SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Todella Renzo tuskin oli astunut sairaalan kynnyksen yli ja poikennut oikealle astumaan tietä, jota myöten aamulla oli saapunut kaupungin muurille, kun alkoi rakeiden tapaan sadella harvoja ja suuria pisaroita, jotka pudoten valkoiselle ja kuivalle tielle, ja ponnahtaen siitä takaisin, nostivat ilmaan hienoa pölyä. Mutta pian pisarat kävivät tiheämmiksi ja muodostivat oikean sateen; ja ennenkuin hän oli saapunut polulle, tuli vettä alas kuin saavista kaataen. Renzo ei suinkaan siitä käynyt levottomaksi, vaan kahlasi päinvastoin iloisena eteenpäin, nauttien tästä raittiista viileydestä, tästä ropinasta, tästä korsien ja lehtien kahinasta, jotka heiluivat, valuivat vesipisaroita ja loistivat kirkkaan vihreinä. Hän hengitti pitkään ja syvään. Ja tässä luonnon virkoamisessa hän ikäänkuin vapaammin ja vilkkaammin tunsi omassa kohtalossaan tapahtunutta muutosta.
Mutta kuinka paljoa täydellisempi olisi ollut tämä tunne, jos hän olisi voinut arvata, mikä nähtiin muutama päivä myöhemmin, nimittäin, että tämä sade huuhteli pois rutonsiemenet, että, jos ei sairaala sen päivän jälkeen voinutkaan päästää seiniensä sisältä kaikkia eläviä, jotka se sisälsi, se ei ainakaan enää niellyt kitaansa toisia, että viikon kuluttua nähtiin ovien ja myymälöiden jälleen aukenevan, ja että silloin enää puhuttiin korkeintaan eristävistä varokeinoista, ja että rutosta jäi sinne tänne jokunen jälki; tuollainen häntä, jonka jokainen vitsauksen hirviö aina ajaksi jättää jälkeensä!
Matkamiehemme kulki siis iloisena, selvittämättä itselleen minne ja tokko yleensä hänen piti pysähtyä sinä yönä, hänestä kun vaan oli pääasia rientää eteenpäin ja mitä pikimmin saapua kotikyläänsä, tavata joku, jonka kanssa olisi voinut puhua, jolle olisi voinut kertoa seikkailunsa, ennenkaikkea, jotta olisi pian voinut lähteä matkaan Pasturoon Agnesea hakemaan. Hän astui, mieli vielä vallan kuohuksissa sen päivän kokemuksista. Mutta noista kurjuuden, kauheuden ja vaarojen kuvista sukelsi aina esiin yksi ajatus: "Olen hänet löytänyt; hän on parantunut, hän on minun omani!" Ja samassa hän hypähti ilosta, roiskuttaen ympärilleen vettä kuin villakoira, joka noustuaan vedestä rannalla pudistaa itseään. Toiste hän tyytyi vähäiseen käsien hierontaan ja riensi entistä voimakkaammin eteenpäin. Katsellessaan tietä, hän ikäänkuin poimi ne ajatukset, jotka oli tullessaan sinne jättänyt aamulla ja edellisenä päivänä, ja kaikkein halukkaimmin juuri ne, joita silloin enimmin oli koettanut karkoittaa: epäilykset, vaikeudet löytää hänet, löytää hänet elävänä niin useiden kuolleiden ja kuolevien joukosta!
— Ja löysin hänet elävänä! hän vielä itsekseen lisäsi. Ajatuksissaan hän siirtyi takaisin tuon päivän kaikkein hirvittävimpiin kohtauksiin; hänellä oli elävänä edessään tuo hetki, jolloin tarttui kolkuttimeen ja ajatteli: "Onko hän siellä, vai eikö ole." Ja siihen hän oli saanut niin äreän vastauksen. Eikä hänellä ollut aikaa siitä loukkautuneessa mielessään tointua, kun jo tuo hurjistunut roistojoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja tuo sairaala, tuo nielevä meri! Sieltä minun piti hänet löytää! Ja löysinkin! Hänen mieleensä palasi niinikään tuo hetki, jolloin parantuneiden jono oli kulkenut ohi: mikä kauhea hetki! Mikä sydämentuska, kun ei ollut häntä siinä nähnyt! Ja nyt tuo kaikki oli yhdentekevää. Ja tuo naisten osasto sairaalassa! Ja siellä, tuon kojun takana, juuri kun hän vähimmin odotti, tuo ääni, todella juuri tuo ääni! Ja sitten nähdä hänet jalkeilla! Mutta olihan vielä jälellä tuo lupauksen solmu, ja kireämmälle vedetty kuin koskaan. Mutta sekin selvisi! Ja tuo viha Don Rodrigoa kohtaan, tuo lakkaamaton kostonhimo, joka katkeroitti kaikki hänen surunsa, myrkytti kaikki hänen lohduttavat toiveensa, sekin oli haihtunut! Sanalla sanoen, olisi vaikeata kuvitella onnellisempaa tilaa kuin hänen, lukuunottamatta hänen levottomuuttaan Agneseen nähden, ja surua, minkä aiheutti isä Cristoforon terveydentila ja se seikka, että yhä vielä oltiin keskellä ruttoa.
