KOLMASKOLMATTA LUKU.
Odottaessaan hetkeä lähteäkseen kirkkoon jumalanpalvelusta toimittamaan kardinaali Federigo, tapansa mukaan tällaisina joutilaina hetkinä, oli syventynyt tutkimuksiinsa, kun ilmestyi ristinkantaja-kappalainen, jonka synkistyneet kasvot ilmaisivat suurta levottomuutta.
— Omituinen käynti, todella hyvin omituinen, Teidän
Kunnian-arvoisuutenne.
— Kuka se sitten on? kardinaali kysyi.
— Ei kukaan muu kuin … vastasi kappalainen; ja pysähtyen hyvin merkitsevästi joka tavuuseen, hän lausui tuon nimen, jota meidän on mahdoton lausua lukijoillemme. — Hän on omassa persoonassaan tuolla odotushuoneessa, hän sitten lisäsi; eikä hän pyydä mitään vähempää, kuin päästä Teidän Korkea-arvoisuutenne puheille.
— Hän! sanoi kardinaali, jonka kasvot äkkiä vilkastuivat; ja heti sulkien kirjansa hän nousi istuimeltaan ja lisäsi:
— Hän tulkoon! Tuotakoon hänet heti sisälle!
— Mutta … — huomautti kappalainen liikkumatta. Ei kai Teidän Kunnian-arvoisuutenne ole epätietoinen siitä, kuka on tämä mies! Hän on tuo pahantekijä, tuo kuuluisa!…
— Ja eikö ole onni piispalle, että sellaisen miehen on vallannut halu tulla hänen puheilleen?
— Mutta … intti kappalainen; me emme koskaan saata puhua erityisistä asioista, kun Teidän Korkea-arvoisuutenne väittää niitä taruiksi; mutta kun tällainen tapaus esiintyy, minusta tuntuu, että on velvollisuus… Harras into, Teidän Korkea-arvoisuutenne, tuottaa vihamiehiä; ja me tiedämme varmalta taholta, että varsin moni pahantekijä on rohjennut kerskata, että joku päivä…
— Ja mitä he ovat tehneet? keskeytti kardinaali.
— Huomautan, että tämä mies on rikosten urakoitsija, hurja ihminen, joka on liitossa kaikkein vaarallisinten pahantekijäin kanssa, ja että hän voi olla lähetetty…
— Oh! Onpa tämä eriskummaista kuria! keskeytti uudelleen Federigo hymyillen; sotamiehet kehoittavat kenraalia pelkäämään.
Sitten hän muuttui vakavaksi ja mietiskeleväksi ja jatkoi:
— Pyhä Carlo ei olisi pysähtynyt punnitsemaan, olisiko hänen pitänyt vastaanottaa tuo mies: hän olisi mennyt häntä noutamaan. Tuokaa hänet heti sisälle; hän on jo liian kauan odottanut.
Kappalainen poistui sanoen itsekseen: — Minkä heille teet! Kaikki nuo pyhät miehet ovat hirveän itsepäisiä…
Hän avasi oven ja katsahti saliin, missä linnaherra ja papit olivat, ja huomasi jälkimäisten kaikkien vetäytyneen huoneen toiselle puolelle, missä kuiskailivat ja loivat kulmien alta salavihkaa katseita tuohon mieheen, jonka olivat jättäneet yksikseen vastakkaiselle puolelle. Kappalainen lähestyi häntä, mutta matkalla hän tähysteli häntä niinikään kulmien alta ja ainoastaan kaulasta jalkoihin asti. Ja hän arvaili itsekseen, mikä pirullinen asevarasto saattoikaan olla piiloitettu tuon viitan alle, ja tuumaili, että ainakin, ennenkuin vei hänet sisälle, olisi ollut parasta ehdoittaa hänelle … mutta se jäi häneltä kuitenkin tekemättä. Hän lähestyi häntä ja sanoi lopulta:
— Hänen Korkea-arvoisuutensa odottaa Teidän Ylhäisyyttänne. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua.
Ja astuen hänen edellään tämän pienen joukon läpi, joka oitis väistyi tehdäkseen hänelle tilaa, kappalainen kulki, luoden oikealle ja vasemmalle katseita, jotka näyttivät sanovan:
— Minkä sille mahtaa? Tiedättehän tekin, että hän aina tekee oman päänsä mukaan.
He kiipesivät yhdessä muutaman portaan, jotka johtivat siihen huoneeseen, missä kardinaali oli. Ja vedettyään syrjään oviverhon, kappalainen johti sisälle Nimittämättömän. Federigo meni ystävällisen kiireisesti häntä vastaanottamaan, kasvot kirkkaina ja kädet eteenpäin ojennettuina, kuin kohti sitä ainakin, jota odotetaan. Sitten hän heti antoi kappalaiselle merkin poistua, ja tämä totteli.
Kardinaali ja Nimittämätön pysyivät jonkun aikaa ääneti ja kumpikin tavallaan epäröivänä. Nimittämätön, joka oli siirtynyt tähän ikäänkuin pakosta, pikemmin selittämättömän vimman kuin määrätyn aikeen ohjaamana, seisoi siinä myös kuin pakosta, kahden vastakkaisen intohimon raatelemana: toiselta puolen hänet valtasi tarve, vaistomainen halu ja epämääräinen toivo saada lievennystä sisäisille tuskilleen; toiselta puolen jonkunmoinen raivo ja häpeä, ollessaan siinä sellaisen katujan, alistuneen, kurjan olennon asennossa, joka tulee tunnustamaan hairahduksensa ja rukoilemaan apua ihmiseltä. Eikä hän löytänyt sanoja, hän ei oikeastaan niitä etsinytkään. Mutta kuitenkin, kun hän nosti katseensa Federigon kasvoihin, hän tunsi, miten hänet yhä enemmän valtasi hartaan kunnioituksen tunto, mikä samalla oli pakoittava ja lempeä, mikä lisäsi luottamusta, heikensi uhmaa, oli kiihoittamatta ylpeyttä, jonka päinvastoin polki ja tukahutti.
Federigon ulkomuoto oli todella sellainen, joka ilmaisee henkistä ylemmyyttä ja herättää rakkautta. Hänen ryhtinsä oli luonnostaan vaatimaton ja kuitenkin melkein itsetiedottoman majesteetillinen. Hän ei ollut kumaraselkäinen eikä vuosien kuihduttama. Hänen silmänsä oli vakava ja samalla täynnä vilkkautta; otsansa oli kirkas ja miettiväinen. Ja hänen valkeiden hiuksiensa, kalpeutensa, pidättyväisyyden merkkien, mietiskelyn ja väsymyksen alta pilkisti kuitenkin yhä vielä esiin joltinenkin koskemattoman nuoruuden kukoistus. Kaikki hänen kasvonpiirteensä osoittivat, että niissä aikoinaan oli piillyt sitä, mitä varsinaisesti sanomme kauneudeksi. Mutta tavaksi tulleet juhlalliset ja hyväntahtoiset ajatukset, pitkän elämän kestänyt sisällinen rauha, ihmisrakkaus ja sanomattoman toivon tuottama jatkuva ilo olivat hänen kasvoihinsa luoneet melkein vanhuksen kauneuden, jota vielä kohotti purppuran arvokas komeus.
