KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.
Kauniina iltana Agnese kuulee ajoneuvojen pysähtyvän oven eteen.
— Se on varmaankin hän!
Ja hän se todella oli, hyvän lesken seurassa.
Vastaanoton ja tervehdykset jätämme lukijan kuviteltaviksi.
Seuraavana aamuna varhain saapuu Renzo, joka ei asiasta tiedä mitään, yksistään yhdessä Agnesen kanssa päivittelemään Lucian pitkällistä viipymistä. Mitä hän lausui ja huudahti, nähdessään Lucian edessään, lukija niinikään kuvitelkoon. Lucian esiintyminen sensijaan oli sitä laatua, että sen muutamin sanoin voi kuvata:
— Terve: mitenkä voit? hän virkkoi katseet alasluotuina ja silmiään räpäyttämättä.
Ei pidä kuitenkaan luulla, että Renzo piti vastaanottoa liian kylmänä, tai että siitä olisi loukkautunut. Hän päinvastoin selitti sitä itselleen hyvin edulliseksi. Ja samoin kuin sivistyneiden parissa tulee osata heidän puheistaan vähentää pois kohteliaisuuslauseet, hän päinvastoin älysi etteivät nämä sanat suinkaan ilmaisseet kaikkea, mikä liikkui Lucian sydämessä. Muuten oli helppo huomata, että Lucialla oli kaksi eri puhumistapaa, toinen Renzoa, ja toinen tuttaviaan varten.
— Minä voin hyvin, kun näen sinut, hän vastasi käyttäen puhetapaa, joka tosin oli vanha, mutta jonka hän muuten olisi keksinyt tällä hetkellä.
— Rakas isä Cristoforomme! … sanoi Lucia; rukoilkaa hänen sielunsa puolesta, vaikka voimme olla melkein varmat siitä, että hän paraikaa tuolla ylhäällä rukoilee meidän puolestamme.
— Sitä odotin kyllä, sanoi Renzo.
Eikä tämä ollut ainoa surullinen kieli, jota tämän keskustelun kulunsa kosketeltiin. Mutta mistä tahansa puhuttiin, kaikki tuntui hänestä yhtä suloiselta. Samoin kuin raisut hevoset niskoittelevat, pysyvät kuin naulittuina paikoillaan, nostavat milloin toista, milloin toista jalkaa, mutta laskevat sen taas alas samaan paikkaan, ja sitten äkkiä lähtevät liikkeelle ja kiitävät eteenpäin kuin tuulen tempaamina, samoin oli Renzon ajan laita; ensin minuutit olivat tuntuneet hänestä tunneilta; sitten tunnit minuuteilta.
Leski ei mitenkään häirinnyt tätä seuraa, vaan sopi siihen mainiosti, ja nähdessään hänet tuolla viheliäisellä vuoteella loikomassa, ei Renzo olisi voinut kuvitella, että hän oli niin hauska seuraihminen ja niin iloinen, Mutta eiväthän sairaala ja maaseutu, kuolema ja häät ole samaa. Agnesen kanssa hän jo oli tullut ystäväksi. Ja oli somaa nähdä häntä Lucian seurassa, samalla hellänä ja leikillisenä, miten hän häntä kiusoitti, kuitenkaan käyttämättä leikkisiä pistosanojaan enempää, kuin mitä tarvitsi tehdäkseen liikkeensä ja puheensa vilkkaammiksi.
Viimein Renzo sanoi lähtevänsä Don Abbondion luo sopimaan vihkiäisistä. Hän meni sinne ja virkkoi puoleksi leikillisen ivallisena, puoleksi kunnioittaen:
— Herra pastori, joko olette parantunut tuosta päänsärystä, jonka sanoitte estäneen teidät meitä vihkimästä? Nyt on otollinen aika. Morsian on saapunut, ja minä olen täällä kuulemassa, mikä päivä ja hetki teille sopii. Mutta tällä kertaa pyydän teitä hieman kiirehtimään.
Don Abbondio ei suorastaan kieltäytynyt; mutta hän alkoi etsiä verukkeita, tuomaan esiin esteitä: mitä hyödytti noin saattaa itsensä julkisen huomion esineeksi ja toitottaa nimeään, tuon vangitsemismääräyksen yhä uhatessa; saattoihan tuo seikka tapahtua muualla varsin yhtä hyvin; ja sitä ja tätä.
— Ymmärrän, sanoi Renzo; teillä on vielä jälellä hiukka tuota päänsärkyä. Mutta kuulkaa, kuulkaahan toki.
Ja nyt hän alkoi kuvata tilaa, missä oli nähnyt Don Rodrigo paran ja huomautti, ettei tämä sinä hetkenä luultavasti enää ollut elävien parissa.
— Toivokaamme, hän päätti, että Herra on ollut hänelle armollinen.
— Tämä ei kuulu asiaan, sanoi Don Abbondio. Olenko ehkä kieltäytynyt? Toinhan vaan esiin … painavia syitä. Mutta muuten, nähkääs … niin kauan kuin ihmisessä on jälellä elonkipinä, saattaa hän pa… Katsokaa minua: olen särkynyt astia. Minäkin olen ollut lähempänä kuolemaa kuin eloa: ja tässä olen yhä vielä; ja … ellei hartioilleni laskeudu uusia suruja … no niin, saatan toivoa vielä vähän aikaa eläväni. Kaikki riippuu eri luonnonlaaduista! Mutta kuten jo sanoin, tuo asia ei ollenkaan kuulu tähän.
Kun keskustelua vielä kotvan oli jatkunut, ilman että päästiin mihinkään tulokseen, Renzo teki soman kumarruksen ja palasi seuraansa, kertoi mitä oli tapahtunut ja virkkoi lopuksi:
— Poistuin hänen luotaan, kun olin saanut tarpeekseni, ja jotta en olisi menettänyt kärsivällisyyttäni ja sanonut hänelle jotain epämiellyttävää. Eräinä hetkinä hän todella näytti yhä vielä entiseltä, samoine kujeineen ja tekosyineen. Olen varma siitä, että jos vielä olisin viipynyt siellä hetken, hän olisi evästänyt minua jollakin latinalaisella lorulla. Huomaan, että tästä tulee toinen pitkä viivytys. On todella parempi tehdä niin kuin hän neuvoo, ja vihityttää itsemme siellä, minne muutamme asumaan.
— Tiedättekö, mitä teemme? kysyi leski. Ehdoitan, että me naiset lähdemme uudestaan yrittämään, kenties me onnistumme paremmin. Silloin minäkin saan tutustua tuohon mieheen ja nähdä, onko hän todella sellainen kuin sanotte. Lähdemme heti päivällisen jälkeen, jotta emme niin perätysten häntä vaivaisi. Mutta kuulkaas, sulhasmies, tulkaapa hieman kävelemään meidän kahden kanssa, silläaikaa kuin Agnese häärii toimissaan. Minä olen tämän aikaa Lucian äitinä. Tahdonpa kernaasti lähempää nähdä noita vuoria, tuota järveä, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan; se vähä, minkä siitä olen nähnyt, näyttää minusta kovin kauniilta.
Renzo vei heidät ensiksi ystävänsä taloon, missä ilo nousi ylimmilleen. Saatiin tuolta nuorelta mieheltä se lupaus, että hän sekä sinä päivänä, ja joka päivä senjälkeen, milloin jouti, tulisi heille syömään päivällistä.
Kun kävelyltä oli palattu ja päivällinen syöty, Renzo poistui, sanomatta minne meni. Naiset jäivät hetkeksi keskustelemaan, neuvoittelemaan, millä tavoin Don Abbondio oli taivutettava. Ja viimein he läksivät hyökkäysretkelleen.
— Siinä nyt ovat naiset, sanoi kirkkoherra itsekseen, mutta näytti kuitenkin ystävälliseltä. Seurasivat hartaat onnittelut Lucialle, tervehdykset Agneselle, kohteliaisuudet oudolle naiselle. Hän pyysi heitä istumaan ja alkoi innokkaasti puhua rutosta. Hän tahtoi Lucialta kuulla, miten tämä oli viettänyt nuo kauheat hetket. Sairaala antoi hänelle aihetta puhua Lucian toverista. Sitten Don Abbondio, kuten saattaa kuvitella, puhui omastakin ruttokohtauksestaan; sitten hän lateli Agneselle onnentoivotuksia sen johdosta, että hän oli säästynyt taudilta. Asia venyi kovin pitkälle. Jo alusta alkaen molemmat naiset olivat vaanineet sopivaa hetkeä puhuakseen pääasiasta. Lopuksi toinen heistä mursi jään. Mutta mitä se auttoi, Don Abbondio ei kallistanut tälle puheelle korvaansa. Hän varoi kieltäytymästä. Mutta uudelleen hän alkoi tuoda esiin verukkeita ja estelyjä, hypäten kuin lintu oksalta oksalle.
