KYMMENES LUKU.
On hetkiä, jolloin mieli, varsinkin nuoren mieli, on siinä tilassa, että pieninkin kehoitus saattaa tuon nuoren henkilön tekemään kaiken, mikä vivahtaa hyvään ja uhrautuvaan tekoon. Se on juuri puhjenneen kukan kaltainen, joka kevyesti keinuen hennon vartensa päässä on valmis tarjoamaan tuoksunsa ensi henkäykselle, joka liitelee sen ympärillä. Näitä hetkiä, joita toisten pitäisi hienotunteisesti kunnioittaen kohdella, itsekäs viekkaus tarkkaavaisesti vaanii ja tempaa lennosta kahlehtiakseen tahdon, joka ei ole varuillaan.
Lukiessaan tätä kirjettä ruhtinas ——— huomasi heti oven auenneeksi vanhoille ja itsepäisille tuumilleen. Hän lähetti kutsumaan Gertrudea luokseen; odottaessaan hänen tuloansa hän valmistautui rautaa kuumana takomaan. Gertrude ilmestyi, ja kohottamatta katsettaan isänsä puoleen lankesi polvilleen ja sai tuskin sanotuksi:
— Anteeksi!
Isä viittasi häntä nousemaan. Mutta äänellä, joka varsin vähän oli omansa rohkaisemaan, hän vastasi, että ei riittänyt pelkästi toivoa ja rukoilla anteeksiantoa, sillä se muka oli liian helppo ja luonnollinen seikka jokaiselle syylliselle, joka pelkää rangaistusta; anteeksianto oli ennenkaikkea ansaittava. Gertrude kysyi vallan hiljaa ja vavisten, mitä hänen piti tehdä.
Ruhtinas — sydämemme kieltäytyy tällä hetkellä antamasta hänelle isän nimeä — ei vastannut suoraan, vaan alkoi puhua pitkälti Gertruden hairahduksesta, ja nämä sanat viilsivät tyttöparan sydäntä kuin haavaa kosketteleva karkea käsi, Ruhtinas jatkoi huomauttaen, että jos hänellä joskus aikaisemmin olisikin ollut jossakin määrin aikomus antaa tyttärensä viettää ylhäisen säädyn maallista elämää, niin oli Gertrude asettanut tälle aikeelle voittamattoman esteen. Sillä kunnian miehenä hänellä ei muka koskaan olisi rohkeutta tarjota aatelismiehelle vaimoksi nuorta naista, joka siveydestään oli antanut sellaisen todisteen. Onneton tytär kuunteli ja oli vallan musertunut. Silloin ruhtinas muutti äänensä ja puheensa lempeämmäksi ja jatkoi lisäten, että jokaista syntiä varten oli olemassa parannuskeino sekä sääliä; että Gertruden synti oli senlaatuinen, että sen parannuskeino oli mitä selvimmin määrätty ja että hänen tästä surullisesta sattumasta piti oppia huomaamaan, että ylhäissäätyinen elämä ulkopuolella luostaria oli liiaksi täynnä vaaroja hänelle…
— Niin on! huudahti Gertrude, pelon järkyttämänä, häpeän valmistamana ja tällä hetkellä tulvailevan hellyyden liikuttamana.
— Sinäkin siis sen käsität, jatkoi ruhtinas seuraavassa tuokiossa. No hyvä, älkäämme enää puhuko menneisyydestä. Kaikki on unhoitettua. Olet tehnyt ainoan kunniakkaan ja sopivan päätöksen, joka enää oli tehtävissä. Mutta koska olet sen tehnyt vapaasta tahdosta ja luontevalla tavalla, on minun velvollisuuteni saattaa se sinulle kaikin puolin seurauksiltaan miellyttäväksi, ja minun tehtäväni on asettaa niin, että kaikki sen tuottamat edut ja ansiot lankeavat sinun osallesi. Ja tämän otan minä huolekseni.
Näin sanoen hän soitti pöydällä olevaa kelloa ja sanoi sisään astuvalle palvelijalle:
— Käske heti tänne ruhtinatar ja ruhtinas!
Sitten hän jatkoi Gertrudelle:
— Tahdon oitis ilmoittaa iloni; tahdon, että kaikki heti alkavat kohdella sinua niinkuin sopii ja tulee. Olet jonkun aikaa kokenut isällistä ankaruutta; mutta tästälähin tulet kokemaan isän hellyyttä.
Nämä sanat kuullessaan Gertrude oli vallan tyrmistynyt. Hän ajatteli miten nuo lausumansa sanat olivat voineet merkitä niin paljoa, ja tuumi, oliko jotain mahdollisuutta niitä peruuttaa tai supistaa niiden merkitystä. Mutta ruhtinaan vakaumus tuntui niin ehdottomalta ja hänen ilonsa niin voitonriemuiselta, hänen hyväntahtoisuutensa niin ehdolliselta, ettei Gertrude rohjennut lausua sanaakaan, joka olisi voinut niitä häiritä.
Muutaman hetken kuluttua saapuivat ne kaksi henkilöä, jotka ruhtinas oli kutsunut; ja huomattuaan siinä Gertruden, he katsoivat häntä suoraan silmiin, hämmästyneen ja epävarman näköisinä. Mutta ruhtinas virkkoi tyytyväisenä ja ystävällisen ilmeisenä, mikä suositti heille samanlaista:
— Tässä näette kadotetun lampaan; ja olkoon tämä viimeinen sana, joka palauttaa mieleen surullisia muistoja. Tuossa näette nyt edessänne perheemme ilon ja lohdutuksen. Gertrude ei enään tarvitse neuvoja; sitä, mitä toivoimme hänen omaksi hyväkseen, hän nyt itsekin vapaaehtoisesti tahtoo. Hän on päättänyt, hän on ilmoittanut minulle päättäneensä…
Tämän kuullessaan Gertrude kohotti isäänsä pelästyneen ja rukoilevan katseen, ikäänkuin rukoillen häntä keskeyttämään, mutta isä jatkoi järkähtämättä:
— Pukea yllensä nunnan-hunnun.
— Hyvä, hyvä! huusivat yhteen ääneen äiti ja poika, ja toinen toisensa jälkeen syleili Gertrudea; tämä vastaanotti nämä ystävällisyyden osoitukset kyynelin, joita selitettiin ilokyyneliksi. Silloin ruhtinas puhkesi pitkiin puheisiin selitellen, miten aikoi tehdä tyttärensä kohtalon iloiseksi ja loistavaksi. Hän puhui siitä kunniakkaasta erikoisasemasta, joka oli tuleva tyttärensä osaksi luostarissa ja lähistössä, että hän siellä tulisi olemaan kuin ruhtinatar ainakin ja perheen edustaja; että hän, heti kun ikänsä salli, oli koroitettava ylimpään luostari-arvoon, ja että hän siihen asti tuli olemaan ainoastaan nimeksi riippuvainen toisista.
Ruhtinatar ja pikku ruhtinas toistivat toistamistaan onnittelujaan ja suosiotaan. Gertrude oli kuin unen valloissa.
— Meidän tulisi sitten määrätä päivä, jolloin menemme Monzaan jättämään abbedissalle hakemuksemme, sanoi ruhtinas. Kuinka hän siitä tulee iloiseksi! Vakuutan teille, että koko luostari on osaava panna arvoa siihen kunniaan, minkä Gertrude sille tekee. Niin … ja miksi emme lähtisi sinne jo tänään?
— Niin todella, lähtekäämme, sanoi ruhtinatar.
— Menen antamaan määräykseni, virkkoi ruhtinas.
— Mutta … huomautti nöyrästi Gertrude.
— No, rauhoitu, sanoi ruhtinas, Antakaamme Gertruden itsensä päättää; ehkei hän tänään tuntisi olevansa sellaisella mielellä, ehkäpä hän kernaammin odottaa huomiseen. Menemmekö siis tänään vai huomenna?
— Huomenna, vastasi heikolla äänellä Gertrude, joka luuli vielä voittavansa jotain, voittamalla aikaa.
— Huomenna siis, virkkoi ruhtinas juhlallisesti. Hän on päättänyt, että lähdetään huomenna. Tällävälin menen nunnien apulaispapin luo pyytämään määräpäivää tutkinnoksi.
Tuumasta tekoon. Ruhtinas läksi todella heti — se ei ollut mikään pieni alentuminen — mainitun apulaispapin luo, ja sovittiin, että tutkinto oli tapahtuva kahden päivän kuluttua.