Kardinaalikin oli muutaman hetken sanaakaan virkkamatta, luoden Nimittämättömän kasvoihin läpitunkevan katseensa, joka pitkällisestä harjaantumisesta oli tottunut lukemaan kasvoista ajatusten pohjan. Sitten hän luuli tämän synkän ja kiihoittuneen ilmeen alta yhä selvemmin keksivänsä jotakin toivontapaista, mitä ensi hetkellä tuota käyntiä ilmoitettaessa oli ruvennut aavistamaan, ja hän virkkoi:
— Oi, mikä mieluinen vieras! Ja kuinka olen teille kiitollinen tällaisesta päätöksestä, vaikka se minuun vaikuttaa hieman kuin soimaus!
— Soimaus! huudahti linnaherra vallan hämmästyneenä, mutta jo joutuen näiden sanojen ja tämän ystävällisen kohtelun vuoksi alttiimpaan mielialaan ja ennen kaikkea tyytyväisenä siitä, että kardinaali oli murtanut jään ja alkanut keskustelun, oli se sitten mikä tahansa.
— Aivan varmasti se on minulle soimaus, hän jatkoi, että olen antanut teidän ehtiä edelleni; olisinhan jo aikoja sitten voinut, ja minun olisi ollut velvollisuuteni tulla teidän luoksenne.
— Minun luokseni, te! Mutta tiedättekö, kuka minä olen? Onko teille sanottu minun nimeni?
— Mutta luuletteko, että tätä iloa, jonka epäilemättä huomaatte koko kasvoissani, voisin tuntea tuntematonta ilmoitettaessa, tuntematonta nähdessäni. Te olette tämän ilon aiheuttaja, te, jota minun olisi pitänyt etsiä, te, jota kuitenkin olen niin suuresti rakastanut ja valittanut, jonka puolesta olen niin paljon rukoillut; te, joka olette se lapsistani — jotka kuitenkin kaikki ovat minulle rakkaat ja joita rakastan sydämeni pohjasta — se, sanon minä, jota kaikkein kernaimmiten olisin tahtonut vastaanottaa ja syleillä, jos olisin voinut sitä toivoa. Mutta Jumala yksin, oi hän yksin osaa tehdä suuria ihmeitä; ja hän korvaa palvelija parkojensa heikkoutta ja laiminlyöntiä.
Nimittämätön oli vallan hämmästynyt kuunnellessaan tätä liikutuksesta värähtelevää kieltä, näitä sanoja, jotka niin täydelleen vastasivat sitä mitä hän ei vielä ollut saanut sanotuksi ja jota ei vielä lopullisesti edes ollut päättänyt sanoa. Ja liikutuksen valtaamana, mutta tyrmistyneenä, hän vaikeni edelleen.
— No, jatkoi vielä herttaisemmin Federigo; — teillä on hyvä uutinen minulle kerrottavana, ja panette minut sitä niin kauan odottamaan.
— Hyvä uutinen? Minulla? Minulla on helvetti sielussani, ja minäkö voisin tuoda teille hyvää uutista! Sanokaa, sanokaa te itse, jos sen tiedätte, mikä voisi olla se hyvä uutinen, jonka teille toisi mies sellainen kuin minä?
— Että Jumala on liikuttanut sydämenne, ja että hän tahtoo palauttaa teidät luoksensa, vastasi tyynesti kardinaali.
— Jumala! Jumala! Jumala! Jospa hänet näkisin! Jos häntä tuntisin!
Missä hän on, tuo Jumala?
— Sitä minulta kysytte! Te! Kukapa enemmän kuin te tuntisi hänen läsnäoloaan? Ettekö siis tunne häntä sydämessänne, joka teitä ahdistaa, joka saattaa teidät levottomaksi, joka ei anna teille viivytysaikaa, ja joka samalla vetää teitä luoksensa ja panee teidät aavistamaan levon ja lohdutuksen toivoa; lohdutuksen, joka tulee olemaan täysi, ääretön, niin pian kuin sen tunnette, sen tunnustatte ja sitä itsellenne rukoilette?
— Kieltämättä niin on laita: minulla on täällä jotain, mikä minua painaa, mikä minua raatelee! Mutta Jumala!… Jos hän on olemassa, tuo Jumala, jos hän on se, miksi häntä sanotaan, niin mitä luulette hänen voivan tehdä minusta?
Nämä sanat lausuttiin epätoivoisella äänenpainolla.
Mutta Federigo vastasi juhlallisesti, ikäänkuin lempeän haltioitumisen valloissa:
— Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Mitä hän tahtoo tehdä teistä! Hyvyytensä ja voimansa todisteen; hän tahtoo teistä saada itselleen kunniaa, jota ei kukaan muu voisi hänelle tuottaa. Onhan maailma jo niin kauan huutanut teitä vastaan, kiroavathan niin monet tuhannet äänet teidän tekojanne…
Nimittämätön vavahti ja oli hetken aikaa hämmästynyt kuullessaan hänelle käytettävän näin tavatonta kieltä, vielä hämmästyneempi siitä, ettei sen johdosta tuntenut vihaa, vaan päinvastoin eräänlaista lohdutusta.
— Mitä kunniaa, jatkoi Federigo, siitä voisi johtua Jumalalle? — Nuo ovat kauhunhuutoja, kenties ääniä, jotka aiheutuvat itsekkäisyydestä, tai luonnollisesta oikeudentunteesta. Ja eivätkö muutamat noista huudoista kenties ole kateudesta lähteneitä, kateudesta tuohon kammottavaan valtaan, tuohon surkuteltavaan mielen tyyneyteen, jota olette osoittanut tähän päivään saakka. Mutta kun te itse nousette tuomitsemaan elämäänne, itse itseänne syyttämään, silloin kirkastuu Jumalan kunnia! Ja te kysytte, mitä Jumala voi teistä tehdä! Kuka minä olen, olentoparka, jotta kykenisin teille nyt jo sanomaan, mikä hyöty sellaisella Mestarilla on oleva teistä? mitä hän voi tehdä tuosta rajun voimakkaasta tahdosta, tuosta horjumattomasta kestävyydestä, kun hän on saanut ne elähytetyiksi, rakkauden, toivon ja katumuksen hehkun läpitunkemiksi? Kuka olette te, olentoparka, luullaksenne että te itsestänne olisitte voinut keksiä ja toimeenpanna suurempia tekoja pahan alalla, kuin mitä Jumala voi saattaa teidät toteuttamaan hyvän alalla? Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Antaa teille anteeksi, pelastaa teidät, toteuttaa teihin nähden lunastuksen työn. Eivätkö nämä ole suuria, yleviä ja hänen arvoisiaan tekoja? Oi! Ajatelkaahan! Jos minä, alhainen, kurja kuolevainen, ja kuitenkin niin täynnä itseäni, jos minä, sellaisena kuin olen, tänä hetkenä tunnen teidän pelastukseenne niin suurta harrastusta, niin kiihkeätä toivomusta, että sen edestä iloiten antaisin — Jumala on siitä todistajani — nämä harvat päivät, jotka minulla enää on jälellä elettävänä, niin ajatelkaa millainen ja kuinka suuri epäilemättä on Sen säälivä huolenpito, joka minussa herättää sellaisen, niin voimakkaan tunteen, joskin se minussa on epätäydellinen, ja kuinka suuresti teitä epäilemättä rakastaa ja kaihoaa Se, joka minussa vastustamattomasti herättää teihin rakkautta, mikä minua rajusti pitelee valloissaan!