Iltahämärässä hän saapui Sestoon; eikä sade näyttänyt aikovan herjetä. Mutta kun hän tunsi jalkansa tavattoman virkeiksi ja kun oli niin paljon vaikeuksia saada sopiva yömaja, ja ollen näin kosteassa tilassa ei hän edes ajatellut yöpymistä, Ainoa hankaluus, joka häntä vaivasi, oli vahva ruokahalu. Sillä näin suuri menestys olisi pannut hänet helposti sulattamaan vallan toisenlaisia ruoka-annoksia kuin kapusiinilaisen niukkaa liemiruokaa. Hän tähysteli, eikö täälläkin löytäisi leipurin myymälää. Hän löysikin sellaisen. Hän osti kaksi leipää, jotka ojennettiin hänelle pihdeillä ja noudattamalla kaikkia muita varokeinoja. Toisen niistä hän pisti taskuunsa, toista alkoi syödä; ja eteenpäin!
Kun hän kulki Monzan läpi, oli jo täysi yö. Kuitenkin hänen onnistui löytää portti, joka johti hänen tielleen. Mutta lukuunottamatta tätä onnellista sattumaa, joka ei ole vähäksi arvosteltava, saattaa kuvitella, millaisessa kunnossa oli tie, ja mihin kuntoon se hetki hetkeltä joutui.
Ollen — samoin kuin kaikki nämä tiet, kuten lienemme toisaalla maininneet — kahden multapenkereen välissä, melkein kuin virranpohja, se oli muodostunut tuona hetkenä, jos ei suorastaan joeksi, niin ainakin lokaojaksi; ja tavan takaa siinä oli kuoppia, niin että hädin tuskin sai niistä jalkineensa ja jalkansakin jälleen tielle pelastetuiksi. Mutta Renzo suoriutui niistä niin hyvin kuin saattoi, osoittamatta kärsimättömyyttä, kiroilematta ja vaivaansa surematta; sillä hän ajatteli, että joka askel, niin vaivaloinen kuin olikin, vei hänet eteenpäin, ja että sade oli lakkaava, kun Jumala niin salli, ja että päivä oli valkeneva aikanansa, ja että se matka, jonka hän sillä välin suoritti, oli selän takana.
Eikä hän edes näitä hankaluuksia ajatellut muulloin, kuin kaikkein vaivaloisimmissa kohdissa. Tämä oli päinvastoin huvia. Hänen mielessään työskenteli, sen kokonaan täyttäen, viimeksi kuluneiden surullisten vuosien muisteleminen; paljon oli ollut sekavuutta, vastoinkäymisiä, sellaisia hetkiä, jolloin oli ollut menettämäisillään toivonkin ja valmis katsomaan kaikkea menetetyksi. Ja nyt hän niihin vertasi niin erilaisen tulevaisuuden kuvaa: Lucian saapumista, häitä, kodin perustamista, kestettyjen vaiheiden kertomista ja koko heidän elämäänsä.
Miten hän suoriutui tienristeyksissä, auttoiko hänen vähäinen perehtymisensä seutuun ja yön himmeä valo häntä aina löytämään oikean tien, vai poikkesiko aina umpimähkään oikeata kulkemaan, sitä en saata sanoa. Hän itse, jolla oli tapana kertoa tarinansa pikemmin liian laveasti, kuin liian lyhyesti — ja kaikki antaa aihetta uskomaan, että outo lähdekirjailijamme oli moneen kertaan kuullut hänen itsensä sitä kertovan — sanoi tässä kohdassa, ettei muistellut tätä yötä muuten, kuin olisi viettänyt sen vuoteessa uneksien. Oli miten tahansa, hän sen yön loputtua oli saapunut Addajoen rannalle.
Sade ei ollut hetkeksikään lakannut, mutta tulviva rankkasade oli sittemmin vaihtunut tavalliseen sateeseen, mikä sitten muuttui hiljaiseksi, tasaiseksi vihmaksi. Korkealla kiitävät ja harmenneet pilvet levittivät keskeymätöntä, mutta kevyttä ja läpikuultavaa harsoaan. Ja aamuruskon hohde valaisi Renzolle ympäröivän maiseman. Siinä oli hänen kotikylänsä; ja mitä hän tunsi sitä nähdessään, ei ole kuvattavissa. Kaikki, minkä saatan sanoa, on että nuo vuoret, tuo läheinen Resegone, Leccon alue, oli kaikki muuttunut kuin hänen omiksi alueikseen. Hän loi silmäyksen itseensäkin ja huomasi olevansa omituisessa kunnossa, todella sellaiseksi, millainen tuntonsa mukaan odotti olevansa. Vaatteet piloilla ja vallan kiinni ihossa; päälaesta vyötäisiin asti läpimärkänä, vettä valuen kuin räystäskouru, vyötäisistä varpaisiin loan ryvettämänä; ja ne paikat, joita se ei peittänyt, näyttivät roiskuneilta pilkuilta. Ja jos hän olisi voinut nähdä kuvansa täydelleen peilissä, hattunsa lierit vallan lerpallaan, hiukset hajalla ja takeltuneina kasvoille, olisi hän nähnyt itsensä vielä merkillisemmässä asussa. Mitä väsymykseen tulee, hän kenties oli väsynyt, mutta sitä hän ei ollenkaan huomannut. Ja aamun viileys, yhtyneenä yön ja tuon pikkukylvyn viileyteen, tuotti hänelle vaan enemmän virkeätä intoa ja kiihoitti hänen haluansa kulkemaan eteenpäin.
