Kihlautuneet: Historiallinen romaani

by Alessandro Manzoni

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Vähää aikaisemmin oli Lucia alkanut herätä. Ensi hetket hän oli käyttänyt tuskallisiin ponnistuksiin täydelleen herätäkseen, eroittaakseen unen synnyttämät sekavat näyt tämän kauhean todellisuuden muistoista ja kuvista, joka niin suuresti muistutti kuumesairaan synkkiä houreita.

Vanha vaimo oli heti lähestynyt häntä ja koettaen saattaa äänensä nöyräksi hän oli sanonut hänelle:

— Kas, olettehan nukkunut! Olisittepa voinut nukkua vuoteessa; sanoinhan sen teille moneen kertaan eilisiltana.

Ja kun ei ollut saanut vastausta, oli hän jatkanut samaan tapaan, puoleksi kehoittaen, puoleksi nuhdellen:

— Syökää toki jotain; olkaa järkevä. Voi, kuinka olette näivettyneen näköinen! Teidän pitää välttämättömästi syödä. Ja kun hän palaa kotia, saan minä vielä siitä kärsiä!

— Ei, ei, tahdon lähteä täältä, tahdon lähteä äitini luo. Isäntä sen lupasi. Hän sanoi: huomisaamuna. Missä on tuo isäntä?

— Hän on lähtenyt linnasta. Mutta sanoi pian palaavansa ja sitten tekevänsä, mitä tahdotte.

— Sanoiko hän niin? No hyvä, minä tahdon heti paikalla lähteä äitini luo.

Samassa kuullaan askeleiden kolinaa viereisestä huoneesta ja seuraavassa tuokiossa kolkutusta ovelta. Vanhus rientää ovelle ja kysyy: kuka siellä on?

— Avaa, vastaa lempeästi tunnettu ääni.

Eukko aukaisee salvan, Nimittämätön tuuppaa hiljaa ovea, raoittaa sitä, käskee vanhan vaimon tulla ulos ja lähettää heti sisälle Don Abbondion ja kunnon vaimon. Sitten hän uudelleen sulkee oven, jää sen taakse ja lähettää eukon kaukaiseen linnan osaan, kuten jo oli lähettänyt viereisessä huoneessa vartioimassa olleen naisen.

Koko tämä liike, odotuksen hetki ja uusien henkilöiden ilmestyminen herättivät Lucia parassa kauhean mielenkiihoituksen. Sillä vaikka hänen tilansa oli sietämätön, herätti hänessä kuitenkin pieninkin muutos epäluuloa ja mitä vilkkainta levottomuutta. Hän katselee, näkee papin ja naisen; tästä hän hieman rauhoittuu. Hän katsoo tarkemmin: onko se todella tuo pastori, vai ex? Hän tuntee nyt Don Abbondion ja jää muutaman hetken tuijottamaan, ikäänkuin lumottuna. Kunnon vaimo lähestyy häntä, kumartuu alas hänen puoleensa, katselee häntä osaaottavasti tarttuen hänen molempiin käsiinsä, ikäänkuin häntä samalla hyväilläkseen ja auttaakseen ylös ja virkkaa:

— Oi, lapsiparka, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme.

— Kuka te olette? kysyy Lucia.

Mutta odottamatta vastausta hän uudelleen kääntyy Don Abbondion puoleen, joka on pysähtynyt parin askeleen päähän, hänkin vallan osaaottavaisen näköisenä. Lucia katselee häntä uudelleen ja huudahtaa:

— Te, herra pastori? Missä olemme? Voi minua poloista, pääni on vallan hämmennyksissä!

— Ei, ei, vastaa Don Abbondio; se olen todella minä. Rohkaiskaa mielenne. Näettehän, että olemme tulleet tänne teitä noutamaan. Olen todella teidän pastorinne, ja olen tullut tänne vartavasten ratsain…

Ikäänkuin äkkiä saaden jälleen entiset voimansa, Lucia silmänräpäyksessä kohosi pystyyn. Sitten hän vielä kerran kiinnitti katseensa noihin molempiin kasvoihin ja huudahti:

— Pyhä Neitsyt siis on teidät lähettänyt!

— Luulenpa niin itsekin, virkkoi kunnon vaimo.

— Ja voimmeko todella lähteä pois täältä? kysyi Lucia heikontaen ääntään ja näyttäen pelokkaalta ja salaperäiseltä. — Entä kaikki nämä ihmiset? … hän jatkoi huulet kokoonpuristuneina ja värähdellen pelosta ja kauhusta: Ja tuo herra!… Tuo mies! Hän oli minulle varmasti luvannut…

— Hänkin on täällä, omassa persoonassaan ja on tullut vartavasten meidän kanssamme, selitti Don Abbondio. — Hän odottaa tuolla ulkona. Lähtekäämme pian. Älkäämme antako sellaisen miehen odottaa kauempaa!

Silloin hän, josta puhuttiin, hiljaa aukaisi oven, tuli näkyviin ja lähestyi Lucia, joka vähää aikaisemmin oli halunnut häntä nähdä, joka ollen vailla muuta turvaa ei ollut halunnut tavata ketään muuta kuin häntä, ei nyt, nähtyään ystävien kasvoja ja kuultuaan heidän ääniään, voinut tukahuttaa äkillistä kammon tunnetta. Hän vavahti, pidätti henkeänsä, painautui kunnon vaimoon ja peitti kasvonsa hänen poveaan vasten. Nähdessään nuo piirteet, joihin ei edellisenä iltanakaan ollut voinut kiinnittää katseitaan, nuo piirteet, jotka nyt olivat kalpeat, vääntyneet, ja jatkuvista kärsimyksistä ja nälästä kituvat, Nimittämätön oli äkkiä pysähtynyt. Ja huomatessaan Lucian pelästyksen, hän muutaman hetken oli liikkumatta ja ääneti paikallaan. Sitten hän ikäänkuin vastaten siihen, mitä tyttöparka ei ollut sanonut, huudahti:

— Se on totta; antakaa minulle anteeksi!

— Hän on tullut teitä vapauttamaan; hän ei enää ole sama kuin ennen. Hän on muuttunut hyväksi. Ettekö kuullut, että hän pyytää teiltä anteeksi? kuiskasi kunnon vaimo Lucian korvaan.

— Voiko sen enempää enää sanoa? No, pää pystyyn nyt, älkääkä olko lapsellinen, jotta voisimme heti lähteä matkaan, sanoi hänelle Don Abbondio.

Lucia kohotti päätään, katsoi Nimittämättömään. Ja nähdessään tuon otsan kumartuneeksi, tuon katseen hämmentyneeksi ja maahan luoduksi, hänet valtasi yhtä haavaa lohdutuksen, kiitollisuuden ja säälintunne ja hän huudahti:

— Oi, hyvä herra! Jumala teille palkitkoon armahtavaisuutenne!

— Ja korvatkoon hän teille satakertaisesti sen hyvän työn, minkä sananne minulle tekevät.

Näin sanottuaan hän kääntyi, meni ovelle ja astui ensiksi ulos.

Vallan virkistyneenä Lucia seurasi häntä nojaten vaimon käsivarteen.
Don Abbondio kulki takimaisena.

He astuivat alas pieniä portaita ja saapuivat pihalle johtavalle pienelle ovelle.

Nimittämätön aukaisi sen selkiselälleen, kulki kantotuolin luo, aukaisi sen ja osoittaen melkein pelokasta kohteliaisuutta — kaksi uutta ominaisuutta hänellä — käsivarresta hän auttoi Luciaa siihen nousemaan ja sitten vaimoa. Lopuksi hän kantotuolin ohjaajan käsistä otti molempien muulien ohjat ja auttoi Don Abbondiotakin nousemaan muulin selkään.

— Oi, kuinka paljon alentuvaa kohteliaisuutta! sanoi tämä.

Ja hän nousi muulin selkään paljoa ketterämmin kuin ensi kerralla.

Kulkue lähti liikkeelle heti kun Nimittämätön vuorostaan oli noussut muulinsa selkään. Hänen otsansa oli taas kohonnut pystyyn. Hänen katseensa oli käynyt käskeväksi, kuten tavallisesti. Ne palkkalaisrosvot, jotka hän matkallaan kohtasi, huomasivat kyllä hänen kasvoissaan suuren huolen, tavattoman mielenliikutuksen merkkejä; mutta eivät ymmärtäneet, eivätkä voineet ymmärtää sen enempää.

Tänne ei vielä ollut levinnyt mitään tietoa tässä miehessä tapahtuneesta suuresta muutoksesta; eikä kukaan noista ihmisistä olisi voinut itsestään mitään sellaista arvata.

Kunnon vaimo oli heti joutuin sulkenut kantotuolin uutimet. Sitten hän ystävällisesti tarttui Lucian käsiin ja alkoi häntä rauhoittaa sanoin, jotka uhkuivat osanottoa, onnittelua ja hellyyttä. Ja kun hän sitten huomasi miten paitsi kaikkien kestettyjen kärsimysten aiheuttamaa väsymystä, tapahtumien sekavuus ja himmeys estivät tyttöparkaa tuntemasta täyttä iloa vapautuksensa johdosta, hän sanoi hänelle kaiken, minkä katsoi sopivaksi selvittämään ja järjestämään hänen ajatuksiaan. Hän mainitsi hänelle sen kylän, josta oli kotoisin, ja minne nyt paraikaa oltiin matkalla.

— Todellako? virkkoi Lucia, joka tiesi että tuo kylä oli vallan lähellä kotikyläänsä. Oi, Pyhä Neitsyt, minä kiitän teitä! Äitini, äitini!

