Kihlautuneet: Historiallinen romaani

by Alessandro Manzoni

YHDESTOISTA LUKU.

Kuten joukko vainukoiria, turhaan ajettuaan takaa jänistä, korvat lurpassa ja häntä jalkojen välissä noloina palaavat herransa luo, samoin tuona levottomana yönä palkkalaisrosvot palasivat Don Rodrigon linnaan. Linnanherra kulki pimeässä edestakaisin yläkerran suuressa asumattomassa salissa, jonka ikkunat olivat tasankoon päin. Silloin tällöin hän pysähtyi, kuunteli ja katseli rappeutuneiden ikkunaluukkujen lomitse. Hän oli täynnä levottomuutta, ei ainoastaan yrityksen onnistumisen epävarmuuden, vaan myös sen mahdollisten seurausten vuoksi. Sillä se oli suurin ja rohkein, mihin tämä mahtava mies koskaan ennen oli ryhtynyt. Kuitenkin hän rauhoittui ajatellessaan mitä varokeinoja oli noudatettu, jotta teosta ei olisi mitään todisteita, joskaan epäilyksiä ei voitaisi välttää.

— Mitä epäilyksiin tulee, hän ajatteli, niin niistä minä viis välitän. Tahtoisinpa nähdä sen huimapään, joka rohkenisi kiivetä tänne ylös ottamaan selville, onko täällä muuan nuori nainen, vai ei! Tulkoonpa vaan tuo talonpoikaisnulikka, hänelle kyllä valmistetaan hyvät tervetuliaiset, sen takaan. Entä munkki, tulkoonpa vaan! Ja äiti! Menköön vaan Bergamoon. Oikeus? Annan palttua oikeudelle! Pormestari? Hän ei ole lapsi eikä narri. Ja Milanossa? Kuka Milanossa tällaisista ihmisistä piittaa? Kuka siellä heitä kuuntelisi? Kuka edes tietää, että he ovat olemassa? He ovat turvattomia ihmisiä maan päällä, joilla ei edes ole isäntää, ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään. Pois siis kaikki pelko! Attilio tulee huomisaamuna saamaan pitkän nenän. Hän saa nähdä, olenko minä tyhjiä loruillut. Ja jos tästä sittenkin nousisi joku ikävä selkkaus — eihän sitä voi tietää — joku vihamies, joka tahtoisi käyttää tilaisuutta… Mutta voihan Attilio antaa minulle neuvoja, onhan silloin kyseessä koko suvun kunnia.

Mutta se ajatus, johon hän kaikkein enimmin kiintyi, hän kun siitä löysi epäilyksiensä karkoittajan ja yllykkeen hallitsevalle intohimolleen, oli, miten hän aikoi Luciaa mielistellä ja lupauksilla hurmata, voittaakseen hänet itselleen.

— Hän tulee olemaan niin peloissaan ollessaan yksin täällä, keskellä näitä ihmisiä, näitä kasvoja, että kaikkein inhimillisimmät kasvot täällä on minulla, hiisi vieköön! Väkisinkin hänen on turvautuminen minuun ja taipuminen minua rukoilemaan, ja jos hän rukoilee…

Moisia asioita tuumaillessaan hän kuulee askeleita, menee ikkunan ääreen, avaa sitä hieman ja kuuntelee salaa. — Ne ne sieltä tulevat.

— Entä kantotuoli? Piru vieköön! Missä on kantotuoli? Kolme, viisi, kahdeksan; siinä he ovat kaikki. Harmaakin on joukossa. Mutta kantotuolia ei näy. Perhana sentään! Harmaa saa totisesti vastata tästä!

Kun tulijat olivat astuneet sisään, Harmaa laski alakerran huoneen nurkkaan nuijansa, leveälierisen hattunsa ja pyhiinvaeltajan vaippansa. Ja ammattinsa vaatimuksesta, josta ei kukaan häntä tällä hetkellä kadehtinut, hän astui yläkertaan tekemään Don Rodrigolle tiliä. Tämä odotti häntä portaiden yläpäässä, ja huomattuaan hänen tulevan näin pettyneen pahantekijän nolo ilme kasvoissa, hän huudahti:

— No mitä kuuluu herra kerskuri, herra kapteeni, Herra "Kyllä minä sen toimitan"!

— On raskasta, vastasi Harmaa, pysähtyen ensimäiselle portaalle, on raskasta kuulla moitetta, kun on uskollisesti tehnyt tehtävänsä, kun on koettanut täyttää velvollisuutensa ja pannut henkensäkin alttiiksi!

— Mitenkä se on tapahtunut? No saammehan kuulla, sanoi Don Rodrigo. Ja hän kulki huoneeseensa, minne Harmaa häntä seurasi, heti tehden hänelle selkoa kaikesta minkä oli toimittanut, nähnyt, ja mitä ei ollut nähnyt, minkä oli kuullut, mitä oli pelännyt ja yrittänyt korjata. Ja tämän hän teki sen järjestyksen ja sekasorron, sen epäröimisen ja hämmennystilan mukaisesti, mikä luonnollisesti yhtä haavaa vallitsi hänen aivoissaan.

— Jos niin on laita, niin ei sinussa ole syytä, sanoi Don Rodrigo. Olethan tehnyt minkä olet voinut. Mutta olisikohan tämän katon alla joku urkkija?… Ja jos sellainen täällä on, jos saan hänet ilmi ja varmasti saan hänet ilmi, niin kyllä minä vaadin hänet tilille. Vakuutan sinulle, Harmaa, että minä hänet palkaksi passitan iäisyyteen.

— Minunkin mieleeni, arvoisa herra, on johtunut samanlainen epäilys, sanoi Harmaa. Ja jos niin on, jos tämäntapainen veijari saadaan ilmi, niin pyydän arvoisaa herraa luovuttamaan hänet minun käsiini. Se henkilö, jota olisi huvittanut tuottaa minulle moinen yö, olisi minun palkittavanani. Kuitenkin olen eri seikoista tehnyt sen johtopäätöksen, että tässä piilee joku toinen juoni, jota tällä hetkellä emme huomaa, Huomenna, arvoisa herra, huomenna otamme selvän kaikesta.

— Eihän teitä ainakaan tunnettu?

Harmaa vastasi toivovansa, ettei oltu tunnettu. Ja tämän keskustelun lopputulos oli, että Don Rodrigo seuraavaksi päiväksi määräsi Harmaalle kolme tehtävää, jotka tämä vallan itsestäänkin olisi suorittanut. Don Rodrigo käski hänen varhain seuraavana aamuna lähettää kylävoudin luo kaksi miestä ja antaa hänelle se määräys, josta jo olemme puhuneet; lähettää kaksi muuta miestä tuohon yksinäiseen rappeutuneeseen majaan; näiden oli määrä samoilla sen ympärillä ja pitää loitolla siitä jokainen kuljeksiva joutilas ja piiloittaa kaikilta katseilta kantotuoli aina seuraavaan yöhön asti, jolloin sitä lähetettäisiin noutamaan. Vastaiseksi näet ei ollut sopivaa ryhtyä huomiota herättäviin toimiin. Viimein tuli Harmaan itsensä lähteä urkkimisretkelle ja lähettää muitakin, nimittäin kaikkein pirteimpiä ja älykkäimpiä sekaantumaan kansanjoukkoon ja näin saamaan jotain tietoa kuluneen yön metelistä. Annettuaan nämä määräykset, Don Rodrigo meni levolle, ja antoi myös Harmaan panna maata, hänen mennessään ladellen hänelle runsaasti kiitoksia, joista selvästi ilmeni pyrkimys tuottaa hänelle hyvitystä tervetuliaisina lausutuista parjauksista.