Hän on saapunut Pescateen. Hän sivuuttaa tämän Addan loppujuoksun, kuitenkin luoden surumielisen katseen Pescarenicoon, Hän astuu sillan yli, ja osaksi polkuja pitkin, osaksi kedon halki, hän saapuu pian ystävänsä taloon. Tämä, joka juuri oli noussut ja seisoi ovella katsomassa ilmaa, kohotti katseensa tähän äkilliseen ilmiöön, joka niin märkänä, lokaisena, tai sanokaamme suoraan: niin likaisena, ja samalla niin vilkkaana ja hilpeänä seisoi hänen edessään. Elämässään hän ei ollut nähnyt niin pahasti ryvettynyttä ihmistä niin tyytyväisenä.
— Kas! hän sanoi. Joko täällä takaisin? Ja tällä säällä? No kuinka kävi?
— Hän on siellä, hän elää, vastasi Renzo.
— Terve?
— Parantunut, mikä on vielä parempi. Olenpa velvollinen siitä kiittämään Herraa ja Neitsyt Mariaa koko elinikäni. Mutta mitä asioita, suuria asioita. Kerronpa sinulle sitten kaikki.
— Mutta missä kunnossa oletkaan!
— Oivassa kunnossa, eikö totta?
— Totta puhuen, voisit käyttää yläpuoltasi alapuolesi pesemiseen.
Mutta malta, malta, kun viritän sinulle hyvän valkian.
— Se ei olisi hullummaksi. Tiedätkö, missä sade minut tapasi. Heti sairaalan portilla. Mutta vähät siitä. Ilmalla on oma ammattinsa, niin kuin minulla omani.
Ystävä poistui ja palasi tuoden pari risukimppua; niistä hän laski toisen maahan ja toisen pesään, ja edellisestä illasta säilyneen hehkuvan hiilloksen avulla hän sytytti aimo tulen. Tällävälin Renzo oli ottanut hatun päästään, ravisteli sitä pariin kolmeen kertaan ja heitti sen maahan. Mutta mekkoansa hän ei yhtä helposti saanut riisutuksi. Sitten hän housujentaskusta otti esiin veitsensä, jonka huotra oli vallan lioittunut, läpimärkä ja tärveltynyt. Hän laski sen pöydälle ja sanoi:
— Tämäkin on samassa kunnossa; mutta sehän on vettä, on pelkkää vettä, Jumalan kiitos… Mutta eipä paljoa puuttunut, … no niin, kerron sen sinulle sitten. Ja hän hieroi käsiään.
— Teepä minulle nyt toinen mieliteko, hän lisäsi; mene noutamaan tuo pieni mytty, jonka jätin tuonne yläkerran kamariin, sillä ensin tulee minun saada kuivat vaatteet ylle…
Palatessaan mytty kainalossa, ystävä virkkoi:
— Luulenpa, että sinulla on nälkäkin. Ymmärrän, ettei juomaa ole sinulta matkallasi puuttunut, mutta ruokaa…!
— Sainpa ostaa pari leipää eilisiltana myöhään, mutta tuskin siitä riitti hampaan koloon.
— No, anna minun sitten hommata, sanoi ystävä. Hän kaatoi vettä pataan, jonka ripusti hahloihin ja lisäsi:
— Menen nyt lypsämään; kun palaan maitokiuluineni, vesi on kiehunutta ja me valmistamme hyvää polenta-puuroa. Muuta sinä sillä aikaa mukavasti vaatteita.
Jäätyään yksikseen Renzo varsin vaivaloisesti sai riisutuksi muut märät vaatteet, jotka olivat vallan kuin liimautuneet ihoon kiinni; hän kuivasi itsensä ja muutti kauttaaltaan toiset vaatteet.
Ystävä palasi ja rupesi häärimään patansa ääressä. Renzo kävi istumaan ja odottamaan.
— Nyt tunnen, että olen väsynyt, hän virkkoi. Mutta olipa se aika jalkapatikka. Mutta viis minä siitä välitän. Onpa minulla sinulle kerrottavaa koko päiväksi. Missä tilassa on Milano! Onpa siellä nähtävää! Mihin siellä saa kajota! Niin että jälestäpäin oikein itseään inhoaa. Sanonpa totisesti, että tämä pienoinen pyykinpesu oli minulle sangen tarpeellinen. Ja mitä tahtoivat minulle tehdä nuo kunnon kaupunkilaiset! Saatpa kuulla. Mutta jos näkisit sairaalan. Siinä ihan hukkuu kurjuuden kuiluun! No niin; kerron sinulle sitten kaiken tämän… Ja hän on siellä, hän tulee tänne ja tulee vaimokseni, ja sinun pitää olla yksi todistajista, ja oli ruttoa tai ei, niin tahdonpa, että muutaman tunnin olemme iloisia.
