SÄÄSKIÄ: 2. PARVI
Runollisia kokeita
Tehnyt
A. RAHKONEN
Helsingissä, P. Widerholm'in perillisten tykönä, 1867.
Ystävällensä ja Suosijallensa
Maisteri
Julius L. F. Krohn'ille
omistaa nämä runolliset kokeet
kunnioituksella ja kiitollisuudella
Tekijä.
AINEHISTO:
Miks en laulaa sais
Kevät
Leivo
Ulkomailla olevalle ystävälle
Toivo
Sairas
Kallis ruusu
Hyvä neuvo
Laupiuden sisar
Karhun huokaus
Maansa pettäjän katumus
Käen kukunta
Lemmetär ja nuorukainen
Suomen Ruotsalaisille
Joki
Odottavainen
Luonnon riemu
Rakkauteni Ainaan
Ensimäinen rakkaus
Imatralla
Ihmismuoto
Laulu-ehdotuksia:
Syyslaulu
Satakieli
Risti vuorella
Paimenen sunnuntailaulu
Tuulien laulu
Metsälaulu
Ylioppilaisten laulu
Toinen ylioppilaisten laulu
Ylioppilaisten marssi
Serenadi
Riemu, riemu, maljasi
Lemmen laulu
Alppilaulu
Kolme laulua
Iltalaulu
Aamutoivo, illanhuokaus
Juomalaulu
Päivän kuvat
Talonpojanpojan laulu
Kirkko
Viihdytys
Maljanesitys Lönnrotille
Miks en laulaa sais.
Kuules, kuules veikko kulta!
Riemua ei puutu multa,
Miks en laulaa sais?
Rastaskin hän lehdoissamme
Lauloi, lientäin murhettamme;
Näin hän laulaa tais:
"Taivas täällä sinertääpi,
Revontulet liekkiääpi,
Pohjaa kaunistain.
Päivä veelle suuta suikkaa,
Sammu ei, se yötkin tuikkaa,
Rantaa kirkastain."
"Pohjantuuli lemmin huokuu,
Riemuin vanhat hongat nuokkuu,
Koivut hymyilee;
Virrat välkkyin leikitseepi,
Kosket kauniit tanssaileepi,
Väinö soittelee."
"Päilyy täällä kukkamanner,
Järvi, luoto, saari, tanner
Kukkaloistossaan.
Suomen kallis ruusu kanssa
Pilkistää jo nupustansa,
Koristaapi maan."
Lystiksensä lehdoissamme,
Riemuellen Suomestamme,
Niin hän laulaa tais.
Kuules, kuules veikko kulta!
Riemua ei puutu multa,
Miks en laulaa sais?
Kevät.
Jo lumikasat kuihtuivat,
Jo lehdet puihin puhkeevat
Ja perhot riemuin lentää;
Ja vesi tanssii maljassaan,
Ja Ahti soittaa kanneltaan,
Kun lämmin tuuli entää.
Maa loistaa suvivaatteissaan
Ja leivo riemuu laulaissaan
Ja kulta päivä koittaa;
Puut kauniit kuiskaa hymyten
Ja kielo päilyy tuoksuen;
Näin peippo metsää soittaa:
"Oon luonnon lapsi arvoton,
Vaan lauluin toki soikohon,
Se ei oo suurenmoinen;
Mä laulan vaan kun kotomaa
Nyt uuden elon, valon saa,
Niin sitte kuolla voinen."
Leivo.
Miks leivo lennät Suomehen
Sä varhain kevähällä,
Et viihdy, lintu riemuinen,
Sä maalla lämpimällä?
Miks äänes soreasti soi
Vaan Suomen taivaan alla,
Ja vaikka puut ne vihannoi,
Sä lennät korkealla?
"Sen tähden Suomeen kiiruhdan
Ja lennän korkealla,
Kun tahdon nähdä kauneimman
Mä rannan taivaan alla."
"Ja senpä vuoksi laulan ma,
Kun kannel täällä soipi;
Ei missään tuot niin riemuta,
Kun Suomessa vaan voipi"
Ulkomailla olevalle ystävälle.
Laula niinkun lauloit täällä,
Laula kiurun kielellä,
Ulkoreunalla ja määllä
Suloisesti viserrä.
Niinkun joutsen armahalle
Lemmestänsä laulavi,
Samoin sinä vierahalle
Laula kotimaastasi.