— Mene levolle, Harmaa parka, sillä levon tarpeessa sinä epäilemättä olet. Toimessa koko päivän ja puoli yötä, lukuunottamatta vaaraa joutua kyläläisten kynsiin, ja niiden monien palkintojen lisäksi, jotka on luvattu päästäsi, vielä vetää yllesi yksi "kunniallisen naisen ryöstöstä", ja päälle päätteeksi saada osakseen sellaiset tervetuliaiset! Mutta tällainen on usein maailman palkka. Kuitenkin olet tässä tilaisuudessa oppinut, että joskus saamme palkkamme ansiomme mukaisesti, että laskumme suoritetaan jo tässä matoisessa maailmassa. Mene nyt nukkumaan. Ehkäpä vielä jonakin päivänä tulet meille hankkimaan tästä seikasta toisen ja huomattavamman todisteen.

Seuraavana aamuna Harmaa jo oli jalkeilla ja uudestaan täydessä touhussa, kun Don Rodrigo nousi vuoteeltaan. Tämä meni oitis kreivi Attilion luo, joka hänet huomatessaan heti kasvoiltaan ja elkeiltään kävi ivalliseksi ja huudahti:

— Pyhän Martin päivä!

— En todellakaan tiedä, mitä vastata, virkkoi Don Rodrigo, lähestyessään häntä, Minun on maksettava veto, mutta tämä ei minua pahimmin harmita. En teille aikaisemmin sanonut mitään, sillä myönnän toivoneeni tänä aamuna saattaa teidät hämmästymään. Mutta … no niin nyt kerron teille kaikki.

— Tässä on tuo munkki ollut juonittelemassa, sanoi serkku, kuunneltuaan kaikkea tarkkaavaisesti, hämmästyen ja vakavammin, kuin mitä olisi voinut odottaa niin itsepäiseltä henkilöltä. Tuota munkkia liukastelijan-naamareineen, mielettömine huomautuksineen minä pidän veijarina ja lurjuksena. Ja te ette koskaan ole antanut minulle luottamustanne, ettekä ole sanonut minulle suoraan, mitä valheita hän teille tässä eräänä päivänä syötti.

Don Rodrigo kertoi tuon keskustelun sisällyksen.

— Ja tuon kaiken te saatoitte kärsiä! huudahti kreivi. Ja päästitte hänet menemään samoin kuin hän tulikin!

— Enhän voinut vetää niskoilleni kaikkien Italian kapusiinilais-munkkien vihaa.

— En tiedä olisinko minä tuona hetkenä muistanut, että maailmassa on olemassa muita kapusiinilaisia kuin tuo julkea lurjus. Mutta eikö sitten noudattamalla varovaisuuden vaatimuksia, ole keinoja saada hyvitystä kapusiini-munkista? Tarvitseehan esimerkiksi ainoastaan osata sopivana aikana lisätä jalomielisyyttään koko veljeskuntaa kohtaan, ja silloin voi rangaistusta pelkäämättä antaa selkäsaunan yhdelle sen jäsenelle. No niin, hän vältti rangaistuksen, joka olisi hänelle paremmin sopinut. Mutta minäpä aion ottaa siipieni suojaan tuon munkin, ja suurta mielihyvää on minulle tuottava tilaisuus opettaa hänelle, miten meikäläisen kanssa tulee puhua.

— Älkää vaan tuottako minulle vielä suurempia ikävyyksiä.

— Luottakaa minuun tämä kerta, ja minä autan teitä sukulaisena ja ystävänä.

— Mitä aiotte tehdä?

— Sitä en vielä tiedä. Mutta aivan varmaan otan tuon munkin löylyttääkseni. Harkitsen asiaa … ja salaiseen neuvoskuntaan kuuluva kreivi setä tulee minua auttamaan. Tuo rakas kreivi setä! Kuinka iloinen olen joka kerta, kun minulla on tilaisuus antaa joku asiani ajettavaksi näin taitavalle politikoitsijalle. Ylihuomenna olen taas Milanossa, ja tavalla tai toisella on munkki saapa palkkansa.

Aamiainen, jonka ääreen nyt istuttiin, ei keskeyttänyt näin tärkeätä kysymystä. Kreivi Attilio puhui siitä laajasti ja vapaasti. Ja vaikka hän osoitti asiaa kohtaan sitä myötätuntoisuutta, jota ystävyys serkkuun ja yhteisen nimen kunnia vaati, luonnollisesti sen käsityksen mukaisesti, mikä hänellä oli ystävyydestä ja kunniasta, ei hän kuitenkaan voinut pidättäytyä silloin tällöin salavihkaa nauramasta sukulaisensa ja ystävänsä epäonnistumiselle. Mutta Don Rodrigo, jonka oma asia oli kysymyksessä, ja joka oli luullut salassa saavansa aimo saaliin, mikä kuitenkin oli luiskahtanut hänen käsistään, oli raivokkaampien intohimojen valtaama ja tuskallisempien ajatusten häiritsemä.

— Kylläpä siitä tulevat nostamaan kauniita juoruja kaikki lähiseudun heittiöt. Mutta vähät minä siitä välitän! Mitä taas oikeuteen tulee, niin annan sille palttua. Eihän ole mitään todistuksia; jos niitä olisikin, antaisin niillekin palttua. Joka sattuman varalle lähetin tänä aamuna sanan kylävoudille, että hänen visusti on varottava asiaa ilmiantamasta. Tosin siitä ei olisi mitään seurauksia, mutta juorut, kun ne jatkuvat, saattavat minut hermostumaan. Se jo riittää, että minua näin pahasti on vedetty nenästä.

— Siinä teitte viisaasti, vastasi kreivi Attilio. Tuo teidän pormestarinne on aika visapää, hölmö ja tuskastuttava mies — mutta siitä huolimatta kunnon mies, joka tuntee velvollisuutensa. Mutta juuri kun on tekemisissä tuollaisten henkilöiden kanssa, tulee varoa saattamasta heitä pulmalliseen tilaan. Jos joku taulapäinen kylänvouti tekee ilmiantonsa, niin täytyyhän pormestarin, oli hän sitten kuinka hyväaikeinen tahansa…

— Te, keskeytti suuttuneena Don Rodrigo, pilaatte asiani ainaisilla vastaväitteillänne. Aina te puhuessanne pormestarin kanssa tokaisette hänelle sanaa vastaan, niin pian kuin hän suunsa on avannut, jopa tilaisuuden tarjoutuessa hänestä laskette pilaa. Eikö hiidessä pormestarilla ole oikeus olla aasi ja visapää, jos hän pohjaltaan on kunnon mies!