— Pitäisi, hän sanoi, saada peruutetuksi tuo ikävä vangitsemiskäsky. Te, hyvä rouva, joka olette kotoisin Milanosta, epäilemättä jotakuinkin tunnette tuon asian kulun; varmaankin te tunnette jonkun hyvän suojelijan, jonkun vaikutusvaltaisen henkilön. Sellaisilla keinoilla saa joka haavan lääkityksi. Mutta jos nyt tahdottaisiin kulkea lyhyintä tietä, eksymättä niin moneen selkkaukseen, ja kun molemmilla nuorilla ystävillämme ja Agnesella juuri on tarkoitus muuttaa pois kotiseudultaan — eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa: isänmaa on siellä, missä on hyvä olla — minusta tuntuu että siellä uudessa olopaikassa kaikki kävisi helpommin, siellä kun vangitsemiskäsky ei ole pätevä. En todellakaan näe, milloin tämä avio saadaan solmituksi, mutta tahtoisin nähdä sen solmituksi hyvin ja ilman vaaraa. Tunnustan suoraan: täällä, tuo määräys alati uhkaamassa silmien edessä, julistaa alttarilta Lorenzo Tramaglinon nimi — se panisi sydämeni levottomuudesta vapisemaan. Tahdon hänen parastaan, mutta pelkään, että tekisin hänelle huonon palveluksen. Punnitse sinä itse, punnitkaa te muutkin asiaa.
Nyt milloin Agnese, milloin leski koettivat vastustaa näitä perusteita. Mutta Don Abbondio osasi tuoda ne esiin uudenmuotoisina. Ei koskaan päästy alkua kauemmaksi. Silloin ilmestyi äkkiä Renzo, astuen varmana ja kasvoissa ilme, joka tiesi tärkeätä uutista, hän virkkoi:
— Herra markiisi ——— on saapunut.
— Mitä tämä merkitsee? Minne saapunut? kysyi Don Abbondio nousten.
— Saapunut linnaansa, joka ennen oli Don Rodrigon, sillä herra markiisi on saanut sen sääntöperinnön nojalla, kuten sanotaan. Ei sitä siis tarvitse epäillä. Minä puolestani olisin iloisin, jos tietäisin, onko tuo miesparka kuollut oikean kristityn kuoleman. Tähänasti olen joka tapauksen varalle lukenut hänen edestään Pater nostereja ja nyt tulen lukemaan De profundis-rukouksia. Tuo herra markiisi on kunnon mies, kuten olen kuullut kerrottavan.
— Se on varma, sanoi Don Abbondio. Olenpa kuullut erään kelpo herran, oikein tuollaisen vanhan rodun miehen, usein häntä kiittäen mainitsevan. Mutta onkohan aivan varmaa, että…
— Luotatteko suntioon?
— Kuinka niin?
— Sillä hän on omin silmin nähnyt tuon ylhäisen herran. Minä olin siinä vaan lähellä; mutta totta puhuakseni, menin sinne varta vasten, kun aavistin, että siellä varmasti jotain tiedettäisiin. Ja useampi kuin yksi kertoi minulle samaa. Tapasin sitten Ambrogion, joka tuli sieltä linnasta, ja joka oli nähnyt tuon markiisin siellä esiintyvän isäntänä. Tahdotteko kuulla sen itse Ambrogiolta? Käskin hänen juuri sitävarten odottaa tuolla alhaalla.
— No, miksi ei, sanoi Don Abbondio.
Renzo meni kutsumaan suntiota. Tämä vakuutti asian todeksi alusta loppuun, lisäsi siihen vielä jonkun yksityisseikan, karkoitti kaiken epäilyksen ja poistui.
— Oi, hän on siis kuollut! Hän on todella muuttanut manalle! huudahti Don Abbondio. Näette, lapsukaiset, miten Kaitselmus lopulta korjaa pois eräänlaiset ihmiset! Tiedätteköhän, että se on suuri asia, suuri huojennus näille raukoille seuduille! Sillä eihän täällä voinut elää hänen kanssaan. Tuo rutto oli suuri vitsaus, mutta se oli samalla mahtava luuta. Se on lakaissut pois muutamat yksilöt, lapsukaiseni, joista emme ikinä olisi päässeet vapaiksi. Kun näki heidät terveinä ja elinvoimaisina, oli halukas luulemaan, että se, jonka kerta oli oleva määrä siunata heidän ruumiinsa, vielä istui pappis-seminaarissa oppimassa latinaansa. Ja kädenkäänteessä heitä on kadonnut sadottain. Emmepä enää saa nähdä tuon miehen pöyhkeänä kulkevan, kätyrit takanaan, tuo röyhkeä ja ivallinen hymy huulilla, tuo selkä suorana, kuin olisi niellyt seipään, tuo tapa katsella ihmisiä, kuin olisi katsonut meidän kaikkien olevan maailmassa ainoastaan sentähden, että hän suvaitsi sen sallia. Nyt ei häntä enää ole täällä maan päällä, mutta me olemme. Hän ei enää tule lähettämään noita sanomiaan kunnon ihmisille. Hän on totisesti tuottanut meille kaikille ylen tuskallisia hetkiä. Nyt saatamme sen suoraan sanoa.
— Minä olen antanut hänelle sydämestäni anteeksi, huomautti Renzo.
— Siinä olet tehnyt velvollisuutesi, vastasi Don Abbondio. Mutta saattaa myös kiittää taivasta siitä, että se on meidät hänestä vapauttanut. Nyt, puhuakseni teistä, sanon ja toistan, että voitte tehdä, niin kuin itse hyväksi näette. Jos tahdotte, että minä teidät avioon vihin, olen siihen valmis. Jos se teille on mukavampaa toisin, tehkää tahtonne. Mitä tulee vangitsemiskäskyyn, tuntuu minusta ettei nyt enää ole ketään, joka haluaisi sen täytäntöön panemista, joten ei sitä enempää tarvitse ajatella, varsinkin, kun tällävälin on julistettu tuo suuri armahduskirje Kaikkeinkorkeimman Lapsen syntymän johdosta. Ja sitten lisäksi rutto on perinpohjin muuttanut oloja! Niin että, jos tahdotte … meillä on tänään torstai … ensi sunnuntaina minä tulen kuuluttamaan teidät kirkossa. Sillä se, mikä tuonoin tehtiin, ei enää pysy voimassa. Ja sitten on minulla se onnellinen tietoisuus, että olen vihkinyt teidät yhteen.
— Tiedätte, että olemme tulleet juuri sitä varten, huomautti Renzo.
— No niin; minä olen valmis teitä palvelemaan; ja tahdonpa heti antaa siitä tiedon hänen Ylevyydelleen.
— Kuka on hänen Ylevyytensä? kysyi Agnese.
— Hänen Ylevyytensä, neuvoi Don Abbondio, on meidän
Kardinaali-Arkkipiispamme, jota Jumala suojelkoon.
— Mitä tähän tulee, pyydän anteeksi, virkkoi Agnese; vaikka olen tiedoton vaimoparka, voin vakuuttaa teille, ettei häntä mainita sillä arvonimellä. Sillä kun toisella kertaa olimme hänen puheillaan, kuten nyt puhumme teidän kanssanne, yksi noista papeista vei minut syrjään ja opetti minulle miten piti karahteerata tuota herraa, ja että täytyi sanoa häntä "Teidän Kunnian-arvoisuudeksi" ja "Teidän Korkea-arvoisuudeksi".
— Ja jos hänen vielä nyt pitäisi opettaa teitä, sanoisi hän, että häntä on mainittava "Ylevyydeksi", kuuletteko? Sillä paavi, jota Jumala niinikään varjelkoon, on jo kesäkuulla määrännyt, että kardinaaleille on annettava tämä arvonimi. Ja tiedättekö, minkä vuoksi hän luultavasti on tehnyt tämän päätöksen? Sentähden, että arvonimi "Kunnian-arvoisuus", joka oli kardinaalien ja muutamien ruhtinaiden erikois-oikeutena, nyttemmin, kuten luultavasti tekin huomaatte, on joutunut hieman rappiolle. Kuinka moni sitä kantaa ja sillä kernaasti komeilee! Mitä piti siis paavin tehdä. Riistää se kaikilta? Mutta se olisi kaikkialla herättänyt valituksia, tyytymättömyyttä, vihaa ja mielipahaa; ja lisäksi asia olisi pysynyt entisellään. Paavi on sentähden keksinyt oivan keinon päästä pälkähästä, Vähitellen sitten aletaan antaa arvonimi "Ylevyys" piispoille; sitten abbotit niinikään tahtovat sen saada; sitten tulee rovastien vuoro: sillä ihmiset ovat sellaisia, aina he pyrkivät ylemmäksi, yhä vaan ylemmäksi. Sitten seuraavat kanoniikit…
— Sitten kirkkoherrat, sanoi leski.