Kun oot siellä laulellunna,
Lennä joukkoon ystäväin;
Kun oot maalles joutununna,
Riemuitse ja laula näin:
Kallis maani! lauluin sulle
Kauniimmasti soikohon;
Ihanamp' on luontos mulle,
Täällä niinkun taivas on.
Toivo.
Poika lempens vaihtanunna
Oli maansa rakkauteen,
Vaikk' ol' lempens rukoillunna
Häntä jäämään autuuteen.
Pilvi toivon tähden peitti,
Neiti itki katkeraan,
Sulhonsa kun hänet heitti
Kuni kukka kuihtumaan.
Anoi siitä sulhollensa
Taivahalta kostoa,
Sekä lohdutukseksensa
Toivoi hälle kuoloa.
Vaan kun miehuus sodan poisti,
Haudass' sulho makasi,
Haudan päällä patsas loisti,
Isänmaa min pystytti.
Niinpä nähtiin neidon silloin
Patsaan luona polvillaan
Murhehtivan aamuin illoin,
Katuellen toivoaan.
Sairas.
Voi! nyt mua vaivaa kova tauti,
Vuoteellani makaan sairaana,
Täss' en luonnon ihanuutta nauti,
Mitä muut nyt nauttii riemuisna.
Toiset riemuitsevat, voi, mun Luojain!
Kun sun luontos päilyy, tanssii, soi;
Mutta kolkko, suruinen on suojain,
Sydämeen se tuskan tulen toi.
Täss' en näe muuta senkun öitä,
On kun haudassa jo oisin nyt. —
Mutta miksi moitin Luojan töitä?
Mua ei hän ole hyljännyt.
Kirkas päivä loistaa akkunasta,
Tämän luona linnut laulavat,
On kun soitto kuuluis taivahasta,
Enkelit mun luonain oisivat.
Luojain! mulle tarjoot lohdutusta,
Sua kiitän, käyden polvillein;
Voi! voi taivaallista ihastusta,
Jonka saanut ompi sydämein!
Kallis ruusu.
Neito! Sull' on ruusu kallis,
Se on taivaas kauniste;
Ethän sä sen kuolla sallis,
Sitä hoida, suojele!
Perho sille suuta tarjoo,
Lentäin kukkasiivillään;
Vaan sä, neito, valvo! varjoo,
Ettei luokse pääsis hän!
Jos hän mesihuulillansa
Sille suuta antaa sais,
Niin se kuihtuu, kuihdut kanssa;
Neito, suojaa ruusuais!
Hyvä neuvo.
"Kuules sisko kulta,
Jospa poika sulta
Pyytää muiskua,
Niin sä pakoon juokse
Sisaresi luokse,
Pysyt puhtaana."
"Muutenkin sä, Kaari,
Ota tarkka vaari
Elämästäni;
Niin et häpeähän
Joudu itkemähän,
Sisko kultani!"
Vanhin sisarista
Näin nyt poikasista
Penäs siskoaan.
Kuudes kun tul'; leijaa
Hän jo itse heijaa,
Surren sulhoaan.
Laupeuden sisar.
Amelia fröökkinä
Polkee jalkaa piiallensa,
Miks hän myöhään käynynnä
Oli kanssa sulhasensa
Katuloita pitkin.
Tyttö vastaa: "niin, kun itkin
Kohdata mun sulhoain,
Kanssaan viettää iltoain; —
Käyttehän te itseki
Yksinänne monesti
Aivan keski-yössä."
Fröökkinä:
"Etkös tiedä, tomppeli,
Minun silloin käyväni
Laupiuden työssä."
Karhun huokaus.
Meskämmen nousi luolastaan
Ja lumen turkistansa loi,
Hän huokaeli huolissaan
Ja valitellen vaikeroi:
"Voi! kuinka kolkko talvi on,
Sen suruvaippa peittää maan,
Sen päivä ompi valoton
Ja tuuli aina tuima vaan."
"Vaikk' olen metsän kuningas,
En rauhaa löydä linnassain,
Kun myrsky pauhaa raivokas
Ja karvat nyhtää turkistain."
"Ja metsästäjä hiihtänyt
On koirinensa jäljestäin,
Hän kruunun mult' on ryöstänyt;
Voi! kuinka käypi hulluinpäin."
"Hän tahtoo vaihtaa turkkiain
Ja soittain mua tanssittaa; —
Nyt keinon mieleheni sain,
Se keino voi mun pelastaa."
"Mull' yhden miehen mieli on,
Vaan voimaa miehen yhdeksän,
Kun muori olen ponneton,
Mä hänet allein rytistän."