— Lähetämme oitis häntä noutamaan, sanoi kunnon vaimo, joka ei tietänyt, että se jo oli tehty.

— Niin, niin; Jumala teitä siitä palkitkoon… Ja te, kuka te olette? Miten tulitte…?

— Meidän kirkkoherramme lähetti minut. Sillä tämä herra — Jumala on liikuttanut hänen sydämensä, olkoon hän siitä ylistetty — tuli kyläämme puhumaan herra kardinaali-arkkipiispan kanssa; tämä pyhä mies, nähkääs, on paraikaa meidän seudullamme vieraana — ja tuo herra katui kauheita syntejään ja tahtoo muuttaa elämänsä. Ja hän sanoi kardinaalille ryöstättäneensä viattoman naisparan, nimittäin juuri teidät, ollen yksissä tuumissa erään toisen Jumalaa pelkäämättömän miehen kanssa, jonka nimeä kirkkoherra ei kuitenkaan minulle maininnut.

Lucia kohotti katseensa taivasta kohti.

— Ehkä te sen tiedätte, jatkoi kelpo vaimo; yhtäkaikki; herra kardinaali siis ajatteli, että kun oli kyseessä nuori nainen, tarvittiin naista hänelle seuraa pitämään, ja hän sanoi kirkkoherralle sellaista hakevansa, ja tuo hyvä pastori tuli minun luokseni…

— Palkitkoon teitä taivas sääliväisyydestänne!

— Mitä te nyt puhuttekaan, nuori ystäväparkani! Ja kirkkoherra käski minun rohkaista mieltänne, rauhoittaa teitä nopeasti ja selittää teille, että Herra ihmeellisellä tavalla on teidät pelastanut…

— Niin, aivan ihmeellisellä tavalla; Pyhän Neitsyen välityksellä.

— Olkaa siis täynnä rohkeutta, antakaa anteeksi sille, joka on teille pahaa tehnyt, ja olkaa onnellinen siitä, että Jumala on osoittanut armoaan hänelle, jopa teidän tulee rukoilla hänen puolestaan. Paitsi että se teille on ansioksi luettava, on se saattava oman sydämenne tyydytyksestä paisumaan.

Lucia vastasi katseella, joka ilmaisi myöntymystä yhtä selvästi kuin mitä sanat olisivat voineet tehdä, ja hellää mielenliikutusta, mitä sanat eivät olisi kyenneet ilmi tuomaan.

— Jalo nuori neitonen! virkkoi vaimo. — Ja kun teidänkin pastorinne oli meidän kylässämme — niitä nyt on siellä paraikaa niin monta kaikilta lähiseuduilta, että voisi samanaikuisesti toimeenpanna neljä täydellistä juhlamessua kirkossa — niin katsoi herra kardinaali sopivaksi lähettää hänetkin meidän mukaamme, vaikka hänestä tosin on ollut aivan vähän apua. Olen kyllä jo kuullut puhuttavan, että hän on jotenkin saamaton; mutta tässä tilaisuudessa olen todella saanut nähdä, että hän on kömpelömpi kuin kananpoikanen tappuroissa.

— Ja tuo mies … kysyi Lucia, tuo, joka on muuttunut hyväksi … kuka hän on?

— Kuinka! ettekö sitä tiedä? virkkoi kunnon vaimo. Ja hän mainitsi hänen nimensä.

— Oi Jumalan suurta armoa! huudahti Lucia.

Kuinka monesti hän oli kuullut kammoten toistettavan tuota nimeä niissä monissa kertomuksissa, joissa hän esiintyi yhtä kauheana kuin toisenlaisissa kertomuksissa ihmissyöjä-jättiläinen. Ja kun hän ajatteli olleensa hänen hirvittävässä vallassaan ja nyt olevansa tämän hurskasmieliseksi muuttuneen miehen suojeluksen alaisena, ajatellessaan niin hirvittävää vaaraa ja näin odottamatonta pelastusta, ajatellessaan kuka oli tuo mies, jonka kasvot olivat tuntuneet hänestä niin synkiltä, sitten liikutetuilta, sitten nöyrtyneiltä, hän vallan kuin haltioitui, toistaen ainoastaan tavan takaa:

— Oi, mikä armo!

— Todella suuri armo, sanoi kunnon vaimo. Siitä varmasti tulee suuri helpoitus hyvin monelle lähellä ja kaukana. Kun ajattelee, kuinka monta ihmistä hän piti kauhun tuskissa; ja kuinka hän nyt, kuten minulle sanoi teidän kirkkoherranne … ja eihän tarvitse muuta kuin katsoa häntä kasvoihin … hänestä on tullut hurskas mies! Muutenhan sen näkee heti hänen teoistaankin.

Jos sanoisi, ettei tämä kelpo vaimo olisi tuntenut melkoista uteliaisuutta saada tietää tarkempaa tuosta suuresta seikkailusta, jossa sattumalta oli joutunut näyttelemään erästä osaa, ei tämä olisi totuuden mukaista. Mutta täytyy tunnustaa hänen kunniakseen, että hän, ollen täynnä sääliväistä hienotunteisuutta Luciaa kohtaan, ollen jossakin määrin tietoinen hänelle uskotun tehtävän vakavuudesta, ei ajatellutkaan Lucialle asettaa epähienon urkkivaa ja turhaa kysymystä. Kaikki hänen sanansa tämän matkan kuluessa olivat pelkkiä rohkaisun ja tyttöparkaan kohdistuvan osanoton sanoja.

— Te ette ole syönyt Herra tiesi kuinka pitkään aikaan.

— En sitä enää muista. Mutta on siitä aikaa.

— Lapsiparka! Onpa teidän tarvis virkistää voimianne.

— Se on totta, vastasi Lucia, ääni heikkona.

— Minun kotonani, Jumalan kiitos, löydämme heti jotain suuhun pantavaa. Rohkeutta nyt vaan, olemme jo vallan lähellä.

Lucia vaipui sitten raukeana kantotuolin selkänojaa vastaan, ikäänkuin puoleksi unissaan. Ja silloin vaimo ei häirinnyt hänen lepoaan.

Don Abbondiolle tämä paluu tosin ei ollut yhtä tuskallinen kuin äskeinen tulo; mutta ei sekään suinkaan ollut mikään huvimatka. Niinpian kuin hänen suuri kauhistuksensa oli ohi, hän aluksi oli tuntenut itsensä vapautuneeksi suuresta taakasta. Mutta pian alkoi hänen mielessään sukeltaa esiin sata uutta huolta; samoin kuin siinä paikassa, missä on juurineen päivineen nyhdetty pois iso puu, maaperä jonkun aikaa pysyy paljaana kasvullisuudesta, mutta sitten kasvaa täyteen rikkaruohoa. Hän oli käynyt paljoa herkemmäksi kaikille vaikutelmille, ja ajatteli hän nykyhetkeä tai tulevaisuutta, ei häneltä suinkaan puuttunut aihetta raateleviin levottomuuden tunteisiin. Hän tunsi nyt paljoa enemmän kuin menomatkalla tällaisen matkustamistavan epämukavuutta, mihin ei ollut tottunut, ja varsinkin paluumatkan alussa, kun laskeuduttiin alas linnakummun rinnettä laaksoon.

Kantotuolin ohjaaja noudatti Nimittämättömän antamaa merkkiä ja pani muulinsa kulkemaan melko vauhtia. Molemmat ratsastajat seurasivat häntä tasajalan; tästä seurasi, että muutamissa hieman nopeammissa kohdin Don Abbondio parka, ikäänkuin takaapäin vivun kohottamana, keikahti päistikkaa eteenpäin, niin että hänen säilyttääkseen tasapainonsa täytyi käsineen takertua satulannastaan. Eikä hän kuitenkaan rohjennut pyytää, että olisi kuljettu hitaammin, hän kun toiselta puolen kernaasti halusi päästä pois näiltä seuduilta niin pian kuin suinkin. Kun tämän lisäksi niissä kohdin, missä tie kulki pengermällä tai multaharjalla, muuli, kaltaistensa elukkojen tavoin, ikäänkuin kiusaa tehden pysytteli ulkolaidalla ja asetti kavionsa vallan lähelle reunaa. Ja Don Abbondio näki allansa, melkein kohtisuorana ammoittavan jyrkänteen, tai kuten hän kuvitteli, pohjattoman kuilun.

— Sinullakin, näin hän mielessään puhutteli elukkaansa, on tuo kirottu taipumus hakea vaaroja, kun tietä on jos kuinka leveältä. Ja hän veti ohjasta saadakseen muulin kääntymään vastakkaiselle puolelle; mutta turhaan. Niin hän, ollen samalla raivon ja pelon raatelemana, tapansa mukaan alistui toisen mielivallan ohjattavaksi. Palkkalaisrosvot eivät enää hänessä herättäneet niin suurta kauhua, nyt kun hän tiesi varmemmin, millainen oli heidän isäntänsä mieliala.

— Mutta, hän ajatteli, jos tieto tästä suuresta kääntymyksestä sattuisi leviämään tänne vielä sillä aikaa, kun olemme täällä, niin kuka tietää, mille kannalle nämä roistot asettuvat! Kuka tietää, mikä siitä voi olla seurauksena! Voivat vielä saada päähänsä, että minä tässä olen tehnyt lähetyssaarnaajan virkaa! Voi silloin minua poloista, he kyllä olisivat valmiit minua kiduttamaan!

Nimittämättömän tuimasti rypistyneet kulmakarvat eivät ollenkaan saattaneet Don Abbondiota levottomaksi. — Pitääkseen noita julmanaamaisia miehiä kurissa, hän ajatteli, tuollainen tuima ilme on vallan paikallaan; sen minäkin hyvin ymmärrän. Mutta pitipä juuri minun joutua moisten ihmisten keskelle!