Muuten hän piti ystävälle antamansa lupauksen, nimittäin kertoi hänelle kokemuksiaan koko päivän. Tämä kävi sitä mukavammin, kun sadetta jatkui, minkä vuoksi nuori isäntä ei lähtenyt talosta, osaksi istuen Renzon vieressä, osaksi korjaten ammetta ja pikku tynnyriä tai muissa askareissa häärien, hankkiessaan viinin korjuuta ja valmistusta. Eikä Renzo malttanut olla häntä näissä toimissa avustamatta. Sillä, kuten hänellä oli tapana sanoa, hän oli niitä, jotka enemmän väsyvät toimettomuudesta kuin työstä. Hän ei kuitenkaan voinut pidättäytyä käväisemästä Agnesen talossa tarkastamassa erästä ikkunaa ja sielläkin mielissään käsiään hieraisemassa.
Hän palasi, ilman että kukaan oli häntä nähnyt ja pani heti levolle.
Hän nousi ennen päivän valkenemista, ja huomattuaan sateen herjenneeksi, vaikka pouta ei vielä ollut palannut, hän läksi matkaan Pasturoa kohti.
Sangen varhain hän sinne saapui. Sillä hänen oli vallan yhtä suuri kiire ja halu saada tämä matka loppuun, kuin lukijallakin lienee. Hän tiedusteli Agnesen asuntoa; hän sai kuulla, että tuo kunnon vaimo oli terve, ja hänelle neuvottiin pieni syrjässä oleva talo, missä Agnese asui. Hän riensi sinne, kutsui häntä nimeltä ulkoa. Tämän äänen kuultuaan Agnese syöksyi ikkunan ääreen. Ja sillävälin kuin hän siinä seisoi suu auki, päästääkseen ilmoille Herra tiesi mitä sanoja ja mitä huudahduksia, Renzo kerkesi edelle sanoen:
— Lucia on parantunut, näin hänet toissapäivänä; hän lähetti teille terveisiä; hän tulee pian. Ja sitten minulla on niin paljo teille kerrottavaa.
Ollen tämän äkillisen ilmiön yllättämänä, iloisena hyvästä sanomasta ja levottoman uteliaana kuulemaan enempää, Agnese milloin alkoi huudahduksen, milloin kysymyksen, voimatta päästä loppuun. Sitten hän unhoitti varokeinot, joita jo aikoja sitten oli tottunut käyttämään ja sanoi:
— Tulen avaamaan sinulle oven.
— Malttakaa. Entä rutto? sanoi Renzo. Teillä ei sitä ole ollut, luulemma?
— Ei minulla. Entä sinulla?
— Minulla kyllä. Mutta siinä tapauksessa teidän tulee olla varovainen. Tulen Milanosta; ja kuten saatte kuulla, olen ollut rutontartunnassa korvia myöten. On totta, että olen muuttanut vaatteeni kiireestä kantapäähän. Mutta onpa se saastaa, joka välistä tarttuu ihmiseen kuin synti. Ja kun Herra on tähänasti suojellut teidät siitä, tahdon, että olette varuillanne, kunnes tämä tartunta on lakannut. Sillä olettehan meidän äitimme, ja tahdon, että elämme kauan onnellisina yhdessä, kestämiemme kärsimysten palkaksi; niin ainakin minä.
— Mutta … alkoi Agnese.
— No niin, keskeytti Renzo, nyt ei mikään mutta enää tepsi. Tiedän hyvin, mitä aiotte sanoa, mutta saattepa kuulla, ettei mitään mutta enää ole olemassa. Menkäämme johonkin avonaiseen paikkaan, missä voimme mukavasti ja vaaratta puhua, niin saattepa kuulla.
Agnese osoitti hänelle vihannestarhaa talon takana, pyytäen häntä menemään sinne ja istuutumaan toiselle penkeistä, jotka olivat siellä ikäänkuin vasiten heitä varten. Itse hän sanoi heti tulevansa alas ja istuutuvansa toiselle. Näin tapahtui. Ja olen varma siitä, että jos lukija, joka tuntee kaikki edellä sattuneet seikat, olisi voinut olla siinä kolmantena omin silmin näkemässä tätä vilkasta keskustelua, kuulemassa omin korvin noita kertomuksia, kysymyksiä, selityksiä, huudahduksia, pahoitteluja, tyytyväisyyden purkauksia, tarinaa Don Rodrigosta, isä Cristoforosta ja kaikkea muuta ja lisäksi tulevaisuuden suunnitelmia, yhtä selvinä ja valmiina kuin menneet tapahtumat, niin olen varma, sanon minä, että se häntä suuresti olisi huvittanut ja että hän olisi ollut viimeinen poistumaan. Mutta panna paperille koko tuo keskustelu, mykkiä sanoja, piirrettyjä musteella ja löytämättä mitään uutta seikkaa — tämä luullaksemme ei ollenkaan lukijaa huvittaisi, vaan lienee hänelle hauskempaa itse saada noita asioita arvata. Lopputulos oli se, että päätettiin siirtyä kaikki yhdessä asumaan Bergamon alueelle, siihen kylään, missä Renzolla jo oli niin hyvä alku toimeentuloon. Lähtöajan suhteen ei voitu päättää mitään varmaa, se kun riippui rutosta ja monesta muusta asianhaarasta. Heti kun rutto lakkaisi, oli Agnesen määrä palata kotiansa odottamaan Luciaa, tai oli Lucian häntä siellä odotettava. Tällävälin Renzo aikoi usein käydä Pasturossa katsomassa tulevaa anoppiansa ja antamassa hänelle tarpeellisia tietoja siitä, mikä saattoi tapahtua.