"Kun päivä sitte koittavi,
Niin Aasiasta, Turjasta
Mä kutsun veljein luolaani
Mun kruunauksein juhlana."
Näin lausui hän ja vaikeni.
Sä Suomalainen kuules vaan
Hän oloamme kuvaili
Ja sankaruutta kalliin maan.
Maansa pettäjän katumus.
Miksi rannoiltani rakkahilta
Vei mun poijes himo kunnian,
Onnee etsin mailta vierahilta,
Miekan nostin veljää vastahan?
Mikä voima toi mun jällehen
Maan mun sortamani rannallen.
Joka kukka muinoin mulle hohti,
Nyt ne kaikki teräns ummistaa,
Joutsen luoksein silloin uida tohti,
Nyt hän veden alle sukeltaa,
Leivon ääni mulle muinoin soi;
Mitä tehnyt olen? Mua voi!
Kun mä leikin mäillä loistavilla,
Koko luonto mulle hymyili,
Päivä hohtain silloin taivahilla
Mua kirkkahana tervehti;
Mutta silloin olin viaton,
Suljettu nyt taivas mulle on.
Luonain haahmut liikkuu, myrsky pauhaa,
On kun luonto oisi vihoissaan.
Veri suonissani ei saa rauhaa,
Tuli syöntäin polttaa haikeaan.
Ääni kutsuu mua kuolemaan,
Multaan rakkaasen mä hautain saan.
Ei, tää maa on kallis, taivahinen
Omaa pettäjäänsä varjoomaan;
Veessä mull' on hauta rauhallinen,
Ei, se huuhtoo rantaa kalliin maan;
Parhain on: mä syöksyn miekkahan,
Sieluin annan uhriks manalan.
Käen kukunta.
Käki kukkuilee,
Riemahuttelee
Oman kultans mieltä;
Vanhus, neitonen
Istuu kuunnellen
Käen riemukieltä.
"Kuku kauemmin,
Lintu ihanin,
Ikäin aikaa soita."
Näinpä vanhus vaan
Lausuu lukeissaan
Käen kukunnoita.
Neito lempens kans
Ollen toivoissans
Kuiskaa vanhan luona:
"Kuku kerta vaan
Niin mä kultain saan
Omaks tänä vuonna."
Kun se monesti
Kukkuu sulosti,
Vanhus riemuu sille;
Mutta neitonen
Lausuu huoaten:
"Terve Kyöpelille."
Kerran kukahtaa,
Silloin neito saa
Riemun rintahansa;
Mutta harmaapää
Povens nöyristää,
Oottaa hautoansa.
Lemmetär ja nuorukainen.
Yksin istui pientarella
Nuorukainen kaunoisa,
Ruso hohti poskusella,
Murhe vaan ol' otsalla.
Kyynel hällä silmään ensi,
Sydän sykki murheissaan. —
Lemmetärpä silloin lensi
Poikaa lohduttelemaan.
"Mitä itket, mikä vaivaa
Sua, poika kaunoinen?"
"Vihollinen maatain raivaa,"
Vastasi hän huoaten.
"Heitä poijes suru turha!
Pelastaahan toiset maan;
Sodass' oottaa sua murha,
Sylissäni autuus vaan."
"Olen huokaillut: voi, milloin
Sinut saisin valtahain!
Sua itkin aamuin illoin;
Joudu, joudu helmahain!"
"Siin' on sulla maa ja taivas
Siin' ei sota raivoa,
Siinä loppuu murhees, vaivas;
Joudu, joudu, armas sa!"
"Kalliimpata ei lie vainen
Kun mun suosioni on."
"Maani", lausui nuorukainen
Lähtein poijes taistohon.
Suomen Ruotsalaisille.
On päivä lämmin Suomessamme
Ja loistavat on kukkulamme,
Maa se on meidän yhteinen.
Miks kielemme vaan kaikuvainen,
Mi ompi vielä nuorukainen;
Ei soida saisi raikuten?
Kun jolloinkulloin raikahtavi:
Oh, fennomanni, skandinavi!
Se ompi vihantuulta vaan;
Me niinkun tekin vuodatamme
Veremme eestä isänmaamme,
Miks taistelette ainiaan?
Jos vihaantuuli raivoaapi,
Niin pian tänne puhaltaapi
Tuo itätuuli kalsea;
Se myrskyn nostaa, pauhaileepi,
Kukastoamme raivaileepi,
Sen lehdet maahan varistaa.
