SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Usein yksi ainoa pyyde riittää riistämään mielenrauhan ihmiseltä; helposti siis saattaa kuvitella miten on laita jos hänet yhtähaavaa valtaa kaksi keskenään ristiriitaista pyydettä. Renzo parkaa oli jo monta tuntia vaivannut, kuten tiedätte, halu juosta ja tarve piiloittautua; ja äskeisen kauppiaan pahanpäiväiset sanat olivat äkkiä suunnattomasti kiihoittaneet kumpaakin.
Hänen seikkailunsa oli siis nostanut melua; epäilemättä kaikinmokomin tahdottiin saada hänet kiinni: Herra tiesi, kuinka monta oikeudenpalvelijaa oli kiertelemässä lähiseutuja häntä nuuskimassa, ja mitä määräyksiä oli annettu pitämään häntä silmällä kylissä, majataloissa ja teillä!
Tosin hän otti huomioon, että oli ainoastaan kaksi oikeudenpalvelijaa, jotka hänet tunsivat, ja ettei hänellä ollut nimi otsaan kirjoitettuna. Mutta mieleensä johtuivat monet kuulemansa kertomukset pakolaisista, jotka oli yllätetty ja saatu kiinni kummallisella tavalla, jotka oli tunnettu käynnistään, epäluuloa herättävästä ilmeestä ja niin monesta muusta tunnusmerkistä, joita ei olisi tullut ajatelleeksikaan, niin että kaikki hänessä herätti kauhua.
Vaikka hänen lähtiessään Gorgonzolasta, kirkonkello kutsui Ave Mariaan ja vaikka yhä sakeneva hämärä hetki hetkeltä vähensi hänen vaarojaan, hän kuitenkin vastenmielisesti pysyi valtatiellä ja päätti poiketa ensimäiselle sivutielle, joka tuntuisi johtavan siihen suuntaan, minne hän niin halukkaasti pyrki. Alussa hän kohtasi jonkun jalkamiehen; mutta hänen mielikuvituksensa oli niin pelästyksissään, ettei hän rohjennut puhutella ainoatakaan kysyäkseen tietä.
— Kuusi peninkulmaa, isäntä sanoi, näin hän ajatteli. Vaikka poiketessani sivupoluille nuo kuusi peninkulmaa venyisivät kahdeksaksi tai kymmeneksikin, niin jalkani, jotka jo ovat jaksaneet näin pitkälle, jaksanevat astua jälelläolevatkin. Varmasti en kulje Milanoa kohti, siis kuljen Addaan päin. Kävelemällä kai lopulta sinne saavun. Addalla on hyvä ääni; kunhan vaan tulen tarpeeksi lähelle sitä kuullakseni, en enää tarvitse ketään tien neuvojaa. Jos löydän jonkun veneen, jossa voin kulkea yli, niin soudan heti toiselle rannalle; ellen, jään huomisaamuun asti kedolle, kiipeän puuhun kuin varpuset: parempi puussa kuin vankilassa.