Viimein kuitenkin saavuttiin linnakukkulan juurelle ja lopuksi pois itse laaksosta, Nimittämättömän otsa tasottui rypyistään. Don Abbondiokin kävi luonnollisemman näköiseksi, kuroitti hieman esiin päätään hartioista, luopui käsivarsien ja säärien jäykästä asennosta ja nojautui hieman varmemmin lanteisiinsa, mikä saattoi hänet vallan toisennäköiseksi. Hän hengitti vapaammin; ja näin rauhoittuneena nykyisyyden suhteen, hän alkoi tarkastaa toisia, tulevaisuudessa haamoittavia vaaroja.

— Mitähän nyt tuo ilkimys Don Rodrigo on sanova? Saatuaan näin pitkän nenän, saatuaan osakseen pelkkää ivaa ja häpeää — eiköhän tämä hänelle ole hyvin karvas pala niellä! Nyt vasta hän käy oikein pirulliseksi, tuo mies. Saammepa nähdä, että hän tulee ahdistamaan minuakin, kun minäkin olen ottanut osaa mokomaan yritykseen! Kun hänellä jo tuonoin oli rohkeutta lähettää niskoilleni nuo kaksi hornanhenkeä minua niin loukkaavasti kohtelemaan maantiellä, niin kuka tietää, mitä hän nyt aikoo tehdä! Hänen Kunnian-arvoisuudelleen kardinaalille hän ei mitään mahda; tämä on liian kova pala hänelle, niin että hän saa puida nyrkkiä taskussaan. Mutta kiukun myrkky hänellä on ruumiissaan, ja sen hän epäilemättä vielä tahtoo jonkun yli purkaa. Miten tällaiset jutut päättyvät? Iskut satelevat ylhäältä ales, ja repaleet lentelevät ylös ilmaan, Lucian luonnollisesti kardinaali toimittaa turviin; tuo toinen ajattelematon huimapää on kantoväliä ulompana ja on jo saanut kovia kokea. Se, joka saa kovimmat iskut niskaansa, olen siis minä. Se olisi todella julmaa, jos minun niin runsaan häiriintymisen ja levottomuuden jälkeen, ilman vähintäkään syyllisyyttä täytyisi kärsiä rangaistus. Mitä tekee nyt hänen Kunnian-arvoisuutensa minua puolustaakseen, pantuaan minut näin vaaralle alttiiksi? Voiko hän taata, ettei tuo kirottu mies tee minulle kepposta, joka on edellistä vielä pahempi? Ja muuten hänellä on niin paljon asioita päässä! Hän käy käsiksi niin moneen yritykseen samalla kertaa. Kuinka voisi hän pitää silmällä kaikkea? Tuollaiset ihmiset saattavat usein asiat sekavammiksi kuin mitä ne alkuaan olivat. Ne, jotka tekevät hyvää, suorittavat sen tukuttain; kun he sitten ovat tyydyttäneet mielensä, eivät he enää siitä huolehdi, eivätkä tahdo vaivata päätänsä valvomalla kaikkia seurauksia. Mutta ne, joilla on taipumus tehdä pahaa, ovat tarkemmat, he eivät hellitä ennen loppua eivätkä koskaan saa rauhaa, heissä kun on tuo kalvava häijyyden syöpä. Pitäisikö minun itseni siis mennä Don Rodrigolle huomauttamaan, että olen lähtenyt tälle retkelle kardinaalin käskystä, enkä omasta vapaasta tahdostani? Mutta silloinhan näyttäisi siltä, kuin puolustaisin vääryyttä. Oi armias taivas! minäkö puolustaisin vääryyttä! Siitäkö mainiosta huvista muka, minkä se minulle tuottaa! Parasta kai on kertoa juttu Perpetualle sellaisena kuin se on; ja sitten antaa Perpetualle toimeksi lähettää se kiertelemään, Kunhan vaan herra kardinaalin päähän ei pistäisi panna toimeen jotain julkista kohtausta, jotain tarpeetonta juhlallisuutta, ja asettaa minutkin siinä esiintymään. Joka tapauksessa heti saavuttuamme perille, jos kardinaali jo on palannut kirkosta, menen kiireisesti tekemään hänelle kunnioittavan jäähyväiskumarrukseni; ellei, annan viedä hänelle perille anteeksipyyntöni ja pötkin suoraa päätä kotia. Lucia on nyt turvissa; minua ei enää tarvita; ja näin suuren vaivannäön jälkeen saatan vaatia, että minut päästetään rauhaan. Ja sitten voisi päällepäätteeksi kardinaalin päähän pälkähtää uteliaisuus saada tietää koko asia, ja minun olisi pakko tehdä selkoa tuosta avioliitto-jutusta! Ei enää puuttuisi muuta! Ja jos hän vielä tulee tervehtimään minun seurakuntaani!… No, kävi nyt miten tahansa; en tahdo edeltäkäsin ruveta murehtimaan; onhan minulla jo muutenkin huolta tarpeeksi! Tällä hetkellä lähden piiloittaumaan kotiini. Niin kauan kuin hänen Kunnian-arvoisuutensa on näillä tienoilla, Don Rodrigo ei rohkene tehdä mielettömyyksiä. Entä sitten, entä myöhemmin? Oi, huomaan, etten loppuvuosinani saa nauttia niin onnen hetkeä!

Kulkue saapui perille ennen kirkkomenojen päättymistä. Kuten mennessä, kuljettiin nytkin saman väkijoukon kautta, joka joutui entistään suuremman mielenliikutuksen valtoihin; sitten retkeläiset hajaantuivat. Molemmat ratsastajat poikkesivat pienelle sivutorille, jonka taustalla oli pappila; kantotuoli jatkoi matkaansa kelpo vaimon talolle.

Don Abbondio pani tuumansa täytäntöön. Tuskin hän oli astunut alas muulinsa selästä, kun lausui mitä hartaimmat kohteliaisuutensa Nimittämättömälle ja pyysi tätä puolustelemaan häntä kardinaalin edessä, hänen kun oli pakko perin tärkeiden asioiden vuoksi palata seurakuntaansa. Hän meni noutamaan hevostaan — näin hän mainitsi sauvaansa, jonka oli jättänyt pienen salin nurkkaan, ja läksi matkaan.

Nimittämätön jäi odottamaan kardinaalin paluuta kirkosta.

Kelpo vaimo pani Lucian istumaan kyökkinsä parhaalle tuolille ja alkoi heti hommata hänelle jotain virkistävää, häätäen jonkunmoisella ystävällisellä karkeudella ne kiitokset ja anteeksipyynnöt, joita Lucia tavan takaa toisti.

Mitä kiireisimmin yhä asetellen uusia risuja pienen padan alle, jonka oli pannut tulelle, ja jossa uiskenteli oiva salvukukko, hän sai liemen pian kiehumaan. Ja täytettyään sillä kupin, johon jo oli pannut leipäpalasia, hän viimein saattoi ojentaa sen Lucialle. Huomattuaan sitten miten tyttöparka joka uuden lusikallisen nieltyään virkoamistaan virkosi, hän ääneensä onnitteli häntä siitä, että kaikki tämä oli tapahtunut päivänä, jolloin, kuten hän asetti sanansa, ei musta kissa ollut pesässä.

— Tänään, hän jatkoi, jokainen koettaa toimeenpanna pienen juhla-aterian, paitsi ne köyhät raukat, jotka vaivoin saavat leivotuksi itselleen leipää virnasta ja maissiryyneistä. Tänään he tosin kaikki toivovat saavansa jotain niin anteliaalta herralta. Me, Jumalan kiitos, emme ole siinä tilassa. Mieheni ammatista ja vähäisestä maatilkustamme juuri elämme. Syökää siis vaan niin paljon, kuin haluttaa. Pian salvukukko on tarpeeksi kiehunut, ja silloin saatte vahvempaa ruokaa.

Tämän jälkeen hän korjasi pois kupin ja rupesi hommaamaan ateriaa ja kattamaan pöytää talonväelle.

Niinpian kuin Lucian voimat olivat hieman virkistyneet ja hänen mielensä tyyntymistään tyyntynyt hän odottaessaan, tapansa mukaan ja puhtauden ja kainoudentunteesta pani jälleen kuntoon pukunsa; hän kohenteli ja sitoi uudelleen löyhistyneet ja epäjärjestykseen joutuneet palmikkonsa ja köytti huolellisemmin huivinsa povelle ja kaulan ympärille. Tätä tehdessään hänen sormensa takertuivat rukousnauhaan, jonka edellisenä yönä oli kaulaansa ripustanut; hän loi siihen katseensa — ja äkkiä kiihkeä mielenliikutus valtasi hänet; tekemänsä lupauksen muisto, jota tähän asti olivat pidättäneet ja tukahuttaneet niin monet nykyhetken synnyttämät vaikutelmat, heräsi äkkiä ja ilmeni varmana ja selvänä. Silloin kaikki hänen sielunvoimansa, jotka tuskin olivat toipuneet, yhtähaavaa uudelleen lannistuivat. Ja ellei tämä sielu olisi ollut niin suuressa määrin viattoman elämän, alistumisen ja uskon valmistama, olisi hänen tuona hetkenä tuntemansa mielenhämmennys vaihtunut epätoivoon. Sellaisen ajatusten temmellyksen jälkeen, jota ei voi sanoin kuvata, ensimäiset sanat, jotka sukelsivat esiin hänen mielessään olivat:

— Oi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt!