— Tiedättekö, serkku, virkkoi kreivi Attilio, kiinnittäen häneen ilkkuvan ja ihmettelevän katseen, tiedättekö että alan luulla teidän olevan hieman peloissanne. Luuletteko minun todella ottavan pormestaria vakavalta kannalta?

— Kas, kas, sanoittehan itse, että sellaisten henkilöiden suhteen tulee olla varuillaan.

— Sen sanoin. Ja kun on kyseessä vakava asia, osoitan teille, etten ole lapsi. Tiedättekö mitä kykenen tekemään hyväksenne? Olen valmis itse menemään herra pormestarin puheille. Hän tulee epäilemättä olemaan ylpeä kunniasta! Ja minulla on kärsivällisyyttä antaa hänen puolen tuntia puhua espanjalaisesta linnanherrastamme ja myöntää hänen olevan oikeassa kaikessa, vaikka hän sanoisi maailman suurimmat tyhmyydet. Mainitsen sitten puheen lomassa jonkun sanan salaneuvoston kreivi sedästä, ja te tiedätte minkä vaikutuksen senkaltaiset sanat tekevät herra pormestarin korvaan. Päällepäätteeksi hän tarvitsee enemmän meidän suojelustamme kuin te hänen alttiuttaan. Tämän kaiken minä parhaiten järjestän, menen hänen luokseen ja saatan hänet teille mitä edullisimpaan mielentilaan.

Tätä ja tämäntapaista lasketeltuaan kreivi Attilio läksi metsälle, ja Don Rodrigo jäi levottomana odottamaan Harmaan paluuta. Viimein tämä saapui tiedonantoineen päivällisaikaan.

Kuluneen yön meteli oli ollut niin raju, kolmen kylän asukkaan katoaminen oli niin merkillinen tapahtuma, että sekä osanoton että uteliaisuuden aiheuttamat tiedustelut luonnollisesti olivat monilukuiset ja uutterat. Toiselta puolen oli liiaksi henkilöitä, joilla oli eri tavoin vihiä asiasta, jotta olisivat malttaneet olla siitä vaiti.

Perpetua ei voinut astua yli kynnyksen, ilman että hänen kimppuunsa hyökkäsi joku tiedustellen, kuka oli ollut niin pahasti pelästyttämässä hänen isäntäänsä. Perpetua, palauttaessaan mieleensä kaikki tuon tapahtuman yksityiskohdat ja huomatessaan, kuinka suuresti Agnese oli vetänyt häntä nenästä, tunsi niin suurta paheksumista sellaisesta viekkaudesta, että hänellä todella oli tarve hieman keventää sydäntään.

Tosin hän ei kenellekään hiiskunut sanaakaan niistä juonista, joiden avulla häntä oli petkutettu. Tämän asian suhteen hän oli ehdottomasti vaitelias. Mutta isännälleen tehtyä kepposta hän ei voinut täydelleen jättää koskettelematta, varsinkin kun sen olivat suunnitelleet ja sitä yrittäneet tuo kunnon nuori mies, tuo kelpo leski ja tuo pikku lempeä pyhimys.

Turhaan Don Abbondio mitä jäntevimmin käski, mitä sydämellisimmin pyysi häntä olemaan vaiti, ja turhaan Perpetua hänelle toisti, ettei tarvinnut häneen teroittaa niin selvää ja luonnollista asiaa. Näin suuri salaisuus piili tuon naisparan sydämessä vallan kuin hyvin nuori viini vanhassa ja huonovanteisessa tynnyrissä; se näet käy poristen, ja ellei se saa tappia ponnahtamaan irti, se työskentelee sen ympärillä ja pirskuu vaahtona, pihkuu esiin laitalautojen välitse, ja pisartelee ilmoille sieltä ja täältä, niin että sitä voi maistella ja osapuilleen sanoa, minkälaista viiniä siinä on.

Gervaso, joka oli vallan suunniltaan ihastuksesta sen johdosta, että kerran elämässään tiesi jotain paremmin kuin muut, josta tuntui perin kunniakkaalta se, että oli ollut suuren vaaran alaisena, ja joka otettuaan osaa rikollisuuden rajalla olevaan tekoon luuli tulleensa muiden ihmisten kaltaiseksi, oli vähällä pakahtua kerskailun halusta. Ja vaikka Tonio, joka huolestuneena ajatteli tutkisteluja ja mahdollisia oikeudenkäyntejä ja tilintekoa, häntä nyrkkiä heiluttaen varoitti sanaakaan hiiskumasta, oli kuitenkin mahdotonta tukahuttaa joka sanaa hänen huuliltaan. Eikä Toniokaan, joka tuona yönä tavattomaan aikaan oli ollut poissa kotoaan ja joka oli palannut omituisin askelin ja ilmein ja ollen kiihoituksen alaisena, mikä saattoi hänet avomieliseksi, voinut salata tuota tapausta vaimoltaan; eikä tämä pysynyt vaiteliaana.

Kaikkein vähimmin puhui Menico. Tuskin hän näet oli kertonut vanhemmilleen retkensä tarinan ja tarkoituksen, kun nämä niin pahasti pelästyivät kuullessaan lapsensa ottaneen osaa hommaan, jonka tarkoituksena oli ollut tyhjäksi tehdä Don Rodrigon yritys, että vaivoin antoivat poikasen lopettaa kertomuksensa. Sitten he heti mitä pontevimmin ja uhkaavimmin kielsivät häntä siitä hiiskumasta sanaakaan. Ja kun eivät seuraavana aamuna katsoneet olevan tarpeeksi varmat hänen suhteensa, päättivät pitää häntä huoneeseen suljettuna sen päivän, jopa vielä seuraavatkin päivät.

Mutta kuinka olikaan, niin he itse jutellessaan väestön kanssa, joskaan eivät tahtoneet näyttää tietävänsä asiasta enempää kuin muut, kuitenkin puhuttaessa tuosta kolmen onnettoman ystävämme salaperäisestä paosta, sen syistä, miten se oli tapahtunut ja minne olivat paenneet, lisäsivät ikäänkuin tunnettuna seikkana, että pakolaiset olivat lähteneet Pescarenicoon. Siten tämäkin seikka joutui yleisen keskustelun esineeksi.

Kun kaikki nämä uutiskatkelmat oli yhteenommeltu ja kun niihin oli liitetty tavanmukainen reunaripsu, syntyi siitä niin varma ja selvä tarina, että arvostelultaan mitä ankarinkin älyniekka saattoi siihen olla tyytyväinen. Mutta tuo bravojen hyökkäysretki, joka oli liian vakava ja liian suurta melua herättänyt tapaus, jotta se olisi voinut jäädä huomioon ottamatta, ja josta ei kellään ollut suoranaista tietoa, oli omansa tekemään koko tarinan himmeäksi ja sekavaksi.