Ennen lähtöään Renzo tarjosi hänellekin rahoja, sanoen:
— Ne on minulla vielä kaikki täällä tallella, tiedättehän mitä tarkoitan. Olin minäkin tehnyt lupauksen, nimittäin olla niihin kajoamatta, ennenkuin asia oli vallan selvillä. Mutta jos nyt tarvitsette, niin tuokaa tänne malja ja etikansekaista vettä; kaadan siihen nuo viisikymmentä kultarahaa vallan kauniina ja loistavina.
— Ei, ei suinkaan, vastusti Agnese. Minulla on niitä vielä itselläni enempi kuin mitä tarvitsen. Pitäkää te omat rahanne, tarvitsettehan niitä pesän perustamiseen.
Renzo palasi kotikylään, mielessään se lohdullinen tietoisuus, että oli tavannut terveenä näin rakkaan henkilön. Loppuosan sitä päivää ja seuraavan yön hän vietti ystävänsä talossa. Seuraavana päivänä hän uudelleen läksi matkaan, mutta toiseen suuntaan, uudelle asuinseudulle.
Hän tapasi Bortolon, terveenä hänetkin ja paljon vähemmän peläten terveyttään menettävänsä; sillä noina muutamina päivinä olot sielläkin olivat nopeasti saaneet mitä parhaan käänteen. Harvat enää sairastuivat, eikä tauti enää ollut niin pahanluonteinen kuin aikaisemmin. Ei enää nähty tuota kuolon kalpeutta eikä noita raivokkaita oireita. Oli vaan helponlaista kuumetta, enimmäkseen aika ajoin herkeävää, korkeintain joku vaalea ajos, jota hoidettiin kuin tavallista näppylää. Jo oli seutukin muuttunut toisennäköiseksi. Eloon jääneet alkoivat tulla ulos asunnoistaan, laskivat toistensa luvun ja ilmaisivat toisilleen myötätuntoisuuttaan ja onnittelujaan.
Jo puhuttiin töihin ryhtymisestä. Isännät ajattelivat jo työmiesten hakemista ja pestaamista, varsinkin niiden ammattien alalla, kuten silkin valmistuksessa, missä työntekijäin luku jo ennen ruttoa oli ollut niukka. Liiallista halukkaisuutta osoittamatta Renzo lupasi — kuitenkaan vielä hyväksymättä tarjoojan oikeuksia — serkulleen jälleen ryhtyvänsä työhön kun seuraa mukanaan oli asettuva seudulle asumaan. Toistaiseksi hän teki tarpeellisia valmistuksia: vuokrasi itselleen avaramman asunnon, mikä nyt oli varsin helppoa ja vähiä kuluja kysyvää, ja varusti sen huonekaluilla ja kaikenlaisilla taloustarpeilla, tällä kertaa kajoten aarteeseensa, kuitenkaan tekemättä siihen suurta aukkoa. Sillä kaikkea oli runsaasti ja halvalla tarjona, kun oli paljon enemmän tavaroita kuin ostajia.
Viimein Renzo palasi kotikyläänsä, missä huomasi vielä tuntuvampaa muutosta parempaan. Hän riensi oitis Pasturoon. Hän tapasi siellä Agnesen jo vallan rauhoittuneena ja valmiina palaamaan kotiansa milloin tahansa, niin että Renzo itse saattoi hänet sinne. Emmekä mainitse mitä he puhuivat ja tunsivat jälleen yhdessä nähdessään nämä paikat.
Agnese löysi kaikki samassa kunnossa kuin lähtiessään, niin ett'ei malttanut olla huomauttamatta, että tällä kertaa, kun oli kyseessä leski ja tyttöparka, olivat taivaan enkelit taloa vartioineet.