Mutta tuskin hän ajatuksissaan oli ne maininnut, kun tunsi niistä pelästystä. Hän muisti kaikki lupauksentekonsa yksityiskohdat, sietämättömän tuskansa, sen epätoivoisen tietoisuuden, että oli ollut vailla kaikkea ihmisapua, rukouksensa hehkun ja sen tunteen täyden vilpittömyyden, joka oli liittynyt lupaukseen; se, että hän nyt, saatuaan osakseen rukoilemansa armon, katuisi tuota lupaustaan, tuntui hänestä hirveältä kiittämättömyydeltä ja uskottomuudelta Jumalaa ja Neitsyt Mariaa kohtaan. Hänestä tuntui, että tällainen uskottomuus tuottaisi hänelle uusia ja hirvittävämpiä onnettomuuksia, joista ei voisi enää rukouksenkaan avulla toivoa pelastusta. Ja sentähden hän kiireisesti karkoitti mielestään katumuksen ajatukset. Hartaana hän otti rukousnauhan kaulastaan, puristi sitä vapisevaan käteensä ja uudisti lupauksensa samalla anoen hehkuvasti rukoillen, että hänelle suotaisiin voimia sitä täyttää ja että häneltä säästettäisiin ne ajatukset ja tilaisuudet, jotka, vaikka eivät voisikaan järkyttää hänen sydäntään, saattaisivat sen liiaksi kärsimään.

Renzon olo etäällä, mistä hänellä todennäköisesti ei ollut mitään paluun mahdollisuutta ja mikä hänestä alussa oli tuntunut niin katkeralta, näytti hänestä nyt Kaitselmuksen johdolta, joka oli antanut noiden molempien tapahtumien sattua samaa tarkoitusta varten; ja hän koetti tuota toista seikkaa ajattelemalla saada lohdutusta toisen suhteen. Ja tämän hän luuli voivansa uskoa, että sama Kaitselmus kruunatakseen tekonsa kyllä osaisi asettaa niin, että Renzokin alistui, ettei hän enää ajattelisi… Mutta tuskin olivat nämä mietteet heränneet hänen mielessään, kun ne siinä nostivat mitä myrskyisimmän levottomuuden. Lucia parka tunsi, että sydämensä taas oli katumaisillaan, minkä vuoksi hän uudelleen turvautui rukoukseen, vahvisti uudelleen lupauksensa ja antautui uuteen taisteluun, josta erosi, jos meidän sallitaan käyttää tätä vertausta, samoin kuin voittaja, joka itse ollen haavoja täynnä jättää kaatamansa, mutta ei tappamansa vihollisen.

Äkkiä kuuluu kiireisten askeleiden kopinaa ja iloisia ääniä. Se oli pieni perhe, joka palasi kirkosta. Kaksi pikku tyttöä ja poikanen astuvat sisään hypähdellen. He pysähtyvät hetkeksi katselemaan Luciaa; sitten he juoksevat äitinsä luo ja ryhmittyvät hänen ympärillensä. Kuka kysyy tämän tuntemattoman vieraan nimeä, ja miten, ja miksi; kuka taas tahtoo kertoa näkemänsä ihmeelliset seikat. Kelpo vaimo vastaa kaikkeen ja kaikille sanomalla: — Hiljaa, hiljaa!

Sitten astui sisälle talon isäntä levollisemmin, mutta sydämellinen into kuvastuneena kasvoissa. On jäänyt mainitsematta, että hän oli kylän ja lähiseudun räätäli; hän oli lukutaitoinen ja oli moneen kertaan lukenut Pyhimysten legendakokoelman ja teoksen I reali di Francia[35] ja kävi näillä seuduin kyvykkäästä ja oppineesta miehestä — maine, jota hän kuitenkin vaatimattomuudessaan kieltäytyi omaksumasta, huomauttaen ainoastaan, että oli erehtynyt kutsumuksensa suhteen; jospa hän vaan olisi antautunut opinuralle, niin olisi hän kyllä niin monen muun asemesta… Muuten hän oli miesten parhaita. Hän oli ollut läsnä, kun kirkkoherra oli pyytänyt hänen puolisoaan ryhtymään tuohon avuliaaseen matkaan; hän ei yksistään ollut antanut siihen suostumustaan, vaan olisi vaimoaan siihen rohkaissut, jos se olisi ollut tarpeellista. Ja nyt, kun jumalanpalvelus, kirkolliset juhlamenot, paikalle tulvinut väkijoukko ja ennenkaikkea kardinaalin saarna olivat, kuten sanotaan, panneet vireille kaikki hänen hyvät tunteensa, hän palasi kotia täynnä odotusta, ja huolestunutta halua tietää, miten tuo yritys oli onnistunut ja oliko viaton tyttöparka pelastettu ja turvissa.

Hänen sisään astuessaan kunnon vaimo sanoi: — Katsoppas! osottaen Luciaa, joka hulmahti vallan punaiseksi, nousi ja alkoi soperrella anteeksipyyntöä. Mutta isäntä lähestyi häntä ja keskeytti ystävällisin elein huudahtaen: — Terve tuloa, terve tuloa!… Te olette taivaan siunaus tässä talossa. Olenpa kovin iloinen nähdessäni teidät täällä. Tyttöparka! Olinhan varma siitä, että saapuisitte turvalliseen satamaan, sillä en koskaan ole nähnyt, että Herra olisi alkanut ihmettä, sitä päättämättä; mutta olenpa iloinen, että näen teidät täällä. On sentään suuri asia, että on voinut matkaansaada ihmeen!

Älköön luultako, että hän oli ainoa, joka tätä tapahtumaa ihmeeksi selitti, hän kun oli lukenut legendakirjan. Koko kylässä ja lähiseuduilla ei siitä puhuttu muulla tavoin, niin kauan kuin sitä muistettiin. Ja totta puhuen, vaikka siihen myöhemmin tehtiin paljon lisäyksiä, ei sitä voitu muulla nimellä mainita.

Lähestyttyään sitten vähitellen vaimoaan, joka paraikaa irroitti kattilaa ketjuista, hän kysyi häneltä hiljaa:

— Onko kaikki onnistunut hyvin?

— Erittäin hyvin; kerron sen sinulle myöhemmin.

— Hyvä, hyvä, kyllähän ehditään.

Katettuaan nopeasti pöydän talonemäntä meni Luciaa noutamaan, seurasi häntä pöydän ääreen ja pyysi häntä istumaan. Ja leikattuaan irti salvukukon siiven hän asetti sen Lucian lautaselle. Hän istuutui sitten vuorostaan, kuten myös miehensä, ja molemmat rohkaisivat uupunutta ja kainostelevaa vierastaan, kehoittaen häntä syömään. Räätäli alkoi heti ensi suupalat nieltyään hyvin innokkaasti kertoa, yhtenään lasten keskeyttämänä, jotka söivät seisoen pöydän ääressä, ja jotka todella sinä päivänä olivat nähneet liiaksi paljon tavattomia seikkoja, malttaakseen kauempaa pysyä pelkkinä kuuntelijoina.

Isäntä kuvasi juhlallisia kirkkomenoja, sitten hän johtui puhumaan tuosta ihmeellisestä kääntymyksestä. Mutta syvimmän vaikutuksen oli häneen tehnyt kardinaalin saarna.

— Olipa merkillistä nähdä hänet siinä alttarin edessä, noin ylhäisen henkilön, vallan kuin yksinkertaisen papin.

— Ja tuo kultainen esine, mikä hänellä oli päässä … sanoi eräs pikkutytöistä.

— Vaiti. Kun ajattelee, että näin korkea henkilö, ja niin oppinut, että, kuten kerrotaan, on lukenut kaikki kirjat, joita ylipäänsä maailmassa on, mitä ei kukaan koskaan ole tehnyt, ei edes Milanossa … kun ajattelee, että moinen mies alentuu sanomaan asioita sillä tavoin, että kaikki sen ymmärtävät…

— Minäkin sen ymmärsin, huomautti toinen pikku lorusuu.

— Vaiti! Mitäpä sinä olisit ymmärtänyt?

— Ymmärsin, että hän selitti Evankeliumia kirkkoherran asemesta.

— Vaiti. En puhu niistä, jotka asioita hieman ymmärtävät; sillä täytyyhän niiden pakostakin ymmärtää. Mutta kaikkein kovapäisimmät ja tietämättömimmätkin seurasivat saarnan johtolankaa. Jos nyt menette kysymään heiltä, voivatko toistaa ne sanat, jotka hän lausui, niin eivätpä totisesti voisi mainita ainoatakaan. Mutta siitä saarnasta saamansa tunteen he ovat kätkeneet sydämeensä. Ja vaikka hän ei kertaakaan maininnut tuon kääntyneen herran nimeä, kuinka hyvin käsitti, että hän puhui hänestä! Ja häntä ymmärtääkseen riitti muuten kun huomasi, miten hänellä oli kyyneleet silmissä. Ja silloin itki koko kirkossa koolla oleva seurakunta.

— Se on totta, puhkesi puhumaan perheen pikku poikanen. — Mutta miksi itkivät kaikki aikaihmiset kuin lapset?

— Vaiti. Ja kuitenkin näillä seuduin on kovia sydämiä. Ja selvästi hän meille osoitti, että huolimatta nälänhädästä tulee kiittää Herraa ja olla tyytyväinen, tehdä minkä voi, ahertaa, auttaa toinen toistansa ja tyytyä osaansa. Sillä onnettomuus ei ole siinä, että kärsii ja on köyhä, onnettomuus on siinä, että tekee pahaa. Eikä tuo suinkaan ollut pelkkiä kauniita sanoja; sillä tiedetään, että hänkin elää kuin köyhä ja että ottaa leivän omasta suustaan antaakseen sen nälkäisille, ja kuitenkin hän voisi nauttia tämän elämän hyvästä paremmin kuin kuka muu tahansa. Oh! silloinpa sitä mielikseen kuuntelee miehen puhuvan! Eipä hän sano, kuten kaikki muut: tehkää niin kuin minä sanon, älkääkä niin kuin minä teen. Vielä lisäksi hän huomautti, mitenkä nekin, jotka eivät ole vallasihmisiä, ovat velvollisia jakamaan tarvitseville, jos heillä on enempi kuin mitä välttämättömästi tarvitsevat.