Koko sen päivän loppupuolella Gertrudella ei ollut hetkenkään lepoa. Hän olisi tahtonut viihdyttää sydäntään niin suurista mielenliikutuksista ja antaa ikäänkuin ajatustensa kirkastua ja selvitellä itselleen, mitä oli tehnyt ja mitä oli edessä, tutkia, mitä oikeastaan tahtoi ja hidastuttaa tätä koneen ratasta, joka tuskin liikkeelle jouduttuaan, jo kiihtyi huimaavaan vauhtiin; mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta. Toinen toimi seurasi toistansa, toinen takertui kiinni toiseen. Tämän juhlallisen keskustelun jälkeen Gertrude vietiin ruhtinattaren huoneeseen, missä hänet puki ja somisti itse ruhtinattaren johdon alla tämän kamarineiti. Tätä pukemista ei vielä oltu ehditty viimeistellä, kun tultiin ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Gertrude kulki keskellä kumartelevia palvelijoita, jotka täten onnittelivat häntä hänen parantumisensa johdosta, ja sitten hän tapasi muutamia läheisimpiä sukulaisiaan, jotka oli kutsuttu kiireisesti hänelle osoittamaan kunniaa ja iloitsemaan hänen kanssaan noista kahdesta onnellisesta tapauksesta: terveyden palaamisesta ja kutsumuksen valitsemuksesta.
Nuorella morsiamella — tämä nimi annettiin luostariin aikoville nuorille naisille, ja kaikki vieraat tervehtivät Gertrudea tällä nimellä hänen näyttäydyttyään — nuorella morsiamella oli koko työ vastatessa kaikkiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle sateli joka taholta. Hän kyllä tiesi, että jokainen hänen vastauksistaan oli kuin uusi myöntyminen, uusi suostuminen, mutta miten vastata eri tavoin? Kohta aterian jälkeen lähdettiin ajelemaan. Gertrude nousi vaunuihin äitinsä ja kahden sedän kanssa, jotka olivat olleet kutsuttuja aterialle. Tavallisen kierroksen jälkeen poikettiin Marina-kadulle, joka siihen aikaan kulki nykyään kaupungin puutarhan anastamalla alueella, ja jolla kaupungin herrat ajelivat vaunuissaan virkistyäkseen päivän vaivoista. Molemmat sedät puhuivat paljon Gertruden kanssa, kuten sellaisena päivänä noudatetut tavat vaativat; ja toinen heistä, joka näytti paremmin kuin toinen tuntevan joka henkilön, joka vaunut, joka palvelijan virkapuvun, ja jolla yhtenään oli jotain sanottavaa tuosta herrasta ja tuosta naisesta, kääntyi äkkiä Gertruden puoleen ja sanoi:
— Sinä pikku veitikka, sinä annat potkun kaikille noille turhamaisuuksille, oletpa aika ovela, sivuutat meidät maallikko-parat, menet viettämään autuaallista elämää, ajaen vaunuissa paratiisiin.
Iltahämärässä palattiin kotia, ja palvelijat, jotka astuivat alas portaista soihdut käsissä, ilmoittivat, että paljon vieraita odotti. Tuo suuri uutinen oli levinnyt, ja sukulaiset ja ystävät tulivat täyttämään velvollisuutensa. Mentiin sisälle vierassaliin. "Nuori morsian" oli tämän seurapiirin epäjumala, lelu ja uhri.
Jokainen koetti anastaa hänen seuransa itselleen. Mikä sopi siitä, että tullessaan luostariin tervehdykselle saisi runsaasti makeisia, mikä lupasi käydä häntä tiheään katsomassa, mikä puhui sukulaisestaan nunnasta, mikä taas toisesta tuttavastaan nunnasta; mikä taas puhui laveasti siitä ylhäisestä asemasta, joka luostarissa oli tuleva Gertruden osaksi. Toiset, jotka eivät vielä olleet voineet päästä lähelle häntä, jota niin tiheään piiritettiin, odottivat halukkaasti hetkeä tunkeutuakseen esiin ja odottivat kärsimättöminä tehtävänsä täyttämistä.
Vähitellen tämä seura hajaantui. Kaikki poistuivat tyytyväisinä, ja
Gertrude jäi yksikseen vanhempiensa ja veljensä pariin.
— Vihdoinkin, virkkoi ruhtinas, on minulla ollut ilo nähdä tytärtäni kohdeltavan säätynsä mukaisesti. Samalla minun täytyy tunnustaa, että hän on käyttäytynyt vallan erinomaisesti; hän on osoittanut, ettei hänelle tule tuottamaan vaikeuksia näytellä ensimäistä osaa ja ylläpitää perheen kunniaa.
Illallinen syötiin kiireisesti, jotta seuraavana aamuna varhain voitaisiin olla valmiina.
Gertrude, joka oli surullinen ja katkera, mutta samalla ylpeä kaikesta tästä huomaavaisuudesta, muisti tänä hetkenä kaiken sen, minkä oli saanut kärsiä vanginvartijattareltaan. Ja huomatessaan isänsä olevan niin suopean altis tekemään hänelle mieliksi kaikessa, paitsi yhdessä ainoassa seikassa, hän tahtoi hyväkseen käyttää tätä suotuisaa tilaisuutta tyydyttääkseen ainakin yhden niistä intohimoista, jotka häntä kiusasivat. Hän siis toi esiin suuren vastenmielisyytensä palata tuon naisen seuraan ja valitti katkerasti hänen kohteluaan.
— Kuinka, sanoi ruhtinas. Eikö tuo nainen ole osoittanut sinulle tarpeeksi kunnioitusta? Huomenna, sen takaan, tulen hänelle antamaan sellaisen löylytyksen, että hän sen ikänsä muistaa. Luota minuun, että sinä hänestä olet saava täydellisen hyvityksen. Eikä tyttäreni, johon olen tyytyväinen, tarvitse nähdä lähellään henkilöä, joka hänelle on vastenmielinen.
Näin sanottuaan hän kutsutti toisen naishenkilön, jonka määräsi palvelemaan Gertrudea. Tämä, joka sillävälin nautti saavuttamastaan hyvityksestä, ihmetteli, että se hänelle tuotti niin vähän tyydytystä verrattuna siihen kiihkeyteen, millä sitä oli halunnut. Vastoin hänen tahtoaankin valtasi hänen mielensä tietoisuus hirvittävästä etenemisestään luostaritiellä ja se ajatus, että peräytyminen siltä nyt olisi vaatinut paljon enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin mikä olisi riittänyt muutama päivä aikaisemmin, jolloin hänellä näitä kykyjä ei ollut.
Se naishenkilö, joka seurasi häntä hänen huoneeseensa, oli jo vanha talossa. Hän oli jo ollut nuoren ruhtinaan hoitajatar, oli vastaanottanut hänet imettäjän käsistä ja vaalinut häntä nuorukaisikään asti. Tähän nuorukaiseen hän tuhlaili kaiken kohteliaisuutensa, häneen hän kiinnitti kaiken toivonsa, kaiken kunnianhimonsa. Tämä nainen oli tuona päivänä tehdystä päätöksestä yhtä iloineen, kuin olisi ollut kysymys hänen omasta onnestaan. Ja Gertruden täytyi päivän taakan täydennykseksi kuunnella vanhan vaimon onnitteluja, ylistelyjä ja neuvoja ja kuulla hänen puhuvan muutamista hänen tädeistään ja muista naissukulaisistaan, jotka olivat olleet hyvin tyytyväiset nunnanasemaansa. He näet tämän ruhtinaallisen suvun jäseninä olivat aina saaneet osakseen ylhäisimmät arvot, olivat aina osanneet ylläpitää vaikutusvaltaansa ulkopuolella luostaria ja olivat vastaanottohuoneissaan saaneet aikaan asioita, joissa ylhäisön huomatuimmat naiset olivat epäonnistuneet. Tämä vaimo puhui Gertrudelle käynneistä, jotka hän vallan varmaan oli saava vastaanottaa ja etenkin siitä, miten nuori ruhtinas nuoren puolisonsa, epäilemättä jonkun ylen ylhäisen naisen, seurassa oli tuleva häntä tervehtimään, ja että silloin ei yksistään luostarin, vaan koko seudun väki oli oleva liikkeellä, vanha vaimo oli puhunut tätä riisuessaan Gertruden vaatteita, ja vielä, kun Gertrude jo makasi vuoteessaan ja nukkui, hän päästeli edelleen sanatulvaansa. Nuoruus ja väsymys olivat saaneet voiton huolista. Yö oli levoton, täynnä tuskallisia unia, mutta nämä keskeytti vanhan naishenkilön terävä ääni, kun hän varhain herätti Gertrudea valmistautumaan Monzaan lähtöä varten.