Aivan pian hän huomasi vasemmalla polun, jolle poikkesi. Jos hän tänä myöhäisenä hetkenä olisi kohdannut jonkun, ei hän enää olisi epäröinyt kysyä tietä; mutta ei kuullut yhdenkään elävän olennon askeleita. Hän kulki siis, minne polku johti ja ajatteli itsekseen:
— Minäkö olen pitänyt paholaisen melua! Minäkö olen tahtonut tappaa kaikki rikkaat! Minullako muka on ollut tukku kirjeitä! Ja puoluelaiseni, jotka muka minua vartioivat! Maksaisin sievoisen summan, jos joutuisin nenätysten tuon kauppiaan kanssa toisella puolen Addaa — milloinka onkaan minulla selän takana tuo siunattu joki — totisesti silloin hänet pysäyttäisin ja kysyisin häneltä perinpohjin, mistä hiidestä hän on koonnut kaikki nuo kauniit uutisensa. Tietäkää siis, hyvä herra, että tuon asian laita oli näin: tuo pitämäni paholaisen melu oli siinä, että autoin Ferreriä, kuin olisi hän ollut oma veljeni, tietäkää myös, että nuo roistot, jotka teidän puheenne mukaan olivat ystäviäni, olivat vähällä saattaa minut pahaan pulaan, minä kun eräänä hetkenä puhuin kuin oikea kristitty ainakin. Tietäkää, että teidän vartioidessanne myymäläänne, minä annoin ruhjoa kylkiäni pelastaakseni teidän herra viljavoutinne, jota en tunne ja jota en koskaan ole nähnyt. Saattepa odottaa kunnes toisen kerran lähden liikkeelle herroja auttamaan!… Tosin sitä tulee tehdä sielunsa menestyksen vuoksi, sillä ovathan hekin lähimäisiämme. Ja tuo suuri kirjetukku, jossa muka oli esitettynä koko salaliitto, ja joka, kuten näytte varmasti tietävän, tätä nykyä on oikeuden käsissä, lyökäämme vetoa siitä, että minä toimitan sen tähän paikkaan, jopa ilman paholaisen välitystä! Oletteko ehkä utelias näkemään tuota suurta kirjetukkua? No, tässä se on… Yksi ainoa kirje. Ja tämä kirje on hengen miehen kirjoittama, joka voi opettaa teille uskonkappaleita milloin tahansa; hengen miehen, jonka yksi ainoa parrankarva on enemmänarvoinen kuin koko teidän partanne, ja tätä väitän teille vääryyttä tekemättä. Ja tämä kirje on kirjoitettu, kuten näette, toiselle hengen miehelle, joka on mies hänkin!… Huomaatte siis millaisia roistoja ovat minun ystäväni. Oppikaa siis toisin puhumaan toiste, varsinkin kun on kyseessä lähimäisenne.
Mutta kotvan kuluttua nämä ja monet muut samanlaiset ajatukset täydelleen herkesivät. Nykyhetken olosuhteet valtasivat vaeltajaparan kaikki hengenvoimat.
Se pelko, että häntä ajettiin takaa tai että hänet saataisiin kiinni, mikä niin kauheasti oli vaivannut häntä päivämatkansa aikana, ei nyt enää häntä ahdistanut. Mutta sen sijaan niin monet muut seikat saattoivat hänen yöllisen vaelluksensa paljoa surullisemmaksi.
Pimeys, yksinäisyys, yhä kiihtyvä, melkein kivuksi yltyvä väsymys, kumea, tasaisesti puhaltava, mutta vinha yötuuli, joka ei suinkaan miellyttävästi hivellyt, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin nuo samaiset häävaatteet, joihin oli pukeutunut mennäkseen hetkeksi vihille kirkkoon, sieltä voitonriemuisena palatakseen muutaman askeleen päässä olevaan kotiin. Ja kaiken tämän saattoi kahta tukalammaksi tämä kulkeminen umpimähkään ja turva- ja lepopaikan hapuileva etsintä.
Kulkiessaan sattumalta jonkun kylän läpi, hän astui hiljaa kuin hiiri, kuitenkin katsellen, eikö joku ovi vielä olisi auki. Mutta hän ei nähnyt muuta merkkiä valveilla olemisesta, kuin jonkin ikkunavarjostimen takaa tuikkivan tulen. Kulkiessaan polkua ulkopuolella asuttuja paikkoja hän tuontuostakin pysähtyi tarkkaan kuuntelemaan, joko erottaisi tuon toivotun Addan äänen; mutta turhaan. Hän ei kuullut muuta kuin koirien haukuntaa, joka nousi ilmoille jostakin yksinäisestä karjatalosta, kaikuen samalla valittavana ja uhkaavana.
Kun hän lähestyi tällaista majaa, haukunta muuttui vilkkaaksi ja raivostuneeksi ulvonnaksi. Kulkiessaan oven ohi, hän oli huomaavinaan miten eläin, kuono ovenraossa haukkui entistään rajummin, mikä riisti häneltä halun kolkuttaa ovelle ja pyytää leposijaa. Ja kenties hän ei ilman noita koiriakaan olisi rohjennut sitä tehdä.
