LAULU-EHDOTUKSIA.
(Mukaelmia.)
Syyslaulu.
(Lauletaan kun: Hösten är kommen, j.n.e.)
Syksy on tullut ja myrskyelee,
Joutsen ja pääsky jo pois pakenee,
Kukka on vaipunut sammalehen,
Aalto se kiehuvi loiskuttaen,
Ahti kantelens kaikua suo,
Luonnotar vihreät hiuksensa luo.
Päivä on sammunut, maa pimenee,
Ouruves vuorelta virtaelee,
Lähde sen juurella nöyrynä vaan
Ottavi kyynelet astiahan.
Jo kesä päätti matkansa maass',
Tähtien yllä se loistavi taas.
Satakieli.
(Lauletaan kunt: De lugna fält, de stilla dalar.)
Jo tyynet kedot, laaksot kanssa
Nyt täyttyy karjalaumoilla,
Ei tuuli kuiska, aalto tanssaa,
Ei joki juokse virtana;
Vaan laulaja hän kultans mieltä
Nyt riemahuttaa laaksoss', oi!
Oo vait! oo vait! oi satakieltä!
Sä kuule kuin sen ääni soi!
Myös tähti tuikkaa sulosemmin,
Ja perho lentää kukkahan,
Hän riemuitsee kun häneen lemmin
Luo silmäns kulta laulajan.
Tää laaksoss' laulaa; kaiku sieltä
Nyt lehtoon leviääpi, oi!
Oo vait! oo vait! oi satakieltä!
Sä kuule kuin sen ääni soi!
Risti vuorella.
(Lauletaan kun: Af Gloriesken begjutet.)
Oi! sädekruunuinensa
Ja pyhäloistossaan
Ja ruusukranssinensa
On risti vuorellaan;
Se hymyy suloisesti,
Sen rohkee pystytti,
Ja katsoin kaunosesti,
Se laaksoo tervehtii.
Ja kovin murheissansa
Mies paikkaa lähenee,
Hän näkee tultuansa
Kuin merkki hymyilee;
Niin myrsky hiljeneepi,
Voi, mikä lohdutus!
Kun rinnan täytteleepi
Vaan taivaan ihastus.
Paimenen sunnuntailaulu.
(Lauletaan kun: Das ist der Tag des Herrn!)
On Herran päivä nyt!
Mä olen yksin kedolla;
Paits aamukellon kaikua
On kaikki hiljennyt;
Mä polvein notkistan.
Oi mielikuvat suloisat!
Niin on kun henget oisivat
Täss' kanssain polvillaan.
Ja taivas kaukainen,
Se kirkas on ja juhliva,
Niin on kun ois se aukeeva.
Tuulien laulu.
(Lauletaan kun: Upp genom luften j.n.e.)
Ilmojen kautta, lintujen teitä
Syöskäämme pois yli vetten ja maan!
Hopeasauvalla Aamutar meitä
Viittaavi noussehen maailmahan.
Kuohuvain aaltojen tanssihin pois!
Lehtojen riemuissa, voi, ken jo ois!
Huoneessa ihminen rauhattomasti
Kuultelee siivet kuin ilmoa lyö;
Lennämme taivahan luo vapahasti,
Sieltäpä sanoman saatamme myö.
Metsälaulu.
(Lauletaan kun: Im Walde geh' ich wohlgemüth.)
Käyn metsässä mä tyynesti,
En huoli rosvoista;
On lempi vaan mun aarteeni
Sit' ei he kajoa.
Ken käy, ken ryskää pensaass'? oi!
On rosvo! — uhkaavi! —
Mun kultain tule juosten — voi!
Ja kaulaan tarttuvi.
Ylioppilaisten laulu.
(Lauletaan kun: Vi äro andens fria folk.)
Vapaita hengen lapsia
Olemme, valon tulkkia,
Sen eestä aina sodimme
Ja sitä suojaamme;
Ja samat niinkun ennenki
Ja samat aina iäti;
Kun valo vastustamaton
Myös vartijamme on.
Olemme aamun sukua
Ja uuden ajan vahtia,
Mi läpi yön ja kuoleman
Vaan syöksee innossaan;
Ja valtamme on rajaton,
Sill' toivon maa se meidän on,
Ja meidän on tuo vastaisuus
Ja myös sen kaunoisuus.