— Ylös, ylös, nuori morsiamemme! On jo selvä päivä; ja ennenkuin olette pukeutunut ja valmiina, on ainakin tunti kulunut. Ruhtinatar nousee paraikaa: hänet on herätetty neljä tuntia tavallista aikaisemmin. Nuori herra ruhtinas on jo käynyt alhaalla talleissa, on palannut sieltä ja on valmis lähtöön milloin tahansa. Hän on ketterä kuin jäniksen poika, tuo nuori veitikka; sellainen hän muuten oli pienestä pitäen. Minä voin sen vakuuttaa, sillä olenhan kantanut häntä käsivarsillani. Mutta kun on määrä lähteä matkaan, ei pidä antaa hänen odottaa; hänellä on tosin mitä parhain luonnonlaatu. Mutta jos viivytellään, hän käy levottomaksi ja melukkaaksi. Tuo rakas lapsi! Ei pidä sitä paheksua, se johtuu hänen luonnonlaadustaan. Ja tällä kertaa hänellä on siihen hieman aihetta. Sillä hän näkee vaivaa Teidän tähtenne. Taivas varjele ketään häntä tuollaisina hetkinä kiihoittamasta! Silloin hän ei välitä kenestäkään muusta kuin herra ruhtinaasta. Ja kerta hänestäkin tulee ruhtinas; tapahtukoon tämä kuitenkin niin myöhään kuin suinkin. Joutuin, joutuin neitiseni. Miksi katsotte minuun noin haaveellisena. Tällä hetkellä Teidän jo pitäisi olla poissa pesästä.
Kuvitellessaan nuoren ruhtinaan kärsimättömyyttä, kaikki muut ajatukset, jotka Gertruden herättyä olivat sulloutuneet hänen päähänsä, pakenivat heti kuin varpusparvi haukan ilmestyttyä. Hän totteli, pukeutui kiireisesti, antoi somistaa itseään, ja astui saliin, mihin jo vanhemmat ja veli olivat kokoontuneet. Häntä pyydettiin istumaan nojatuoliin ja hänelle tuotiin kuppi suklaatia. Tämä merkitsi samaa kuin Roomalaisilla miehuutta osottavaan toogaan pukeutuminen.
Kun tultiin ilmoittamaan, että vaunut odottivat, ruhtinas vei tyttärensä syrjään ja sanoi:
— Gertrude, eilen tuotit itsellesi kunniaa, tänään tulee sinun kunnostaa itseäsi tavattomasti. Nyt sinun tulee näyttäytyä luostarille ja synnyinseudullesi, missä sinun on määrä näytellä etevintä osaa. Sinua odotetaan. (Luonnollisesti ruhtinas edellisenä päivänä oli lähettänyt sanan luostarin johtajattarelle). Sinua odotetaan, ja kaikkien katseet tulevat olemaan sinuun kiinnitetyt. Arvokkaisuutta ja ujostelematonta käytöstä! Johtajatar tulee sinulta kysymään, mitä haluat; tämä on pelkkää muodollisuutta. Voit vastata, että haluat pukea yllesi pyhän puvun siinä luostarissa, missä sinua niin hellästi on kasvatettu ja missä olet saanut osaksesi niin paljon ystävyyden osoituksia, mikä muuten on vallan totta. Lausu nämä harvat sanat pakottoman avoimesti, jotta ei voida sanoa, että ne sinulle on opetettu, ja ettet osaa itsestäsi puhua. Nuo kunnon luostarisisaret eivät tiedä mitään siitä, mikä on tapahtunut: se on salaisuus, jonka tulee vaipua perheemme helmaan. Älä siis näytä masentuneelta ja epävarmalta, mikä voisi antaa aihetta epäilyksiin. Näytä, mistä suvusta olet lähtenyt, Ole ystävällinen ja vaatimaton. Mutta muista samalla, ettei siinä paikassa, lukuunottamatta vanhempiasi, kukaan ole sinua ylempänä.
Odottamatta vastausta ruhtinas lähti liikkeelle; Gertrude, ruhtinatar ja nuori herra seurasivat häntä; he astuivat alas portaita, ja seuraavassa tuokiossa istuivat vaunuissa. Ylhäisen maailman tuottamat hankaluudet ja huolet ja luostarin onnellinen elämä, varsinkin mitä tulee ylhäisimpään aateliin kuuluviin nuoriin naisiin, olivat puheenaiheena matkalla. Matkan loppupuolella ruhtinas toisteli neuvojaan tyttärelleen ja mainitsi moneen kertaan miten hänen tuli vastata. Kun ajettiin sisälle Monzaan, Gertrude tunsi sydämen kouristusta. Mutta hänen huomionsa kiintyi hetkeksi muutamiin herroihin, jotka ohikulkiessaan pyysivät pysäyttämään vaunuja ja lausuivat kohteliaisuuksiaan. Jatkettiin matkaa ja suunnattiin kulku hitaammin luostaria kohti, monien, joka taholta esille kiiruhtaneiden kylän asukasten uteliaiden katseiden seuratessa vaunuja. Sinä hetkenä, jolloin nämä pysähtyivät noiden muurien ja tuon portin eteen, Gertruden sydäntä kouristi entistään kovemmin. Astuttiin alas ajoneuvoista kahden väkijonon välillä, joita palvelijat pidättivät esiintunkemasta.
Kaikki nuo silmät, jotka tähystelivät tyttöparkaa, pakoittivat häntä joka hetki tarkkaamaan ryhtiään. Mutta enemmän kuin kaikki muut yhteensä herättivät hänessä pakollisuuden tunnetta hänen isänsä silmät, joita kohti hän huolimatta niiden herättämästä suuresta pelosta ei malttanut olla lakkaamatta kääntämättä katseitaan. Ja nuo silmät hallitsivat hänen liikkeitään, jopa hänen kasvojensa ilmeitä, ikäänkuin näkymättömien ohjien avulla.
Kuljettiin ensimäisen pihan poikki, astuttiin toiselle, ja siinä tuli näkyviin sisäluostarin ovi selkoselällään ja täynnä nunnia. Etumaisena seisoi luostarinjohtajatar, vanhimpien nunnien ympäröimänä; heidän takanaan sankkana parvena toisia nunnia, joista muutamat seisoen varpaillaan. Takimaisina seisoivat palvelijanunnat jakkaroilla. Näkyi myös siellä täällä huntujen lomissa loistavan joku pieni silmä, pilkistävän esiin pienet kasvot. Ne olivat taitavimmat ja rohkeimmat luostarin oppilaista, jotka olivat hiipineet ja piiloittautuneet nunnien pariin ja joiden oli onnistunut tuuppimalla saada itselleen pieni aukko, sillä hekin tahtoivat nähdä jotakin. Tästä naisjoukosta nousi suosionhuutoja; nähtiin monen käsivarren heiluvan, tervetuloa toivottaen ja iloa osoittaen. Saavuttiin ovelle; Gertrude pysähtyi abbedissan eteen. Kun tervehdykset oli vaihdettu, kysyi tämä puoleksi iloisena, puoleksi juhlallisena, mitä Gertrude halusi tällä paikalla, missä ei kukaan saattanut häneltä mitään kieltää.
— Olen tullut tänne, — alkoi Gertrude; mutta juuri kun hänen piti lausua ne sanat, joiden piti melkein peruuttamattomasti ratkaista hänen kohtalonsa, hän epäröi hetken ja seisoi tuijottaen edessään olevaan nunnajoukkoon. Tänä hetkenä hän huomasi yhden noista entisistä leikkitovereistaan, joka katseli häntä säälin ja ivansekainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
— Kas oletko sentään mennyt ansaan!