— Ei, ei, vastusti Don Abbondio. Kirkkoherrat saavat vetää kuormarattaita. Älkää pelätkö, että kirkkoherroja pilataan. "Teidän arvonne", näin heitä tullaan mainitsemaan maailman loppuun asti. Pikemmin se ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, jos aatelismiehet, jotka ovat tottuneet kuulemaan tuota Korkea-arvoisuuden nimeä ja kokemaan samaa kohtelua kuin kardinaalit, kauniina päivänä tahtoisivat hekin omaksua Ylevyyden karahteerin. Ja jos sitä haluavat, kyllä löytävät jonkun, joka sen heille myöntää. Ja silloin hallitseva paavi on keksivä jonkun toisen arvonimen kardinaaleille. Mutta palatkaamme meidän kysymykseemme: ensi sunnuntaina kuulutan teidät. Ja tiedättekö, mitä vielä olen aikonut tehdä hyväksenne? Pyydämme vapautusta kahdesta seuraavasta kuulutuksesta. Kyllä kai heillä on kädet täynnä työtä siellä arkkipiispan virastossa, kirjoittaessaan vapautus-kirjeitä, jos kaikkialla on yhtä kiire kuin täällä. Ensi sunnuntaiksi minulla jo on kuulutuksia: yksi, kaksi … kolme, paitsi teitä. Ja voi vielä tulla muita lisää. Ja sitten saatte nähdä, millaista kyytiä kuulutukset tulevat jatkumaan. Lopulta ei enää jää ketään, joka tahtoisi olla ilman elämänkumppania. Perpetuakin kuoli hyvin pahaan aikaan. Tähän maailman aikaan hänkin olisi voinut saada kosijan. Ja Milanossa, rouvaseni, kuvittelen olevan samoin?
— Aivan oikein. Ajatelkaapa, että yksistään minun seurakunnassani viime sunnuntaina oli viisikymmentä vihkiparia.
— No johan sen sanoin; maailma ei suinkaan tahdo kuolla sukupuuttoon. Entä mitenkä on teidän laitanne, rouvaseni, eikö teidänkin ympärillänne ole ruvennut liipoittelemaan ihania perhoja?
— Ei, ei toki; minä en sellaista ajattele, en tahdo sitä ajatella.
— Niin, niin; mutta luuletteko te olevanne ainoa. Onhan Agnesekin, nähkääs, Agnesekin…
— Kas vaan, onpa kirkkoherra leikkisällä päällä, sanoi leski.
— Tietysti tahdon laskea leikkiä. Ja minusta tuntuu, kuin viimeinkin olisi aika sitä tehdä. Sillä olemmepa kovia kokeneet, eikö totta, nuoret ystäväni? Ne harvat päivät, jotka vielä meillä ovat elettävinä täällä, toivokaamme, että ne tulevat olemaan vähän iloisemmat. Mutta onnelliset te, joilla, jos ei tapaturmia satu, vielä on pitkältä aikaa puhuaksenne kestetyistä kärsimyksistä. Sitävastoin minä, vanha mies… Konnat kuolkoot. Rutostakin voi parantua, mutta vuosien taakasta ei yksikään parannuskeino voi vapauttaa, ja kuten sanotaan: senectus ipsa morbus.[69]
— Nyt, sanoi Renzo, voitte puhua latinaa niin paljon kuin tahdotte.
Nyt se ei minua enää ollenkaan peloita.
— Vai kaivelee tuo latina yhä vielä mieltäsi; hyvä, hyvä, kyllä minä vielä sinut pulaan panen. Kun tulet eteeni tuon tytön kanssa varta vasten kuulemaan latinalaisia sanoja, niin lausunpa sinulle: "Latinasta et huoli: mene rauhaan". Onko se mieleesi, häh?
— Tiedänpä hyvin, mitä aion sanoa, vastasi Renzo. Se ei ole tuo latina, joka minua peloittaa: se on rehellistä ja pyhää latinaa, kuten messussa. Silloinhan teidänkin on pakko lukea sitä kirjasta. Mutta tarkoitan tuota kirottua, epäkirkollista latinaa, joka keskellä puhetta salakavalasti meidät saattaa ymmälle. Ja kun nyt olemme tässä koolla ja kun kaikki on selvillä, niin kääntäkää minulle kansankielelle tuota latinaa, jota latelitte minulle juuri tuossa nurkassa, selittääksenne, ettette voinut meitä vihkiä, että tarvittiin muita muodollisuuksia ja mitä kaikkea!
— Vaiti, veitikka, vaiti; älä pengo vanhaa tunkiota. Sillä jos meidän tällä hetkellä pitäisi selvitellä laskumme, en tiedä, kumpi meistä kahdesta joutuisi alakynteen. Minä puolestani olen antanut kaikki anteeksi; älkäämme enää siitä puhuko. Mutta kyllä te minulle teitte kepposia! Sinun suhteesi ei se minua ihmetytä, sillä oletpa viekas veitikka; mutta puhun tuosta tyynestä lammikosta, tuosta pienestä pyhimyksestä, jonka epäilemistäkin olisin pitänyt syntinä. Mutta tiedänpä hyvin, kuka häntä oli neuvonut, tiedän sen varsin hyvin.
Näin sanoen hän osoitti Agnesea sormellaan, jota ensin oli ojentanut Luciaa kohti. Ja vaikeata on kuvata, kuinka hyväntahtoisesti, kuinka leikillisen herttaisesti hän nuo nuhteensa lausui. Tuo sanoma oli puhaltanut häneen hilpeyttä ja puheliaisuutta, joista aikoja sitten oli vieraantunut. Ja olisimme vielä kaukana lopusta, jos vielä tahtoisimme mainita loput hänen puheistaan, joita yhä jatkoi, moneen kertaan pidättäen vieraitaan, jotka tahtoivat lähteä, jopa vielä pysähtyen alhaalla ulko-oven kynnykselle, yhä vaan lasketellen hupaisia lorujaan.
Seuraavana päivänä hänen luonaan kävi yllämainittu markiisi, mikä käynti oli yhtä odottamaton kuin mieluisa. Hän oli varttuneen miehuuden ja vanhuuden iän rajalla, ja hänen kasvonsa ikäänkuin vahvistivat, mitä huhu hänestä kertoi: hän oli avomielinen, kohtelias, rauhallinen, nöyrä, arvokas, ja kasvoissaan oli ilme, joka kuvasti alistuvaa surumielisyyttä.
— Tulen tuomaan teille, hän sanoi, Hänen Kunnian-arvoisuutensa
Arkkipiispan terveisiä.
— Oi mikä erinomainen ystävällisyys molempien puolelta!
— Kun kävin jäähyväisillä tämän verrattoman miehen luona, jonka tuttavuus tuottaa minulle suurta kunniaa, hän puhui minulle kahdesta tämän seurakunnan nuoresta ihmisestä, jotka olivat kihloissa, ja jotka ovat saaneet kärsiä tuon onnettoman Don Rodrigon tähden. Kardinaali tahtoisi saada tietoja heistä. Vieläkö he elävät? Ja ovatko heidän asiansa järjestyneet?
— Kaikki on järjestetty. Olinpa aikonut kirjoittaakin siitä Hänen
Ylevyydelleen; mutta nyt kun minulla on kunnia…
— Ovatko he täällä?
— Niin ovat; ja niin pian kuin suinkin on mahdollista, heistä tulee mies ja vaimo.
— No hyvä. Ja minä pyydän teitä ilmoittamaan minulle, voiko heille tehdä jotain hyvää ja samalla huomauttamaan, mikä olisi sopivin tapa sitä tehdä. Tämän onnettomuuden aikana olen menettänyt ne kaksi ainoata poikaa, jotka minulla oli, ja heidän äitinsä, ja olen saanut kolme melkoista perintöä. Yltäkylläisyyttä minulla oli jo aikaisemminkin, joten näette, että, tarjotessanne minulle tilaisuuden sitä käyttää, ja varsinkin tässä tapauksessa, teette minulle todellisen palveluksen.
— Taivas teitä siunatkoon! Sillä kaikki eivät ole samallaisia kuin te… No niin. Minäkin kiitän teitä sydämestäni noiden turvattieni puolesta. Ja kun Teidän Ylhäisyytenne minua kehoittaa ja rohkaisee, niin on minulla todella teille tehtävänä ehdoitus, jonka kenties hyväksytte. Tietäkää siis, että nämä kunnon ihmiset ovat päättäneet siirtyä asumaan toisaalle ja myydä omistamansa vähäisen maaomaisuuden: viinitarha, aivan vähäinen, ellen erehdy, mutta laiminlyöty ja kokonaan metsittynyt; ei voi ottaa huomioon muuta kuin itse maatilkun; lisäksi hänen ja morsiamensa pikkutalot, mutta molemmat kurjia hökkeleitä, nähkääs. Mies sellainen, kuin Teidän Ylhäisyytenne ei ollenkaan saata tietää miten on sellaisten köyhien parkojen laita, kun heidän on pakko myydä omaisuutensa. Se joutuu aina lopulta jonkun viekkaan petkuttajan kynsiin, joka jo kauan aikaa on sitä himoitsevin silmin katsellut, ja joka sitten saatuaan tietää, että toisen on pakko myydä se, vetäytyy pois ja tekeytyy välinpitämättömäksi. Silloin täytyy juosta hänen jälessään ja luovuttaa se hänelle leipäkannikasta. Herra markiisi epäilemättä jo huomaa, mihin puheeni tähtää. Paras hyvätyö, jonka herra markiisi voi tehdä näille köyhille ihmisparoille on se, että vapauttaa heidät heidän pulastaan ostamalla tuon heidän vähäisen omaisuutensa. Minullakin, totta puhuakseni, olisi siitä etua, kun siten seurakuntaani saisin maaomistajan sellaisen kuin herra markiisin. Mutta Teidän Ylhäisyytenne luonnollisesti päättää, niin kuin itse parhaaksi näkee. Minä olen puhunut Teitä totellakseni.