Ja maamme, valon morsian,
Saa suuruuden ja kunnian;
Me itse kuolkaamm' unheesen,
Kun järven aaltonen;
Sill' varjot täältä häviää,
Vaan henki pysyy jäljellä;
Niin vartijat myös pysyvi,
Kun valon voimaki.
Toinen ylioppilaisten laulu.
(Lauletaan kun: Studenter äro muntra bröder).
He ovat veljet lystimäiset
Nuo Suomen ylioppilaat,
On ilmat lämmit eteläiset,
Vaan pohjoiset on raittiimmat.
Niin — suru vieköön vennokkaiset
Vaan riemuin laulaa oppilaiset,
He laulaa.
On oppi, mit'ei kirjat voita:
Kun nuori oot, oo riemuisa.
Se hulluks kutsuu kirjakoita,
Vaikk' viisaampi ois viisainta.
Ei seurass viihdy valjumaiset,
Kun riemuin laulaa oppilaiset,
Kun laulaa.
Kun sodan soitto leimuaapi,
He kirjan vaihtaa miekkahan;
Kun armas Suomi vaaran saapi,
He peljästyttää maailman;
Ja kaatuu verivainolaiset
Kun laulain syöksee oppilaiset,
Kun laulain.
Ylioppilaisten marssi.
(Lauletaaii kun: Framåt, framåt på ljusets bana.)
Eespäin, eespäin nyt valon tiellä
Sä joukko nuori urhoisa!
Ja lippusemme heiluu vielä,
Sen suojaa Suomen haltija.
Sodimme hyvän, kauniin eestä
Me pimeyttä vastahan,
Ja levitämme melskehestä
Me ruskon öiseen maailmaan.
Serenadi.
(Lauletaan kun: Schlumre sanft, o Edle!)
Nuku jo mun kultain!
Nuku makeesti!
Silmäs kiini painaa
Öisen rauhan Enkeli.
Jumalitten kaltaisena
Lempi luonas lentelee,
Sinut taivahasen
Lemmen uni heijailee.
Riemu, riemu, maljasi.
(Lauletaan kun: Fröjd i hjertan och pokaler).
Viini syöntä riemahuttaa;
Nytpä kultanesteestä
Heikkkous juo sankaruutta,
Lempeyttä miehuus sä.
Eipä taivaan kunnioita
Sorra, malja, uhrisi;
Nouskoon pilviin pisaroita,
Riemu! riemu, maljasi!
Lemmen laulu.
(Lauletaan kun: Alles was die Erd enthält).
Kaikki mikä ilmassa
Hyppii, lenteleepi,
Koko tämä maailma
Yhtyy, lemmitseepi.
Hirvi juoksee metsässä,
Kauris laitumella,
Kohta naaras jälkiä
Alkaa seuraella.
Kyyhky kutsuu kultoaan,
Kun hän kukertaapi;
Mato etsii naarastaan
Kun hän luikertaapi.
Kukat rintans aukasee
Päivän tuulosille,
Kiertoköynnös kiertelee
Puitten ympärille.
Joki lausuin lemmestä
Juoksee hiljaltansa,
Laaksoss' yhtyäksensä
Toisen joen kanssa.
Alppilaulu.
(Lauletaan kun: I, bergens snöfält j.n.e.)
Oi, vuoren lumi, jolle nyt
Luo ilta ruskoaan!
Jos tuntisit kuin sykkinyt
On sydän sulle vaan.
Oi! kaiku sa, mi Alpilta
Nyt soit niin kauniisti,
Luo vuorelta vaan surua
Mun raukan mieleeni!
Oi, järvi sa, kuin päilyilet!
On metsä vartijas;
Sä milloin mua heijailet
Sun kultaloistossas?
Niin lauloin; päivä hohtava
Käi kylmään sylihin.
Mä itkin vaan; voi kaihoa!
Se katsoi silmihin'.
Kolme laulua.
(Lauletaan kun: Entflieh mit mir j.n.e.)
1.
Pois lähde kanssain, kultani!
Oo vaimoin, lepää rinnallain.
Niin hellä ei oo kotosi
Kun sydämein on sulle vain.
Sä jos et lähde, kuolen pois,
Jäät yksin tänne maailmaan,
Ja isäs vaikka luonas ois,
Hän sulle on kun vieras vaan.