Tämän leikkitoverin näkeminen, joka herätti hänessä vireille kaikki hänen aikaisemmin luostarissa kokemansa tunteet, palautti myös häneen hänen entistä rohkeuttansa. Ja jo hän tavoitteli mielessään jotain vastausta, joka kokonaan olisi eronnut hänelle määrätystä. Mutta kun hän oli nostanut katseensa isäänsä, ikäänkuin koetellakseen voimiaan, hän huomasi isän kasvoissa niin synkkää levottomuutta, niin uhkaavaa kärsimättömyyttä, että pelko pani hänet tekemään päätöksensä, ja yhtä nopeasti kuin olisi paennut peloittavaa seikkaa hän jatkoi:
— Olen tullut tänne pyytämään, että minun sallittaisiin pukea ylleni nunnan puku tässä luostarissa, missä minua niin hellästi on kasvatettu.
Abbedissa vastasi kiireisesti suuresti pahoittelevansa tässä tilaisuudessa, etteivät luostarin asetukset sallineet hänen antaa heti paikalla suostumusta; tämä oli tulos luostarisisarten yhteisestä äänestyksestä. Mutta Gertrude kuitenkin tarpeeksi tiesi millaiset tunteet olivat häntä kohtaan tässä laitoksessa, voidakseen arvata, mikä tämä vastaus oli oleva. Siihen asti — tämän hän lisäsi — eivät mitkään asetukset estäneet abbedissaa ja luostarisisaria tuomasta ilmi sitä iloa, jonka tämä pyyntö heissä herätti.
Silloin nousi kumea onnittelujen ja hyvähuutojen melu. Heti kannettiin esiin suuria tarjottimia täynnä makeisia, joita tarjottiin ensin "nuorelle morsiamelle" ja sitten vanhemmille. Sillävälin kuin muutamat nunnista tunkeilivat Gertruden ympärillä ja toiset onnittelivat äitiä, toiset nuorta ruhtinasta, abbedissa pyysi ruhtinasta tulemaan vastaanottosalin ristikkoaukon ääreen, missä hän häntä odotti. Kaksi vanhempaa nunnaa oli hänen seurassaan, ja nähdessään ruhtinaan tulevan hän sanoi:
— Herra ruhtinas, noudattaakseni sääntöjä … täyttääkseni välttämätöntä muodollisuutta, vaikka tosin tässä tapauksessa … kuitenkin minun on pakko sanoa Teille … että joka kerta kun nuori tyttö anoo lupaa pukeutua nunnan pukuun … on abbedissan, joka minä ansiottani olen, velvollisuus ilmoittaa vanhemmille … että … jos sattumalta … pakoittavat tytärtään … heidät julistetaan kirkonkiroukseen. Suonette minulle anteeksi.
— Luonnollisesti, luonnollisesti, arvoisa äiti. Kiitän tunnollisuuttanne … onhan se vallan oikeutettua. Mutta ette kai epäile…
— Kuinka se tulisi kysymykseen, herra ruhtinas … sanoinhan vaan täyttääkseni tarkan määräyksen; muutenhan…
— Tietysti, tietysti, arvoisa äiti.
Vaihdettuaan nämä muutamat sanat he kumpikin kumarsivat ja poistuivat, ikäänkuin kummallekin olisi ollut tuskallista jatkaa tätä keskustelua; ja kumpikin palasi seuransa luo, toinen sisäpuolelle, toinen ulkopuolelle luostarin kynnystä.
— Lähtekäämme, sanoi ruhtinas, Gertrudella on pian oleva tarpeeksi tilaisuutta mielin määrin nauttia näiden kunnon sisarten seurasta. Täksi kertaa olemme heitä tarpeeksi häirinneet.
Näin sanottuaan hän kumarsi ja antoi lähtömerkin. Muut perheensä jäsenet lähtivät liikkeelle, vaihdettiin uudelleen tervehdyksiä, ja niin lähdettiin matkaan.
Paluumatkalla Gertrudella ei ollut halua puhella. Pelästyneenä ottamastaan askeleesta, häveten raukkamaisuuttaan, paheksuen itseään ja toisia, hän laski itsekseen ne tilaisuudet, joissa vielä saattoi vastata kieltäen. Ja heikosti ja sekavasti hän antoi itselleen sen lupauksen, että seuraavassa, toisessa ja kolmannessa tilaisuudessa oli oleva taitavampi ja rohkeampi. Mutta kaikki nämä ajatukset eivät voineet haihduttaa tuon isänsä vihastuneen katseen vaikutusta; ja kun hän salavihkaa katsahtaessaan isäänsä sai sen varmuuden, ettei isänsä kasvoissa enää ollut vihan jälkeäkään, vaan että ne päinvastoin ilmaisivat täydellisen tyytyväisyyden tyttäreensä, tämä tuntui hänestä sangen onnelliselta seikalta, ja hetkeksi hän tunsi itsensä vallan tyytyväiseksi.
Kotia palattua täytyi taas vaihtaa pukua ja somistaa itsensä; sitten seurasivat päivällinen, muutamat käynnit, ajelu, keskustelu ja lopuksi illallinen. Tämän lopulla ruhtinas otti puheeksi toisen kysymyksen, nimittäin kummin valinnan. Tämä nimi annettiin naiselle, joka vanhempien pyynnöstä rupesi tulevan nunnan ohjaajattareksi ja seuralaiseksi siksi ajaksi, joka kului nunnaksi pyrkimisestä luostariinpääsyyn asti. Tällä ajalla käytiin kirkoissa, julkisissa rakennuksissa, seuroissa, huviloissa, pyhäköissä, sanalla sanoen kaikissa kaupungin ja sen ympäristön huomattavissa paikoissa, jotta nuori neitonen ennenkuin teki peruuttamattoman lupauksen, itselleen tarkoin selvitti mistä luopui.
— Täytyy valita kummi, sanoi ruhtinas, sillä huomenna nunnien apulaispappi tulee täyttämään tutkinnon muodollisuuksia ja kohta senjälkeen Gertrude esitetään kapitulissa, jotta hurskaat luostariäidit saattavat hänet vastaanottaa.
Lausuessaan nämä sanat hän oli kääntynyt ruhtinattaren puoleen. Ja tämä kun luuli sitä kehoitukseksi mielipiteen esilletuomiseen, alkoi sanoa:
— Olisihan esimerkiksi…
Mutta ruhtinas keskeytti sanoen:
— Ei, ei, ruhtinaallinen puolisoni; kummin tulee ennen kaikkea miellyttää "nuorta morsianta". Ja vaikka yleinen tapa myöntää kummin valinnan vanhemmille, on Gertrudella kuitenkin niin paljo arvostelukykyä ja käyttäymisälyä, että hän hyvin ansaitsee, että hänen suhteensa tehdään poikkeus.
Tällöin hän kääntyi Gertruden puoleen senilmeisenä kuin henkilö, joka ilmoittaa toiselle erityistä suosiota, ja jatkoi:
— Jokaisella niistä naisista, jotka olivat meitä tänä iltana tervehtimässä, on vaadittavat edellytykset tullakseen perheemme tyttären kummiksi; ja jokainen luullakseni on pitävä kunnianaan saada osakseen valintamme. Valitse siis itse.
Gertrude älysi kyllä, että valitseminen oli samaa kuin uusi suostuminen. Mutta ehdoitus oli tehty niin juhlallisesti, että kieltäyminen olisi voinut näyttää halveksimiselta, tai ainakin kiittämättömyydeltä tai oikullisuudelta. Hän teki nyt siis vielä tämänkin myönnytyksen ja mainitsi sen naisen, joka sinä iltana oli ollut hänelle miellyttävin, nimittäin sen, joka häntä enimmin oli hyväillyt ja imarrellut ja joka oli häntä kohdellut osoittaen sellaista tuttavallisuutta, hellyyttä ja herttaisuutta, mikä luo vanhan ystävyyden valon ainoastaan muutaman hetken vanhaan tuttavuuteen.
— Etpä olisi voinut sen paremmin valita! huudahti ruhtinas, joka oli halunnut ja odottanut juuri tätä valinnan tulosta. Oliko tämä laskettua vai satunnaista, on epätietoista, mutta tässä oli käynyt samoin kuin silmänkääntäjän, joka osoittaa korttipakan eri kortteja ja käskee ajattelemaan yhtä, minkä hän sitten arvaa; mutta hän on näyttänyt niitä sillä tavoin, että silmän on täytynyt pysähtyä yhteen ainoaan. Tuo nainen oli siihen määrin häärinyt Gertruden ympärillä koko illan, hän oli siihen määrin kääntänyt Gertruden huomion itseensä, että nuoren neitosen olisi tarvinnut suuresti ponnistella mielikuvitustaan ajatellakseen toista. Tällainen huomaavaisuus ei muuten ollut vailla erityistä syytänsä. Tuo nainen oli jo aikoja sitten iskenyt silmänsä nuoreen ruhtinaaseen tehdäkseen hänet vävykseen. Hän katsoi sentähden tämän talon asioita vallan omikseen. Ja on aivan luonnollista, että hän harrasti tämän rakkaan Gertruden asioita yhtä suurella mielenkiinnolla kuin viimemainitun lähimmät sukulaiset.