— Ja edellisellä kerralla, hän lisäsi, olisi ollut halukas luulemaan, että Herra loi katseensa muualle eikä ajatellut meitä, hän kun antoi viedä pois kaiken vähäisen omaisuutemme; mutta nyt hän on todistanut päinvastaista, hän kun on toisaalta lähettänyt minulle kaunista rahaa, millä on voitu panna kaikki jälleen kuntoon. Kun sanon kaikki, erehdyn; sillä Lucialle määrätyt kapiot, mitkä nuo ilkiöt olivat kokonaan ryöstäneet, vallan uudet ja täydelliset kun olivat, kaiken muun muassa, puuttuivat vielä. Ja nyt saapuvat meille uudet toiselta taholta. Olisipa joku sanonut, kun minulla oli niin suuri vaiva valmistaa noita myötäjäisvaatteita: "Luulet tekeväsi työtä Luciaa varten, vaimoparka, mutta teetkin työtä jotakin tuntematonta varten. Ja nuo liinavaatteet, nuo pukineet — kuka olento niitä tuleekaan hyväkseen käyttämään. Lucian myötäjäisvaatteet, hänen oikeat kapionsa, joista hän tulee hyötymään, hänelle toimittaa hyvä henkilö, jonka en ole edes tietänyt elävän."
Agnesen ensimäisiä huolia oli valmistaa pikku majassaan mitä sopivin ja mukavin asuinhuone tuolle hyvälle vaimolle. Sitten meni hän hakemaan silkkiä kerittäväkseen, ja näin tehden työtä hän sai ajan kulumaan.
Ei Renzokaan viettänyt toimettomana näitä jo itsessään niin pitkiä päiviä. Onneksi hän osasi kahta ammattia, ja ryhtyi nyt maantöihin. Milloin hän auttoi isäntäänsä, joka oli hyvin tyytyväinen siitä, että näinä aikoina usein sai apua niin taitavalta työntekijältä; milloin hän taas viljeli ja raivasi kuntoon Agnesen vihannestarhaa, joka oli täydelleen joutunut rappiolle hänen poissaollessaan. Omaa viinitarhaansa hän ei edes ajatellut, huomauttaen, että se oli liiaksi vanuttunut tukka, jonka sukimiseen olisi tarvittu paljon enempää kuin kahta kättä. Eikä hän siihen jalkaansa pannut, enempää kuin taloonsakaan, sillä liiaksi häntä olisi pahoittanut tuon hävityksen näkeminen. Ja hän oli jo päättänyt myydä kaikki tyyni, mistä hinnasta tahansa ja käyttää uudessa asuinpaikassaan siitä saamaansa rahasummaa.
Rutolta eloon jääneet pitivät toisiaan kuin ylösnousseina; mutta
Renzon kotikyläläisistä hän oli kuin kahdesti kuolleista noussut.
Jokainen kestitsi ja onnitteli häntä, jokainen tahtoi häneltä
itseltään kuulla hänen seikkailujensa kertomuksen.
Lukija kenties kysyy: miten oli tuon vangitsemismääräyksen laita? Vallan mainiosti. Renzo itse ei enää melkein ollenkaan sitä ajatellut, olettaen, etteivät nekään, jotka olisivat voineet panna sen täytäntöön, enää sitä ajatelleet; eikä hän erehtynyt. Ja tämä ei johtunut yksistään rutosta, joka oli saanut niin monen seikan raukeamaan; vaan oli, kuten useista tämän kertomuksen kohdista lienee selvinnyt, tavallista tähän aikaan, että ihmisiä vastaan julistetut yleiset ja erityiset säädökset, ellei mikään erityinen salaviha ylläpitänyt ja pannut niitä täytäntöön, usein pysyivät tehottomina, jos ne eivät heti olleet päässeet voimaan; vallan kuin pyssynluodit, jotka, elleivät osu, jäävät maahan loikomaan, ketään vahingoittamatta. Tämä olikin välttämätön seuraus siitä helppoudesta, millä tuollaisia säädöksiä siroiteltiin. Ihmisen toiminnalla on rajansa, Ja liioittelu käskemisessä vaikutti hupenemista täytäntöön panemisessa. Hihoihin käytetystä kankaasta ei samalla saa housuja.
Jos joku tahtoisi tietää, millaisiksi muodostuivat Renzon välit Don Abbondioon tämän odotusajan kuluessa, voin mainita, että he huolellisesti välttivät toinen toistansa. Don Abbondio pelkäsi saavansa kuulla uudelleen viritettävän naimatuumien virttä. Ja sitä vaan ajatellessaankin hänen mielikuvituksessaan kohosi eteen Don Rodrigo toiselta puolen palkkalaisrosvoineen, toiselta puolen kardinaali todistusperusteineen. Renzo taas oli päättänyt olla kirkkoherralle puhumatta asiasta ennen määrähetkeä, hän kun ei tahtonut tarpeettomasti saattaa miesparkaa ennen aikojaan levottomaksi, tuomaan esiin Herra tiesi mitä vaikeuksia ja turhilla laverteluilla tekemään asiaa monimutkaiseksi. Sen sijaan hän itse laverteli Agnesen kanssa.
— Luuletteko, että hän pian tulee? kysyi Renzo.
— Toivon niin, vastasi toinen.
Ja usein sama, joka oli vastannut, teki vähää myöhemmin saman kysymyksen. Ja näillä ja tämänkaltaisilla hassutuksilla he koettivat kuluttaa aikaa, joka tuntui sitä pitemmältä, kuta pitemmälle sitä oli kulunut.