2.
Ja kaste laskihe illalla,
Se laskihe lemmikkikukkihin,
Ne ovat kuihtuneet, kuolleet.
Ja poika lemmitsi neitoa,
He salaa lähtivät kotoaan,
Ei tiennehet vanhemmat heistä.
He sinne tänne kulkivat,
Ei heill' ole onnea ollunna,
He ovat kuihtuneet, kuolleet.
3.
Ja lehmus heidän haudalla nuokkuu,
Siin' kuiskaavat linnut ja tuulet huokuu;
Sen alle vihreelle nurmellen
Nyt vanhus astuu huoaten.
Ja murhehtien tuuloset huiskaa,
Ja surren peipposet lempeesti kuiskaa,
Ja pääskyset muuttuvat hiljaisiks,
He itkevät, eivät ymmärrä miks.
Iltalaulu.
(Lauletaan kun: Unter allen Wipfeln ist Ruh.)
Rauha ompi laaksoissa nyt
Ja ääni ompi hiljennyt
Metsissä,
Ja linnut oksilla nukkuu.
Kohta vaan
Nukkuu
Myöskin saat.
Kuunpa alla kiusaus on
Ja parku, itku rajaton,
Ikuinen,
Ja lehdet metsissä kuihtuu.
Kohta vaan
Kuihtuu
Myöskin saat.
Tähtein all' on tyyneys, voi!
Ja taivahissa harppu soi!
Kaikuvi,
Kun siellä enkelit soittaa.
Kohta vaan
Soittaa
Myöskin saat.
Aamutoivo, iltahuokaus.
(Lauletaan kun: Jord och himmel jag.)
Maan ja taivahan
Vallan unhotan,
Olet yksin ihastuksein.
Päivän koittaissa
Toivon' olet ja
laskiessa huokauksein.
Voi, kuin loistat kaunihilla taivaallain,
Elon aamutoivo, illanhuokaus vain!
Maan ja taivahan
Vallan unhotan,
Olet yksin ihastuksein.
Oi! mä tiedän vain
Suovan Jumalain
Kerran meidät toisillemme.
Kaikki kadotkoot,
Jos sä mun vaan oot,
Toinen toista lemmitsemme.
Pysyy lempi — ja nyt hymyy kuolema,
Kohtaamme, me koskaan emme eroa.
Oi! mä tiedän vain
Suovan Jumalain
Kerran meidät toisillemme.
Juomalaulu.
(Lauletaan kun: Guckt nicht in Wasserquellen.)
Kun lähteen silmä vuotaa,
Sä älä katso tuota,
Luo silmäs viinahan!
Ves ompi vaarallinen,
Veslähde petollinen,
Luo silmäs viinahan!
Loi silmäns poika vainaa
Veslähtehesen aina,
Ei luonut viinahan;
Kun peilas muotoansa,
Sai siinä kuolemansa;
Luo silmäs viinahan!
Mon' ompi uponunna
Vetehen, hukkununna,
Ei kukaan viinahan;
Ken siihen kurkistaapi,
Se virvoituksen saapi;
Luo silmäs viinahan!
Kun lähteen silmä vuotaa,
Sä ällös katso tuota,
Luo silmäs viinahan!
Kun luot, myös juoda muista,
Kun loppuu, toista puista;
Nyt juo sä pohjahan!
Päivän kuvat.
(Lauletaan kun: Ferne Wolken seh' ich ziehen.)
Kaukaa näen pilven lennon,
Illanrusko kultaa sen,
Päivä saapi kuollon hennon,
Mennen poijes maillehen.
Synkkä vaippa varjoo
Vakaisesti koko maan,
Ja se rauhaa tarjoo
Laaksoon, kukkulaan.
Kaukaa kuulen äänen soivan,
Niinkun kuiske henkien,
Ilman läpi viuhunoivan
Ihammpain sävelten;
Vaan ne tuskin suovat
Tervehdyksen korvahain,
Rintahani tuovat
Synkän pilven vain.
Armaat päivän kuvat! teille
Surren heitän hyvästi.
Silmäin käyvät kyyneleille,
Vesihelmet tippuvi;
Voi! mä kaihoon teitä,
Välissämm' on laajaa maa;
Taajaan kyyneleitä
hiekkaan virrahtaa.
