukaan muu.
Leena. Saanko kuulla mikä se on?
Niilo. Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa te ensin salaisuutenne, sitten vasta minä minun.
Leena. Minä niin ujoksun; se on semmoinen kummallinen asia.
Niilo. Luuletteko, etten minä myös ujoksu? Kummallinen ei se ole; minusta ei se kumminkaan siltä näytä.
Leena. Sanokaa te ensin asianne, ehkä se antaa minulle rohkeutta sanomaan omani.
Niilo. No olkoon menneeksi.
(Sävel: Ei taivahan alla ja avaralla).
1.
Mit', ystävä kulta,
Nyt kuulet multa,
Silmäin on sulle sen kertoneet.
Lemmen jos voimaa tunnet sa,
Tiedät mit' tahdon sanoa ma.
2.
Kun lintuset kuiskaa
Ja tuulet huiskaa,
Korvasi luontoon kallista,
Niin sinä kuulet laulelon,
Jossa mun salaisuuteni on.
Leena.
3.
Mit', ystävä kulta,
Nyt kuulen sulta,
Silmäs on mulle sen kertoneet,
Lemmen jos voimaa tunnet sa,
Arvaat mit' tahdon vastata ma.
4.
Kun lintuset kuiskaa
Ja tuulet huiskaa,
Korvasi luontoon kallista,
Niin sinä kuulet laulelon,
Jossa mun vastaukseni on.
Molemmat.
5.
Oi, ystävä kulta,
Mä minkä sulta
Kuulen nyt suureks riemukseni,
Mieleni sit' on kuvaillut,
Sydämen' usein uneksinut.
6.
Kun ilma se raikkui
Ja taivas kaikkui,
Sun salasuutes kuulin ma.
Kun sitä kysyin lehdolt', oi!
Wastuuksi rastaan säveli soi.
7.
Mut, ystävä kulta!
Kun mä nyt sulta
Itseltäs vastuun kuulla sain,
Paljoa kauniimmalta soi:
Mä sua lemmin, kultani oi!
Niilo. Leena kultani! Oi kuinka kauvan sydämeni on hartaasti kaihonut tätä hetkeä! Waan minä en ole uskaltanut edes toivoakaan sen lähestyvän. Se kylmyys, jonka sinä minua kohden näytit, se vastenmielisyys, jonka luulin sinussa minua kohden huomanneeni…
Leena. Minä luulin, että te tahdoitte vaan pilkata minua. Minusta oli se niin ihmeellistä, että te niin usein tulitte puotiin ja ostitte niin hirveän monta hattua.
Niilo. Minä tiedän sen; minä käytin itseäni hullusti.
Leena. Ei, en minä sitä tahdo sanoa. Mutta minä luulin, että te olitte rikas herra, joka ei rahalle arvoa antanut, kunhan vaan samassa sai tehdä pilkkaa köyhästä tyttö raukasta, vaan minun sydämeni sanoi minulle, ettei minusta olisi yhtäkaikki, jos te lähtisitte pois yhtä odottamatta kuin tulittekin.
Niilo. Minä lähtisin luotasi pois! En koskaan, Leena kultani! Todistaakseni sydämeni rehellisyyttä, tahdon vannoa sinulle, etten enää matkusta Wenäjälle, niinkuin aikomukseni oli. Minä palaan Helsinkiin pyytämään setäni suostumusta avioliittoomme ja tulen sitten jälleen tänne paikalla takaisin.
Leena. Aiotteko te todellakin tehdä niinkuin sanoitte?
Niilo. Pyhimmällä valalla voin sen vahvistaa! Mutta kutsu minua sinuksi, ja anna liittomme merkiksi minulle muisku.
Leena. Mitä te nyt mietitte! Tässä keskellä julkista katua! Koko meidän kaupunkimme saisi siitä puheen-ainetta moneksi kuukaudeksi.
Niilo. Sinä olet oikeassa. Lupaa minulle sitten vaan, että kutsut minua sinuksi.
Leena. Jos vaan en herättäisi muissa mitään luuloa. Ja hyvästi nyt joksikin ajaksi.
(Tahtoo mennä.)
Niilo. Leena, odotahan vähän! Olihan sinulla jotakin asiaa minulle.
Leena. Herra Jumala! se on totta! Minä unhotin koko asian. Se on teidän syynne, te olette saattaneet pääni pyörryksiin.
Niilo. Minä tahdon sovittaa rikokseni suutelemalla tuhatta kertaa teidän käsiänne.
Leena. Jumala valjelkoon! Ei se käy laatuun. En minä tohdi tässä kauvemmin seista. Siis pari sanaa yhtä hyvää kuin pari sataa. Tuo vieras komersiraati, joka asuu kestikievarissa, tahtoo ostaa valkeaa hattua isältäni; mutta kun hän on myynyt teille viimeisen, mikä hänellä oli, niin pyytää hän, että te olisitte niin hyvä ja antaisitte sen hänelle takaisin; hän tekee teille uuden, tahi antaa teille takaisin rahanne. Käypikö laatuun? Teettehän te sen minun tähden? Ja jos te olette oikein kohtelias, niin tulettehan itse tuomaan se takaisin, että minä saisin samassa nähdä teitä. Luulenpa, että minulla vieläkin olisi yhtä ja toista sanomista teille. Hyvästi! Ei teidän tarvitse vastata minulle, sillä minä en tahdo kuulla kieltävää vastausta huuliltanne.
(Menee.)
Niilo (yksinään). Saakuri vieköön! Hänen ensimäistä pyyntöänsä en ole mahtava täyttämään! Tuo kirottu hattu! nyt se on toisten kanssa panttina isännälläni. Mikä hiisi saattoi minut tuohon panttaustuumaan! Waan mistä minä voin tietää?…. Aha, keksinpä kuitenkin keinon. Minä tahdon noudattaa Heikin neuvoa. Herra Wasili Petrovitsa saattaneehan toki lainata minulle pari sataa markkaa. Minä tahdon mennä sisälle hänen luoksensa — vaan ei, ei se laatuun käy; hän istuu päivällispöydän ääressä. Minä kirjoitan hänelle pari sanaa ja lähetän jonkun viemään kirjeeni hänelle.
(Ottaa taskustansa paperia, käypi pöydän ääreen istumaan ja kirjoittaa.)