Mikäli nämä sanat lähtivät hänen huuliltaan, hänen kasvonsa, katseensa, kaikki hänen liikkeensä heijastivat niiden merkitystä. Hänen kuulijansa kasvot, jotka sitä ennen olivat vääntyneet, suonenvedontapaisesti vavahdellen, kävivät ensin hämmästyneiksi ja tarkkaavaisiksi; sitten ne elpyivät mielenliikutuksesta, joka hetki hetkeltä syveni ja yhä enemmän vapautui tuskasta. Hänen silmänsä, jotka eivät lapsuusaikojen jälkeen enää olleet kyyneleitä tunteneet, paisuivat; ja kun Federigo oli herjennyt puhumasta, hän peitti kasvonsa käsiinsä ja puhkesi kyyneltulvaan, joka oli ikäänkuin hänen viimeinen ja kaunopuheisin vastauksensa.
— Suuri ja laupias Jumala! huudahti Federigo, kohottaen silmänsä ja kätensä taivasta kohti. Mitä olen minä ikinä voinut tehdä, minä hyödytön palvelija, unelias paimen, jotta olet minut kutsunut tähän armon juhlaan, jotta olet saattanut minut ansaitsevaksi olemaan läsnä näin lohduttavan ihmeen tapahtuessa?
Näin sanoen hän ojensi kätensä, tarttuakseen Nimittämättömän käteen. — Ei, ei! tämä huusi. Poistukaa, poistukaa kauas minusta. Älkää saastuttako puhdasta ja hyväntekevää kättänne! Ette tiedä, mitä kaikkea on tehnyt tämä käsi, jota tahdotte puristaa.
— Antakaa, sanoi Federigo, tarttuen siihen rakastettavan rajusti, antakaa minun puristaa tätä kättä, joka on hyvittävä niin monta vääryydentekoa, joka on levittävä niin monta hyvää tekoa, joka on lohduttava niin monta ahdistunutta, joka on astuva aseettomana, rauhallisena ja nöyränä niin monen vihamiehen eteen.
— Tämä on liikaa! sanoi nyyhkyttäen Nimittämätön. Jättäkää minut, teidän Kunnian-arvoisuutenne! Hyvä Federigo, jättäkää minut! Koko kansanjoukko teitä odottaa. Siellä on niin paljon hyviä sieluja, niin paljon viattomia, niin paljon kaukaa tulleita teitä kerran nähdäkseen, teitä kuullakseen: ja te keskustelette … millaisen henkilön kanssa!
— Jättäkäämme nuo yhdeksänkymmentä yhdeksän karitsaa, vastasi kardinaali: ne ovat turvissa vuorella; tahdon nyt jäädä sen luo, joka oli eksynyt. Nuo sielut ovat paraikaa kenties tyytyväisemmät, kuin jos näkisivät piispa parkansa. Kenties se Jumala, joka teihin nähden on tehnyt laupeutensa ihmeen, herättää heissä ilon, jonka syytä he eivät vielä ymmärrä. Tuo rahvas on kenties yhdistynyt meihin, sitä tietämättään. Kenties Pyhä Henki sytyttää heidän sydämissään äärettömän kristillisen rakkauden hehkun, ja innostaa heidät rukoukseen, jonka teidän hyväksenne kuulee — armonteko, jonka esineenä te olette, sitä vastaiseksi tietämättänne.
Näin sanoen hän aukaisi käsivartensa ja kietoi ne Nimittämättömän kaulan ympäri; tämä koetti ensin vapautua ja vastustaa hetken, mutta myöntyi, ikäänkuin tuon rakkaudenpurkauksen voittamana, ja syleili vuorostaan kardinaalia ja painoi väriseviä ja muuttuneita kasvojaan hänen olkaansa vastaan.
Hänen kuumat kyyneleensä valuivat Federigon saastuttamattomalle purppuralle, ja tämän viattomat kädet puristivat hellästi noita jäseniä, tuota viittaa, joka oli tottunut kantamaan väkivallan ja petoksen aseita.
Nimittämätön irtaantui tästä syleilystä, peitti uudelleen silmänsä kädellään, käänsi samalla kasvonsa taivasta kohti ja huudahti:
— Todella suuri, todella hyvä Jumala! Nyt ymmärrän itseäni, ymmärrän, kuka olen. Vääryydentekoni leviävät eteeni. Kammoksun itseäni. Ja kuitenkin tunnen lohdutusta ja iloa, jommoista en koko kauheassa elämässäni ole kokenut!
— Se on esimakua, sanoi Federigo, jota Jumala saattaa teidät tuntemaan, kiinnittääkseen teidät palvelukseensa, rohkaistakseen teitä päättäväisesti astumaan uudelle tielle, missä teillä on niin paljon kumottavana, korjattavana, kaduttavana.
— Oi minua onnetonta! huudahti linnaherra; kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon seikkoja … enhän koskaan saata mitään muuta tehdä kuin katua! Mutta ainakin niitä vielä on muutamia, jotka vasta ovat alulla, tuskin sitäkään, ja jotka onneksi saatan ituina tukehuttaa. Muiden muassa yksi, jonka heti voin peruuttaa, tyhjäksi tehdä, korjata.
Federigo kävi tarkkaavaiseksi ja Nimittämätön kertoi lyhyesti, mutta kenties osoittaen inhoavampaa tuomitsemista, kuin mitä me itse olemme osoittaneet, yrityksensä Luciaan nähden, tuon poloisen kärsimykset, kauhun, miten naisparka oli häntä vannottanut, sekä sen kiihkeän mielentilan, minkä nämä rukoukset olivat hänen sielussaan herättäneet, ja miten tämä nuori nainen vielä oli hänen linnassaan…
— Ah, älkäämme hukatko aikaa! huudahti Federigo, värähdellen säälistä ja innosta! Iloitkaa! Siinä on varmasti todiste Jumalan anteeksi-antamuksesta! Hän sallii teidän tulla pelastuksen aseeksi sille, jolle olitte ajatellut ja yrittänyt tuottaa tuhon. Jumala teitä siunatkoon! Hän jo on teitä siunannut! Tiedättekö miltä seuduin on tuo vainottu naisparka?
Nimittämätön mainitsi Lucian kotiseudun.
— Se ei ole kaukana täältä, sanoi kardinaali… Jumala olkoon kiitetty! Ja luultavasti…
Näin sanoen hän juoksi pienen pöydän ääreen ja soitti pientä kelloa. Heti astui sisälle vallan huolissaan ristinkantaja-kappalainen, ja hänen ensi katseensa kohdistui Nimittämättömään. Mutta nähdessään nuo kasvot muuttuneiksi ja nuo silmät punaisina kyynelistä, hän katsoi kardinaaliin, ja kun hänen järkähtämättömän vakavuutensa alta huomasi haamoittavan hänen piirteissään suuren tyydytyksen, ikäänkuin tavattoman huolehtivan harrastuksen, hän oli joutua haltioihinsa ja jäädä suu auki töllistelemään, ellei kardinaali heti olisi herättänyt häntä hänen mietiskelystään kysymällä, oliko kokoontuneiden pappien joukossa joku kotoisin ———sta.