Markiisi kiitti suuresti Don Abbondiota tästä ehdoituksesta, ja pyysi häntä arvioimaan hintaa ja asettamaan sen varsin korkeaksi. Mutta hän sai kirkkoherran vallan ällistymään, kun ehdoitti, että heti yhdessä menisivät morsiamen taloon, missä sulhanenkin luultavasti oli tavattavissa.
Matkalla Don Abbondio, ollen ilosta vallan suunniltaan, kuten saattaa kuvitella, sai toisenkin hyvän tuuman, jonka lausui julki.
— Kun Teidän Ylhäisyytenne on niin halukas tekemään hyvää näille ihmisille, voisi heille tehdä vielä toisenkin palveluksen. Tuolla nuorella miehellä on niskoillaan vangitsemismääräys, jonkunmoinen maanpaonuhka, jonkin pari vuotta sitten Milanossa tuona suurena mellakkapäivänä tekemänsä vallattomuuden johdosta, jolloin hänet pyydettiin kokemattomana maalaisena, joka ei mitään pahaa tarkoittanut, kuin hiiri loukkuun. Nähkääs: pelkkää lapsellisuutta, ajattelemattomuutta; sillä todellista pahaa tekemään hän ei kykene. Minä sen saatan vakuuttaa, kun olen hänet kastanut ja nähnyt hänen varttuvan. Jos muuten Teidän Ylhäisyytenne suvaitsee ajanvietteekseen — kuten teidän säätyisenne henkilöt välistä alentuvat kuulemaan noiden ihmisparkojen yksinkertaisia tarinoita — kuulla tuon nuoren miehen itsensä kertovan tuon seikkailun, voitte muodostaa itsellenne siitä mielipiteen. Kun nyt on kyseessä noin vanha asia, ei kukaan häntä ahdista; muuten, kuten jo sanoin, hän aikoo muuttaa pois tästä valtiosta. Mutta aikaa myöten, joko hän palaa tänne, tai lähtee muualle, ei koskaan voi kaikkea edeltäpäin laskea, ja parempi on aina, että asiat ovat selvät. Herra markiisi käy Milanossa mahtavasta ylimyksestä ja suuresta miehestä … ei, ei, antakaa minun vaan puhua: totuus ennen kaikkea. Suositus, sanakin vaan Teidän arvoisenne henkilön puolelta riittäisi yllin kyllin hankkimaan vapauttavan tuomiopäätöksen.
— Eikö siis ole olemassa vaikeita syytöksiä tätä nuorta miestä vastaan?
— Ei suinkaan. Ei minun tietääkseni. He heittelivät häntä heti alussa kuumilla kekäleillä; mutta nyt luulisin että on jälellä pelkkä muodollisuus.
— Jos niin on laita, on asia helppo; ja minä otan sen järjestämisen tehtäväkseni.
— Ja sitten Teidän Ylhäisyytenne ei tahdo kuulla itseään mainittavan suureksi mieheksi. Mutta minä tahdon teitä siksi mainita, vastoin tahtoannekin. Ja jos minä vaikenisin, se ei merkitseisi mitään, sillä kaikki muut siitä puhuvat; ja vox populi, vox Dei.[70]
Todella he tapasivat nuo kolme naista ja Renzon, Saattaa kuvitella, minkä vaikutuksen tämä käynti heihin teki. Luulenpa että nuo paljaat ja rosoiset seinät, verhot, huonekalut ja astiat ällistyivät näin tavattomien vieraiden tulosta. Markiisi itse pani alkuun keskustelun, puhuen kardinaalista ja muista seikoista, tehden sen sydämellisen avomielisesti ja älykkään hienotunteisesti. Sitten hän siirtyi puhumaan ehdoituksesta, jota varten oli tullut. Hän pyysi Don Abbondiota määräämään hinnan; ja sittenkuin tämä oli kauan kursaillut ja estellyt, huomauttaen, ettei ollut sellaisiin asioihin perehtynyt, että saattoi ainoastaan hapuilla, mutta että puhui totellakseen ja vedoten hänen Ylhäisyyteensä, hän mainitsi, oman käsityksensä mukaan, suunnattoman suuren ostosumman.
Ostaja sanoi omasta puolestaan olevansa mitä tyytyväisin; ja ikäänkuin olisi kuullut väärin, hän lisäsi sen kaksinkertaiseksi. Eikä hän ottanut korjausta kuuleviin korviinsa, vaan keskeytti kaikki puheet, kutsuen heidät kaikki häiden jälkeisenä päivänä päivällisille linnaan, missä oli määrä sääntöjen mukaisesti päättää sovittu kauppa.
— Oh, sanoi itsekseen Don Abbondio, palattuaan kotiansa: jos rutto aina ja kaikkialla järjestäisi asiat tällä tavalla, niin olisi todella synti sanoa siitä pahaa. Melkeinpä joka sukupolvi sitä tarvitsisi, ja sellaisilla ehdoilla voisi alistua itse tautiinkin; kunhan vaan siitä paranisi, tietysti…
Saapui vapautus kuulutuksista, vapauttava oikeudenpäätös ja tuo siunattu päivä. Voittoriemuisen varmoina molemmat kihlautuneet läksivät tuohon oman kotikylänsä kirkkoon, missä juuri itse Don Abbondio heidät vihki mieheksi ja vaimoksi. Toinen voittoriemu, ja vielä harvinaisempi oli se matka, jonka seuraavana päivänä tekivät tuon ylhäisen herran linnaan. Ja saatamme hyvin kuvitella mitä he ajattelivat kiivetessään tuon mäen rinnettä, astuessaan sisälle tuosta portista, ja mitä kukin heistä luonteensa mukaisesti puhui.
Mainitsen ainoastaan että keskellä iloaan heistä milloin toinen, milloin toinen moneen kertaan huomautti, että ainoastaan isä Cristoforo parka siitä puuttui.
— Mutta epäilemättä hän, näin he sanoivat, on vielä onnellisempi kuin me.
Markiisi oli heidän kunniakseen toimeenpannut suuren juhlan. Hän vei heidät sievään saliin, pyysi nuorta avioparia, Agnesea ja milanolaista kauppiaanleskeä istumaan ruokapöydän ääreen, ja ennenkuin poistui toiseen huoneeseen päivälliselle Don Abbondion kanssa, hän tahtoi kotvan viipyä siellä pitämässä seuraa vierailleen, jopa tarjoili heille ruokiakin. Luultavasti ei johdu kenenkään mieleen huomauttaa, että olisi ollut yksinkertaisempaa syödä saman pöydän ääressä. Olen kuvannut tuota ylimystä kunnon miehenä, mutta en minäkään eriskummaisena poikkeusihmisenä. Olen maininnut, että hän oli nöyrä mies, mutta mikään alentuvaisuuden ihme hän ei ollut. Hän tosin seurusteli noiden kelpo ihmisten kanssa, mutta ei kuitenkaan alentunut heidän vertaisekseen.
Kun molemmat ateriat olivat lopussa, kauppasopimuksen kyhäsi eräs tohtori, joka ei kuitenkaan ollut tohtori Juonittelija. Tämä, nimittäin hänen maalliset jäännöksensä olivat vielä Canterellissa. Ja niitä varten, jotka eivät tunne noita seutuja, lienee tässä pieni selitys paikallaan.
Noin puolen peninkulman päässä yläpuolella Leccoa ja lähellä Castello nimistä kylää, on paikka nimeltä Canterelli, missä kaksi tietä risteilee. Toisella puolen tienristeystä näkee kummun, joka näyttää keinotekoiselta kunnaalta, jonka huipulla on risti, ja jonka on muodostanut suuri kasa ruumiita, mitkä sikin sokin haudattiin siihen tämän ruton aikana, Perintötaru, totta puhuakseni, sanoo yksinkertaisesti: ruttoon kuolleet; mutta epäilemättä se oli tuohon viime ruttoon, joka miesmuistoon oli kaikkein raivokkain. Ja perintötarut, ellei niitä hieman korjaa, sanovat aina liian vähän.