Seuraavana päivänä Gertrude heräsi ajatellen tutkijamunkkia, jonka oli määrä tulla; ja hänen hautoessaan mielessään voisiko käyttää hyväkseen tätä niin ratkaisevaa tilaisuutta peräytyäkseen, sekä mitenkä se oli käyvä päinsä, ruhtinas kutsutti hänet luoksensa.
— Kas niin, tyttäreni, hän sanoi. Tähän asti olet käyttäytynyt mallikelpoisesti. Tänään tulee sinun kruunata tekosi. Kaikki, mikä on tapahtunut tähänasti, on johtunut vapaasta tahdostasi. Jos sinulle tällävälin olisi johtunut mieleen joku epäilys, joku pieni katumus, nuoruuden oikuista johtunut, olisi sinun pitänyt se ilmaista; mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ei enää ole aikaa lapsellisuuksiin. Tuo kunnon mies, jonka on määrä tulla tänä aamuna, on tekevä sinulle ylen monta kysymystä tulevan kutsumuksesi suhteen. Hän tulee kysymään, rupeatko nunnaksi vallan vapaaehtoisesti, lisäksi minkätähden, miten, ja Herra tiesi mitä kaikkea. Jos epäröit vastatessasi, hän tulee sinua pitämään jännityksessä vaikka kuinka kauan. Tämä tuottaisi sinulle paljon ikävyyttä ja väsyttäisi suuresti. Mutta siitä voisi johtua vielä ikävämpi seuraus. Kaikkien jo tapahtuneiden julkisten selitysten jälkeen, sinun osoittamasi pieninkin epäröiminen panisi alttiiksi minun kunniani ja voisi saattaa luulemaan, että minä olen katsonut sinun ajattelemattomuuttasi varmaksi päätökseksi, että olen toiminut hätäisesti, että minä … niin mitä kaikkea voitaisiinkaan luulla! Tässä tapauksessa minun olisi pakko valita jompikumpi kahdesta yhtä tuskallisesta hätäkeinosta: joko antaa ihmisten muodostaa itselleen hyvin epäedullisen käsityksen minun menettelystäni — mikä ei mitenkään olisi sopusoinnussa niiden vaatimusten kanssa, jotka velvollisuudet itseäni kohtaan minulle asettavat — tai paljastaa päätöksesi oikea syy ja…
Mutta kun hän tänä hetkenä huomasi, että Gertruden kasvot punoittivat, että hänen silmänsä paisuivat ja että hänen kasvonsa vetäytyivät kokoon kuin kukan terälehdet rajuilman edellä puhaltavan kuuman tuulen vaikutuksesta, hän keskeytti puheensa, lauhtui lempeämmän näköiseksi ja sanoi:
— No no, kaikki riippuu sinusta, sinun älykkaisyydestäsi. Tiedän, että sinulla sitä on runsaasti, ja ettet ole kyllin lapsellinen lopulla tärvelemään hyvin aloitettua asiaa. Mutta minun tietysti varovaisuudesta on täytynyt kaikkea ajatella. Älkäämme siis enää siitä puhuko ja sopikaamme, että vastaat suorasti, niin ettet herätä epäilystä tuon kunnon miehen aivoissa. Siten sinäkin paljoa pikemmin suoriudut koko asiasta.
Ja huomautettuaan miten hänen oli vastattava todennäköisimpiin kysymyksiin, hän taas palasi tavalliseen puheaiheeseensa, nimittäin niihin hauskuuksiin ja nautintoihin, jotka luostari oli Gertrudelle tarjoava. Ja hän jatkoi tätä puhettansa kunnes palvelija tuli ilmoittamaan luostarin apulaispapin tuloa. Toisteltuaan kiireisesti tärkeimmät ohjeensa ruhtinas jätti tyttärensä kahdenkesken papin kanssa, kuten säädökset määräsivät.
Tuo hengenmies saapui jo melkein varmana siitä, että Gertrudella oli suuri harrastus luostariin, sillä siihen suuntaan oli ruhtinas viittaillut käydessään häntä kutsumassa. Kuitenkin tuo kunnon pappi tiesi, että epäluulo oli yksi hänen ammattinsa tärkeimpiä avuja, minkä vuoksi hänen periaatteenaan oli tyystin pidättäytyä hätäillen luottamasta moisiin vakuutuksiin ja pysyä varuillaan ennakkoluuloihin nähden. Mutta harvoin sattuu niin, että vaikutusvaltaisen henkilön vakuuttavat ja varmat sanat, oli hän sitten kuka tahansa, eivät loisi väritystään siihen henkilöön, joka niitä kuuntelee…
Lausuttuaan tavalliset kohteliaisuudet, pappi virkkoi:
— Neitiseni, tulen luoksenne näyttelemään pahan hengen osaa. Tulen asettamaan epäilyksen alaiseksi sitä, minkä hakemuksessanne olette maininnut varmana. Tulen asettamaan silmienne eteen vaikeudet ja saamaan varmuutta siitä, että olette niitä oikein punninnut. Sallikaa minun tehdä teille muutamia kysymyksiä.
— Puhukaa vaan, sanoi Gertrude.
Kunnon pappi alkoi silloin häneltä kysellä säädöksien määräämässä muodossa:
— Tunnetteko sydämessänne vapaata, pakotonta päätöstä ruveta nunnaksi? Eikö teihin ole vaikutettu uhkauksien eikä imartelevien houkutuksien muodossa? Eikö ole turvauduttu mihinkään pakolliseen vaikutusvaltaan, jotta taipuisitte tähän päätökseenne? Puhukaa avomielisesti, peittelemättä miehelle, jonka velvollisuus on saada selville oikea tahtonne, jotta hän estäisi kaikkea pakkoa tapahtumasta.
Oikea vastaus tällaiseen kysymykseen ilmeni äkkiä Gertruden mieleen hirvittävän selvänä. Mutta antaakseen sen, täytyi hänen tehdä selityksiä, mainita kuka oli häntä uhannut, kertoa kokonainen tarina. Tuo poloinen pakeni pelästyneenä tätä ajatusta ja haki kiireisesti toista vastausta, ja löysi yhden ainoan, joka nopeasti ja varmasti saattoi vapauttaa hänet tästä kidutuksesta.
— Rupean nunnaksi, hän virkkoi, peittäen mielenliikutustaan, vallan omasta vapaasta tahdostani.
— Kuinka pitkä aika on siitä, kun tämä ajatus on teissä syntynyt? kysyi pappi.
— Se on minulla aina ollut, vastasi Gertrude, joka tuon ensi askeleen jälkeen oli tullut rohkeammaksi valhettelemaan vastoin parempaa tietämystään.
— Mutta mikä on päävaikutin, joka saattaa teidät nunnaksi rupeamaan?
Kunnon pappi ei tietänyt, mitä herkkää kieltä kosketteli. Ja Gertrude ponnisti kaikki voimansa, jotta ei hänen kasvoissaan olisi näkynyt näiden sanojen hänen sieluunsa tekemä vaikutus.
— Vaikutin on se, että tahdon palvella Jumalaa ja paeta maailman asettamia vaaroja.
— Olisikohan joku suru … joku … suokaa anteeksi, joku oikku…? Joskus hetkellinen syy saattaa tehdä vaikutuksen, joka näyttää ainaisesti pysyvän. Kun sitten tuo syy raukeaa ja mieli muuttuu, niin silloin…
— Ei, ei, vastasi joutuisasti Gertrude: syy on yksistään se, jonka teille mainitsin.