— On kyllä, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi kappalainen.
— Pyytäkää häntä heti tänne sisälle, sanoi Federigo, ja hänen kanssaan tämän kirkon pastoria.
Kappalainen läksi huoneesta ja astui alas saliin, missä kaikki nuo papit olivat kokoontuneina. Sinne astuessaan hän heti joutui kaikkien katseiden esineeksi. Suu yhä ammoittavana ja tuo haltioituminen yhä vielä kuvastuneena kasvoillaan, kädet ilmassa ja vilkkaasti liikkuen, hän huudahti:
— Veljeni, veljeni! Haec mutatio dexterae Excelsi.[32] Ja hän ei muutamaan hetkeen voinut sanoa sen enempää, Sitten hän jälleen otti sen ryhdin, ja käytti sitä äänenpainoa, mikä vastasi hänen asemaansa, ja lisäsi:
— Hänen Korkea-arvoisuutensa pyytää luokseen tämän seurakunnan ja ———n seurakunnan pastoria.
Ensiksimainittu astui heti ulos riveistä, ja samaan aikaan kuului keskeltä pappien joukkoa: — Minäkö? mikä lausuttiin ihmetyksen aiheuttamalla äänen venytyksellä.
— Ettekö te ole ———n seurakunnan pastori? kysyi kappalainen.
— Olenpa kyllä, mutta…
— Hänen Korkea-arvoisuutensa kardinaali haluaa teitä puhutella.
— Minua? vastasi yhä vielä sama ääni sen väreisenä, että se selvästi tuolle sanalle antoi tämän merkityksen:
— Miten se voi tarkoittaa minua?
Mutta tällä kertaa, äänen kaikuessa, ilmestyi myös itse mies, Don Abbondio omassa persoonassaan, astuen eteenpäin hämmästyneenä ja nyrpeänä.
Kappalainen viittasi hänelle kädellään, mikä merkitsi:
— No, joutukaamme; onko tämä kenties vaikeata?
Ja kulkien molempien pappien edellä, hän saapui ovelle, aukaisi sen ja johti heidät sisälle.
Kardinaali päästi Nimittämättömän käden, sovittuaan hänen kanssaan siitä, mitä piti tehdä. Hän poistui hänestä hieman ja viittasi luokseen seurakunnan pappia. Hän selitti hänelle muutamin sanoin, mistä oli kysymys ja kysyi häneltä, saattoiko hän heti löytää jonkun kunnon vaimon, joka suostuisi kantotuolissa lähtemään linnaan Luciaa noutamaan; tämän pitäisi olla hyväsydäminen ja viisas vaimo, kykenevä täyttämään tehtäväänsä näin tavattomalla retkellä, ja lisäksi osata käyttäytyä mitä soveliaimmin ja löytää tehoisimmat sanat rohkaistakseen ja rauhoittaakseen tätä tyttöparkaa. Näin monen kestetyn tuskan jälkeen ja keskellä sitä syvää hämmennystilaa, johon hän oli joutunut, saattoi itse tieto hänen vapautuksestaan, jos se annettiin ilman tarpeellista varovaisuutta, nostaa hänen mielessään uuden ja entistään suuremman kiihoituksen. Hetken mietittyään pastori vastasi tuntevansa naishenkilön, joka aivan hyvin voi tämän tehtävän suorittaa; ja hän läksi matkaan.
Kardinaali viittasi taas ja käski kappalaisen heti toimittaa matkakuntoon kantotuolin kantajineen ja satuloittaa kaksi muulia.
Kappalaisenkin poistuttua, kardinaali kääntyi Don Abbondion puoleen.
Tämä, joka jo oli lähestynyt, poistuakseen niin kauas kuin suinkin tuosta toisesta henkilöstä, ja joka tällävälin oli luonut kulmien alta katseen milloin toiseen, milloin toiseen, vaivaten päätään saadakseen selville, mitä saattoi merkitä koko tämä hanke, astui askeleen lähemmäksi, kumarsi ja sanoi:
— Minulle on ilmoitettu, että Teidän Korkea-arvoisuutenne haluaa kanssani puhua; mutta luulen, että tässä on tapahtunut erehdys.
— Ei tässä ole ollenkaan väärinkäsitystä, vastasi Federigo; minulla on teille ilmoitettavana iloinen sanoma ja annettavana teille hyvin suloinen ja miellyttävä tehtävä. Yksi seurakuntalaisistanne, jota epäilemättä olette vainajana surrut, Lucia Mondella, on jälleen löydetty; hän on täällä lähellä, oivan ystäväni linnassa, ystäväni, jonka teille tässä esitän. Teidän tulee heti lähteä tämän herran ja erään vaimon seurassa, jota tämän seurakunnan herra pastori on lähtenyt hakemaan, noutamaan tätä nuorta naista, tätä laumanne rakasta karitsaa, ja teidän tulee saattaa hänet tänne.
Don Abbondio teki kaiken minkä suinkin saattoi peittääkseen sitä harmia, tai oikeammin huolta, surua, minkä hänelle tuotti tällainen ehdoitus, tai pikemmin käsky. Ja kun hänellä ei enää ollut aikaa vetää tasaisiksi kasvojensa ryppyjä eikä poistaa niihin laskeutunutta nyrpeyden ilmettä, hän peitti ne kumartaen syvään päänsä tottelemisen merkiksi. Ja hän kohotti niitä ainoastaan tehdäkseen toisen syvän kumarruksen Nimittämättömälle, luoden häneen surkean katseen, joka sanoi: olen teidän vallassanne, säälikää minua: Parcere subjectis.[33]
Kardinaali kysyi häneltä sitten, oliko Lucialla sukulaisia.
— Läheisiä sukulaisia, joiden kanssa asuu, tai on asunut, hänellä ei ole muita kuin äiti, vastasi Don Abbondio.
— Onko tämä kotonaan?
— On, Teidän Kunnian-arvoisuutenne.
— Kun tätä nuorta tyttöä, jatkoi Federigo, ei voida niin pian palauttaa kotiansa, tuottaisi hänelle suurta lohdutusta saada niin pian kuin suinkin nähdä äitinsä; ja siinä tapauksessa, ettei tämän seurakunnan pastori ehdi palata, ennenkuin minä lähden kirkkoon, pyydän teitä sanomaan hänelle, että hän hankkisi rattaat tai ratsun ja älykkään miehen, ja että lähettäisi noutamaan tätä äitiä tänne.
— Entä jos menisin sinne minä itse, sanoi Don Abbondio.
— Ei, ei, olenhan jo pyytänyt teitä tekemään toista, vastasi kardinaali.
— Ehdoitin, että minä sinne lähtisin, huomautti Don Abbondio, valmistaakseni tuota äitiparkaa siihen, minkä tuleman pitää. Hän on hyvin tunteellinen nainen, ja tarvitaan henkilöä, joka hänet tuntee ja joka osaa ottaa hänet oikealta kannalta, muuten saattaa häntä peloittaa, sen sijaan että lohduttaisi.
— Ja juuri sentähden pyydän teitä huomauttamaan herra pastorille,
että hän valitsee älykkään ja asianhaaroihin mukautuvan miehen.