Mutta lukijan annamme selvitä tästä ajasta muutamassa hetkessä, kertomalla lyhyesti, että Lucia joku päivä Renzon käytyä sairaalassa läksi sieltä kunnon lesken seurassa. Kun oli säädetty yleinen ruttosulku, he noudattivat sitä yhdessä, sulkeutuneena lesken taloon. Osa ajasta käytettiin Lucian myötäjäisvaatteiden valmistamiseen, johon Lucian, hieman esteltyään, itsensä oli ottaminen osaa. Kun ruttosulku oli lopussa, leski jätti uudelleen myymälänsä ja talonsa veljensä, tarkastusmiehen, haltuun; ja ryhdyttiin matkavalmistuksiin. Saattaisimme vielä lisätä: he läksivät matkaan, saapuivat perille ynnä sen, mikä seurasi. Mutta vaikka tahtomme onkin hyvä myöntyä lukijan kiireeseen, on olemassa kolme seikkaa, jotka koskevat tätä ajankohtaa, ja joita emme tahdo sivuuttaa. Mitä ainakin kahteen niistä tulee, luulemme, että lukijakin soimaisi meitä niiden sivuuttamisesta.
Ensimäinen on se, että kun Lucia alkoi uudelleen kertoa leskelle seikkailujaan, tehden sen yksityiskohtaisemmin ja perinpohjaisemmin kuin mitä oli voinut tehdä ensi luottamuksen levottomana hetkenä, ja kun erityisesti mainitsi neiteä, joka oli vastaanottanut hänet Monzan luostariin, sai tästä nunnasta kuulla seikkoja, jotka selittivät hänelle monen salaperäisen arvoituksen ja täyttivät hänen mielensä surullisella ja pelokkaalla ihmettelyllä. Hän sai kuulla leskeltä, että tuo onneton nainen, epäiltynä mitä kauheimmista teoista, oli kardinaalin käskystä siirretty erääseen Milanon luostariin; että hän siellä kovasti raivottuaan ja sisäisesti taisteltuaan, oli nöyrtynyt ja tunnustanut kaikki; ja että hänen senjälkeinen elämänsä oli vapaaehtoista kärsimystä ja katumuksentekoa, ettei kukaan olisi voinut hänelle määrätä sen ankarampaa, paitsi vapauttamalla hänet siitä. Ken tahtoo vähän yksityiskohtaisemmin tutustua tähän surulliseen tarinaan, löytää haluamansa tiedot teoksesta ja paikasta, johon toisaalla olemme viitanneet.[68]
Toinen noista seikoista on se, että Lucia kysyttyään tietoja isä Cristoforosta kaikilta kapusiinilaisilta, jotka oli saattanut sairaalassa tavata, sai kuulla suurempaa surua kuin hämmästystä tuntien, että hän oli kuollut ruttoon.
Lopuksi kolmas seikka. Ennen lähtöään Milanosta, Lucia oli tahtonut tietää jotakin entisestä isäntäväestäänkin ja täten täyttää velvollisuutensa, jos joku heistä enää oli elossa. Leski seurasi hänen mukanaan tuohon taloon, missä saivat tietää, että kaikki perheen jäsenet olivat muuttaneet manalle. Kun Donna Prassedesta sanomme, että hän oli kuollut, kaikki on sanottu. Mutta puhuessaan Don Ferrantesta, joka oli ollut oppinut mies, lähdeteoksemme on katsonut soveliaaksi tuhlata enemmän sanoja; ja omalla uhallamme toistamme osapuilleen käsikirjoituksen esityksen.
Siinä siis mainitaan, että heti kun alettiin puhua rutosta, Don Ferrante oli sen kaikkein itsepäisimpiä kieltäjiä, ja että hän järkähtämättä viimeiseen asti puolusti tätä mielipidettään. Tosin hän ei sitä tehnyt äänekkäin vakuutuksin, kuten rahvas; mutta perustein, joita ei kukaan ainakaan voi moittia epäjohdonmukaisuudesta.