Tässä hän itsestään keskeytti puheensa, ikäänkuin äkillinen ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

Hän tuumi hetkisen. Sitten hän kokosi lautaselle pöydällä olevia ruokia, pani siihen lisäksi leivän, asetti sen lautasliinalle, tarttui tähän neljästä kulmasta ja sanoi vanhemmalle tytölleen:

— Ota sinä tämä. Toiseen käteen hän hänelle antoi viinipullon ja lisäsi:

— Mene Maria lesken luo, anna hänelle kaikki tämä ja sano, että hän sitä käyttää pieniin kekkereihin lastensa kanssa. Mutta muistakin puhua kohteliaasti, jotta et näyttäisi antavan hänelle almua. Äläkä puhu kenellekään mitään, jos joku tulee sinua vastaan; ja varo, ettet särje astiaa.

Lucian silmät kävivät punoittaviksi, ja virkistävä hellyys hiipi hänen sydämeensä, ja jo aikaisemmatkin puheet olivat häntä lohduttaneet enemmän kuin mitä vasituinen lohdutuspuhe olisi voinut tehdä. Hänen mielensä kiehtoutui näistä kuvauksista, noiden kirkollisten menojen juhlallisuudesta, hurskauden ja ihailun synnyttämästä mielenliikutuksesta, hän yhtyi itse kertojan innostukseen, vapautui omista surullisista ajatuksistaan, ja tunsi itsensä näiden palatessakin vahvemmaksi niitä vastustamaan. Hänen suuren uhrautumisensa muisteleminen ei tosin ollut ollenkaan menettänyt katkeruuttaan, mutta siihen liittyi jonkunlainen vakava ja juhlallinen ilontunne.

Kotvan myöhemmin astui sisälle kylän pappi ja sanoi olevansa kardinaalin lähettämä saamaan tietoja Luciasta ja ilmoittamaan tälle, että hänen Kunnian-arvoisuutensa tahtoi hänet nähdä sinä päivänä, sekä tämän ylhäisen hengenmiehen nimessä kiittämään räätäliä ja hänen vaimoaan.

Nämä molemmat ja Lucia olivat niin suuren mielenliikutuksen ja hämmästyksen valloissa, etteivät löytäneet sanoja lausuakseen kiitollisuuttaan moisen miehen ystävällisyydestä.

— Eikö äitinne vielä ole saapunut? sanoi pastori Lucialle.

— Äitini! huudahti tämä. Ja kun pastori sitten oli kertonut arkkipiispan huolesta ja määräyksestä lähettäneensä noutamaan Agnesea, Lucia nosti esiliinan silmilleen ja puhkesi kyyneltulvaan, joka virtasi pitkän aikaa vielä pastorin mentyä. Kun vihdoin tämän tiedon nostamat myrskyisät tunteet alkoivat väistyä rauhaisampien tieltä, tyttöparka muisti että tämä nyt toteutumaisillaan oleva lohdutus saada jälleennähdä äitinsä, lohdutus, jota muutama tunti aikaisemmin niin vähän oli toivonut saavuttavansa, oli seikka, jota noina hirvittävinä hetkinä oli rukoillut ja jonka melkein oli asettanut lupauksensa ehdoksi. "Antakaa minun pelastettuna palata äitini luo" näin hän oli rukoillut; ja nämä sanat palasivat nyt selvinä hänen mieleensä. Hänessä vakaantui entistään vahvemmaksi päätös täyttää lupauksensa, ja uudelleen ja katkerammin hän soimasi itseään katumuksesta, jota hetken aikaa oli tuntenut.

Agnese ei, hänestä puhuttaessa, itse teossa ollut siitä kuin vallan lyhyen matkan päässä. On helppo kuvitella, minkä vaikutuksen vaimoparkaan oli tehnyt näin odottamaton kutsu ja kuinka suuresti häntä oli pelästyttänyt tuon tosin ohimenneen, mutta samalla kauhistuttavan vaaran mainitseminen; olihan tämä salaperäinen tapaus, jota sanantuoja ei ollut voinut yksityiskohtaisesti kertoa eikä selvittää, olihan se seikka, jonka selittämiseen hän ei aikaisemmasta kokemuksestaan löytänyt ainoatakaan tukikohtaa. Hän siis raastoi käsin tukkaansa ja huusi moneen kertaan:

— Oi Herra, oi Pyhä Neitsyt! Hän asetti sanantuojalle useita kysymyksiä, joihin tämä ei voinut vastata. Sitten hän kiireisesti syöksyi rattaille ja jatkoi pitkin matkaa tehottomia huudahduksiaan ja kysymyksiään. Sitten hän äkkiä kohtasi Don Abbondion, joka astui edelleen vitkaan, yhä tokaisten sauvaa eteensä maahan. Kummaltakin puolelta kuului huudahdus:

— Kah!…

Pastori pysähtyi, Agnese pysäytti hevosen ja astui rattailta ja molemmat vetäytyivät tien laidalla kasvavaan kastanjalehtoon. Don Abbondio kertoi hänelle mitä oli saanut tietää ja minkä pakosta omin silmin oli nähnyt.

Asia tosin ei vielä täydelleen selvinnyt, mutta Agnese sai ainakin sen varmuuden, että Lucia oli täydelleen pelastunut; ja hän hengitti vapaasti.

Sitten Don Abbondio tahtoi siirtyä toiseen puheenaineeseen ja antaa Agneselle pitkän ohjeen, miten hänen tuli käyttäytyä arkkipiispan edessä, jos tämä, kuten oli todennäköistä, tahtoi tavata hänet ja hänen tyttärensä; ja ennenkaikkea hän teroitti Agnesen mieleen, ettei suinkaan saanut mainita sanaakaan vihkiäisistä… Mutta Agnese huomasi, että tuo kunnon mies puhui yksinomaan oman etunsa puolesta ja jätti hänet siihen paikkaan, mitään hänelle lupaamatta ja edes mitään menettelynsä suhteen päättämättä, hänellä kun oli vallan toista ajateltavaa. Ja hän jatkoi taas matkaansa.

Viimein rattaat saapuvat perille ja pysähtyvät räätälin talon eteen. Lucia nousee äkkiä; Agnese kiipeää alas rattailta ja syöksyy sisälle, ja molemmat naiset heittäytyvät toistensa syliin.

Räätälin vaimo, joka yksin on saapuvilla tässä kohtauksessa, rohkaisee heidän mieltään, rauhoittaa heitä ja iloitsee heidän kanssaan. Sitten hän, tuo alati hienotunteinen nainen, jättää heidät yksikseen, sanoen poistumisensa verukkeeksi vuoteen valmistamista heille, lisäten, että hän sellaisen helposti sai järjestetyksi, ja että muuten hän ja hänen miehensä pikemmin nukkuisivat permannolla kuin antaisivat heidän mennä muualta yösijaa etsimään.

Kun syleilyjen ja nyyhkytyksien ensi puuska oli ohi, Agnese tahtoi tietää Lucian seikkailut, ja täynnä tuskaa tämä alkoi niitä kertoa. Mutta, kuten lukija tietää, se oli tarina, jota ei kukaan täydellisesti tuntenut, ja Luciallekin siinä oli himmeitä ja tuiki selittämättömiä kohtia. Näitä oli varsinkin tuo kohtalonomainen sattuma, että nuo vaunut olivat pysähtyneet siihen tielle juuri sinä hetkenä, jolloin Lucia siitä omituisen sattuman johdosta kulki. Siitä äiti ja tytär eksyivät arveluihin, koskaan osumatta oikeaan, sitä edes lähentelemättä.

Tämän häpeällisen juonen toimeenpanijan suhteen ei kuitenkaan kumpikaan heistä voinut olla epätietoinen, sillä pakostakin molemmat ajattelivat Don Rodrigoa.

— Tuo konna, tuo hornanhenki! huudahti Agnese. Mutta kylläpä kerran hänenkin hetkensä lyö. Herra Jumala on hänelle maksava hänen ansioidensa mukaisesti, ja silloin hänkin saa kokea, miltä tuntuu…

— Ei, ei, äiti, keskeytti Lucia. Älkää toivoko hänelle kärsimystä, älkää toivoko sitä kenellekään. Kunhan tietäisitte mitä kärsimys merkitsee. Kunhan itse olisitte sitä kokenut! Ei, ei! Rukoilkaamme ennemmin Jumalaa ja Neitsyttä hänen puolestaan; liikuttakoon Jumala hänen sydämensä, kuten hän on tehnyt tuolle toisellekin herraparalle, joka oli häntä pahempi ja joka nyt on pyhimys.