— Kuka siellä? näin varmaankin kysyttäisiin. — Mitä haluatte tähän vuorokauden aikaan? Miten olette tullut tänne? Sanokaa nimenne! Eikö ole majataloja, missä voi yönsä viettää? Näin minulta parhaassa tapauksessa kysyttäisiin, jos kolkutan. Mutta saattaapa joku pelkuri olla valveilla ja ruveta muitta mutkitta huutamaan: Avuksi, varkaita! Heti täytyy olla valmiina selvä vastaus, ja mitä voin minä vastata? Ken yöllä kuulee melua, ei voi ajatella muuta kuin varkaita, pahantekijöitä, väijytyksiä. Ei koskaan voida kuvitella, että rehellinen mies voisi olla liikkeellä öiseen aikaan, paitsi joku ylhäinen herra vaunuissaan.
Hän säästi siis tämän keinon viimeiseen hätään ja kulki edelleen toivoen ainakin löytävänsä Addan, jos ei pääsisikään sen yli sinä yönä, kunhan hänen vaan ei enää tarvitsi sitä etsiä päiväsaikaan.
Eteenpäin, eteenpäin! Viimein hän saapui paikkaan, missä viljelty seutu päättyi sananjalkojen ja kahiloiden peittämään alueeseen. Tämä tuntui hänestä, jos ei suorastaan varmalta merkiltä, niin ainakin jonkunmoiselta viittaukselta siihen, että joki oli lähellä. Ja hän syventyi tähän tienoon, seuraten eteenpäin johtavaa polkua. Muutaman askeleen päästä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta turhaan.
Hänen matkansa lohduttomuus kasvoi seudun karuudesta, siinä kun ei enää näkynyt ainoatakaan silkkiäispuuta, ei yhtään viiniköynnöstä, ei yhtään ihmisviljelyksen jälkeä, mitkä alussa olivat tuntuneet tarjoavan hänelle puoleksi seuraa. Kuitenkin hän riensi edelleen. Ja kun nyt hänen mielestään sukelsi esiin eräitä kuvia ja haahmoja, noita jäännöksiä lapsena kuulemistaan tarinoista, hän koetti karkoittaa tai lepyttää niitä lukemalla rukouksia vainajien puolesta.
Vähitellen hän saapui korkeampia orjantappurapensaita, nuoria tammia ja oratuomia kasvavaan lehtoon. Yhä kulkiessaan eteenpäin ja jouduttaessaan askeleitaan enemmän kärsivällisyydestä kuin halusta, hän alkoi pensaiden keskeltä eroittaa jonkun yksityisen puun. Ja seuratessaan yhä samaa polkua, hän huomasi astuvansa sisälle metsikköön. Hän tunsi joltistakin vastenmielisyyttä mennä sinne sisälle; mutta hän voitti tämän tunteen ja riensi, vaikka vastenmielisestikin, eteenpäin. Mutta kuta enemmän hän syventyi metsään, sitä enemmän hänen vastenmielisyytensä kasvoi ja joka seikka hänessä herätti kauhua. Puut, jotka kaukaa näki, saivat hänen silmissään omituisen, suunnattoman, aavemaisen muodon. Hiljaa huojuvien puidenlatvojen varjot, jotka aaltoilivat kuun valaisemalla polulla, herättivät hänessä kammoa; jopa kuivien lehtien kahina, joita polki tai liikutti astuessaan, tuntui hänen korvissaan oudon vastenmieliseltä.
Hän tunsi jaloissaan hurjaa juoksemisen halua, mutta samalla ne tuskin tuntuivat jaksavan pitää häntä pystyssä. Yötuuli pieksi vinhempana ja pistävämpänä hänen otsaansa ja poskiaan; hän tunsi sen puhaltavan vaatteiden ja ihon väliin, jähmetyttävän jäseniä ja tunkeutuvan väsymyksen kangistamiin luihin asti, sammuttaen viimeisenkin voiman virkeyden.