— In rerum natura, hän sanoi, on ainoastaan kahdenlaisia seikkoja, nimittäin perusoleet ja ominaisuudet. Ja jos voin todistaa, ettei rutontartunta ole kumpaakaan, olen samalla todistanut, ettei sitä ole olemassa, että se on pelkkä harhaluulo. Ja tässä seuraavat todistukseni. Perusole on joko henkistä tai aineellista laatua. Ettäkö tartunta olisi henkistä laatua, se on sellainen mielettömyys, jota ei kukaan tahtoisi puolustaa; on siis turhaa siitä puhua. Aineellinen perusole on joko yksinkertainen tai kokoonpantu. Nyt ei tartunta suinkaan saata olla yksinkertainen perusole; ja tämän voi muutamalla sanalla todistaa. Se ei ole ilmaa, sillä siinä tapauksessa se ei siirtyisi ruumiista toiseen, vaan haihtuisi mitä pikimmin avaruuteen. Se ei ole vettä, sillä siinä tapauksessa se kastelisi ja kuivuisi tuulessa. Se ei ole tulta, sillä silloin se polttaisi. Se ei voi olla aineellinen esine, sillä silloin sen voisi nähdä. Se ei myöskään voi olla kokoonpantu olio, sillä kaikitenkin sen pitäisi olla silmän tai kosketuksen havaittavissa. Ja kuka on nähnyt tuon tartunta-aineen? Vielä tulee meidän tarkastaa, onko se ominaisuus. Vielä suurempia hullutuksia! Nuo herrat lääkärit sanovat, että se muka siirtyy toisesta ihmisruumiista toiseen; siinä heidän keppihevosensa, heidän heikko kohtansa, jonka nojalla jakavat vallan mielettömiä määräyksiä. Jos tuo rutto siis olisi ominaisuus, täytyisi sen olla siirretty ominaisuus, kaksi käsitettä, jotka ovat keskenään mitä räikeimmässä ristiriidassa, koska ei koko filosofiassa ole sen selvempää seikkaa kuin tämä: ettei ominaisuus voi siirtyä toisesta oliosta toiseen. Jos he välttääkseen tämän Scyllan väittävät, että rutto on itsestään syntynyt ominaisuus, he välttävät Scyllan, joutuakseen Charybdikseen. Sillä jos se on syntynyt, se ei voi siirtyä, ei levitä, kuten he kaikki aina nalkuttavat. Kun nämä perustukset kerran ovat varmat, mitä hyödyttää niin paljon puhua kalpeudesta, syhelmistä ja ruttopaiseista!
— Pelkkiä loruja kaikki tuo! huomautti kerran eräs hänen kuulijoistaan.
— Ei niin, ei niin, vastasi Don Ferrante. Sitä en puolestani tarkoita. Tiede on tiede, täytyy vaan osata sitä oikein käyttää. Kalpeus, syhelmät, ruttopaiseet, korvarisa-ajokset, punasinervät näppylät, tummat äkämät — kaikki nuo ovat huomioonotettavia sanoja, joilla on oikea ja hyvä merkityksensä. Mutta minä väitän, ettei niillä ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa. Kukapa kieltäisi, että sellaisia voisi olla, ja että niitä paraikaa onkin. Pääasia on tietää, mistä ne johtuvat.
Mutta tästä alkoivat Don Ferrantenkin kärsimykset. Niin kauan kuin hän oli yksinomaan vastustanut käsitystä tartunnasta, hän oli kaikkialla kohdannut hyväntahtoisia, opinhaluisia ja kunnioittavia korvia; sillä turhaa on huomauttaa, miten suuri on ammatti-oppineen vaikutusvalta, kun hän ryhtyy todistamaan toisille seikkoja, joista heillä jo on varma vakaumus. Mutta niin pian kuin hän koetti todistaa, ettei noiden lääkärien erehdys ollut siinä, että väittivät olevan olemassa hirvittävän yleisen taudin, vaan että se piili heidän käsityksessään sen alkujuuresta ja levenemisestä, silloin hän — puhun ensi ajoista, jolloin ei tahdottu edes kuulla rutosta puhuttavankaan — alttiiden korvien asemesta kohtasi vastahakoisia, taipumattomia kieliä; ja hän ei enää voinut tuoda esiin oppineisuuttaan muuten kuin muruina ja sirpaleina.
— Oikea syy on kyllä olemassa, hän sanoi; ja niidenkin, jotka puolustavat tuota toista tuulesta temmattua, täytyy myöntää se oikeaksi… Koettakootpa vaan kieltää sitä, tuota tuhoa tuottavaa Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. Ja milloinka onkaan kuultu, että tähtien vaikutukset siirtyvät ihmisestä ihmiseen? Ja tahtovatko nuo herrat kieltää noiden vaikutusten olemassaolon? Tahtovatko kenties kieltää, että on olemassa tähtiä? Vai tahtovatko ehkä väittää, että ne ovat tuolla ylhäällä vallan toimettomina kuin neulatyynyyn pistettyjen nuppineulojen päät? Mutta mitä en voi käsittää noiden herrojen lääkärien tuumista on, että he myöntävät meidän olevan niin turmiollisen taivaankappaleiden liiton alaisena, ja että kuitenkin sanovat meille julkeannäköisinä: "Älkää kajotko tähän, älkää kajotko tuohon, niin ei teillä ole hätää!" Ikäänkuin välttämällä aineellisten esineiden koskettelemista voisimme estää taivaankappaleiden henkistä vaikutusta. Ja tuo heidän vaivansa polttaa riepukasoja. Voi teitä, ihmisparkoja! Voittekohan polttaa Jupiterin, voitteko polttaa Saturnuksen?
His fretus, se tahtoo sanoa, näiden perusteiden nojalla hän ei ryhtynyt mihinkään varokeinoihin ruttoa vastaan, sairastui siihen, paneutui vuoteeseen ja kuoli, riidellen, kuten joku Metastasion sankareista, tähtien kanssa. Entä tuo kuuluisa kirjasto? Se on kenties vielä eksyneenä hajalla muurien halkeamissa.