Enemmän halusta täydelleen suorittaa tehtävänsä kuin tietoisena sen välttämättömyydestä pappi jatkoi kuulusteluaan. Mutta Gertrude oli päättänyt loppuun asti teeskennellä. Se ajatus, että tuo vakava ja kelpo pappi ei vähääkään näyttänyt mitään sellaista hänestä epäilevän, herätti hänessä vastenmielisyyttä. Ja tyttö parka ajatteli lisäksi, että pappi tosin saattoi estää häntä tulemasta nunnaksi. Mutta siihen päättyikin hänen vaikutusvaltansa ja suojeluksensa Gertrudeen nähden. Kun pappi olisi lähtenyt pois, jäisi Gertrude yksikseen ruhtinaan luo. Ja mitä hänellä senjälkeen olisi kärsittävänä tässä talossa, siitä kunnon pappi ei tietäisi mitään, ja jos tietäisikin, niin ei parhaallakaan tahdolla voisi tehdä muuta kuin tuntea sääliä Gertrudea kohtaan, tuota levollista ja maltillista sääliä, mikä yleensä omistetaan sille, joka omasta syystään joutuu kärsimään.
Kuulustelija väsyi pikemmin kyselemiseensä, kuin tyttö parka teeskentelemiseen. Ja huomattuaan hänen vastauksensa alati samanlaisiksi ja kun ei hänellä ollut mitään syytä epäillä niiden vilpittömyyttä, pappi muutti lopulta puheensa, iloitsi hänen päätöksestään ja lausui kaikkea, mikä oli omansa tätä hyvää päätöstä tukemaan, ja sanoi hänelle hyvästi.
Kulkiessaan huoneuston läpi, hän äkkiä kohtasi ruhtinaan, joka näytti kulkevan siitä ikäänkuin sattumalta. Ja pappi onnitteli häntä sen hyvän mielialan johdosta, minkä oli havainnut hänen tyttäressään. Ruhtinas oli siihen asti ollut hyvin tuskallisen levottomuuden valloissa. Tämän kuullessaan hän hengitti helpommin. Ja unhoittaen tavallisen vakavan jäykkyytensä hän melkein juosten riensi Gertruden luo, jakeli hänelle tuhlaillen ylistystä, hyväilyjä ja lupauksia, ja ilmaisi peittelemättä iloansa ja hellyyttään, joka suureksi osaksi oli vilpitön. Tämänlaatuinen on tuo ristiriitainen sekaolio, jota sanomme ihmissydämeksi.
Emme seuraa Gertrudea tuohon keskeymättömään näytäntöjen ja huvitusten pyörteeseen; emme liioin rupea kuvaamaan järjestyksessä ja yksityiskohtaisesti hänen sieluntilaansa tuona aikana. Siitä tulisi liian yksitoikkoinen alakuloisuuden ja tahdonhäälymisen kuvaus, sekä sellaisten seikkojen taistelua, jotka jo on kerrottu. Paikkojen kauneus, esineiden vaihtelu, mielihyvä, minkä tuotti vapaassa ulkoilmassa retkeileminen, kaikki tämä vaan saattoi Gertrudelle kahta vihatummaksi sen paikan kuvittelemisen, minne hänen oli määrä lopulta astua vaunuista viimeinen kerta, ainiaaksi. Vielä masentavampia olivat ne vaikutelmat, jotka hän sai seurapiireistä ja pidoista. Nähdessään nuoria naisia, joita mainittiin "morsiameksi" tämän sanan luonnollisimmassa ja tavallisimmassa merkityksessä, hän tunsi kateutta ja sietämättömän kalvavaa tunnetta. Joskus myös jonkun muun henkilön näkeminen pani hänet ajattelemaan, että tuon henkilön aseman omistaminen kaiketi tiesi inhimillisen onnen huippua.
Toisin ajoin palatsien upeus, koristeiden loisteliaisuus, juhlien hälinä ja iloine humu herättivät hänessä sellaisen huumauksen ja sellaisen halun elää iloisena, että hän lupasi itselleen peruuttaa lupauksensa ja ennemmin kärsiä mitä tahansa kuin palata luostarin kylmään ja kammottavaan varjoon. Mutta kaikki nämä päätökset haihtuivat, kun hän tyynesti punnitsi vaikeuksia ja kun hän vaan loi katseensa ruhtinaaseen.
Toisin ajoin taas se ajatus, että hänen ainaiseksi täytyi hylätä nämä nautinnot, saattoi hänelle katkeraksi ja tuskalliseksi tämän lyhyen nautinto-ajan. Samoin janon vaivaama potilas katselee raivostuneena ja työntää luotaan närkästyneenä sitä vesilusikkaa, minkä lääkäri vaivoin saattaa hänelle myöntää.
Tällävälin naisluostarin apulaispappi oli antanut tarpeellisen todistuksensa, ja lupa kokoonkutsua kapituli Gertruden vastaanottoa varten oli saapunut. Kapituli oli koolla, ja tuloksena oli, kuten saattoi odottaa, kolme neljännestä salaisista äänistä, joka säädöksien mukaan vaadittiin, ja Gertrude oli hyväksytty luostariin otettavaksi. Hän itse, väsyneenä näistä pitkällisistä kärsimyksistä, pyysi päästä luostariin niin pian kuin suinkin. Ei suinkaan ollut ketään, joka olisi tahtonut hillitä tällaista intoa.
Hänen tahtonsa tapahtui siis. Ja kun hän oli juhlallisesti saatettu luostariin, hän puki ylleen nunnan puvun.
Alokasaikaa, joka oli täynnä kaihoa ja katumusta, oli kestänyt kaksitoista kuukautta, ja nyt oli tullut hetki, jolloin Gertruden oli lausuttava kieltäymys, mikä olisi ollut kaikkein omituisin, odottamattomin ja huomiotaherättävin, tai toistaa suostumuksensa, jonka jo oli niin moneen kertaan lausunut. Hän sen toisti ja tuli nunnaksi ainiaaksi.
Kristinuskon erityisiä ja luovuttamattomia ominaisuuksia on kyky jakaa rauhaa ja ohjausta jokaiselle, joka siihen turvautuu, oli hän sitten missä tilassa ja oloissa tahansa. Jos entisyys on autettavissa, se osoittaa parannuskeinon, hankkii sen ja neuvoo sopivan tavan ja voiman sen toteuttamiseksi, maksoi mitä maksoi. Jos ei tällaista keinoa ole löydettävissä, niin se opettaa sananlaskun mukaisesti muuttamaan välttämättömyyden hyveeksi. Se neuvoo jatkamaan viisaasti sitä, mikä kevytmielisesti on alotettu. Se taivuttaa mielen vastaanottamaan melkein halukkaasti sellaista, mikä on pakosta sen kannettavaksi määrätty, ja luo valintaan, joka oli ajattelematon, mutta joka on peruuttamaton, katumuksen koko pyhyyden, harkinneisuuden, ja sanokaamme suoraan, koko iloisen innon. Se on senlaatuinen tie, että tuli ihminen mistä sokkelosta tai kuilusta tahansa ja alkoi sitä astua, niin voi hän siitä lähtien edetä turvallisena ja hyvässä toivossa, ja levollisena saapua varmaan päämäärään. Näin ollen Gertrudesta olisi voinut tulla pyhä ja tyytyväinen nunna, vaikka olikin niin epäsuotuisien olosuhteiden vallitessa verhoutunut nunnan huntuun. Mutta tämä onneton nainen päinvastoin taisteli ikeensä alla, ja täten hän vaan tunsi kahta raskaammaksi ikeen ja ahdistuksen.
Lakkaamaton menetetyn vapauden kaiho, nykyistilan kauhu, turhien toiveiden vaivaloinen tavoittelu, joiden ei koskaan pitänyt toteutuman — tällaiset tunteet etupäässä täyttivät hänen sielunsa. Hän kantoi alati mielessään tuota katkeraa menneisyyttä, hän katkasi muistissaan kaikki ne asianhaarat, jotka olivat johtaneet nykyistilaan ja kumosi tuhannesti ajatuksissaan, minkä teolla oli toteuttanut: hän syytti itseään leväperäisyydestä, toisia omavaltaisuudesta ja petollisuudesta ja riutui raivontunteisiinsa.
Hän samalla ihaili ja itki omaa kauneuttaan, surkutteli nuoruuttaan, joka oli tuomittu kuihtumaan hitaassa marttyriudessa, ja erinäisinä hetkinä hän kadehti ketä naista tahansa, oli hän minkä säätyinen tahansa ja oli hänellä omallatunnollaan mitä tahansa, kunhan hän vaan vapaasti saattoi nauttia noista eduista.