Teidän apunne on oleva hyödyllisempi toisaalla, vastasi kardinaali.
Ja hän olisi tahtonut lisätä:
— Tämä tyttöparka tarvitsee paljon suuremmassa määrin heti nähdä tutut ja luottamusta herättävät kasvot tuossa linnassa, niin monen tuskallisen tunnin kuluttua ja ollen niin hirvittävässä epävarmuudessa tulevaisuuteen nähden.
Mutta tällaista ei saattanut niin selvin sanoin lausua tuon kolmannen henkilön läsnäollessa.
Kardinaalista tuntui muuten sangen omituiselta, ettei Don Abbondio jo näin viittauksista asiaa ymmärtänyt ja ettei se itsestään ollut hänelle selvinnyt. Ja hänen tarjoutumisensa ja itsepäisyytensä tuntuivat hänestä niin sopimattomilta, että hän ajatteli niiden alla piilevän jotain muuta. Hän katsoi häntä kasvoihin ja huomasi niissä helposti pelon matkustaa tuon hirvittävän miehen kanssa ja joutua hänen vieraakseen, vaikkapa vaan muutamaksi hetkeksi. Hän tahtoi siis poistaa nämä pelkurimaiset epäilykset, ja kun ei pitänyt sopivana viedä pastoria syrjään ja kuiskailla hänen korvaansa uuden ystävänsä ollessa läsnä, hän katsoi parhaaksi keinoksi sitä, minkä muuten olisi tehnyt ilman tätä aihetta, nimittäin puhua itse Nimittämättömälle, jotta Don Abbondio hänen vastauksistaan viimeinkin saattoi ymmärtää, ettei linnaherra enää ollut mies, jota tarvitsi pelätä.
Hän lähestyi siis Nimittämätöntä ja sanoi, osoittaen tuollaista itseperäistä luottamusta, joka on luonteenomainen niin hyvin uudelle ja voimakkaalle kiintymykselle kuin vanhalle ystävyyssuhteelle:
— Älkää luulko, että minä tyytyisin tähän ainoaan käyntiinne tänäpäivänä. Palaattehan, eikö totta? Te palaatte tietysti tämän arvoisan papin seurassa?
— Josko palaan! vastasi Nimittämätön. Vaikka kieltäisittekin minua tulemasta, jäisin itsepintaisesti kuin kerjäläinen ovenne eteen. Minun on tarvis puhua kanssanne, kuulla teitä, nähdä teitä; minä tarvitsen teitä!
Federigo tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi:
— Tehkää siis meille, tämän seurakunnan pastorille ja minulle se ilo, että tänään syötte päivällistä kanssamme. Minä siihen luotan. Sillävälin minä tuon hyvän väen kanssa lähden kirkkoon rukoilemaan ja kiittämään Jumalaa; ja te, te menette kokoamaan hänen armonsa ensi hedelmää.
Kuullessaan näitä selityksiä Don Abbondio seisoi siinä kuin pelokas lapsi, joka näkee jonkun vallan tyynesti hyväilevän koiraansa, suurta, pörrökarvaista eläintä, jolla on punaiset silmät ja joka on surullisen kuuluisa puremistaan ja nostamastaan kauhusta; kun tuo lapsi kuulee koiran isännän sanovan, että tämä eläin on hyvä, hyvin rauhallinen ja lempeä kuin karitsa, niin se katsoo isäntää, ei häntä vastusta eikä hyväksy; se katselee koiraa, eikä rohkene sitä lähestyä, peläten, että tuo suuri hyvä eläin näyttäisi hänelle hampaitaan, vaikkapa vaan leikillä; se ei myöskään rohkene poistua, jotta ei näyttäisi pelkurilta ja sydämessään se sanoo: — Oi, jospa olisin kotonani!
Kardinaali, joka hankki lähtöä, yhä pitäen kädestä Nimittämätöntä ja vieden häntä mukanaan, huomasi pastoriparan, joka pysytteli jälessä vallan synkkänä, saamattomana ja kovin nyrpeän irmastelevana. Luullen hänen tyytymättömyytensä johtuvan osaksi siitäkin, että hän saattoi katsoa itseään laiminlyödyksi ja syrjäytetyksi, etenkin niin hyvin kohdellun ja hyväillyn pahantekijän rinnalla, kardinaali kääntyi hänen puoleensa, pysähtyi hetkeksi ja sanoi ystävällisesti hymyillen:
— Herra pastori, te olette alati ollut kanssani hyvän Isämme majassa; mutta tämä … perierat et inventus est.[34]
— Oi, kuinka suuresti siitä iloitsen, sanoi Don Abbondio, kumartaen syvään molemmille samanaikuisesti.
Arkkipiispa kulki edellä, tuuppasi ovea, jonka oitis ulkoa avasi selälleen kaksi palvelijaa, mitkä siellä seisoivat vartijoina kummassakin pielessä, ja tuo ihmeellinen pari ilmestyi saliin kokoontuneiden pappien halukkaille katseille. Katseltiin näiden molempien kasvoja, joissa kuvastui erilainen, mutta yhtä syvä mielenliikutus. Federigon kunnianarvoiset piirteet heijastivat kiitollista hellyyttä, lempeätä ja vaatimatonta iloa; Nimittämättömän kasvoissa havaitsi tyydytyksen lieventämää hämmennystä, äsken syntynyttä häveliäisyyttä, sydämensortumusta, josta kuitenkin vielä pilkisti esiin tämän hillitsemättömän ja rajun luonteen jäntevyys. Sittemmin kuultiin että varsin moni katsojista tuona hetkenä muisteli tuota Esaian lausetta: Susi ja karitsa käyvät samalla laitumella; jalopeura ja härkä syövät yhdessä olkia.
Heidän takanaan astui Don Abbondio, johon ei kukaan kiinnittänyt huomiota.
Kun he olivat saapuneet keskelle salia, kardinaalin kamaripalvelija astui sisään päinvastaisesta ovesta ja lähestyi herraansa ilmoittaen täyttäneensä kappalaiselta saamansa määräykset; kantotuoli ja molemmat muulit olivat valmiina — hän sanoi — ja odotettiin enää sitä vaimoa, joka pastorin oli määrä noutaa saapuville. Kardinaali sanoi, että heti pastorin saavuttua hänen tuli puhua Don Abbondion kanssa, ja että kaikki sitten noudattaisivat tämän ja Nimittämättömän käskyjä. Jälkimäisen kättä hän uudelleen puristi hyvästiksi ja sanoi:
— Odotan teitä.
Hän kääntyi päännyökkäyksellä tervehtimään Don Abbondiota ja alkoi astua kirkolle päin. Papit seurasivat häntä, osaksi sekavana, osaksi järjestyneenä joukkona. Molemmat matkakumppanit jäivät kahdenkesken saliin.
Nimittämätön oli täydelleen vaipunut mietteisiinsä ja vaikeni, odottaen kärsimättömänä hetkeä, jolloin oli pääsevä vapauttamaan kärsimyksestä ja vankeudesta Lucia paran. Olihan tämä yhä vielä hänen vallassaan, mutta aivan toisessa merkityksessä kuin edellisenä iltana; ja hänen kasvonsa kuvastivat keskittynyttä mielenkiihoitusta, mikä Don Abbondion pelokkaan epäilevissä silmissä saattoi tietää jotain pahempaa. Hän katseli häntä kieroon, katseli häntä kulmien alta, ja olisi kernaasti tahtonut keksiä jotain ystävällistä sanottavaa hänelle.