Kuiskaillen mainittiin Don Rodrigon nimeä; siinä kohdin olivat kaikki yhtä mieltä. Mutta kaiken muun suhteen vallitsi epäselvyys ja erilaiset arvailut. Puhuttiin paljo noista kahdesta rosvosta, jotka oli nähty edellisen illan suussa tiellä, ja kolmannesta, joka oli seisonut ravintolan ovella. Mutta mitä valoa saatiinkaan tällaisesta yksityisseikasta! Tosin kysyttiin ravintolan isännältä, keitä henkilöitä oli ollut edellisenä iltana hänen luonaan. Mutta isäntä ei edes muistanut, oliko hänen ravintolassaan tuona iltana ollut ketään. Ja lopuksi hän aina sanoi, että ravintola on kuin meren satama ikään. Enimmin sekoitti ajatuksen juoksua ja eksytti arveluja tuo Stefanon ja Carlandrean näkemä pyhiinvaeltaja, jonka rosvot olivat tahtoneet tappaa ja joka oli poistunut heidän kanssaan tai jonka he olivat vieneet mukanaan.

Missä tarkoituksessa hän oli tänne tullut? Joku sanoi, että se oli ollut kiirastulen henki, joka oli ilmestynyt auttamaan molempia naisia; toiset väittivät, että se oli ollut paha henki, jonkun häijyn ja kavalan pyhiinvaeltajan henki, joka aina öisin palasi maan päälle ottamaan osaa rosvoukseen, mitä oli eläessään ammattinaan harjoittanut. Vielä sanottiin, että se oli ollut oikea ja elävä pyhiinvaeltaja, jonka rosvot olivat tahtoneet tappaa, hän kun oli ollut aikeissa huutaa ja herättää kylän asukkaat, Muuan keksi, — kaikkea ihmiset tulevatkin ajatelleeksi — että joku rosvoista oli pukeutunut pyhiinvaeltajaksi. Arvailtiin sinne ja tänne ja tuotiin esiin niin paljo olettamuksia, ettei Harmaa, niin tarkkanäköinen ja kokenut kuin olikin, ikinä olisi saanut selville, kuka tuo henkilö oli ollut, jos hänen olisi pitänyt tehdä johtopäätöksensä toisten puheiden mukaan.

Mutta kuten lukija tietää, se mikä tämän kaiken saattoi muille salaperäiseksi, saattoi sen hänelle mitä selvimmäksi. Käyttämällä sitä avaimena selvitelläkseen muita joko itsensä tai kätyriensä kokoamia tietoja, hän saattoi kaikesta Don Rodrigolle saada kokoon riittävän selvän selonteon.

Hän sulkeutui heti Don Rodrigon kanssa tämän huoneeseen ja kertoi hänelle, miten kihlautuneet olivat yrittäneet tehdä kepposen pastorin luona, mikä luonnollisesti selitti sen, että Agnesen maja oli ollut tyhjä ja mitä kirkonkellojen soitto oli merkinnyt. Täten ei tarvinnut olettaa Don Rodrigon talossa piilevän petturia, kuten näiden kunnon miesten sanat kuuluivat. Harmaa kertoi sitten ystäviemme paosta, jonka syyt niinikään helposti olivat huomattavissa: kihlautuneiden pelko, jotka oli tavattu verekseltä, yöllisestä hyökkäyksestä saamansa tieto, niin pian kuin se oli tapahtunut, ja kylässä vallinnut suuri liike ja kuohunta.

Lopuksi Harmaa kertoi, että he olivat paenneet Pescarenicoon. Mutta siihen päättyivätkin hänen tietonsa. Don Rodrigo oli hyvin mielissään siitä varmasta tiedosta, ettei kukaan ilmiantaja tässä ollut salaista peliään pitänyt ja ettei hänen yrityksestään ollut jälkiäkään. Mutta tämä oli kuitenkin ohimenevä ja varsin vähäinen tyydytys.

— Yhdessä paenneet, hän huusi, yhdessä! Ja tuo munkki pahus, tuo munkki!

Ja hänen sanansa lähtivät käheinä kulkusta ja typistyivät hampaisiin, jotka pureksivat sormea. Hänen näkönsä oli yhtä iljettävä kuin intohimonsakin.

— Tuo munkki saa kalliisti maksaa julkeutensa, Harmaa, nimeni ei ole Rodrigo, jollen saa tietää, jollen löydä … ja vielä tänä iltana tahdon tietää, missä he ovat. Sitä ennen en saa rauhaa. Pescarenicoon heti paikalla, ottamaan selville, näkemään, löytämään. Neljä scudoa saat heti paikalla ja suojelukseni ainaiseksi. Jo tänä iltana tahdon sen tietää. Ja tuo konna, tuo munkki!

Harmaa lähtee siis jälleen löytöretkelle. Ja saman päivän iltana hänellä oli tilaisuus arvoisalle isännälleen antaa toivotut tiedot. Mainittakoon miten tämä oli mahdollista.

Tämän elämän suurimpia lohdutuksia tarjoaa ystävyys; ja ystävyyden tuottamia suurimpia etuja on se, että on joku, jolle voi uskoa salaisuutensa. Nyt eivät ystävät elele parittain kuten aviopuolisot. Jokaisella yleensä on useampi kuin yksi ystävä. Täten syntyy loppumaton ystäväketju. Kun joku ystävä hankkii itselleen sen tyydytyksen, että laskee salaisuutensa jonkun toisen syliin, hän samalla herättää hänessä halun saada samanlaisen tyydytyksen. Tosin hän häntä pyytää olemaan siitä kellekään hiiskumatta. Ja jos tuo ystävä tunnollisesti noudattaisi tätä ehtoa, niin hän heti paikalla katkaisisi tyydytysten sarjan. Mutta yleiseksi tavaksi on tullut, että tuo ehto velvoittaa uskomaan salaisuuden ainoastaan yhtä luotettavalle ystävälle ja hänelle määräämään saman ehdon. Näin luotettavasta ystävästä toiseen luotettavaan ystävään salaisuus kiertää kautta äärettömän ketjun, kunnes se saapuu sen tai niiden korviin, joihin salaisuuden ensimäinen uskoja ei koskaan olisi suonut sen saapuvan. Kuitenkin viipyisi se kauan tiellä, jos joka ihmisellä olisi ainoastaan kaksi ystävää, nimittäin se, joka hänelle uskoo salaisuuden ja se, jolle hän puolestaan sen ilmaisee, kehoittaen sitä pitämään salassa. Mutta onpa olemassa ystävyyden suhteen etuoikeutettuja, joiden ystäväluku nousee satoihin. Kun siis salaisuus joutuu yhdenkin tietoon, tulee kiertokulku niin laveaksi, ettei enää ole mahdollista sen jälkiä seurata.