Paluumatkalla ei ollut muuta vastusta kuin se, että Renzolla oli täysi työ kantaa kaupasta saamiaan rahoja. Mutta ystävämme oli, kuten tiedämme, kestänyt kovempia vaivoja. Sivuutan hänen ajatustyönsä, joka oli melkoinen ja joka tavoitteli parasta tapaa saattaa nuo rahat korkoa kantaviksi. Jos olisi havainnut ne tuumat, jotka vuorostaan liikkuivat hänen mielessään, mietteet ja punniskelut, ja jos olisi kuullut ne syyt, jotka milloin puolustelivat, milloin vastustelivat maanviljelystä ja teollisuutta, niin olisi tuntunut siltä, kuin kaksi kuluneen vuosisadan akatemiaa olisi siinä yhtynyt, Ja hänelle vaikeus oli kahta suurempi, sillä kun hän oli vaan yksi ainoa ihminen, ei saattanut hänelle sanoa: Mitä toimittaa valitseminen? Kumpikin, olkoon menneeksi! Sillä ovat molemmat keinot pohjaltaan samat, ja niiden laita on sama kuin jalkojen, nimittäin että kahdella jalalla astuu paremmin kuin yhdellä.
Ei enää ajateltu muuta kuin myttyjen käärimistä ja matkalle lähtöä, Tramaglinon perhe uudelle asuinseudulleen ja leski Milanoon. Kyyneleet, kiitokset, lupaukset käydä katsomassa olivat monenkertaiset. Yhtä hellästi, kuitenkaan kyyneliä vuodattamatta, Renzo ja perhe hyvästelivät Renzon ystävää, joka oli hänelle vieraanvaraisuutta tarjonnut. Eikä pidä luulla, että jäähyväiset Don Abbondiosta olisivat olleet kylmät. Nämä hyvät olennot olivat aina tunteneet kunnioittavaa kiintymystä kirkkoherraansa. Mutta nuo kirotut selkkaukset olivat häirinneet molemmanpuolisia kiintymyksen tunteita.
Jos joku kysyy, eivätkö nuo ihmiset tunteneet surua erotessaan synnyinseudultaan, poistuessaan noista vuorista, niin vastaan, että he sitä luonnollisesti tunsivat. Sillä surua on vähän kaikkialla. Sopii kuitenkin olettaa, ettei se ollut kovin raju, sillä olisivathan he voineet sitä välttää jäämällä paikoilleen, nyt kun nuo kaksi estettä, Don Rodrigo ja vangitsemiskäsky, olivat poissa. Mutta jo jonkun aikaa he kaikki kolme olivat tottuneet pitämään kotinaan sitä seutua, jonne aikoivat siirtyä. Naiset olivat siihen mieltyneet Renzon puheiden johdosta, joka oli kertonut heille, mitkä edut työmiehellä siellä oli, ja tuhansia muita seikkoja elämisen helppoudesta siellä. Muuten jokainen heistä oli kestänyt hyvin katkeria hetkiä seudulla, jolta poistuivat. Ja tuskalliset muistot vieroittavat aina mielen pois seudusta, joka niitä herättää. Ja jos tämä seutu lisäksi on synnyinseutu, on noissa muistoissa kenties vielä enempi raskasta ja kirvelevää. Samoin, huomauttaa käsikirjoituksemme, lapsi tyytyväisenä lepää imettäjän rinnoilla ja tavoittelee ahneesti ja luottavasti nisää, joka sitä hellästi on ravinnut siihenasti; mutta jos imettäjä jonakin päivänä, vieroittaakseen lapsen rinnoiltaan, voitelee niitä katkeralla koiruoholla, lapsi vetää niistä pois huulensa, mutta palaa vielä kerran yrittääkseen. Mutta lopulta se niistä poistuu, tosin itkien, mutta joka tapauksessa se poistuu.
Mitähän sanonee nyt lukija, kun saa kuulla, että heidän tuskin saavuttua ja asetuttua uudelle seudulle, Renzo siellä kohtasi jo valmiita ikävyyksiä? Pikkuseikkoja tosin, mutta tarpeeksi suuria häiritsemään hänen onneansa. Tässä lyhyesti tuo tarina.
Ne puheet, jotka siellä olivat liikkuneet Luciaan nähden paljoa ennen hänen tuloansa, se tieto, että Renzo oli saanut nähdä äärettömästi vaivaa, ennenkuin hänet omakseen sai, yhä pysyen lujana ja uskollisena, kenties myös joku liioitteleva sana, jonka Renzosta ja hänen asioistaan oli lausunut joku puolueellinen ystävä — kaikki tämä oli herättänyt melkoista uteliaisuutta nähdä tuota nuorta naista ja suurta luuloa hänen kauneudestaan. Nyt tiedätte millainen on odotus: kuvittelurikas, herkkäluuloinen ja luottavainen; mutta esineensä saavutettuaan vaativainen ja vaivoin tyydytettävissä. Se ei koskaan löydä tarpeeksi tyydytystä, se kun pohjaltaan ei ole tietänyt, mitä oikeastaan on tahtonut; ja se vaatii armotta suunnatonta maksua siitä hymyilevästä suosiollisuudesta, jota edeltäkäsin umpimähkään on myöntänyt. Kun Lucia ilmestyi, useat, jotka kenties olivat luulleet, että hänellä olisi vallan kultainen tukka, vallan punaiset posket, ja toinen silmä toista kauniimpi, ja Herra tiesi mitä muuta vielä, alkoivat nostaa hartioitaan, rypistää nenäänsä ja sanoa:
— Kas, tuoko se nyt onkin! Niin pitkän ajan ja niin monien puheiden jälkeen odotti jotain paljon parempaa. Ja mitä tämä nyt on? Talonpoikaisnainen kuin moni muu. Ja niitäkin on parempia, on kaikkialla!
Sitten he rupesivat tutkimaan yksityisseikkoja, panivat merkille mikä toisen, mikä taas toisen vian. Olipa niitäkin, jotka pitivät häntä suorastaan rumana.
Kuitenkaan ei kukaan tällaista sanonut Renzolle vastoin kasvoja, Ja näin pitkälle siis ei ollut pahaa. Pahennuksen aikaansaivat muutamat hyvät ystävät, jotka hänelle kertoivat nuo puheet. Ja Renzoon ne tekivät mitä tuskallisimman vaikutuksen.
Hän alkoi mielessään märehtiä tätä, ja oli siitä kovin suuttunut sekä niille, jotka siitä puhuivat, että itsekseen:
— Mitä se teitä liikuttaa? Kuka on käskenyt teidän odottaa? Olenko minä koskaan sanonut teille, että hän on kaunis? Ja kun te minulle siitä puhuitte, olenko koskaan vastannut muuta, kuin että hän on hyvä nuori nainen? Hän talonpoikaistyttö! Olenko koskaan sanonut, että toisin tänne kuninkaantyttären? Hän ei teitä miellytä! Olkaa häntä katselematta. Onhan teillä kauniita naisia, katselkaa niitä!
Ja joskus vähäpätöinen seikka riittää ratkaisemaan ihmisen kohtalon koko elinajaksi. Jos Renzon olisi ollut pakko viettää ikänsä näillä seuduilla, kuten oli päättänyt, olisi hänen elämänsä ollut varsin iloton. Kun häntä paljon oli ärsytetty, hän lopulta itse kävi ärtyisäksi. Hän oli epäkohtelias kaikille, sillä saattoihan jokainen olla Lucian arvostelijoita. Tosin hän ei käyttäytynyt rajusti eikä sopimattomasti, mutta saattaahan mennä sangen pitkälle rikkomatta kanssakäymisen tärkeimpiä vaatimuksia, kiukusta pakahtumatta. Hänellä oli jotain katkeran ivallista puheissaan; kaikesta hänkin löysi arvosteltavaa, mikä meni niin pitkälle, että kun oli ruma ilma kaksi päivää perätysten, hän äkkiä huudahti:
— No, näillä seuduilla voi odottaa mitä tahansa! Monet olivatkin häneen suuttuneet, sellaisetkin, jotka alussa olivat olleet hänen ystäviään. Ja aikaa myöten hän niin sanoaksemme olisi joutunut vihamielisiin väleihin koko seudun väestöön, kenties itse voimatta keksiä näin ikävän seikan alkusyytä.
Mutta olisipa taipuvainen luulemaan, että rutto oli ottanut järjestääkseen kaikki hänen ikävyytensä. Se oli temmannut manalle toisen melkein Bergamon porttien edustalla sijaitsevan silkinkehruulaitoksen omistajan. Ja perijä, nuori huimapää, jota koko tämä laitos ei vähääkään huvittanut, ajatteli, jopa ylen halusi siitä vapautua, vaikkapa hänen olisi ollut pakko myydä se puolesta hinnasta; mutta ainoastaan käteisestä rahasta, voidakseen sitten tuhlata sitä hurjiin huvituksiinsa.