Niiden nunnien näkeminen, jotka olivat myötävaikuttaneet hänen luostariin tuloonsa, herätti hänessä vihaa. Hän muisti heidän käyttämiään juonia ja vehkeitä, ja hän kosti heille epäkohteliaalla käytöksellä, oikullisuudella, jopa suoranaisilla soimauksilla. Useimmiten täytyi näiden kärsiä kaikki tämä ja vaieta. Ruhtinas tosin oli hirmuvaltiaana kohdellut tytärtään, pakoittaakseen hänet vetäytymään luostariin. Mutta kun tämä tarkoitusperä oli saavutettu, hän ei olisi kärsinyt, että toiset olisivat ankarasti kohdelleet hänen tytärtään. Ja pieninkin valitus tämän puolelta olisi voinut riistää heiltä tuon mahtavan suojeluksen, jopa muuttaa suojelijan vihamieheksi.
Luulisi Gertruden tunteneen jonkunmoista kiintymystä toisiin luostarisisariin, jotka eivät olleet ottaneet osaa noihin juoniin, ja jotka eivät olleet toivoneet häntä toverikseen, mutta jotka kuitenkin hänestä toverina pitivät; nämä lisäksi, hurskaita, toimeliaita ja iloisia kun olivat, osoittivat hänelle esimerkillään, miten tässä laitoksessa saattoi, ei ainoastaan elää, vaan myös olla onnellinen. Mutta nämäkin nostivat hänessä vihantunteita toisesta syystä. Heidän hurskautta ja tyytyväisyyttä ilmaiseva ulkomuotonsa ilmeni hänelle soimauksena hänen omasta levottomasta mielenlaadustaan ja oudosta käytöstavastaan. Eikä Gertrude laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta heitä seläntakana ilkkuakseen, soimaten heitä umpiuskoisiksi, tai pistelläkseen heitä mainiten heitä ulkokullatuiksi. Ehkä hän olisi ollut heille vähemmin nurja, jos olisi tietänyt tai arvannut, että juuri nämä nunnat olivat laskeneet ne muutamat mustat palloset, jotka oli löydetty kohtalonomaisesta äänestysmaljasta.
Joskus hän näytti nauttivan jonkunmoista tyydytystä komentelemisesta, siitä, että häntä luostarissa liehakoitiin, että joku ulkoa tuli häntä imarrellen tervehtimään, siitä, että onnistui jossakin tehtäväkseen ottamassaan yrityksessä, että jakeli suosiollista suojelustaan, että kuuli itseään mainittavan "armolliseksi neideksi". Mutta mikä olikaan tämä tyydytys! Sydän, joka tunsi sen riittämättömyyden, olisi tahtonut aika ajoin siihen liittää uskonnon tuottaman lohdutuksen; mutta tämä myönnetään ainoastaan niille, jotka luopuvat muusta, samoin kuin haaksirikkoisen, jos tahtoo tarttua lautaan, mikä vahingoittumattomana voi johtaa hänet rantaan, tulee avata kämmenensä ja hellittää kaislat, joihin vaistomaisesti on takertunut.
Vähän senjälkeen kuin Gertrude oli tehnyt luostarivalansa, hän oli nimitetty luostarikasvattien opettajattareksi. Saattaa kuvitella, miten nämä nuoret tytöt menestyivät tällaisen johdon alaisina. Hänen entiset toverinsa olivat kaikki jo lähteneet luostarista, Gertrude yksin oli jälellä, ja lisäksi hän oli täynnä sen ajan intohimoja, ja tavalla tai toisella täytyi hänen oppilaidensa tuntea sen painoa. Kun hän ajatteli, että useita heistä odotti senlaatuinen elämä, josta hän oli menettänyt kaiken toivon, tunsi hän heitä kohtaan salavihaa, jopa kostonhalua. Hän heitä kovisti, kuritti ja pani heidät edeltäpäin maksamaan ne ilot, joita kerran tulisivat nauttimaan. Ken olisi kuullut, miten närkästyneen koulumestarin tavoin hän heille tiuskasi jokaisesta pikkuviasta, olisi luullut häntä mitä ankarimman uskonnolliseksi henkilöksi. Toisinaan taas hänen luostaria, säädöksiä ja kuuliaisuutta kohtaan tuntemansa vastenmielisyys purkautui esiin vallan päinvastaisena mielenpuuskauksena. Silloin hän ei ainoastaan sietänyt oppilastensa meluavaa vallattomuutta, vaan suorastaan heitä siihen kiihoitti; hän otti osaa heidän leikkeihinsä ja saattoi ne kahta hillittömämmiksi. Hän otti osaa heidän puheisiinsa ja ohjasi nämä paljoa kauemmas, kuin mitä itse olivat tarkoittaneet. Jos joku heistä sattumalta viittasi abbedissan laverteluhaluun, niin Gertrude rupesi tätä perinpohjin matkimaan, pannen toimeen koko ilveilyn. Lisäksi hän jäljitteli erään nunnan ilmeitä, toisen käyntiä. Tällöin hän nauroi täyttä kurkkua. Mutta tämä nauru ei lähtenyt sydämestä, eikä tehnyt iloiseksi.
Näin hän oli elänyt muutaman vuoden, sillä hänellä ei ollut keinoja eikä tilaisuutta muuhun ryhtyä, kun hänen onnettomuudekseen tällainen tarjoutui.
Muiden etujen ja oikeuksien joukossa, jotka hänelle oli myönnetty korvaukseksi siitä, ettei hän vielä voinut päästä abbedissaksi, oli se, että hän sai asua erityisessä luostarin syrjähuoneustossa. Tämä rakennuksen osa oli kiinni talossa, missä asui nuori mies, pahantekijä ammatiltaan, yksi noita tänä aikana niin lukuisia ilkiöitä, jotka palkkalaisrosvojensa ja muiden pahantekijäin avustamina jossakin määrin saattoivat halveksia järjestysvaltaa ja lakeja. Lähdekirjoituksemme mainitsee häntä nimellä Egidio, sanomatta sukunimeä.
Tämä heittiö oli luostaripihan yläpuolella olevasta ikkunasta joskus nähnyt Gertruden joutilaisuudessaan kävelevän pihalla, ja sen sijaan että suunnitelmansa jumalaton yritys häntä olisi pelästyttänyt tai tuntunut hänestä vaaralliselta, se häntä viehätti, ja eräänä päivänä hän rohkeni puhutella Gertrudea. Tämä onneton nainen vastasi.
Ensi hetkinä hän tunsi tyydytystä, tosin ei puhdasta, mutta sitä eloisampaa. Täten oli hänen sielunsa autioon elämään hiipinyt voimakas ja jatkuva askaroiminen, vahva elämänpyrkimys. Mutta tämä tyydytys oli sen vahvistavan juoman kaltainen, jonka muinaiskansat kekseliäässä julmuudessaan antoivat kuolemaan tuomitun juoda, jotta hän voimakkaampana jaksaisi kestää marttyriuttaan. Samaan aikaan ilmeni jotain erityistä ja uutta koko hänen käytöksessään. Hän muuttui äkkiä säännöllisemmäksi, levollisemmaksi. Hän herkesi ivastaan ja nurkumisestaan, jopa kävi mairittelevaksi. Luostarisisaret iloitsivat keskenään tästä onnellisesta muutoksesta, he kun eivät vähääkään aavistaneet asian oikeata syytä eivätkä älynneet, ettei tämä uusi hyveellisyys ollut muuta kuin ulkokultaisuutta, joka verhosi vanhoja vikoja. Kuitenkaan ei tämä näennäinen hyvänsävyisyys, tämä jonkunlainen ulkonainen kiilloitus ollut pitkäaikainen, ei ainakaan yhtä jatkuvana ja tasaisena. Kohta näyttäytyivät taas entinen ylenkatseellisuus ja tavallinen oikullisuus; uudelleen toistui iva ja nurkuminen luostarivankilaa kohtaan, ja se lausuttiin tähän paikkaan ja lausujaan nähden oudolla kielellä. Mutta tällaisia puuskauksia seurasi katumus ja melkoinen pyrkimys rakastettavaisuudella saattaa ne unhoituksiin.
Kaikkea tätä oikullista vaihtelevaisuutta sisaret sietivät niin hyvin kuin taisivat, selittäen sitä johtuvaksi aatelisneiden haaveellisesta ja vilkkaasta luonteesta.