Tekijämme ei ole voinut saada selvyyttä siitä, kuinka monen suun kautta oli kulkenut se salaisuus, joka Harmaan oli määrä ottaa selville. Oli miten oli, varmaa on ainakin, että tuo kunnon mies, joka oli vienyt Agnesen ja Lucian Monzaan, palatessaan illan suussa rattaineen Pescarenicoon kohtasi ennenkuin saapui kotikynnykselle taatun ystävän, jolle salassapitämisen ehdolla kertoi tekemänsä hyvän työn sekä muut asianhaarat. Ja varmaa on niinikään, että Harmaa saattoi kaksi tuntia myöhemmin rientää Don Rodrigon linnaan kertomaan, että Lucia ja hänen äitinsä olivat paenneet erääseen Monzan luostariin ja että Renzo oli jatkanut matkaansa Milanoon saakka…

Don Rodrigo koki pirullista iloa tämän eron johdosta ja tunsi itsessään heräävän hieman tuota rikollista toivoa päästä pyyteidensä perille. Hän mietti sopivia keinoja suuren osan yötä ja nousi äkkiä vuoteeltaan keksittyään kaksi tuumaa, joista toinen oli valmis, toinen pelkkänä luonnoksena. Ensimäinen oli se, että Harmaan heti paikalla oli lähdettävä Monzaan saamaan selvempiä tietoja Luciasta ja ottamaan selville, voisiko yrittää jotakin. Hän kutsutti siis heti uskollisen kätyrinsä, laski hänen käteensä nuo luvatut neljä scudoa, ylisti uudelleen sitä taitavuutta, millä Harmaa oli nämä rahat ansainnut, ja antoi hänelle harkitsemansa määräykset.

— Herra … sanoi Harmaa epäröiden.

— Kuinka! Eikö puheeni ole ollut tarpeeksi selvää?

— Jospa voisitte lähettää jonkun toisen…

— Kuinka?

— Arvoisa herra, panenhan alttiiksi nahkani isäntäni edestä; se on velvollisuuteni. Mutta tiedän myös, ettette liiaksi tahdo panna alamaistenne henkeä vaaran alaiseksi.

— No, mitä tarkoitat?

— Teidän armonne tietää varsin hyvin, mitkä palkinnot on määrätty minun päästäni, ja … täällä olen teidän ylhäisyytenne suojeluksen alla. Täällä on meitä monta. Pormestari on tämän talon ystävä. Oikeudenpalvelijat minua kunnioittavat, ja minä — tämä tosin ei tuota varsin suurta kunniaa, mutta rauhan vuoksi — kohtelen heitä ystävinä, Milanossa on teidän ylhäisyytenne livrea tunnettu, mutta Monzassa … siellä minä päinvastoin olen tunnettu. Ja tietääkö teidän ylhäisyytenne … tätä en sano kehuakseni … että se, joka voisi saattaa minut oikeuden käsiin tai sille tuoda pääni, saisi oivan saaliin? Sata scudoa pöytään ja oikeuden vapauttaa kaksi pahantekijää.

— Mitä hittoa! huusi Don Rodrigo. Tunnut minusta nyt oljilla loikovalta koiralta, joka tuskin rohkenee puraista jaloista ohikulkijoita, joka yhä katsoo taakseen, auttaako talonväki häntä, ja joka ei rohkene lähteä askeltakaan taloa kauemmaksi.

— Luulenpa, arvoisa herra isäntä, tarpeeksi todistaneeni…

— No mitä sitten?

— No, jatkoi rohkeasti Harmaa, jota näin oli koeteltu äärimäisiin asti, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne olettaa, etten ole puhunut mitään. Minulla on oleva jalopeuran sydän, ja jäniksen koivet, ja heti matkaan.

— Enhän muuten ole sanonut, että sinun pitäisi mennä yksin. Ota mukaasi pari parasta rosvoa … Naarmunaama ja Tarkk'ampuja. Mene siis rohkein mielin ja näytä, että vielä olet entinen Harmaa! Kun kolme teidän kaltaistanne miestä kulkee levollisina ohi, niin kenenpä tekisi mieli teitä ahdistaa! Monzan oikeudenpalvelijain pitäisi olla hyvin kyllästyneitä elämäänsä, pannakseen henkensä alttiiksi sadan scudon vuoksi. Muuten en luule, että minä siellä olisin niin tuntematon, ettei minun palvelijoitani siellä pidettäisi minkäänarvoisina.

Näin saatettuaan Harmaan hieman häpeämään, antoi hän hänelle enempiä ja tarkempia määräyksiä.

Harmaa läksi matkaan kahden toverinsa seurassa iloisen ja päättäväisen näköisenä, sydämessään kuitenkin kiroten Monzaa, oikeutta, naisia ja korkeiden herrojen oikkuja. Hän kulki kuin susi, joka nälän kiihoittamana, vatsa kokoon kutistuneena ja kylkiluut näkyen harmaan nahan alta niin selvästi, että ne saattaisi lukea, astuu alas vuoriltaan, joita kauttaaltaan peittää lumi, etenee varovaisesti tasangolle, pysähtyy tavan takaa, käpälä pakoon valmiina, heiluttaen karvaista häntäänsä ja

Nostavi kuonon, tuulen henkeä tunnustellen.

saadakseen varmuutta siitä, tietääkö se jonkun aseellisen ihmisen lähestymistä. Se höristää suippoja korviaan ja mulkoilee veristynein silmin, joissa kiiluu samalla saaliinhimo ja takaa-ajon kauhu.

Jos joku haluaisi tietää, mistä tämä kaunis säe on kotoisin, niin saatan mainita, että se on lainattu vielä julkaisemattomasta ristiretkiä ja lombardilaisia kuvaavasta värikkäästä runoelmasta, joka pian julkaistaan ja joka varmaankin tulee herättämään huomiota.[7] Käytin sitä, se kun tarjoutui minulle juuri sopivaan aikaan. Ja mainitsin, mistä olin sen saanut, jotta minua ei syytettäisi koreilemisesta toisen höyhenissä. Älköön kukaan kuitenkaan luulko, että tämä on minun puoleltani juoni, jonka avulla tahtoisin tiettäväksi tehdä, että tuon runoelman tekijä ja minä olemme kuin kaksi veljeä ja että minä mielin määrin saan penkoa hänen käsikirjoituksiaan.

Toinen Don Rodrigon pääpyyteistä oli keksiä keino, miten saada Renzo ainaiseksi eroitetuksi Luciasta ja estetyksi palaamasta kotikyläänsä. Ja tätä tarkoitusta varten hän aikoi levittää huhuja uhkauksista ja väijytyksistä; jonkun ystävän kautta nämä saapuisivat Renzon korviin ja riistäisivät häneltä halun palata kotiseudulleen. Varmimpana keinona hän kuitenkin piti sitä, jos voitaisiin saada Renzo karkoitetuksi ulkopuolelle maan rajoja. Hänestä tuntui kuin voisi häntä tässä kohdin paremmin auttaa oikeus kuin väkivalta.