Talonpojan laulu.
(Lauletaan kun: Jag huggit tills min kraft förgått.)
Mä väsyksiin oon hakannut
Ja hakkaan vieläki,
On kirveen teräs hyvä, mut
Viel honka seisovi.
Ol' kätein kerran tukeva,
Nyt niin ei olekaan,
Söin koko talven pettua,
Join päälle vettä vaan.
Jos palveluksein vaihtaisin,
Jos täss' en olla vois,
Luo herran kenties joutuisin,
Ruisleipää jolla ois.
Mä kaupungissa palkkasen
Saan kenties vaivoista,
Niin usein mietin, mutta en
Voi sinne haluta.
Siell' lehtovuori oisiko,
Mi katsoo järvehen?
Ja päivä nousee laskeko
Niin sulo herttainen?
Siell' oisko laakso tuoksuva
Ja nummen hongikko?
Hän, jonka kuulen soittoa,
Hän siellä olisko?
Ja tuulen ratoks vyöryää
Pois pilvi suojaton,
Ja ilman maata, ystävää
Mi ihmishenki on?
Meit' ehkä Luoja kuulevi,
Maan hädän helpottaa,
Ja syksyn vilja hyvempi
Suo leipää parempaa.
Kirkko.
(Lauletaan kun: Droben stehet die Kapelle.)
Kirkko seisoo vuorellansa,
Hiljaa laaksoon katsellen;
Vuoren alla riemuissansa
Laulaa paimenpoikanen.
Äkkiäpä kello kaikuu,
Kuolonvirttä veisataan;
Hiljaa ompi riemuraiku,
Paimen kuulteleepi vaan.
Lauletaan ne hautaan siellä,
Jotka laaksoss' riemusi;
Paimen, paimen! kello vielä
Kerran kaikuu sulleki.
Viihdytys.
(Lauletaan kun: Stilla, o stilla!)
Ääneti aivan!
Myrskystä vaivu pois,
Lapsonen taivaan!
Aika sun kuolla ois,
Kylmä on laaksoloiss';
Ääneti aivan!
Rientävä hetkeis
Viimenen joutuvi,
Seisata retkeis!
Kuihdu kun toisetki!
Tyydytkö syömeni?
Seisata retkeis!
Varjojen peittää
Anna min nautit sa,
Unhottaa, peittää
Päivän on tapana;
Voit unen rauhassa
Unhottaa, heittää.
Maljanesitys Lönnrotille.
Savo-Karjalaisten vuosijuhlassa 28/2 1867.
Mikä ompi ihminen?
Mielikuva ainoasti,
Ilmestyy mi nopeasti,
Pian haihtuu jällehen.
Kun hän käypi maailmaa,
On hän virvantulenlainen,
Jonka tuuli nousevainen
Sammuksihin puhaltaa.
Mikä ihmishenki on?
Kangastus mi kohoileepi,
Silmäin eessä kierteleepi,
Laskee taaskin peittohon.
On kun vesikello vaan,
Joka kohoo korkealle,
Loistain lentää taivahalle,
Maahan lankee noustuaan.
Niin ei ain' oo kuitenkaan;
Hän, mi suurta vaikuttaapi,
Maansa hyvää harrastaapi,
Hän ei katoo milloinkaan.
Aikansa kun suloton
Myrsky ompi pauhanunna
Sekä kaiken poistanunna,
Mik' ei kuuluu muistohon.
Niin tää muisto kallihin
Ompi sitä rakkahampi,
Suloisempi, ihanampi
Ja se loistaa kirkkaammin.
Henki silloin suur' on vaan,
Se on täynnä ihastusta;
Kangastuskin kangastusta
Nyt ei enää olekaan.
Ja myös vesikellonen
Muuttuvi nyt puhtahaksi,
Kirkkahaksi pisaraksi,
Ei oo lainavärinen.
Niin myös elää muisto sen,
Joka yhä suurta antaa,
Jolle tulevaisuus kantaa,
Muiston kauniin seppelen.
Tämä seppel annetaan
Myöskin meidän Lönnrotille,
Joka autti taivahille
Suomen maineen loistamaan.
Tää kuu meitä riemuttaa,
Riemusta nyt kuuluisalle
Kalevalan tuottajalle
Malja juokaamme, hurraa.