Lucian vastenmielisyys palata niin tuoreisiin ja kauheisiin muistoihin saattoi hänet useammin kuin kerran keskeyttämään kertomuksensa; moneen kertaan hän huomautti, ettei rohjennut jatkaa. Ja vasta runsaat kyyneleet vuodatettuaan hän taas pääsi kertomuksensa lankaan käsiksi. Mutta erilainen tunne saattoi hänet eräässä kertomuksensa kohdassa epäröimään, nimittäin kun hänen piti puhua lupauksestaan. Hän pelkäsi, että äiti moittisi häntä ajattelemattomaksi ja hätäileväksi tai että hän samoin kuin aviokysymyksessä toisi esiin jonkun uuden joustavan omantunnon ohjeen, jota pakollisesti vaatisi tunnustamaan oikeaksi, tai vielä lisäksi, että vaimoparka tuttavallisesti uskoisi asian jollekin, vaikkapa vaan hankkiakseen itselleen selkeyttä ja neuvoa, täten levittäen salaisuutta. Tätä vaan ajatellessaan Lucia tunsi voittamatonta mielenhämmennystä ja häpeää. Sitäpaitsi hän jo sinä hetkenä tunsi kainoutta ja häpeää ja selittämätöntä vastenmielisyyttä kosketella tätä kysymystä. Kaikki nämä seikat yhdessä matkaansaivat sen, että hän jätti mainitsematta tämän tärkeän seikan, päättäen itsekseen uskoa salaisuutensa isä Cristoforolle. Mutta miten hän tyrmistyi kun kysellessään luostariveljeä sai kuulla, ettei tämä enää ollut seudulla, vaan että hän oli lähetetty hyvin kaukaiselle paikkakunnalle, jolla oli joku outo nimi!

— Entä Renzo? sanoi Agnese.

— Hän on kaiketi turvissa? vastasi Lucia kiireisesti.

— Se on varma, kun kaikki niin sanovat. Epäämättä väitetään hänen päässeen pakoon Bergamon alueelle. Mutta itse paikkakuntaa ei kukaan tiedä. Eikä hän itsekään vielä ole antanut mitään tietoja. Luultavasti hän ei vielä ole keksinyt mitään keinoa siihen.

— Oi, jos hän on turvissa, Jumala olkoon kiitetty! virkkoi Lucia; ja hän koetti hakea toista puheenainetta, kun heidän puheensa keskeytyi odottamattomasta tapauksesta: kardinaali arkkipiispan tulosta.

Palattuaan kirkosta, jonne hänet jätimme ja saatuaan Nimittämättömältä kuulla Lucian onnellisen paluun, tämä oli käynyt aterialle pannen istumaan oikealle kädelleen tuon herran, ja ollen pappiparven ympäröimänä; nämä hengelliset miehet eivät kyllikseen saattaneet katsella tuota niin lauhtunutta näköä, joka kuitenkin oli vapaa heikkoudesta, noita kasvoja, jotka olivat nöyrät, olematta alhaissävyiset, eivätkä he malttaneet olla vertaamatta hänen silloista tilaansa siihen käsitykseen, mikä heillä ammoisista ajoista oli hänestä ollut.

Aterian loputtua kardinaali ja Nimittämätön uudelleen kahdenkesken vetäytyivät erikseen. Keskustelun jälkeen, joka kesti edellistä paljoa kauemmin, Nimittämätön läksi linnaansa saman muulin selässä, jolla oli sinne aamulla ratsastanut; ja kardinaali kutsutti luokseen pastorin ja pyysi opastamaan siihen taloon, missä Lucia majaili.

— Oh, Teidän Korkea-arvoisuutenne! huomautti pastori, älkää vaivatko itseänne. Minä lähetän heti noutamaan tuota nuorta naista tänne, myöskin hänen äitiään, jos tämä jo on saapunut ja isäntäväkeäkin, jos haluatte heitäkin nähdä, ja kaikki ne, joita Teidän Kunnian-arvoisuutenne haluaa tavata.

— Tahdon itse mennä heidän luokseen, huomautti Federigo.

— Teidän Korkea-arvoisuutenne ei ollenkaan tarvitse vaivautua; annan heti käskyn heidän noutamisestaan: se on pian tehty, intti pastori, muuten kunnon mies, mutta joskus hätiköitsijä, joka ei käsittänyt, että kardinaali tällä käynnillään tahtoi kunnioittaa onnettomuutta, viattomuutta, vieraanvaraisuutta ja samalla omaa virkaansa. Mutta kun esimies toistamiseen mainitsi haluamaansa, käskynalaisensa kumarsi ja mukautui hänen tahtoonsa.

Niin pian kuin nämä molemmat henkilöt olivat astuneet ulos kadulle, kaikki ulkona liikkujat riensivät heidän luokseen; ja muutamassa silmänräpäyksessä tuli väkeä joka taholta, toiset tunkeillen heidän sivullaan, toiset sankkana jonona jälessä.

Pastori kehoitteli lakkaamatta:

— No, mutta väistykää toki, tilaa, tilaa!

Mutta Federigo sanoi hänelle:

— Antakaa heidän vaan olla.

Ja hän kulki edelleen, milloin kohottaen kättänsä siunatakseen väkijoukkoa, milloin taas laskien sen alas hyväilläkseen poikasia, jotka juoksentelivat vallan hänen jalkoihinsa.

Näin he saapuivat taloon ja astuivat sisälle: väkijoukko seisoi kasaantuneena ulkopuolella. Mutta siinä tungoksessa oli räätälikin, joka oli seurannut muiden mukana, silmät tuijottaen ja suu auki, tietämättä mikä oli matkan päämäärä; hän ei saattanut aavistaakaan, että kulku suunnattiin hänen majaansa. Mutta tämän huomattuaan, hän tunkeutui esille, meluavan innokkaasti, kuten saattaa kuvitella ja toistamiseen huutaen:

— Tilaa sille, jonka kulkeman pitää!

Ja hän astui sisälle.

Agnese ja Lucia olivat kadulta kuulleet kasvavaa hälinää. Arvellessaan, mistä se saattoi johtua, he näkivät oven aukenevan selkoselälleen ja purppurapukuisen hengenmiehen kirkkoherran kanssa astuvan sisään.

— Hänkö se on? edellinen kysyi jälkimäiseltä. Ja saatuaan myöntävän nyökkäyksen vastaukseksi, hän astui Lucian luo, joka samoin kuin äitinsä seisoi liikkumattomana ja mykkänä yllätyksestä ja kainostelusta. Mutta tuon äänen kaiku, noiden kasvojen ilme, Federigon ryhti ja varsinkin hänen sanansa olivat pian rohkaisseet heitä molempia.

— Lapsiparka! näin hän alkoi: Jumala on sallinut teidän joutua kovan koettelemuksen alaiseksi; mutta hän on myös osoittanut, ettei ole silmäänsä teistä poiskääntänyt, ettei ole teitä unhoittanut. Hän on pelastaen jälleen johdattanut teidät turviin; ja hän on käyttänyt teitä välikappaleena toteuttaakseen suuren teon, tehdäkseen suuren armon eräälle miehelle ja samalla vapauttaakseen monet raskaasta taakasta.

Nyt ilmestyi huoneeseen emäntä, joka kadun melun kuultuaan oli rientänyt ikkunan ääreen yläkerrassa ja siitä nähnyt, mikä henkilö astui hänen taloonsa. Ja hän oli juoksujalassa kiiruhtanut portaita alas, hieman järjestettyään pukuaan. Ja melkein samaan aikaan räätäli kävi sisälle toisesta ovesta. Huomatessaan keskustelun olevan käynnissä, he vetäytyivät huoneen soppeen, missä seisoivat kunnioittavassa asennossa. Tervehdittyään heitä kohteliaasti jatkoi kardinaali keskusteluaan molempien naisten kanssa, tehden lohduttamisensa lomassa jonkun kysymyksen, huomatakseen vastauksista, voisiko saada jonkun tilaisuuden tehdä hyvää näin kovia kärsineelle.

— Pitäisipä kaikkien pappien olla Teidän Korkea-arvoisuutenne kaltaisia miehiä, niin että vähän pitäisivät köyhien puolta, eivätkä olisi mukana saattamassa heitä pulaan, säästääkseen itseltään kaikki ikävyydet, sanoi Agnese, rohkaistuneena Federigon tuttavallisesta ja ystävällisestä kohtelusta ja närkästyneenä siitä, että Don Abbondio, aina uhraten toisen edun, vielä oli julennut kieltää heiltä pienen tyydytyksen, nimittäin valituksen hänen esimiehelleen, varsinkin kun harvinaisen sattuman kautta tilaisuus siihen oli tarjoutunut.

— Sanokaa vaan kaikki mitä ajattelette, virkkoi kardinaali; puhukaa vapaasti.

— Tahdon sanoa, että jos kirkkoherramme olisi täyttänyt velvollisuutensa, ei olisi käynyt näin.

Mutta kun kardinaali oli uudelleen kehoittanut häntä selvemmin sanomaan sanottavaansa, hän joutui hämilleen, kun piti kertoa juttu, missä hänelläkin oli ollut osansa, jota ei kernaasti ilmaissut, varsinkaan moiselle henkilölle. Hän selvisi kuitenkin pulasta, tekemällä kertomuksessaan pienen harppauksen. Hän kertoi sovitut vihkiäiset, Don Abbondion kieltäytymisen, jätti mainitsematta esimiesten verukkeen, johon kirkkoherra oli vedonnut — tuo kunnon Agnese! — ja sitten hän harppasi Don Rodrigon hyökkäykseen ja miten he saatuaan hankkeesta tiedon olivat voineet paeta.

— Niin, hän jatkoi, paeta, joutuaksemme uuteen ansaan. Jos herra pastori sensijaan olisi peittelemättä sanonut meille asianlaidan, ja jos olisi heti vihkinyt nuo lapsiparat, olisimme oitis kaikki yhdessä lähteneet pois, salaa, kauas täältä seudulle, josta ei kenelläkään olisi ollut vihiä. Mutta näin olemme hukanneet aikaamme, ja on käynyt, niin kuin on käynyt.

— Kirkkoherra saa vastata minulle tästä teostaan, virkkoi kardinaali.