Saattoihan esim. Renzon pastorin talossa tekemälle yritykselle antaa erityisen värityksen, selittää sitä hyökkäykseksi, kapinalliseksi hankkeeksi, ja tohtorin välityksellä huomauttaa pormestarille, että tämä tapaus välttämättömästi vaati Renzolle määrättäväksi vankilarangaistusta. Mutta Don Rodrigo älysi samalla, ettei ollut viisasta hänen itsensä näkyä tässä likaisessa jutussa. Hän ei sentähden ruvennut sen enempää päätänsä vaivaamaan, vaan päätti uskoa salaisuuttaan tohtori Juonittelijalle sen verran kuin oli tarpeellista, jotta tämä älyäisi hänen toivomuksensa.

— Asetuksia on niin paljo, eikä tohtori ole mikään hölmö; epäilemättä hän pian löytää jotain, millä saan tuon konnan kiinni. Muuten annan tohtorille toisen nimen!

Mutta — miten kummallisesti käy joskus tässä maailmassa — sillävälin kun Don Rodrigo ajatteli tohtoria taitavimmaksi henkilöksi tätä asiaa ajamaan, toinen henkilö, jota ei kukaan tulisi ajatelleeksi, nimittäin Renzo itse, työskenteli innokkaasti edistääkseen hänen tuumiaan paljoa varmemmin ja nopeammin kuin mitä tohtori koskaan olisi kyennyt kuvittelemaan.

Olen nähnyt monasti erään kiltin poikasen, joka totta puhuen oli tarpeellista vilkkaampi, mutta josta kaikista merkeistä päättäen kerran tulee kelpo mies, olen nähnyt tämän poikasen monasti illan suussa kovasti puuhailevan ajaessaan katokseen laumaa pieniä marsuja, joiden oli päivän kuluessa antanut juoksennella pienessä puutarhassa. Hän olisi tahtonut ajaa ne sisälle kaikki yhtähaavaa, mutta tämä oli turha vaiva. Yksi näistä karkasi oikealle, ja sillä välin kun pieni paimen juoksi ajamaan sitä takaisin jonoon, toinen, kaksi, kolme livisti siitä vasemmalle. Viimein pienokaiselta loppui kärsivällisyys, ja hänen täytyi lopulta mukautua pikku eläinten oikkuihin ja tuuppia sisälle koppiin ensin ne, jotka olivat lähinnä aukkoa ja sitten mennä noutamaan toisia, yksi, kaksi ja kolme erällänsä, miten sattui. Samalla tavoin on meidän meneteltävä kertomuksemme henkilöiden suhteen. Johdettuamme Lucian turviin, riensimme Don Rodrigon luo, ja nyt on meidän hylättävä hänet kääntääksemme huomiomme Renzoon.

Sen tuskallisen eronhetken jälkeen, jonka olemme kuvanneet, hän kulki Monzasta Milanoa kohti sellaisessa mielentilassa, jota kukin saattaa helposti kuvitella. Hylätä talonsa, jopa kotikylänsä, ja mikä oli kaikkea muuta pahempi, poistua Lucian luota; kulkea maantietä, tietämättä minne kallistaa päätään levolle; ja kaikki tämä tuon konnan vuoksi! Kun tämä ajatus sukelsi esiin Renzon mielessä, joutui hän kiivaan raivon valtoihin ja tunsi rajua kostonhalua. Mutta sitten hänen mieleensä muistui tuo rukous, jonka hänkin kunnon munkin kanssa oli rukoillut Pescarenicon kirkossa, ja hän tunsi katumusta. Viha valtasi hänet uudelleen, mutta nähdessään pyhän kuvan muurissa hän nosti lakkiaan ja pysähtyi hetkeksi uudelleen rukoilemaan. Näin hän tällä matkallaan mielestään karkoitti ja siihen jälleen palautti Don Rodrigon ainakin parikymmentä kertaa.

Tie kulki tähän aikaan kokonaan piilottautuneena kahden korkean sivupenkeren väliin; se oli täynnä lokaa ja kiviä sekä syvien raiteiden uurtama, jotka kovan sateen jälkeen olivat muuttuneet puroiksi. Ja muutamissa notkelmissa nämä laajenivat lätäköiksi, joilla olisi voinut soudella. Näissä kohdin osoitti sivupengermiin porrasmaisesti muodostettu pieni polku, että toiset vaeltajat olivat poikenneet viereiselle kentälle kulkemaan. Renzo kiipesi eräälle tällaiselle polulle ja saapui sivupenkeren huipulle, mistä katseli eteensä ja näki tuon suunnattoman suuren tuomiokirkko-möhkäleen kohoavan yksinään tasangolta, ikäänkuin se ei olisi noussut keskeltä kaupunkia, vaan erämaasta. Hän pysähtyi unhoittaen kaikki surunsa katselemaan tätä kahdeksatta ihmettä, josta oli lapsuudestaan asti kuullut niin paljon puhuttavan. Mutta kääntyessään muutaman hetken kuluttua, hän huomasi taivaanrannalla tuon sahalaitaisen vuorijonon, eroitti siitä vallan selvänä ja korkeana Resegone'nsa, tunsi verensä kiihkeästi kuohahtavan, pysähtyi hetkeksi surullisena katsomaan sinnepäin ja kääntyi sitte yhtä surullisena vaellustaan jatkamaan. Vähitellen hän sitten alkoi eroittaa kellotapuleja, torneja, kupukattoja ja taloja. Hän astui takaisin alas leveälle tielle, kulki vielä jonkun aikaa ja kun huomasi olevansa vallan lähellä kaupunkia, kääntyi ohikulkijan puoleen, kumarsi tälle niin kohteliaasti kuin suinkin saattoi ja virkkoi:

— Anteeksi, herraseni!

— Mitä tahdotte, kelpo nuorukainen?

— Voisitteko neuvoa minulle lyhimmän tien siihen kapusiinilais-luostariin, missä isä Bonaventura asuu?

Henkilö, jonka puoleen Renzo oli kääntynyt, oli lähiseudun varakas asujan, joka sinä aamuna oli lähtenyt Milanoon asioille, ja joka tyhjin toimin kiireessä palasi kotia, hän kun tahtoi saapua perille niin pian kuin suinkin, joten tämä keskeytys ei ollut hänelle tervetullut. Siitä huolimatta hän osoittamatta kärsimättömyyttä vastasi hyvin kohteliaasti:

— Ystäväni, luostareita on useampia. Teidän pitäisi sanoa minulle tarkemmin, mitä luostaria haette.

Renzo veti siis esiin povestaan isä Cristoforon kirjeen, jota näytti tuolle miehelle. Luettuaan siinä osoitteen "Itäinen portti", tämä antoi sen hänelle takaisin sanoen:

— Teillä on hyvä onni, nuori mies; luostari, jota etsitte, ei ole kaukana tästä. Poiketkaa vasemmalle, tuolle pienelle polulle, se on oikotie. Kappaleen matkaa kuljettuanne saavutte pitkän ja matalan rakennuksen kulmaan: se on sairaala. Kulkekaa sitten sitä ympäröivän kaivannon reunaa, niin saavutte Itäiselle portille. Ja vielä astuttuanne kolme- tai neljäsataa askelta näette aukeaman vasemmalla laidalla kauniiden jalavien ympäröimän pienen torin: siinä; on tuo luostari, Mahdotonta erehtyä. Jumalan haltuun, ystäväni.