Oi, veljet! liittoon yhtykäämme
Ja yksin voimin ryhtykäämme
Kukastoamme hoitamaan;
Niin voimme kaikki myrskyt poistaa,
Ja vielä kauniimmasti loistaa
Kukasto kallis rakkaan maan.
Joki.
Kas lähde virtaa vuoresta,
Luo silmäns taivahille,
Ja lemmenkukat partaalla
Suloa lausuu sille.
Se on niin kirkas, loistava,
Se kuvaileepi taivasta.
Se puroks sitte muuttuvi,
Mi kirkas ompi vielä,
Vaan kun sen vesi juoksevi,
Se himmentyypi tiellä;
Se kukkaisia suutelee
Ja riemuisena rientelee.
Vaan kun se rientää kauemmas,
Se paisuu suuremmaksi,
Se tanssii ollen riemukas
Ja muuttuu raivosaksi;
Sen aallot kiehuu, pauhaavi,
Niin että metsä kaikuvi.
Vaan kun on aikans ryskänyt,
Niin hiljaiseksi jääpi;
Sen pinta on nyt tyyntynyt,
Se mereen häviääpi.
Näin joki syntyy, kuolevi,
Niin elämämme virtaavi.
Odottavainen.
Kun rakkaus suur
On syntynyt juur,
Niin mielestä lempi vanhemmat poistaa,
Ja syntymämaa
Myös poistua saa,
Kun lempivän toivo kirkkaana loistaa.
Näin myös kävi mun,
Kun kohtasin sun,
Sain rintahan liekin — tää miten vaivas!
En kertoa voi
Min tuskan se toi,
Vaan toivoni ol' kun kirkkahin taivas.
Mä oottelin vaan
"Jaa" milloinka saan
Ja lempivän sydän aukeni mulle;
Tään tuntea sait,
Vaan viel' olet vait,
Vai näinköhän toivot kuoloa mulle.
Luonnon riemu.
Linnut lentää taivaan alla,
Riemuellen laulavat,
Sirkut kukkakumpuralla
Isotellen tanssivat.
Kukat terinensä päilyy,
Koreilevat tuoksuen,
Puiden latvat nuokkuu, häilyy,
Kuiskailevat riemuten.
Ah! on heillä kultans luona,
Kenen kanssa lausuvat,
Jok' on heille lempens suonna;
Siis he riemuelevat.
Mun vaan täytyy yksin olla,
Suru mun on kumppani;
Käynkös huoneess', vainiolla,
Vettä virtaa silmäni.
Liekkiväisnä sydän sykkii,
Tuntuu vallan vaipuvan,
Veri suonissani tykkii,
On kun saisin kuoleman.
Sydäntäsi älä kiellä,
Ainiain! lempivältäsi,
Silloin riemuitsisin vielä
Minä niinkun luontoki.
Rakkauteni Ainaan.
Kun oppilaaksi tultuain
Mä tähkän lakkihini sain,
Niin olin mies mä mielestäni,
Mä päitä keikutellen käin;
Mä tyytyväisnä kuljin tiellä,
Vaan morsian, se puuttui vielä.
Mä neidon näin niin lempeän,
Ei kauniimpata lie kun hän;
Mä Ainaan katsoin hymysuin
Ja häneen kohta rakastuin;
Hän siitä mulle naurahteli.
Voi, sydämein kuin riemahteli!
Mä tästä itsein rohkasin:
Sydämen' hälle aukasin;
Nyt silmänsä hän maahan loi,
"Jaa" hänen huuliltansa soi;
En luullut olevani maassa,
Oi! olinpa kun taivahassa.
Min tehdä voin, sen hälle tein
Ja kukkavihkosta vein,
Ja palkinnoksi muiskun sain
Mä silloin tällöin kullaltain;
Kun ken ei nähnyt syleilimme
Ja autuaana riemuitsimme.
Vaan lempi saattaa runoiluun,
Se siihen myöskin saattoi mun;
Mä uneksin ja lemmitsin
Ja lauluja mä kyhäilin,
Ne huonot oli muiden nähden,
Siis rukkaset sain niiden tähden.
Mä itkin, surin päivät yöt,
Jäi tekemättä kaikki työt;
Voi, hirmua! voi, suruain!
Kun rukkaset sain kullaltain,
Mun elämäin on loppununna —
Jo olen toisen kihlanunna.
Ensimäinen rakkaus.
Muistan koska ensi kerran
Lempi mua kohtasi,
Ollen niinkun taivaan Herran
Lähettämä Enkeli;
Silloin rinnassani soi!