— Mutta mitä voinkaan hänelle sanoa? hän itseltään kysyi. — Sanoisinko hänelle uudelleen, että suuresti iloitsen? Että iloitsen mistä? Siitäkö, että hän oltuaan tähänasti pirullinen pahantekijä, viimeinkin on tehnyt tuon hyvän päätöksen ruveta kunnon mieheksi kuten muut? Kaunis kohteliaisuus, totta tosiaan! Vaikkapa kääntäisin tätä lausettani miten tahansa, niin ei tuo minun: iloitsen suuresti saata muuta merkitä. Ja muuten, onkohan sitten niin varmaa, että hänestä on tullut kunnon mies, noin yks kaks? Tässä maailmassa vakuutetaan niin paljon, ja niin monista aiheista! Missä määrin saatan lopulta tähän kaikkeen luottaa? Ja kuitenkin täytyy minun lähteä hänen kanssaan tuohon linnaan! Hyi, mikä perin sekava seikkailu, perin sekava seikkailu! Kuka olisi voinut sitä aavistaa tänä aamuna! Mutta, jos tästä suoriudun ehein nahoin, niin saapa neitsyt Perpetua kalliisti maksaa sen, että velvoitti minut lähtemään tänne, ilman mitään pakkoa, ulkopuolelle seurakuntani aluetta! Niin, se osasi suutansa soittaa: Kaikki lähistön papit muka joutuin riensivät saapuville, jopa paljon kauempaakin; olisi muka ollut sopimatonta olla toisia huonompi; ja sitä, ja tätä, niin että pää meni pyörälle! Ja syöstä minut näin suin päin mokomaan seikkailuun! Mikä paha onni! Mutta täytyypä minun kuitenkin sanoa jotain tuolle miehelle! —
Ja hän ajatteli, että sanoisi seuraavaa:
— En koskaan olisi voinut toivoa tätä onnea päästä näin kunnioitettavaan seuraan…
Ja jo hän aukaisi suunsa, kun kamaripalvelija astui sisälle paikkakunnan pastorin kanssa, joka ilmoitti, että vaimo oli saapunut ja odotti kantotuolissa. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen, kuullakseen häneltä kardinaalin toisen määräyksen. Don Abbondio suoriutui tehtävästään niin hyvin kuin saattoi tuossa suuressa kiihoituksessa ollen. Hän lähestyi sitten kamaripalvelijaa ja sanoi:
— Koettakaa ainakin antaa minulle lempeä eläin; sillä suoraan sanoakseni, olen huono ratsumies.
— Oh, ajatelkaahan, vastasi kamaripalvelija nauraen partaansa: tämä muuli on sihteerin, joka on kirjailija.
— No niin! virkkoi Don Abbondio; ja itsekseen hän mutisi: — Olkoon taivas minulle armollinen!
Linnaherra oli heti paikalla kiireisesti lähtenyt liikkeelle. Saavuttuaan kynnykselle, hän huomasi, että Don Abbondio oli jäänyt jälelle. Hän pysähtyi häntä odottamaan; ja kun pastori oli rientänyt saapuville ollen anteeksipyytävän näköinen, Nimittämätön kumarsi ja pyysi häntä kohteliaalla ja kunnioittavalla kädenliikkeellä astumaan edellä; tämä vuodatti hieman balsamia hätääntyneen miesparan sydämeen.
Mutta tuskin hän oli laskenut jalkansa pienelle pihalle, kun tunsi uutta pettymystä, joka tärveli tuon hänen pienen tyydytyksensä; hän näki Nimittämättömän kulkevan erästä soppea kohti, tarttuvan toisella kädellä kuuluisan karabiini-pyssynsä piippuun ja toisella sen nahkahihnaan ja niin nopealla ja taitavalla liikkeellä ripustavan sen olalleen, kuin olisi se ollut ekseerausta.
— Oi, oi, oi! ajatteli Don Abbondio; mitä hän aikoo tehdä tuolla hirvittävällä aseella, tuo mies? Kaunis kidutuspaita, mokomaa kääntyneen katumusta! Ja jos hän vielä saa päähänsä jonkun pahan oikun! Oi mikä retki, mikä retki!…
Jos herra olisi vähääkään voinut aavistaa minkaluontoiset ajatukset liikkuivat kumppaninsa mielessä, olisi hän tehnyt, minkä ikinä olisi voinut häntä rauhoittaakseen. Mutta tällainen olettamus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Ja Don Abbondio varoi kyllä ainoallakaan liikkeellä ilmaisemasta:
— Minä en luota teihin, herraseni.
Saavuttuaan portille he tapasivat siellä molemmat muulit valmiina odottamassa. Nimittämätön keikahti sen selkään, jonka tallirenki hänelle osoitti.
— Eiköhän se vaan ole pahankurinen? kysyi kamaripalvelijalta Don
Abbondio, toinen jalka jalustimessa, ja toinen vielä maassa.
— Olkaa vallan huoleti, tämä vastasi. Se on karitsa.
Don Abbondio takertui kiinni satulaan, kamaripalvelija tuuppasi auttaen, ja kopsis! siinä hän nyt istui muulinsa selässä.
Kantotuoli, jota muutaman askeleen päässä heistä edellä kantoi kaksi muulia, läksi ohjaajan merkistä liikkeelle; ja näin tämä retkikunta poistui matkalleen.
Oli kuljettava kirkon editse, missä kansaa oli tungokseen; oli mentävä pienen torin halki, missä niinikään oli sullottuna väkeä, osaksi tämän paikkakunnan väkeä, osaksi lähistöstä saapunutta, sellaista, mikä ei ollut saanut tilaa kirkossa. Jo oli tuo suuri uutinen levinnyt. Ja kun pieni kulkue tuli näkyviin, kun huomattiin tuo mies, joka vielä muutama tunti aikaisemmin oli ollut kauhun ja inhon, mutta joka nyt oli miellyttävän ja ylentävän hämmästyksen esineenä, nousi tästä väkijoukosta yleinen mieltymyksen humina, melkein suosionhuutoja. Ja samalla kun järjestyttiin hänelle tilaa antamaan, riennettiin joka taholta katselemaan häntä lähempää.
Kantotuoli kulki ohi, samoin Nimittämätön. Ja avoimen kirkon oven edessä hän otti lakin päästään ja kumarsi pelätyn päänsä muulin harjaan asti, satojen äänien huutaessa:
— Jumala teitä siunatkoon!
Don Abbondio niinikään paljasti päänsä ja kumartui; ja hän sulki itsensä taivaan suojelukseen. Mutta kuullessaan virkaveljiensä täyttä rintaa laulavan, hän tunsi sydämessään sellaista mielenliikutusta, sellaista surumielistä heltymystä ja hartauden innostusta, että vaivoin sai kyyneleensä pidätetyiksi.