Ja säestäen näitä viime sanojaan kohteliaalla kädenliikkeellä, hän poistui. Renzo hämmästyi ja heltyi tästä kaupunkilaisen ystävällisestä käytöksestä maalaista kohtaan. Hän ei tietänyt, että juuri oli merkillinen päivä, jolloin viittaan puetut kumarsivat mekkopukuisille. Hän seurasi osoitettua tietä ja saapui Itäiselle portille. Lukija älköön kuitenkaan kuullessaan tätä porttia mainittavan palauttako mieleensä siihen tätä nykyä liittyviä kuvia: ulkopuolella porttia leveä suora, poppeleiden reunustama maantie, tilava portti, jonka molemmin puolin kohoaa kaksi, keskeneräisyydestään huolimatta paljon lupaavaa rakennusta; heti sisällä molemmin puolin säännöllisen kaltevat, tasaiset ja puiden reunustamat sivuvallit, jotka ylettyvät linnotuksen katokseen asti; puutarha toisella puolella, ja kauempana palatsit oikealla ja vasemmalla puolen etukaupungin katua — kaikesta tästä ei noihin aikoihin vielä ollut mitään nähtävissä.

Kun Renzo astui sisälle tuosta portista, mutkitteli tie, joka portin edustalla kulki suorana pitkin sairaalan pituutta, kiemurrellen ja kapeana pensasaitojen välissä. Portin muodosti kaksi pylvästä, joiden yläpään peitti katos, minkä tehtävänä oli suojella portin puoliskoja; portin kupeessa oli tullipalvelijain koppipahainen. Vallien rinteet olivat epätasaiset, ja tämä alue oli täynnä soraa, joka siihen oli sattumalta levitetty. Tästä portista sisäänastuvalle aukenevaa katua saattaisi jotenkin verrata siihen katuun, joka meidän aikoihin johtaa Tosa-portilta. Pitkin sitä sen keskikohdalla kulki oja ulottuen muutaman askelen päähän portista; tämä oja jakoi siis tuon kadun ikäänkuin kahteen kapeaan ja mutkikkaaseen pikkukatuun, jotka olivat joko tomun tai loan peittämät, riippuen vuodenajasta. Siinä paikassa, missä oli ja missä vieläkin on pikku di Borghetto-katu, tuo oja laski lokaviemäriin, joka puolestaan vuodatti vetensä kaupungin muuria huuhtelevaan kanavaan. Tässä kohdassa oli pylväs, jonka päässä kohosi risti, "San Dionigi'n" ristiksi sanottu. Oikealla ja vasemmalla oli pensasaitojen ympäröimiä puutarhoja; ja siellä täällä majoja, joissa etupäässä asui pesijöitä.

Renzo astui sisälle portista; ei yksikään tullivartijoista liikahtanut. Tämä tuntui hänestä kovin kummalliselta, sillä ne harvat hänen kyläläisistään, jotka saattoivat kehua käyneensä Milanossa, olivat kertoneet hänelle kummia tarkoista tutkisteluista ja kyselyistä, joiden alaisiksi pantiin mailta kaupungin portille tulijat. Etukaupungin katu oli autio, ja ellei olisi kuullut kaukaista humua, joka tiesi vilkasta liikettä, olisi hän luullut astuvansa asukkaiden hylkäämään kaupunkiin.

Jatkaessaan matkaansa hän huomasi, tietämättä mitä oikeastaan ajatella, kadun kivityksellä valkoisia lumenkaltaisia juovia. Mutta se ei voinut olla lunta, sillä lunta ei sada juovina, eikä tavallisesti tähän vuoden aikaan. Hän kumartui yhtä tällaista juovaa tutkimaan, katseli tarkoin ja huomasi, että se oli jauhoa.

— Milanossa epäilemättä vallitsee suuri yltäkylläisyys, kun Jumalan viljaa näin siroitellaan kaduille. Ja kuitenkin on tahdottu luuloitella, että nälänhätä on kaikkialla. Se on vaan näiden kaupunkilaisten juonia, he kun tahtovat pysyttää alallaan meitä maalaisparkoja.

Mutta kuljettuaan muutaman askelen eteenpäin hän saapui pylvään juurelle, missä näki jotain vielä kummallisempaa. Jalustan astimilla oli siroitettuna esineitä, jotka eivät suinkaan olleet kiviä, ja jos ne olisi nähnyt leipomon pöydällä, ei olisi hetkeäkään luullut niitä muuksi kuin leiviksi. Mutta Renzo ei niin pian uskonut silmiään, sillä totisesti tämä ei ollut sopiva leipien säilytyspaikka.

— Jahka otan lähemmin selvän tästä, virkkoi Renzo itsekseen,
lähestyi pylvästä, kumartui ja nosti maasta yhden noista esineistä.
Totta totisesti, se oli leipä, pyöreä valkoinen leipä, jommoista
Renzo oli tottunut syömään ainoastaan suurina juhlina.

— Leipää tosiaankin! hän virkkoi ääneensä, niin suuri oli hänen hämmästyksensä. Näinkö sitä tuhlaillaan tässä maassa ja tähän aikaan? Eikä kukaan edes hievahda poimiakseen niitä ylös. Olemmeko siis yltäkylläisyyden onnelassa!

Kymmenpenikulmaisen matkan jälkeen tämä leipä raittiissa aamuilmassa ja ihmettelyn yhteydessä kiihoitti hänen ruokahaluansa.

— Otanko tämän? — näin hän punnitsi itsekseen. — Hui hai! ovathan jättäneet ne koirien syödä; voineehan kristitty ihminenkin niistä saada osansa. Ja jos niiden omistaja lopulta ilmestyy, niin maksan hänelle.