Vastaiseksi eivät nunnat näyttäneet ajattelevan sen pitemmälle. Mutta eräänä päivänä Gertrude joutui pikkuseikan vuoksi sanakiistaan palvelijanunnan kanssa ja parjasi häntä ylenmäärin ja loppumattomiin. Palvelijanunna kärsi tätä kauan ja puri huuliaan jonkun aikaa vaieten, mutta viimein hän menetti kärsivällisyytensä, teki salaviittauksia, sanoi tietävänsä jotakin ja aikanansa tuovansa sen ilmi. Tästä hetkestä alkaen aatelisnunnalla ei ollut enää rauhaa. Jonkun aikaa senjälkeen eräänä aamuna tuota palvelijanunnaa odotettiin turhaan tavallisiin askareihinsa. Mentiin hakemaan häntä hänen kopistaan, mutta ei sieltä löydetty. Häntä kutsuttiin ääneen, mutta hän ei vastannut. Etsittiin tarkoin sieltä ja täältä, ullakolta aina kellariin asti, mutta ei löydetty mistään. Ja Herra tiesi mitä olisikaan arvailtu, ellei etsittäessä kaikkialta olisi huomattu puutarhan muurissa suurta aukkoa; tämä seikka pani ajattelemaan, että hän oli paennut sitä tietä. Nyt pantiin liikkeelle joka taholle hänen jälkeensä pikalähettejä häntä kiinni ottamaan. Lisäksi tiedusteltiin häntä monella tavoin lähistössä. Mutta hänestä ei koskaan saatu vähintäkään tietoa. Kenties olisi saatu asiasta selvä, jos sen sijaan, että etsittiin kaukaa, olisi kaivettu läheltä. Kun oltiin paljo ihmetelty, sillä ei kukaan olisi voinut uskoa tuon naisen kykenevän sellaiseen, ja kun oltiin paljo arvailtu sinne ja tänne, tehtiin lopulta se johtopäätös, että hän epäilemättä oli paennut kauas, hyvin kauas. Ja kun eräs luostarisisarista kerran oli sanonut: Hän on aivan varmaan paennut Hollantiin, niin pidettiin luostarissa varmana, että hän oli paennut Hollantiin.
Aatelisnunna ei kuitenkaan näyttänyt olevan samaa mieltä. Hän ei tosin ilmaissut epäilystään eikä vastustanut yleistä mielipidettä erityisillä perusteilla. Jos hänellä tällaisia oli, niin ei varmaankaan koskaan niitä ole mestarillisemmin salattu. Eikä hän mitään välttänyt huolellisemmin kuin palaamista tuohon puheenaiheeseen, eikä ollut mitään seikkaa, jonka salaisuuden perille hän vähemmin olisi halunnut päästä. Mutta kuta vähemmin Gertrude siitä puhui, sitä enemmän hän sitä ajatteli. Kuinka monta kertaa päivän kuluessa tuon naisen kuva äkkiarvaamatta ilmaantuikaan hänen mieleensä, takertui siihen, tahtomatta siitä luopua! Kuinka monasti hän halusi nähdä hänet edessään todellisena ja elävänä ennemmin kuin tuntea hänen takertuneen mieleen, ja öin ja päivin kärsiä tämän tyhjän, hirvittävän ja tunteista vapaan aaveen seuraa. Kuinka monasti hän olisi tahtonut kuulla tuon naisen todellista ääntä, hänen soimaustaan, uhkauksiaan, vaikka nämä olisivat olleet kuinka hirvittäviä, sen sijaan että hänellä nyt lakkaamatta oli henkensä korvissa tuon samaisen äänen kumea humina ja että kuuli sen toistelevan sanoja, joihin turhaan yritti vastata, ja jotka toistettiin niin itsepintaisesti ja väsymättömästi, kuin ei elävä ihminen koskaan saata tehdä.
Oli kulunut suunnilleen vuosi tästä tapahtumasta, kun Lucia esitettiin aatelisneidelle ja kun heillä oli tuo keskustelu, jonka keskeytti kertomuksemme. Neiti kyseli ylen tarkoin Don Rodrigon vainoyrityksiä; ja hän tiedusteli muutamia yksityiskohtia, niin rohkeasti, että se pakostakin tuntui Luciasta hyvin omituiselta, hän kun ei koskaan ollut ajatellut nunnien uteliaisuuden voivan kohdistua sellaisiin seikkoihin.
Ne arvostelut, jotka Gertrude sitten langetti kyselyjensä lomassa, tai joiden antoi haamoittaa esiin, olivat vallan yhtä kummallisia. Tuntui siltä kuin olisi hän melkein ilkkunut sitä kauhua, jota Lucia aina oli tuntenut tuota korkeata herraa vastaan; ja hän kysyi, oliko tuo herra muodoton ja ruma, kun Lucia häntä niin kammoksui. Hän olisi melkein pitänyt Lucian vastenmielisyyttä järjettömänä, ellei sitä olisi selittänyt Lucian Renzolle antama etusija.
Ja tämän viimemainitun suhteen Gertrude teki niin taajoja ja senlaatuisia kysymyksiä, että ne suuresti hämmästyttivät kyselyn alaista naista, nostaen punan hänen poskiinsa.
Huomattuaan antaneensa kielensä liiaksi seurata aivojensa harhailuja, Gertrude koetti korjata ja parhaan taitonsa mukaan tasoittaa tätä laverteluaan. Mutta tämä ei voinut estää Lucian mieleen painumasta epämiellyttävää hämmästystä ja epämääräistä pelkoa. Ja tuskin hän oli jäänyt kahdenkesken äitinsä kanssa, kun aukaisi hänelle sydämensä. Mutta Agnese kokeneempana haihdutti muutamin sanoin kaikki hänen epäilyksensä ja selvitteli koko salaisuuden.
— Älä sitä ihmettele, hän virkkoi, kun olet oppinut tuntemaan maailmaa niin kuin minä sitä tunnen, tulet huomaamaan, ettei tuollaisia seikkoja ollenkaan pidä kummastella. Ylhäiset, mitkä enemmän, mitkä vähemmän, mitkä tuolla tavoin, mitkä tällä — ovat kaikki hieman hassuja. Antaa heidän vaan puhua, varsinkin kun heitä tarvitsee, ja lisäksi tulee vielä olla heitä tosissaan kuuntelevinaan, ikäänkuin he puhuisivat oikeita asioita. Huomasitko miten hän noin ohimennen minulle yskäisi, kuin olisin minä muka sanonut suuren tyhmyyden? Mutta minäpä en siitä välittänyt tuon taivaallista. Kaikki he ovat samanlaisia. Huolimatta kaikesta meidän tulee kiittää taivasta siitä, että tuo neiti näyttää sinua suosivan ja todella aikovan meitä suojella. Muuten, rakas lapseni, jos Jumala antaa sinun elää, ja jos vielä joudut tekemisiin ylhäisten kanssa, niin saatpa totisesti itse kokea, millaisia ne ovat, saatpa kokea, lapseni, sen vakuutan.
Halu tehdä mieliksi luostarinjohtajalle, itserakkautta hivelevä tunne saada olla suojelijana, ajatus päästä hyvään huutoon näin pyhällä tavalla antamastaan suojeluksesta, jonkunmoinen kiintymyksentunne Luciaan ja kenties myös tarve tehdä hyvää viattomalle olennolle, auttaa ja lohduttaa sorrettuja, kaikki tämä oli todella taivuttanut aatelisnunnan ottamaan sydämenasiakseen molempien pakolaisnaisten kohtalon.
Hänen antamiensa käskyjen kunnioituksesta ja osoittamansa innon nojalla nämä molemmat naiset majoitettiin luostarin yhteydessä olevaan taloudenhoitajattaren huoneustoon, ja heitä kohdeltiin kuin olisivat kuuluneet luostarin palveluskuntaan. Äiti ja tytär iloitsivat keskenään, että näin pian olivat löytäneet varman ja kunniallisen tyyssijan. Kernaasti he olisivat halunneet pysyä siinä muun maailman tietämättä. Mutta luostarissa tämä ei ollut mikään helppo asia. Tämä oli siitäkin syystä vaikeata, kun oli olemassa mies, joka oli liian halukas saamaan tietoja toisesta heistä, ja jonka mielessä intohimoon ja ärtyisyyteen oli liittynyt suuttumus siitä, että oli ehditty hänen edelleen ja vedetty häntä nenästä.
Mutta jättäkäämme nämä molemmat naiset tyyssijaansa ja palatkaamme sen miehen palatsiin, joka odotti rikollisen lähetystönsä tulosta.