Mutta kun oltiin poistuttu kauas ihmisasunnoista ja saavuttu keskelle maaseutua ja kun tien mutkat usein olivat vallan tyhjät ihmisistä, synkempi verho laskeusi hänen ajatustensa yli. Hänellä ei ollut muuta esinettä, missä turvallisena olisi lepuuttanut katseitaan, kuin kantotuolin ohjaaja, joka kuuluen kardinaalin huonekuntaan ei voinut olla muuta kuin epäilemättömän luotettava, eikä hän myöskään näyttänyt pelkurilta. Silloin tällöin kuljettiin jonkun matkustajan, joskus koko ryhmän ohi, joka riensi kardinaalia katsomaan. Nämä kohtaamiset olivat lohdutus Don Abbondiolle; mutta tämä lohdutus oli ohimenevää laatua. Sillä lähestyttiin yhä enemmän tuota hirvittävää laaksoa, missä eivät enää kohtaisi muita kuin matkakumppaninsa alamaisia, ja minkälaisia alamaisia! Don Abbondio halusi nyt entistään hartaammin yhtyä puheeseen hänen kanssaan, hänen mielenlaatuaan yhä paremmin tutkiakseen ja päästäkseen hänen suosioonsa. Mutta nähdessään hänet niin mietteisiin vaipuneeksi, hän menetti siihen kaiken halun. Hänen oli siis pakko puhua itseksensä. Ja tässä seuraa osa siitä mitä miesparka ajatteli tämän matkan kestäessä; jos nimittäin tahtoisi sen kaiken kirjoittaa, siitä paisuisi kokonainen kirja.
— Merkillistä, totta tosiaan, että pyhillä miehillä, yhtä hyvin kuin lurjuksilla, pitää olla elohopeaa suonissaan, ja etteivät tyydy itse levottomina häärimään, vaan että tahtoisivat, jos voisivat, panna liikkeelle koko ihmiskunnan! Ja pitääpä juuri kaikkein toimeliaimman tulla minua häiritsemään, minua, joka en sekaannu mihinkään, joka en hae ketään, ja vetää minut hiuksista omiin yrityksiinsä, minut, joka en muuta pyydä, kuin että saan pysyä syrjässä ja elää rauhassa! Ja tuo hullu, tuo hurja Don Rodrigo! Mikä häneltä puuttuisi ollakseen maailman onnellisin mies, jos hänellä vaan olisi pisara järkeä päässä? Hän on rikas, nuori, kunnioitettu, kaikkien lellittelemä; hänen liiallinen onnensa on hänen onnettomuutensa, ja hänen täytyy hakea selkkauksia itselleen ja lähimäiselleen. Hän voisi viettää kaikkein iloisinta elämää maailmassa, olla täydellinen tyhjäntoimittaja. Mutta ei niin, herraseni! Hänen pitää hätyytellä naisia, mikä on hulluinta, epäkiitollisinta ja hurjinta maailmassa. Hän voisi mennä sisälle paratiisiin vaunuissa ajaen, ja sen sijaan hän tahtoo mennä liikaten helvettiin. Ja tämä?…
Ja samassa hän katsoi häneen, ikäänkuin peljäten, että tämä olisi voinut lukea hänen ajatuksensa.
— Tämä, pantuaan maailman mullin mallin rikoksineen, nyt mullistaa sitä kääntymyksellään … jos nyt yleensä voi puhua kääntymyksestä. Ja minun poloisen osaksi on tullut moinen kokemus!… Kun nuo tuollaiset ihmiset ovat syntyneet, veressä tuo raivo joutua puheen esineeksi, niin heidän aina täytyy joka tavoin nostaa melua. Onko siis niin vaikeata koko elinikänsä pysyä kunnon miehenä, kuten esimerkiksi minä? Eipä vaan; täytyy tappaa, pilkkoa palaisiksi, temmeltää kuin itse paholainen… Jumala minua poloista auttakoon! … ja sitten vielä aiheuttaa näin paljon sekasortoa tehdäkseen katumusta! Ken vakavasti tahtoo tehdä katumusta, voi sen suorittaa kotonaan, rauhallisesti, panematta liikkeelle näin suurta koneistoa ja tuottamatta näin paljoa vaivaa lähimäiselleen. Ja hänen Kunnian-arvoisuutensa! Sekin heti on valmis avaamaan sylinsä ja kutsumaan häntä "rakkaaksi ystäväksi", "hyväksi ystäväksi"; sekin kuuntelee kaikkea, mitä tuo mies sanoo, aivan kuin olisi nähnyt hänen tekevän ihmeitä, tekee umpimähkään päätöksen, toteuttaa sen muitta mutkitta, joutuin sinne, joutuin tänne! Minun kotonani tällaista sanotaan yksinkertaisesti hätiköimiseksi. Ja ilman minkäänlaista takuuta luovuttaa tuon miehen käsiin pastori paran! Tämä on suorastaan nopan heittämistä ihmishengestä. Hänen kaltaisensa pyhän piispan pitäisi säästää pappejansa kuin silmäteräänsä. Pisara hitautta, pisara varovaisuutta, pisara sääliä saattaisivat, luulen ma, varsin hyvin sopia pyhyyteen… Ja entä jos lopultakin kaikki tämä on pelkkää ilveilyä? Kuka voi tuntea kaikki ihmisten aivotukset? Ja tähän lisään, sellaisten ihmisten kuin tämän? Ja minun osakseni on tullut matkustaa yhdessä hänen kanssaan ja mennä hänen kotiinsa! Kuka tietää, eikö tämän kaiken alla piile joku paholaisen ansa! Oi minua poloista! Parasta, etten sitä ollenkaan ajattele. Ja mikä sekava juttu niinikään tuo Lucian seikkailu! Huomaa selvästi, että on ollut sopimus Don Rodrigon kanssa; oh millaisia ihmisiä. Ja jos asia sitten edes on, niinkuin sanotaan! Mutta miten on tämä saanut hänet kynsiinsä? Ken sen tietää? Se on syvä salaisuus hänen ja kardinaalin välillä. Ja minulle, jonka panevat näin ravaamaan, ei hiiskuta sanaakaan. Ei silti, että minä tahtoisin tietää toisten ihmisten asioita. Mutta kun on pakko panna henkensä alttiiksi, niin on mielestäni oikeus tietää, millä kannalla asiat ovat. Jos nyt ei ole muusta kysymys kuin tuon tyttöparan noutamisesta, niin se vielä menee mukiin; vaikka oikeastaan hän olisi voinut tuoda hänet mukaansa ilman näin monta mutkaa. Ja lisäksi, jos tämä mies todella niin hyvin on kääntynyt, jos hänestä on tullut pyhimys, niin miksi tarvittiin minua? Oh, mikä sekamelska! Ja suokoon taivas, ettei tässä piile muuta kuin tämä. Onhan se joka tapauksessa aika vaivannäkö. Olisihan se myös hyvä tuolle Lucia paralle. Onpa sekin tyttöraukka saanut kovia kokea! Taivas tietää, kuinka paljon hän on kärsinyt! Minä häntä surkuttelen. Mutta minun onnettomuudekseni hän on syntynyt. Jos ainakin voisin luoda katseen tämän miehen sydämeen ja nähdä, mitä hän ajattelee! Kuka saattaa sitä arvata? Milloin hän näyttää pyhältä Antoniukselta erämaassa, milloin taas itse Holofernekselta. Oi minua poloista, minua poloista! No niin, taivaan velvollisuus on minua auttaa, sillä en ole omaksi huvikseni tähän juttuun sekaantunut. Todella näki, niin sanoaksemme, Nimittämättömän kasvoissa kuvastuvan hänen mielessään toisiaan seuraavien ajatusten, samoin kuin myrskysäällä näkee pilvien kiitävän auringon yli, alituisesti vuoroin levittäen häikäisevää valoa ja synkkää pimeyttä. Hänen sielunsa oli vielä vallan huumautunut Federigon lempeistä sanoista, ikäänkuin uudesta syntynyt ja nuorentunut siitä uudesta elämästä, jonka oli alkanut, ja niin hän kohosi noihin yleviin armon, anteeksiantamuksen ja rakkauden ajatuksiin; sitten hän taas vajosi menneisyyden hirvittävien muistojen taakan alle.