Näin ajatellen hän pisti taskuunsa kädessään olevan leivän, otti toisen ja pisti sen toiseen taskuun; kolmannenkin hän otti ja alkoi sitä syödä. Ja hän jatkoi vaellustaan, ollen entistään epävarmempi ja ylen halukas tietämään, mitä tämä kaikki merkitsi. Tuskin hän oli astunut muutaman askeleen kun näki sisäkaupungilta päin tulevan ihmisiä, ja käänsi tarkkaavaisen huomionsa ensin tulijoihin. Nämä olivat mies, vaimo ja muutaman askeleen päässä heidän takanaan nuori poika, kaikki kolme taakan kyyristäminä, joka näytti käyvän yli heidän voimainsa; ja he olivat kaikki kolme hyvin kummallisen näköisiä. Vaatteensa, tai oikeammin ryysynsä jauhojen ryvettämät, samoin kasvot jauhojen peitossa ja lisäksi vääntyneinä ja hehkuen; käyntinsä ei ainoastaan ollut raskas taakan vuoksi, vaan laahusteleva, ikäänkuin jäsenet olisivat olleet ruhjoutuneet ja murtuneet. Mies kantoi hartioillaan suunnattoman suurta jauhosäkkiä, jossa siellä täällä oli reikä, niin että siitä joka horjahduksella ja harha-askeleella valui ulos kahmalollinen jauhoja. Mutta vielä eriskummaisempi oli naisen ulkomuoto: paksu, suhdaton vartalo, kaksi levitettyä käsivartta, jotka vaivoin näyttivät sitä tukevan ja jotka vahvasti vivahtivat vesisangon korviin. Ja tämän kookkaan ruumiin alaosasta pisti kaksi yläpuolelta polvea paljasta jalkaa, jotka hoiperrellen liikkuivat eteenpäin. Renzo katseli tarkemmin ja huomasi että tuo paksu ruumis olikin hame, jonka helmat vaimo oli nostanut ylös ja täyttänyt jauhoilla niin runsaasti kuin suinkin mahtui, jopa enemmänkin, niin että joka hetki niitä hieman pyrytteli oikealle ja vasemmalle. Poikanen piteli molemmin käsin päänsä päällä leivillä täytettyä koria; mutta hänellä kun oli lyhyemmät jalat kuin vanhemmillaan, jäi hän vähitellen heistä jälelle ja koetti silloin tällöin jouduttaa askeleitaan, jolloin kori monasti menetti asentonsa ja jokunen leipä tipahti maahan.

— Pudotappas vielä yksi, kelvoton nulikka, sanoi äiti kiristäen hampaitaan pienokaiselle.

— Enhän minä niitä pudottele, ne putoavat itsestään, vastasi poika.
Mitä minä sille mahdan?

— Kiitä onneasi, että käteni ovat kiinni, virkkoi nainen pudistaen nyrkkejään, ikäänkuin olisi kelpo lailla lyönyt pienokaisparkaa.

Ja tällä liikkeellä hän lennätti ilmaan enemmän jauhoja kuin mitä olisi tarvittu pojan pudottaman kahden leivän leipomiseen.

— Joutukaa, joutukaa, sanoi mies, palaamme sitten niitä ylös noukkimaan, tai noukkikoon ne joku toinen. Tässä on jo niin kauan ollut hampaat naulassa; kun nyt pääsemme hieman runsaammille leiville, niin nauttikaamme siitä rauhassa.

Tällävälin saapui muuta väkeä portista; ja muuan tulijoista lähestyi vaimoa ja kysyi:

— Mistä saa noutaa leipää?

— Tuolta kauempaa, vastasi vaimo. Ja kun olivat poistuneet kymmenen askelta puhuttelijasta vaimo lisäsi mutisten:

— Nuo maalaisheittiöt tulevat tyhjentämään puti puhtaiksi kaikki leivinuunit ja aitat, niin ettei meille enää jää mitään.

— Vähän jokaiselle, suupaltti eukko, sanoi mies. Muistakaamme yltäkylläisyyttämme!

Tästä ja muista näkemistään ja kuulemistaan seikoista Renzo alkoi älytä, että oli saapunut kapinanalaiseen kaupunkiin ja että tämä oli anastuspäivä, s.o. päivä, jolloin kukin riisti itselleen sen verran kuin tahtoa ja voimia riitti, suorittaen maksun nyrkiniskuilla. Vaikka suuresti haluammekin esittää vuoristolais-ystäväämme edullisessa valossa, velvoittaa historiallinen totuudellisuus meitä tunnustamaan, että hänen ensimäinen tunteensa oli tyydytyksen tunne. Hänellä oli niin vähän aihetta olla tyytyväinen olevien olojen tilaan, että oli hyvin taipuvainen hyväksymään kaiken, mikä vaan saattoi sitä muuttaa millä tavoin tahansa. Muuten Renzo ei suinkaan ollut vuosisadastaan edellä, vaan eli hänkin siinä yleisessä intohimoisessa vakaumuksessa, että leivän niukkuus oli korkohinnan kiskurien ja leipurien aiheuttama. Ja hän piti oikeana jokaista keinoa riistää näiden käsistä ne elintarpeet, jotka he, yleisen mielipiteen mukaan, kielsivät kokonaiselta nälistyneeltä kansalta. Kuitenkin hän päätti pysyä erillä mellakoista ja oli mielissään siitä, että oli saanut suosituksen kapusiinilaisen luo, joka oli antava hänelle tyyssijan ja isällistä ohjausta. Näitä ajatellessaan ja katsellen katua pitkin lähestyviä uusia saalistaan kantavia valloittajia, hän kulki loppumatkansa luostariin.

Siinä, missä nykyään kohoaa tuo kaunis palatsi korkeine pylväskäytävineen, oli ainoastaan muutama vuosi sitten pieni tori ja sen taustassa kirkko ja kapusiinilais-luostari, neljä suurta jalavaa edustalla. Iloitsemme, emmekä ilman kateutta, niiden lukijoidemme kanssa, jotka eivät ole nähneet tuota kaupunginosaa siinä tilassa; nämä lukijat näet ovat nuoria ihmisiä, joilla ei vielä ole ollut aikaa tehdä paljon tyhmyyksiä.

Renzo meni suoraa päätä portille, pisti poveensa jäljellä olevan leivänpuolikkaan, otti esiin ja piti valmiina suosituskirjeen ja veti kellonnuorasta. Aukeni rautaristikolla varustettu kurkistusikkuna, johon ilmestyivät ovenvartija-munkin kasvot. Tämä kysyi:

— Ken siellä?

— Maalainen, joka tuo kiireellisen kirjeen isä Bonaventuralle isä
Cristoforolta.

— Antakaa tänne, sanoi ovenvartija, ojentaen esiin kättään aukosta.

— Ei toki, sanoi Renzo, minun on määrä jättää se hänen omiin käsiinsä.

— Hän ei ole kotona luostarissa!

— Päästäkää minut sisälle häntä odottamaan.

— Noudattakaa neuvoani, vastasi munkki. Menkää odottamaan kirkkoon, niin voitte siellä samalla rukoilla. Tällä hetkellä ei päästetä ketään luostariin.

Näin sanottuaan hän sulki oviaukon.

Renzo jäi siihen seisomaan hölmistyneenä, kirje kädessä. Hän kulki muutaman askeleen kirkkoa kohti seuraten ovenvartijan neuvoa; mutta sitten hänen mieleensä johtui lähteä hieman katsomaan mellakoita. Hän kulki torin poikki, pysähtyi, kädet ristissä rinnalla, kadun laidalle katselemaan vasemmalle sisäkaupunkiin päin, missä väkitunko oli tihein ja melukkain.

Tuo pyörre veti katsojaa puoleensa.

— Lähdenpä tästä lähemmäksi katsomaan, hän ajatteli itsekseen, otti taas esille leivänpuolikkaansa ja läksi haukaten palan toisen jälkeen kulkemaan sinnepäin.

Hänen astuessaan me kerromme niin lyhyesti kuin mahdollista tämän mellakan syyt ja alun.