Saatuaan vihiä asiasta, Bortolo riensi tuota laitosta katsomaan; hän sopi mitä edullisimmista ehdoista; mutta tuo ehto, että oli käteisellä rahalla maksettava, tärveli koko kaupan, hänen vaivaloisesti tekemänsä säästöt kun eivät likimainkaan riittäneet. Hän ei kuitenkaan keskeyttänyt kaupan hierontaa, mutta palasi kiireisesti kotia, kertoi asian serkulleen ja ehdoitti, että he panisivat ostosumman puoleksi. Näin edullinen ehdoitus katkaisi Renzon taloudelliset epäilykset, hän päätti siis valita teollisuuden alakseen ja suostui. He läksivät sinne yhdessä ja tekivät kauppasopimuksen. Kun sitten uudet isännät asettuivat ostamalleen tilalle, Lucia, jota täällä ei oltu odotettu, vältti kaikki arvostelut, jopa miellytti kohtalaisesti. Ja Renzon korviin tuli, että moni oli sanonut: "Oletteko nähneet tuon kauniin vaimo-hölmön, joka on saapunut seudullemme?"
Laatusana teki nimisanan siedettäväksi.
Renzo otti hyödyllistä oppia kaikista edellisellä paikkakunnalla kokemistaan ikävyyksistä. Siihenasti hän oli ollut hieman valmis toitottamaan esiin mielipidettään ja arvostelemaan toisten vaimoja ja ylipäänsä kaikkea. Nyt hän huomasi, että sanat suussa maistuvat vallan toisin kuin korvissa, ja hän tottui hieman punnitsemaan omia sanojaan, ennenkuin lausui ne julki.
Lukijan ei kuitenkaan pidä ajatella, ettei hänellä täällä olisi ollut mitään ikävyyksiä. Ihminen — näin huomauttaa käsikirjoituksemme, ja jo tiedätte ennestään, että siinä ilmenee hieman omituinen maku vertauksiin nähden; mutta antakaa anteeksi vielä tämä, joka luultavasti tulee olemaan viimeinen — ihminen, niin kauan kuin vaeltaa tässä murheenlaaksossa, on potilas, joka loikoo vaihtelevan epämukavalla vuoteella ja joka näkee ympärillään toisia, ulkonaisesti hyvin säädettyjä, sileitä, mukavasti järjestettyjä vuoteita, ja kuvittelee, että niissä nukkuu mainiosti. Mutta jos hänen onnistuu vaihtaa vuodetta, niin tuskin hän on pannut maata uuteen vuoteeseen, kun alkaa huomata patjoja painaessaan tuossa mahkuran, joka painaa, tässä nappulan, joka pistää, ja hänestä alkaa vähitellen tuntua samalta kuin edellisessä vuoteessa. Ja sentähden pitäisi meidän pikemmin ajatella hyvän tekemistä kuin hyvän nauttimista. Ja täten meidän itsemme lopulta olisi parempi olla. — Tuo ajatelma on tosin hieman väkinäisesti esille tuotu, kuten 17:nnellä vuosisadalla oli tavallista, mutta pohjaltaan tuo mies on oikeassa. Muuten, niin hän jatkaa, senlaatuisia kärsimyksiä ja selkkauksia, joista olemme kertoneet, ei, Jumalan kiitos, kunnon ystävillämme enää ollut. Tämän jälkeen heidän elämänsä oli mitä rauhallisinta, onnellisinta ja kadehdittavinta, jopa siinä määrin, että jos rupeaisin sitä kertomaan, se teitä kuolettavasti ikävystyttäisi.
Liike edistyi oivallisesti. Alussa oli hieman vaikeuksia työntekijöiden vähyyden ja palvelukseen jääneiden ylenmääräisten vaatimusten vuoksi. Mutta pian julkaistiin asetuksia, jotka rajoittivat työmiesten palkkoja. Huolimatta siitä, että esivalta oli sekaantunut asiaan, kaikki järjestyi hyvin, sillä täytyyhän kaiken lopulta järjestyä. Veneziasta saapui toinen asetus, ja hieman järkevämpi, ja se vapautti kymmeneksi vuodeksi kaikista veroista Venezian alueelle muuttaneet muukalaiset. Ystävillemme tämä oli uusi onnen potkaus.
Ennen ensimäisen aviovuoden loppua, syntyi maailmaan kaunis olento. Ja ikäänkuin vasiten sitävarten, että Renzo olisi saanut tilaisuuden täyttää tuon jalomielisen lupauksensa, se oli tyttö; ja luonnollisesti se sai nimekseen Maria. Aikaa myöten seurasi sitten, en oikein tiedä kuinka monta pienokaista kumpaakin sukupuolta. Ja Agnesella oli täysi työ kävelyttää niitä toista toisensa jälkeen, ja hän sanoi niitä pieniksi tyhjäntoimittajiksi, ja painoi niiden poskille aimo suudelmia, jotka joksikin aikaa jättivät jälkeensä valkoisen merkin. Nämä lapset olivat kaikki hyvänluonteisia; ja Renzo tahtoi, että heidän kaikkien tuli oppia lukemaan ja kirjoittamaan; sillä, sanoi hän, kun kerta nuo peijakkaan juonet olivat olemassa, tuli heidän niitä osata käyttää hyväkseen samoin kuin toistenkin.
Hauskaa oli kuulla hänen kertovan seikkailujansa. Lopuksi hän aina mainitsi ne suuret opetukset, jotka niistä oli koonnut, paremmin käyttäytyäkseen tulevaisuudessa.
— Olenpa oppinut, hän sanoi, pysymään loitolla mellakoista; olen oppinut välttämään saarnaamista julkisilla paikoilla; olen oppinut ryyppäämisessä pysymään kohtuuden rajojen sisällä; olen oppinut, ettei tule pitää kädessään vasaraa ovien ääressä, missä on hourupäitä lähellä; olen oppinut, ettei pidä sitoa kulkusta jalkaansa, ennenkuin on ajatellut, mitä siitä voi seurata.
Ja lukemattomia muita seikkoja.
Lucia ei suorastaan pitänyt tätä oppisääntöä itsessään vääränä, mutta ei myöskään ollut siihen täysin tyytyväinen. Kuultuaan samaa monesti toistettavan ja ajateltuaan sitä moneen kertaan, hän eräänä päivänä virkkoi siveydensaarnaajalleen:
— Entä mitähän minä olenkaan oppinut? Minä en puolestani ole mennyt onnettomuuksia hakemaan, ne ovat tulleet minua hakemaan. Ellet väitä — näin hän vienosti hymyillen lisäsi, — että rikkomukseni oli se, että sinua niin suuresti rakastin, ja että lupauduin sinulle.
Renzo oli aluksi tästä hieman hämillään. Mutta kauan pohdittuaan ja tuumittuaan yhdessä he tekivät sen johtopäätöksen, että onnettomuudet kohtaavat meitä usein sentähden, että olemme antaneet niihin aihetta, mutta ettei mitä varovaisin ja nuhteettominkaan käytös aina voi niiltä suojella, ja että, jos tulevat, joko syystä tai syyttä, luottamus Jumalaan niitä lieventää ja saattaa ne hyödyllisiksi parempaa elämää varten.
Tämä johtopäätös, joskin yksinkertaisten ihmisten löytämä, näytti meistä niin oikealta, että olemme katsoneet sopivaksi tarjota sen tässä kuin koko kertomuksemme ydinmehuna.
Ja nyt, hyvä lukija, jos ei tämä tarina ole sinusta ollut tuiki ikävä, myöntäös suosiosi hymyä sen kirjoittajalle, ja hiukkanen sen muovailijallekin. Mutta jos olemme tulleet sinua ikävystyttäneiksi, usko ainakin, ettei se ole tapahtunut tahallisesti.
Loppu.
Alessandro Manzoni.
Elämäkerrallinen luonnos.
Alessandro Manzoni syntyi Milanossa maaliskuun 7 päivänä 1785. Hänen vanhempansa olivat Valsassinassa syntynyt aatelismies Pietro Manzoni ja Giulia Beccaria, kuuluisan lakitieteilijän, Cesare Beccarian tytär. Äiti antoi erään Galbiaton talonpoikaisvaimon imettää poikaansa ja lähetti hänet jo kuusivuotiaana Collegio dei Somaschi kouluun Merateen. Jakobinilaisen myrskyn Ranskasta uhatessa useat tämän koulun opettajista, ja niiden joukossa isä Francesco Soave, pakenivat Luganoon ja liittyivät siellä olevaan Collegio di San Antonioon. He ottivat pikku Alessandron mukaansa. Manzoni muisteli usein vanhempana mielihyvällä tätä isä Soavea, joka tuntuu olleen erinomainen opettaja, mutta jonka nuori Alessandro usein vallattomuudellaan saattoi epätoivoon. Luganosta Manzoni siirtyi kouluun Milanoon ja sieltä Pavian yliopistoon, missä hän ei kuitenkaan näy harjoittaneen vakavia opintoja. Paviasta hän palasi Milanoon, jossa hän vietti muutaman vuoden huvitellen itseään ja kirjoitellen ensi runojaan. Hänen huvituksiinsa kuului tähän aikaan muun muassa pelaaminen. Runoilija Vincenzo Monti tapasi hänet kerran eräässä pelisalissa, löi häntä olalle ja kysyi: "Aiotteko sepittää kauniita runoja, jos jatkatte tällä tavoin?" Tämä soimaus pelasti nuoren Manzonin peli-intohimosta.