Ahdistuksissaan hän haki niitä vääryydentekojaan, jotka vielä olivat korjattavissa, jotka hän vielä saattoi ehkäistä, ja mitkä olivat vaikuttavimmat ja varmimmat keinot katkaista niin monet salajuonet, vapautua niin monesta kätyristä. Ja hänen henkensä eksyi näiden kauheiden ajatusten sokkeloon. Itse tämä retki, joka kuitenkin oli kaikkia entisiä helpompi ja joka jo oli melkein päättymäisillään, synnytti hänessä tuskansekaista harrastusta, häntä kun raateli se ajatus, että toistaiseksi tuo onneton olento kärsi, Jumala tiesi kuinka kauheasti, ja että noiden kärsimysten aiheuttaja oli juuri hän, joka kuitenkin mitä lämpimimmin harrasti hänen vapauttamistaan. Joka tienristeyksessä ohjaaja kääntyi kysymään mille tielle oli poikettava. Nimittämätön osoitti sen hänelle kädellään ja antoi samalla merkin kiirehtimiseen.
Astuttiin laakson alueelle.
Missä mielialassa olikaan nyt Don Abbondio parka! Tuo kuuluisa laakso, josta hän oli kuullut kerrottavan niin paljon surullisia ja kauheita kertomuksia, siinä hän nyt oli! Noita kuuluisia pahantekijöitä, koko Italian palkkalaisrosvokunnan huomattavimpia miehiä, noita pelottomia ja säälittömiä ihmisiä hän nyt näki ilmielävinä edessään, hän kohtasi niitä yhden, kaksi, kolme joka tienmutkassa. Tosin he nöyrinä kumartuivat linnaherran edessä; mutta heillä oli tuollaiset tumman ruskeat kasvot, tuollaiset pystykarvaiset viikset ja tuollaiset kamalan kiiluvat silmät, mitkä Don Abbondion mielestä tuntuivat tahtovan sanoa:
— Pane tuo pappi kovalle!
Niin pitkälle meni hänen pelkonsa, että äkkiä äärimmäisen kauhistuksen kynsissä ollen ajatteli:
— Jospa kärsisin tätä omien syntieni ansaittuna rangaistuksena, niin ei mitään pahempaa voisi minulle tapahtua.
Tällävälin kuljettiin vuorivirran rantasomerikkoa. Toisella puolen avautui ainoana näköalana jylhiä kallioita, ja tällä puolen liikuttiin näiden inhoittavien asujanten keskellä, mihin verrattuna kolkoinkin yksinäisyys olisi ollut toivottavampaa. Dante ei saattanut olla kammottavammassa tilassa manalankuilun kahdeksannessa piirissä.
Kuljetaan sitten Pahan-yön ohi. Ovella rosvoja, jotka kumartavat herransa nähdessään ja luovat uteliaita katseita hänen kumppaniinsa ja kantotuoliin.
Nämä henkilöt eivät tietäneet, mitä ajatella. Jo isännän kovin aikainen lähtö ilman saattojoukkoa oli tuntunut heistä kummalliselta. Hänen paluunsa ei ollut vähemmin kummallinen. Toiko hän saalista mukanaan? Entä miten oli hän sen saanut kynsiinsä aivan yksin? Ja mitä merkitsi tuo outo kantotuoli? Ja kenen taloon kuuluva saattoi olla tuo palvelijan virkapuku?
He katsoivat katsomistaan, mutta ei yksikään liikahda paikaltaan, sillä se oli käsky, jonka isäntä heille eleineen ja katseineen antoi.
Kiivetään ylös polkua, saavutaan linnaan.
Ne rosvot, jotka ovat linnan edustalla ja portilla, väistyvät oikealle ja vasemmalle jättääkseen tulijoille vapaan kulun. Nimittämätön antaa heille merkin, etteivät saa liikkua paikaltaan. Hän jouduttaa muuliaan, rientää kantotuolin ohi ja viittaa ohjaajaa ja Don Abbondiota seuraamaan. Hän astuu etupihalle ja sieltä sisäpihalle. Hän suuntaa kulkunsa pienelle ovelle, edentää luotaan viittauksella erään bravon, joka juoksee saapuville auttamaan häntä satulasta ja sanoo tälle:
— Pysy sinä siinä, äläkä päästä ketään lähemmäksi.
Hän astuu alas muulin selästä, ja ohjat kädessä hän rientää kantotuolin ääreen, lähestyy vaimoa, joka on vetänyt syrjään verhot, ja virkkaa hänelle puoliääneen:
— Lohduttakaa häntä joutuin ja selittäkää hänelle pian, että hän on vapaa, että hän on ystäviensä käsissä. Jumala on teitä siitä palkitseva.
Hän viittaa sitten avaamaan kantotuolin ja auttamaan vaimoa siitä alas.
Sitten hän lähestyy Don Abbondiota, ja kasvot niin kirkkaina, jommoisina tämä ei vielä ole niitä nähnyt eikä luullut koskaan niitä näkevänsä, ja ilme kuvastaen iloa siitä, että tuo hyvä teko viimeinkin on täyttymäisillään, hän ojentaa pastorille kätensä auttaakseen häntä alas muulin selästä ja virkkaa niinikään puoliääneen:
— Herra pastori, en pyydä teiltä anteeksi vaivaa, jonka minun tähteni näette. Te teette tämän Erään vuoksi, joka hyvin korvaa, ja tämän teidän joukkoonne kuuluvan olentoparan vuoksi!…
Tämä ilme ja nämä sanat elähyttivät Don Abbondion rohkeutta; hän päästi syvän huokauksen, joka jo tunnin ajan oli liikkunut hänen sisällään pääsemättä ilmoille, ja virkkoi ääni niin kunnioittavana kuin suinkin saattaa kuvitella:
— Teidän Ylhäisyytenne laskee leikkiä! Mutta … mutta…
Ja tarttuen näin kohteliaasti tarjottuun käteen, hän solui niin taitavasti kuin saattoi satulasta maahan.
Nimittämätön tarttui niinikään Don Abbondion ohjiin ja jätti ne omien ohjiensa mukana ohjaajan huostaan. Tämän hän määräsi odottamaan ulkona. Sitten hän otti taskustaan esiin avaimen, aukaisi pienen oven, pyysi pastorin ja vaimon astumaan sisälle, astui heidän jälkeensä, kulki heidän edellään pienille portaille, joita kaikki kolme vaieten alkoivat kiivetä.