— Ei, hyvä herra, ei suinkaan, huudahti äkkiä Agnese. Sitä varten en ole puhunut. Älkää häntä nuhdelko, sillä mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Eikä se auttaisi mitään. Hän on nyt senluontoinen mies. Jos samanlainen tapaus sattuisi, hän tekisi vallan samoin.

Mutta Lucia, joka oli tyytymätön äitinsä tapaan kertoa, lisäsi:

— Mekin olemme tehneet pahoin: on selvää, ettei Herra sallinut asian onnistua.

— Mitä pahaa olette te sitten voinut tehdä, lapsiparka? kysyi
Federigo.

Huolimatta äidin salaa heittämistä varoittavista katseista Lucia vuorostaan kertoi Don Abbondion talossa tehdyn yrityksen ja päätti sanoen:

— Me olemme tehneet pahaa, ja Jumala on meitä rangaissut.

— Alistukaa Hänen kädestään kestettäväksenne annettuihin kärsimyksiin, ja olkaa hyvässä toivossa, sanoi Federigo; sillä kenellä muuten olisikaan syytä iloita ja toivoa ellei sillä, joka on saanut kärsiä ja kuitenkin syyttää itseään!

Hän kysyi sitten, missä oli sulhanen. Ja saatuaan Agneselta kuulla — Lucia pysyi ääneti, pää kumarassa ja katseet maassa — että sulho oli pakosalla, hän siitä tunsi ja ilmaisi mielipahaansa; ja hän kyseli syytä.

Agnese kertoi sen vähän, minkä Renzon tarinasta tiesi.

— Olen kuullut puhuttavan tuosta nuoresta miehestä, sanoi kardinaali. Mutta mitenkä mies, joka sekaantui moisiin rettelöihin saattoi ajatella avioliittoa tällaisen nuoren naisen kanssa?

— Hän oli kelpo nuori mies, huomautti Lucia, punastuen, mutta ääni varmana.

— Hän oli rauhallinen, liiankin rauhallinen nuori mies, lisäsi
Agnese. Ja sen voi kysyä keneltä tahansa, jopa kirkkoherraltakin.
Kuka tietää mitä vehkeitä, mitä juonia siellä oli solmittu? Eihän
tarvita paljoa, ennenkuin me köyhät joudumme pahantekijän kirjoihin.

— Se on vallan totta, sanoi kardinaali. Aivan varmasti hankin tietoja tuosta nuoresta miehestä. Hän tahtoi kuulla sulhon ristimä- ja sukunimen ja kirjoitti ne muistikirjaansa. Hän lisäsi aikovansa muutaman päivän kuluttua lähteä heidän kyläänsä, jolloin Lucia saattoi pelotta palata sinne, ja että hän tällävälin oli hankkiva Lucialle varman tyyssijan, missä tämä saattoi elää kunnes kaikki saataisiin mitä parhaiten järjestettyä.

Sitten hän kääntyi isännän ja emännän puoleen, jotka heti lähestyivät. Hän toisti heille ne kiitokset, jotka edeltä oli lähettänyt pastorin mukana, ja sitten hän kysyi, tahtoivatko muutaman päivän pitää luonaan niitä vieraita, jotka Jumala oli heille lähettänyt.

— Totta kai, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi emäntä, äänessä värähdys ja kasvoissa ilme, mitkä ilmaisivat paljon enempää kuin tämä laiha, kainostelun vaimentama vastaus. Mutta isäntä, haltioituneena tällaisen henkilön läsnäolosta ja halusta kunnostautua näin tärkeässä tilaisuudessa, tuumi hiki otsassa jotain oikein kaunista vastausta. Hän rypisti otsaansa, mulkoili silmillään, kuroi huuliaan, jännitti tarmon takaa järkensä jousta, haeskeli, penkoi ymmärryksensä kätköjä ja tunsi sisällään ainoastaan temmeltäviä katkonaisia ajatuksia ja sanan katkelmia. Mutta hetki kiirehti ja kardinaali osoitti jo tavallaan selittäneensä hänen vaitioloansa, ja niin miesparka aukaisi suunsa ja virkahti:

— Ajatelkaapas!…

Sen parempaa hän ei saanut sanotuksi.

Tämä seikka tuotti hänelle ylen suuren nöyryytyksen, eikä ainoastaan sinä hetkenä, vaan myöskin aina jälestäpäinkin tämä kiusallinen muisto tärveli sen ilon, minkä tuo suuri kunnia hänelle oli tuottanut. Ja monesti, kun hän sitä muisteli, johtui hänen mieleensä ikäänkuin ivana koko joukko muita lauseita, jotka kaikki olisivat olleet paremmat kuin tuo typerä: "Ajatelkaapas". Onhan aina helppoa jälestäpäin keksiä sopivat sanat.

Kardinaali poistui sanoen:

— Levätköön Herran siunaus tämän talon päällä.

Illalla hän kysyi kirkkoherralta miten saattaisi sopivalla tavalla korvata tuolle miehelle, joka arvatenkaan ei ollut rikas, vieraanvaraisuutensa tuottamat kulut, ajat kun olivat kalliit. Kirkkoherra vastasi, että todellakaan eivät ammatin tuottamat tulot eivätkä kunnon räätälin omistaman pienen maatilkun antimet olisi sallineet sinä vuonna olla antelias toisille. Mutta hän kun oli tehnyt hieman säästöjä edellisinä vuosina, hän tällä haavaa oli seudun varakkaimpia henkilöitä ja saattoi ilman erityistä rasitusta harjoittaa hieman anteliaisuutta, minkä epäilemättä tekikin kernaasti; muuten hän varmasti pitäisi loukkauksena, jos hänelle tarjottaisiin korvausta rahan muodossa.

— Hänellä on epäilemättä tilaajia, jotka eivät voi maksaa vaatevelkojaan.

— Luonnollisesti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne. Nämä ihmisparat maksavat yksinomaan sillä, mikä jää yli vuoden sadosta. Viime vuonna ei ollut mitään ylijäämää. Ja tänä vuonna kaikki ovat vailla välttämättömintä.

— No hyvä! virkkoi Federigo. Minä otan maksaakseni kaikki nuo velat. Toivon Teidän tekevän minulle sen palveluksen, että kysytte häneltä noiden velkojen määrän ja että otatte niiden maksamisen suorittaaksenne.

— Ne nousevat epäilemättä sievoiseen summaan.

— Sen parempi: ja kaiketi tällä paikkakunnalla on vieläkin varattomampia, joilla ei ole velkoja, kun eivät saa luottoa.

— Onpa kyllä! Tehdään, mitä voidaan. Mutta ei voi auttaa kaikkia näinä vaikeina aikoina!

— Käskekää räätälin tehdä heille vaatteita minun laskuuni, ja maksakaa hänelle hyvin. Totta puhuen vuotena tällaisena jokainen meno, mikä ei suoriteta leivän hankkimiseen, minusta tuntuu varkaudelta; mutta tämä on kokonaan poikkeustapaus.

Emme kuitenkaan tahdo lopettaa tämän päivän tarinaa lyhyesti kertomatta, miten Nimittämätön sen päätti.

Tällä kertaa huhu hänen kääntymyksestään oli kulkenut hänen edellään laaksoon, se oli siellä nopeaan levinnyt ja kaikkialla herättänyt hämmästystä, levottomuutta ja napinaa. Ensimäisille vastaantulleille bravoille eli palvelijoille hän viittasi seuraamaan, ja niin edespäin kaikille toisille, mikäli niitä matkallaan kohtasi.

Kaikki kulkivat hänen jälessään vallan oudon hämmästyksen valtaamina, mutta alistuvina kuten tavallisesti. Näin hän yhä kasvavan saattojoukon seuraamana saapui linnaan. Hän antoi portilla seisojille niinikään merkin seurata toisten mukana. Hän ratsasti sisälle etupihalle, asettui sen keskelle, ja ollen siinä yhä ratsun selässä hän kaiutti jymisevällä äänellään tavallisen huudon, minkä sovitun merkin johdosta kaikki hänen miehensä, jotka suinkin sen saattoivat kuulla, riensivät saapuville.

Silmänräpäyksessä kaikki linnan eri osiin hajaantuneet bravot noudattivat kutsuvaa huutoa, liittyen jo koolletulleisiin, jotka kaikki kiinnittivät katseensa isäntään.

— Menkää kaikki minua odottamaan suureen saliin, hän heille sanoi. Ja ratsunsa selästä hän katseli heidän liikkuvaa jonoansa. Sitten hän astui alas sen selästä, vei sen itse talliin ja meni sitten sinne, missä häntä odotettiin. Hänen ilmestyessään lakkasi heti siellä kohiseva kuiskailu; kaikki ryhmittyivät toiselle seinämälle, jättäen hänen ympärilleen salissa avaran tilan; heitä saattoi olla kolmenkymmenen vaiheilla.