Aina, Aina, kultain voi!
Kun hän lauloi, silmäin kastui
Kohta sydän sykkäili,
Sulosuin kun luoksein astui,
Mulle taivas aukeni,
Ja mun rinnassani soi:
Aina, Aina, kultain voi!
Vieressäin kun lemmin soitti,
Soitti taivaan iloa,
Toivon tähti mulle koitti,
Niinkuu rusko nouseva;
Ja mun rinnassani soi:
Aina, Aina, kultain voi!
Vieri vuosi; luotain lähti,
Niinkun päivä maillehen,
Multa sammui toivon tähti,
Sydän itki kaihoten;
Surkeasti sydän soi:
Aina, Aina, kultain voi!
Kun nyt surun aaltoon vaivuin,
Toinen lempi loistihen;
Toivotonna siihen taivuin,
Luulin saavain autuuden;
Mutta rinnassani soi:
Aina, Aina, kultain voi!
Nytpä vaivain myrsky pauhaa,
Hauta mulle aukeaa,
Sydänparka ei saa rauhaa —
Se vaan kerran rakastaa —
Sillä rinnassani voi:
Aina, Aina, kultain voi!
Imatralla.
Hongat nuokkuu Imatralla,
Luonto näyttää huokaavan,
Pohjantähti taivahalla
On kun silmä Jumalan;
Kun se loistaa,
Surut poistaa,
Viittaa: tuoss' on kallis maa,
Sykkimään mi syömet saa.
Vesi kiehuu, koski pauhaa,
Päilyilevät pisarat,
Aalto aalloss' etsii rauhaa,
Jylhät vuoret notkuvat;
Vuoksi jyskää,
Riehuu, ryskää,
On kun jumalattaren
Kutsu taistoon vapauden.
Miksi makaat Suomalainen?
Herää, nouse unestais!
Taivas aukee loistavainen,
Sua kutsuu Jumalais.
Hän jo sulle
Valitulle
Valmistanut kruunun on;
Nouse valon voittohon!
Ihmismuoto.
(Franzén).
Jopa verhon purpuraisen
Cedriston yl' ihanainen
Kuudes päivä loi.
Kultasiivin perho lensi,
Ruusustoon yl' puron ensi,
Sille muiskun soi.
Veden pinnass' helmi päilyi,
Luikon purjeet valkeet häilyi
Salmen kalvolla.
Viini hehkui marjassansa,
Kyyhky leikki hennoissansa
Lehdon rauhassa.
Mutta luonnossapa puuttui
Korkein kauneus: vielä puuttui
Kruunu luotujen;
Siks kun muotons somerosta
Ihminen hän valoon nostaa,
Silmäns aukaisten.
Lumen väri laimistuupi,
Aamurusko tummentuupi
Läskein vuoren taa;
Tähti päivän otsasella
Tahtonut ei aikaella,
Maata valistaa.
Eläimet he kumartuivat,
Kun ne silmät kohouivat
Kulkuun auringon,
Joista sulo, lempi suikki,
Joiden kyyneleistä tuikki
Toivo kuoloton.
Enkeljoukko ihastunna
Näkee lemmen kuvautunna,
Luojaa katselee.
Tekoons Luoja painoi soman
Sinettinsä, kuvans oman
Huomaa, hymyilee.
Sä niin huudat korkaillessa:
Sielua ei ainehessa,
Kaikk' on tomua;
Hullu! astu lähtehellen,
Katso muotoos, ujostellen
Silmäs verhoa.
Katso vanhan viisaan ohtaa,
Katso totuus siinä hohtaa,
Aikaa kirkastain.
Katsos urhon ripsein alle,
Josta voima maailmalle
Säihkyy, laatii lain.
Missä sulo, lempi loistaa? —
Selman aamuhuntu poista
Rusoposkilta;
Katso silmäns ujot päilyy,
Katso tumma tukkans häilyy
Tuulen omana.
Seuraa salaan paennutta,
Lehdon majaan joutunutta
Hädän huutaissa.
Katso kuin hän pienosille
Hymyy, tarjoo sairahille
Lohdutustansa.
Taivaan siinto luonnontöissä!
Enkelhaamu eliköissä,
Ihmismuoto sä!
Kuolevaa vaan kaunistatko?
Itketkö ja muhoatko
Jjäisyydessä?
Enkelitkin, Selma, siellä
Muotoos ihailevat vielä,
Ääntäs kuullessaan.
Selma! vielä taivahassa,
Vielä autuaitten maassa
Sua nähdä saan.