Manzonin perheolot olivat sangen omituiset. Isä vietti Milanossa syrjäistä elämää ja oli katkaissut melkein kaiken yhteyden perheeseensä. Äiti oleskeli Parisissa yhdessä rikkaan milanolaisen aatelismiehen, Giovanni Carlo Imbonatin kanssa, joka oli määrännyt ystävättärensä yleisperijäkseen, kiitollisena siitä hyveisestä ystävyydestä, jota tämä nainen heidän yhdessä-olonsa vuosina oli hänelle osoittanut. Imbonati kuoli 1805. Manzonin äiti toi ruumiin Italiaan, jossa se haudattiin, ja palasi sitten heti Parisiin, ottaen poikansa Alessandron mukaansa. Täällä äiti tutustutti hänet kirjallisiin piireihin; näin nuori Manzoni muiden muassa tutustui filosofi Cabanis'iin ja Destutt de Tracy'hin. Suurimmassa määrin häneen kuitenkin sittemmin vaikutti kirjallisuushistorioitsija Fauriel. Tässä ympäristössä Manzoni kirjoitti suuren oodinsa Carlo Imbonatin kuoleman johdosta. Manzonin isä kuoli 1806. Tämä kuolemantapaus ei näy tehneen erityisen syvää vaikutusta puolisoon eikä poikaan. Manzoni nai Italiaan palattuaan nuoren protestanttilaisnaisen, Enrichetta Blondel'in, jonka luonteenominaisuuksiin hän pani suurta arvoa. Hän aikoi äitinsä ja nuoren vaimonsa seurassa asettua asumaan Italiaan, mutta vaimonsa oli aateliton, ja tämä seikka antoi aihetta kaikenmoisiin juoruihin, minkä vuoksi nämä kolme henkilöä taas lähtivät Parisiin. Siellä alkoi liberaalisten katolilaisten pappien Degolan ja Gregoiren johdolla Enrichettan käännytys katolin uskoon. Tämän käännytyksen tapahduttua alkoivat myös Manzoni, joka siihen asti oli ollut vapaa-ajattelija ja hänen äitinsä, joka oli ollut varsin laimea katolilainen, kiintyä tähän uskoon. Vuodesta 1810 alkaen perhe taas oleskeli Italiassa, milloin Milanossa, milloin Imbonatin Manzonin äidille lahjoittamalla Brusuglion maatilalla. Manzoni harrasti innokkaasti puutarhanhoitoa ja maanviljelystä sekä koetti parantaa silkin- ja viininviljelystä. Tähän aikaan hän myös yhä enemmän rupesi kiintymään kirjallisuuteen, luoden uskonnollisten hymniensä ensi luonnokset. Manzonin ensimäinen yritys runouden alalla oli allegoorillis-satiirinen runoelma Trionfo della Libertà (1800), joka ilmaisee vahvaa latinalaisilta ja italialaisilta klassikoilta saatua vaikutusta. Manzonin nuoruuden runoja on myöskin idylli Adda (1803) ja kolme satiiria Sermoni (1803-1804). V. 1815 ilmestyivät hänen neljä ensimäistä Inni sacri hymniänsä, v. 1819 teos Osservazioni sulla Morale Cattolica ja vihdoin v. 1820 hänen murhenäytelmänsä Conte Carmagnola (1816-20), ensimäinen teos, joka saattoi hänen nimensä laveammalta tunnetuksi. Vuosina 1820-22 hän kirjoitti toisen murhenäytelmänsä Adelchi. Näiden näytelmien vahva puoli ei ole draamallisuus, vaan niiden ylevä isänmaallinen henki ja lyyrillinen kauneus, joka ilmenee varsinkin kuoroissa. Näissä draamoissa Manzoni mursi jäykän ranskalaisen klassillisuuden ja tahtoi sen sijaan tarjota italialaisille uuden kansallisen näytelmätyylin. Yleistä ihailua herätti Manzonin v. 1821 Napoleonin kuoleman johdosta kirjoittama hymni Il cinque Maggio. Manzonin maailmanmaineen perusti hänen romaaninsa Promessi Sposi (Kihlautuneet, 1827).
Manzoni oli Italian romantismin johtaja ja sielu. Keskiaikaiset aiheet, kansallinen yhteydentunne ja uskonnollinen hartaus — siinä hänen romantisminsa pääpiirteet. Tässä romantillisessa suunnassa ei ollut sitä myrskyisää ja vallankumouksellista luonnetta, kuin esim. myöhemmin Victor Hugon edustamalla ranskalaisella romantiikalla. Italian romantikkojen rauhallista luonnetta osoittaa muun muassa uuden koulun äänenkannattajan nimi "Il Conciliatore" (sovittaja).
* * * * *
Manzonin elämä ei ollut rikas ulkonaisista ja huomattavista tapahtumista. Hänen yksityisistä oloistaan tietää jälkimaailma verrattain vähän. Kirjeissään Manzoni ei melkein ollenkaan puhu herkistä tunteistaan ja kotoisista tavoistaan. Eräs rouva Mohl'in, tunnetun orientalistin lesken, v. 1879 kirjoittama kirje antaa meidän luoda pikakatseen Manzonin koti-elämään. Mainittu nainen oli talvella v. 1823-24 nuorena tyttönä ollut vieraana Manzonin kodissa, ja kirjoittaa käynneistään seuraavasti: "Olin hyvin nuori ja kykenin sentähden varsin puutteellisesti arvostelemaan tuota erilaisten ja syvien ainesten muodostamaa luonnetta sinä talvena, jolloin äitini kanssa vietin joka illan Manzonin kodissa; mutta minun on tunnustaminen, että usein olimme sokkosilla, Pietro ja vanhin tytär Giulietta, sekä rouva Manzoni, joka oli mennyt naimisiin 16-vuotiaana ja tuntui pikemmin vanhimpien lastensa toverilta. Manzonilla oli tavallaan näistä leikeistä melkein yhtä paljon huvia kuin meillä, mutta hän ei koskaan ottanut niihin osaa. Hän puheli herra Fauriel'in kanssa. Muistan vielä yhtä hyvin, kuin jos se olisi tapahtunut eilen, kuinka hän hyvin vilkkaan leikin jälkeen tarttui vaimoonsa vyötärykseltä ja sanoi: 'Onko sinulla nyt ollut oikein hauska, rakas lapsi?' ja tämä nyökäytti päätään myöntävästi. Se oli todella viehättävä koti."
"Henkilö, joka melkoisesti lisäsi miellyttävää vaikutusta, oli Manzonin äiti, jota sanottiin Donna Giuliaksi. Joskus tuli vieraita hienoston piireistä, mutta jotenkin harvoin, isäntä ja emäntä kun eivät tavallisesti siinä seurustelleet. — — — Manzoni puolisot eivät koskaan käyneet vieraissa iltaisin ja muutenkin he sen tekivät niin harvoin, että heitä pidettiin ujoilijoina." (A. de Gubernatis, Il Manzoni ed il Fauriel, s. 111.)
Manzonin lähimpiä ystäviä olivat monsignore Tosi ja runoilija Tommaso Grossi. Edellinen, joka oli tunnettu suuresta oppineisuudessaan ja hyväntekeväisyydestään, vahvisti melkoisesti Manzonin krisitillis-katolilaista vakaumusta. Grossia kohtaan Manzoni tunsi melkein veljellistä kiintymystä, hän kun antoi tämän köyhän runoilijan maksutta asua talossaan ja auttoi häntä kaikin tavoin.
Lukuunottamatta henkevää keskustelutaitoaan, Manzoni ei omannut mitään seurustelulahjoja. Hän ei esim. osannut soittaa, laulaa eikä maalata, ja ihaili sentähden suuresti vävyänsä Massimo d'Azegliota, joka tässä suhteessa oli hyvin rikaslahjainen.