Nimittämätön kohotti kätensä ikäänkuin ylläpitääkseen tuota hiljaisuutta, jonka hänen pelkkä ilmaantumisensa oli aiheuttanut, nosti pystyyn päänsä, joka kohosi kaikkia muita ylemmäksi, ja virkkoi:

— Kuunnelkaa kaikki, älköönkä kukaan puhuko, ellen häneltä kysy. Lapsukaiseni! Se tie, jota tähänasti olemme kulkeneet, johtaa helvetin syvimpään kuiluun. En tahdo teitä soimata, minä, joka olen kaikista edellä pahassa, minä, kaikista kelvottomin. Mutta kuulkaa, mitä minulla on sanottavaa. Jumala laupeudessaan on herättänyt minut elämääni muuttamaan. Ja minä sen muutan ja olen jo muuttanut; tapahtukoon samoin jokaiselle teistä! Tietäkää siis ja pitäkää varmana, että minä olen järkähtämättömästi päättänyt ennemmin kuolla, kuin vähääkään loukata Hänen pyhää lakiansa. Peruutan jokaiselta teistä minulta saamanne rikolliset määräykset; ymmärrättehän; vielä enemmän: kiellän teitä mitään tekemästä siitä, mitä olen käskenyt. Ja katsokaa niinikään varmaksi, ettei kukaan tästälähin saa tehdä pahaa minun suojelemanani, minun palveluksessani. Ne, jotka näillä ehdoilla tahtovat jäädä tänne, ovat minulle kuin omia lapsiani; ja pitäisin itseäni onnellisena sen päivän iltana, jolloin jäisin itse ilman ruokaa ravitakseni viimeistä teistä viimeisellä jälellä olevalla leivälläni. Niille, jotka eivät tähän suostu, annetaan sovittu palkka ja lisäpalkkio; sitten saavat mennä tiehensä, mutta älkööt enää asettako jalkaansa tämän kynnyksen yli, elleivät aio muuttaa elämäänsä, missä tapauksessa heidät aina vastaanotetaan avosylin. Tuumikaa tätä tänä yönä; huomisaamuna kutsun teidät yksitellen antamaan vastauksenne; ja silloin annan teille uusia määräyksiä. Nyt saatte vetäytyä pois, kukin paikallensa, ja Jumala, joka on osoittanut minulle niin suurta armoa, johtakoon mieleenne hyvän päätöksen.

Tässä hän vaikeni, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen.

Kuinka erilaiset ja myrskyisät ajatukset temmelsivätkin heidän hurjissa aivoissaan, ei siitä päältäpäin nähnyt mitään merkkiä. He olivat tottuneet pitämään isäntänsä ääntä tahdon ilmauksena, jota ei sopinut vastustaa, ja kun tämä ääni tänään ilmoitti, että tuo tahto oli muuttunut, ei se silti ilmaissut, että tuo tahto olisi menettänyt jäntevyyttään. Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että häntä voisi vastustaa, vaikka hän oli kääntynyt, tai että hänelle voisi vastata kuin muille ihmisille.

He näkivät nyt hänet edessään pyhimyksenä, mutta tuollaisena pyhimyksenä, joka kuvataan pää pystyssä ja miekka kädessä. Paitsi pelkoa he, ja varsinkin hänen valtansa alaisina syntyneet, joita olivat enimmät, tunsivat häntä kohtaan alamaista kiintymystä; he tunsivat myös kaikki häntä kohtaan altista ihailua. Ja hänen läsnäollessaan he tunsivat jonkunlaista arkamaisuutta, jota kaikkein raaimmatkin ja röyhkeimmät tuntevat ylemmyyden edessä, jonka ovat tunnustaneet. Lisäksi ne seikat, jotka juuri olivat kuulleet tuon miehen suusta, tosin olivat vihattavan vastenmielisiä heidän kuulla, mutta niiden totuuden he hyvin älysivät, eivätkä ne heidän järjelleen olleet kokonaan outoja. Ja vaikka he tuhat kertaa olivat niitä ilkkuneet, tämä ei ollut tapahtunut epäuskoisuudesta, vaan senvuoksi, että ilkkumisellaan tahtoivat karkoittaa pelon, joka olisi johtunut noiden asioiden vakavasta punnitsemisesta. Ja kun he nyt näkivät tuon pelon vaikutuksen mielessä sellaisessa kuin isäntänsä, ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka ei enemmän tai vähemmän ja ainakin hetkellisesti olisi sydämessään tuntenut tämän pelon ahdistusta. Tämän lisäksi ne heistä, jotka ensiksi olivat kuulleet tuon suuren uutisen ulkopuolella laaksoa, olivat samalla nähneet väestön ilon ja riemun sekä rakkauden ja kunnioituksen Nimittämättömään, mitkä tunteet olivat astuneet entisen vihan ja kauhistuksen sijaan, ja he olivat kokemuksiaan muille kertoneet. Siitä seurasi, että nyt tuo mies, jota aina, niin sanoaksemme, olivat katselleet alhaalta ylös silloinkin, kun he itse muodostivat suureksi osaksi hänen väkevyytensä, esiintyi heille joukon ihmettelyn, epäjumaloimisen esineenä. He näkivät hänen yläpuolella muita, tosin entisestä hyvin eri tavoin, mutta ei suinkaan vähemmässä määrin; aina siis eroavana rahvaan laumasta, aina ensimäisenä.

He olivat siis tyrmistyneet, epäillen toinen toistaan ja kukin itseään.

Mikä kiroili vihoissaan, mikä mietti mistä voisi lähteä etsimään turvapaikkaa ja tointa. Toinen tutkiskeli itseään, voisiko tehdä päätöksen ruveta kunnon mieheksi; toinen, Nimittämättömän sanojen liikuttamana tunsi jo siihen jonkunlaista taipumusta; toinen taas ei erityisesti päättänyt mitään, vaan aikoi jättää kaikki sattuman varaan, jäädä vastaiseksi syömään niin hyväsydämisesti tarjottua leipää, mitä tähän aikaan oli niin niukalta, ja näin voittaa aikaa. Mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Ja kun Nimittämätön lopetettuaan puheensa uudelleen kohotti tuota käskijänkättään antaen heille poistumismerkin, he kaikki hiljaa hiipien, kuin lammaslauma, kulkivat ovesta ulos. Hän itsekin läksi ulos heidän jälkeensä, ja asettuen seisomaan keskelle pihaa, hän hämärässä katseli heidän hajaantumistaan ja asettuiko kukin määräpaikalleen. Käytyään sitten ylhäällä linnassa noutamassa lyhtyä, hän kulki uudelleen pihat, käytävät, salit, tarkasti kaikki ovet, ja huomattuaan, että kaikki oli rauhallista, meni vihdoin nukkumaan.

Niin, todella nukkumaan, sillä hänen oli uni.

Vaikka hän aina oli tavoitellut kovin monimutkaisia ja kiireellisiä seikkailuja, ei hänellä kuitenkaan koskaan ollut ollut näin vaikeata selvitettävänä; ja kuitenkin häntä nukutti. Ne tunnontuskat, jotka edellisenä yönä olivat riistäneet häneltä kaiken levon, eivät suinkaan olleet asettuneet, vaan kohottivat ääntänsä entistään paljoa ankarampana ja vaativaisempana; ja kuitenkin häntä nukutti. Sen järjestyksen ja hallintatavan, jonka linnassaan oli toimeenpannut ja jota niin monena vuonna oli ylläpitänyt suurella huolellisuudella ja omituisesti yhdistämällä häikäilemätöntä rohkeutta sitkeään kestäväisyyteen, hän nyt muutamin sanoin oli pannut horjumaan. Kätyriensä rajattoman riippuvaisuuden, heidän sokean alistumisensa jokaiseen hänen tahdonilmaukseensa, heidän orjamaisen uskollisuutensa, johon hän oli ammoisista ajoista tottunut luottamaan — kaiken tämän hän omalla kädellään oli järkyttänyt. Toiminnan-keinonsa hän itse oli muuttanut ehkäisevien vaikeuksien sokkeloksi; sanalla sanoen: hän oli päästänyt sekasorron ja epävarmuuden sisälle taloonsa: ja kuitenkin häntä nukutti.

Hän meni siis makuuhuoneeseensa, lähestyi tuota vuodetta, missä edellisenä yönä oli löytänyt niin haikeita tuskia, ja polvistui vuoteenlaidan viereen rukoilemaan. Hän löysikin aivojensa salaisesta ja syvästä sopesta ne rukoukset, joita häntä oli opetettu lapsena lukemaan. Hän alkoi niitä lausua, ja nuo sanat, jotka kauan olivat pysyneet kokoon käärittyinä, tulivat esiin toinen toisensa jälkeen, ikäänkuin kääriytyen irti. Tällöin hänen mielessään liikkui kuvaamaton tunteiden sekoitus: siirtyminen viattomuuden aikoihin; tuskan kiihtyminen ajatellessa sitä kuilua, minkä itse oli kaivanut tuon onnellisen ajan ja nykyisyyden välille; hehkuva halu muodostamaan itselleen hyvityksenteoilla uusi omatunto ja pääsemään tilaan, joka niin paljon kuin suinkin lähentelisi tuota viattomuutta, johon ei voinut palata; kiitollisuus ja luottamus siihen armoon, joka saattoi hänet johtaa tuohon tilaan ja joka jo siitä oli antanut hänelle niin monta todistetta.

Noustuaan hän sitten laskeutui vuoteelle ja vaipui heti uneen.

Näin päättyi tämä päivä, joka vielä lähdeteoksemme syntymisaikana oli kovin kuuluisa. Tänään emme ilman mainittua teosta siitä tietäisi mitään, emme ainakaan yksityisseikoista. Ylempänä siteeraamamme kirjailijat Ripamonti ja Rivola mainitsevat ainoastaan, että tuo kuuluisa tiranni kohdattuaan Federigon muutti elämänsä, jopa ainaiseksi.

Mutta kuinka moni on lukenut noiden kahden kirjailijan teoksia? Niitä on epäilemättä vielä vähemmän kuin niitä, jotka tulevat lukemaan tätä meidän kirjaamme.

Ja kuka tietää tapaisiko vielä tuossa laaksossa, jos joku olisi kyllin innokas etsimään ja tarpeeksi taitava löytämään, jonkun himmeän ja heikon jälkikaiun tuosta tapahtumasta?

Senjälkeen on sattunut niin paljon muita seikkoja.