KUUDES KOHTAUS.
Niilo yksinään.
Niilo. Sitä pahempi, että Heikki on oikeassa. Jopa alan hävetä. Eikä olekaan mikään ihme, ettei Leena pidä minusta, kun näkee miten narrimainen minä olen. Joka kerran kun menen puotiin, saadakseni kohdata häntä, menee hän matkaansa ja jättää minun isänsä kanssa puhelemaan. Näin jäätyäni pulaan, on minun täytynyt joka kerta ostaa itselleni hattu, kun en ole rohennut oikeaa asiatani julkaista, sillä enhän voi asiatta mennä vieraiden luo. Luultavasti nauraa Leena minua siitä. Jos olisin miehuudella ja tarkoitukseni toteuttamiseen turvautumalla itseäni käyttänyt, niin olisin varmaankin jo kauvan aikaa sitten saanut tilaisuuden aukaista sydämeni hänelle, joutumattani pilkan-alaiseksi näiden kaikkien hattujen ostamisesta. Waan rakkaus on kummallinen sikiö; se syntyy sekä elää kahdella tavalla samalla kertaa. Ajan huviksi se minussa syntyi, vaan kohtapa poltin itseni, ikäänkuin perho, siinä liekissä, jonka ympärillä häärin. Ihmekö siis, että Leena katsoo minuun samoilla silmin kuin ensi alussa tietämättä, ettei rakkauteni enää olekaan pelkkää mairetta, mutta sydämeni hartainta toivoa. Niin, niin! tästä silmänräpäyksestä alkaen tahdon muuttaa tapani; ja vielä parempi olisi, jos minulle onnistuisi sammuttaa se vähäinenkin lemmen liekki, jonka kenties olen häneen sytyttänyt. Saakurin hatut! Pahuus vieköön, etten ole voinut olla rauhoillani!