1820-luvun keskivaiheilla Manzoni oli saavuttanut kehityksensä huipun. Hänen kuulu romaaninsa "I Promessi Sposi" (Kihlautuneet) saattoi hänet ihailluksi koko sivistyneessä maailmassa. Tähän päättyi hänen varsinainen kaunokirjallinen tuotantonsa, ja nyt hän antautui mietiskelyyn ja tieteellisiin opiskeluihin. Tutustuminen filosofi Rosmini Serbatiin saattoi hänet yhä enemmän kiintymään abstraktisiin kysymyksiin. Yhteytensä ranskalaisiin ystäviinsä, myöskin Fauriel'iin, Manzoni vähitellen kokonaan keskeytti. Todennäköisesti tämä johtui Manzonin hitaudesta kirjeiden kirjoittamisessa. V. 1833 hän menetti hellästi rakastamansa puolison, Enrichettan, jota syvästi suri. Tämän naisen manalle muutto oli ainaiseksi karkoittanut runoilun Manzonin asunnosta. Hän tosin alkoi kirjoittaa hymniä puolisonsa muistoksi, mutta se jäi keskeneräiseksi. Pian vaimonsa jälkeen hän menetti lempilapsensa Giuliettan. Neljä vuotta vaimonsa kuoltua Manzoni meni toisiin naimisiin, ja vaikka tämä avio alkuperäisesti oli järkeilyliitto, se tuntuu olleen jotenkin onnellinen. Manzonin toinen vaimo kuoli 1861. Ennen hänen kuolemaansa muuttivat manalle hänen äitinsä, kaksi tytärtään ja kaksi poikaansa. Ainoastaan yksi hänen tyttäristään, Vittorina, eli häntä kauemmin. Lopulta häneltä kuolo riisti melkein kaikki ystävänsäkin, niin että hän jotenkin yksinäisenä vietti vanhuutensa päivät. Hänen taloudellinen asemansa oli huonontunut etupäässä epäonnistuneesta yrityksestä julaista "I Promessi Sposi" romaanin kuvitettu painos (1840-42). Hänen taloutensa joutui sittemmin taas tasapainoon sen kautta, että hänelle Cavourin ehdotuksesta myönnettiin kahdentoista tuhannen liiran vuotuinen eläke.
Poliittiseen elämään hän varsin vähän otti osaa, ja hänen kerrotaan itsensä kerran valtiollisessa vankilassa istuneiden runoilijatovereidensa seurassa häveten maininneen olevansa heistä ainoa, joka ei ollut valtiollisten vakaumuksiensa vuoksi istunut tyrmässä. Kun Manzoni 1861 Italian yhteyssodan päätyttyä oli nimitetty senaattoriksi Italian uuteen parlamenttiin, niin hän siellä kävi ainoastaan kaksi kertaa, ensimäisen kerran äänestämässä pääkaupungin siirtämistä Torinosta Firenzeen, toisen kerran äänestämässä sen muuttamista Firenzestä Roomaan.
Manzonin viimeiset ikävuodet olivat synkät. Kerran noustuaan tuolille ottamaan alas hyllyltä kirjaa, hän kaatui ja satutti niin pahasti päänsä, että hänen järkensä pimittyi, vaikka hänellä kuitenkin joskus oli valoisat välihetkensä. Näiden vallitessa hän vielä kuolinvuoteellaankin ajatteli Italian yhteyttä, joka oli ollut hänen elämänsä hartaimpien pyyteiden esineenä, ja hän sanoi läsnäolijoille: "Muistakaa rukoilla Victor Emanuelin ja hänen perheensä puolesta, niinkuin minä aina olen tehnyt." Hän nukahti kuolonuneen 22 päivä toukokuuta 1873, 88:n vuoden ikäisenä.
Italian kansa ei kenties koskaan ole lämpimämmin tuntein rientänyt kuolinvuoteen ääreen, eikä osoittanut vilpittömämpää osanottoa, kuin Manzonin manalle muutettua. Kuningas lähetti edustajan ja omat poikansa hautajaisiin, jotka katolilaisen uskon koko komeutta noudattamalla vietettiin Milanossa. Tätä tilaisuutta varten Giuseppe Verdi kirjoitti kuuluisan requieminsa.
Viiteselitykset:
[1] Italialainen sananparsi, joka merkitsee: En ole kuulevinanikaan. Suoment. huom.
[2] Olen antanut ääneni ja suostunut siihen päätökseen.
[3] Parpagliole on noin 15 penniä vastaava ital. raha. Suom. muist.
[4] Tekijä tarkoittaa Shakespearea. Suom. huom.
[5] Kaikki on puhdasta puhdasmieliselle.
[6] Josephi Ripamontii. Historiae Patriae, Dedicadis V, Lib. VI, Cap. III, pag. 358 et seq.
[7] Manzoni tarkoittaa tässä ystävänsä Tommaso Grossin runoelmaa "I Lombardi". Suoment. huom.
[8] El prestin di scansc.
[9] Via degli Scalini.
[10] Kautta henkeni, kuinka paljo väkeä!
[11] Jos hän on syyllinen.
[12] Eteenpäin, Petro, jos suinkin mahdollista.
[13] Eteenpäin, nopeasti, mutta varovasti.
[14] Oh, oh, varovasti.
[15] Tulkaa kanssani, ystäväni.
[16] Nyt on vaikein hetki! Jumala meitä auttakoon!
[17] Tehdäkseni heille mieliksi.
[18] Sanon tämän teitä hyödyttääkseni.
[19] Anteeksi, ystäväni.
[20] Jos on syyllinen.
[21] Rohkeutta; olemme jo melkein ulkona tungoksesta.
[22] Suutelen Teidän käsiänne, arvoisa herra.
[23] Aseet väistykööt vaipan edestä.
[24] Nouskaa, nouskaa; olemme jo poissa tungoksesta.
[25] Mitä on tästä sanova Hänen Ylhäisyytensä?
[26] Mitä on sanova kreivi-herttua?
[27] Mitä on sanova kuningas, meidän herramme?
[28] Jumala sen tietää.
[29] Hänen Majesteettinsa palvelukselle.
[30] Italiassa alettiin ennen laskea vuorokausi kello 6:sta i.p. Kun Trezzon tornikello löi 11 lyöntiä, oli siis kello 5 aamulla. Suoment. huom.
[31] Tämä muoto on Italiassa tuolla tunnetulla sananparrella: Kaikki tiet johtavat Roomaan. Suom. huom.
[32] Tämä mielenmuutos on Kaikkein Korkeimman oikean käden tekoa.
[33] Sääliä nöyriä.
[34] Oli joutumaisillaan turmioon, ja on jälleen löydetty.
[35] "Ranskan kuningassuvut", ritariromaani, joka ensi kerta julkaistiin Italiassa v. 1491, ja jota tämän kertomuksen kuvaamana aikana vielä yleisesti luettiin. Suom. huom.
[36] Teoksessa "I Reali di Francia" esiintyvä kuuluisa vaeltava ritari. Suom. muist.
[37] Hänen ylhäisyytensä käskystä.
[38] Ranskassa vv. 1788-89.
[39] Historia Patria: Decadis V, lib. VI, pag. 386.
[40] Lääkäri F. Enrico Acerbi.
[41] Noin 30:tä penniä vastaava italial. raha, joka oli saanut nimensä paavi Julius II:sen mukaan. Suom. huom.
[42] Hikoilkaa, oi liekit, valmistaaksenne metalleja.
[43] Josephii Ripamontii, canonici Scalensis, chronistae urbis Mediolani. De peste quae fuit anno 1630, Libri V. Mediolani, 1640, apud Malatestas.
[44] Tadino, s. 24.
[45] Tadino, s. 26.
[46] Tadino, s. 27.
[47] Tadino, s. 245.
[48] Vita di Federigo Borromeo, compilata da Francesco Rivola, Milano, 1666, s. 582.
[49] Tadino, s. 73.
[50] Storia di Milano del Conte Pietro Verri; Milano, 1825, IV, s. 155.
[51] Tadino, s. 98.
[52] Tadino, s. 96.
[53] Tadino, s. 93.
[54] D. Pio la Croce, Memoria delle cose notabili successe in Milano intorno al mal contagioso, l'anno 1630, etc. Milano, 1730. Tämä teos on ilmeisesti käyttänyt lähteenään erään tuon ruton aikana eläneen kirjailijan julkaisematonta teosta; se on kenties pikemmin vaan yksinkertainen painos siitä, kuin uusi muodostelma.
[55] P. Verri, Osservazione sulla tortura; Scrittori italiani di economia politica, parte moderna, XVII, s. 205.
[56] Alleggiamento dello Stato di Milano, etc, di C.G. Cavatio della Somaglia, Milano, 1653, s. 248.
[57] Agostino Lampugnano, La pestilenza seguita in Milano, l'anno 1630. Milano, 1634, s. 44.
[58] Tadino, s. 117.
[59] Ripamonti, s. 164.
[60] Tadino, s. 102.
[61] Ripamonti, s. 81.
[62] Ripamonti, s. 77.
[63] Tadino, s. 56.
[64] Tadino, ss. 123-124.
[65] Muratori, Del governo della peste, Modena, 1714, s. 117; P. Verri, yllämainittu teos, s. 261.
[66] P. Verri.
[67] Tämä teos ilmestyi vasta v. 1840 nimeltä "Storia della colonna infame". Suoment. huom.
[68] Ripamonti, Hist. Patr., Dec. V, libr. VI, cap. VI.
[69] Vanhuus on itsessään tauti.
[70] Kansan ääni on Jumalan ääni.