Oli hetki, jolloin tuo ahdistava levottomuus, tuo epämääräinen kauhu, jota vastaan hänen sielunsa jo jonkun aikaa oli taistellut, kokonaan näytti hänet voittavan ja valtaavan. Hän oli vallan masentumaisillaan; mutta silloin hän pelästyi kauhuansa enemmän kuin mitään muuta, palautti sydämeensä entisen rohkeutensa ja pakotti sitä taas pysymään vallassa.
Näin tuntien itsensä kotvan aikaa lujittuneeksi, hän pysähtyi miettimään. Ja hän päätti heti poistua tästä synkästä paikasta kulkemaansa tietä pitkin, mennä suoraa päätä kylään, jonka kautta viimeksi oli kulkenut, palata ihmisten pariin ja hakea makuusija, vaikkapa majatalostakin. Kun hän nyt siinä seisoi liikkumattomana, kun hänen astunnastaan syntynyt lehtien kahina oli tauonnut ja kun kaikki ympärillä oli hiljaa, keskellä tätä syvää äänettömyyttä, muuan häly saapui hänen korvaansa, kohina, juoksevan veden kohina. Hän kuuntelee, saa varmuuden ja huudahtaa:
— Se on Adda!
Se oli kuin ystävän, veljen, pelastajan löytäminen.
Hänen väsymyksensä melkein katosi, valtasuonensa vilkastui, hän tunsi veren virtaavan vapaampana ja lämpimämpänä kaikissa suonissaan. Hän tunsi luottamuksen jälleen heräävän mielessään ja tilansa epävarmuuden ja vakavuuden melkoisesti selkenevän; eikä hän enää epäröinyt syventyä yhä kauemmaksi metsään tuon lupaavan kohinan suuntaan.
Muutaman hetken kuluttua hän saapui tasangon laidalle, jyrkän rantatöyrään reunalle; ja katsellessaan sitä kauttaaltaan peittävän pensaikon lomitse, hän näki alhaalla virtaavan veden välkkyvän. Kun hän sitten nosti katseensa, hän huomasi vastakkaisella rannalla avaran tasangon täynnä kyliä, ja kauempana ylänköjä sekä yhdellä niistä suuren vaalean täplän, jota luuli kaupungiksi: epäilemättä se oli Bergamo.
Hän laskeusi hieman alas pitkin jyrkännettä, käsillään ja käsivarsillaan vetäen syrjään ja katkoen pensaiden oksia, tähysteli alas, liikkuiko joku vene joella ja kuunteli, kuuluisiko airojen loisketta, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään.
Jos siinä olisi ollut edessä pienempi vesi kuin Adda, Renzo olisi heti mennyt alas yrittämään kahlata yli. Mutta Adda ei sallinut näin tuttavallisia suhteita.
Hän siis itsekseen rupesi hyvin kylmäverisesti neuvoittelemaan, mitä oli tehtävä.
Jos kiipeisi puuhun ja odottaisi siinä aamua, jonka koittoon vielä saattoi olla kuusi pitkää tuntia, niin tuon yötuulen, tuon kylmän vallitessa ja ohuen pukunsa verhoamana, hän epäilemättä täydelleen kangistuisi.
Jos olisi kävellyt edestakaisin koko tuon ajan, saadakseen ruumiinliikettä, tämä olisi varsin vähän suojannut vilulta ja olisi liiaksi rasittanut noita jalkaparkoja, jotka jo olivat täyttäneet enemmän kuin velvollisuutensa.
Onneksi hän muisti nähneensä vallan lähellä tuota karua ahoa tuollaisen olkikattoisen majapahasen, joka on rakennettu pölkyistä ja oksista ja rapattu savella. Tällaisia Milanon lähiasukkaat kesällä käyttävät niittämänsä viljan säilytyshuoneina, jopa itse niissä viettävät yönsä viljaansa vartioiden. Muina vuodenaikoina ne ovat autioina.
Tämän vajan Renzo heti valitsi yömajakseen. Hän palasi polkua pitkin, kulki takaisin metsän, pensaikon, ja aution ahon kautta, ja kun saapui viljellylle kedolle, hän näki siinä tuon majan ja astui sitä kohti.
Lahonnut ja hajanainen ovi oli kiinni; siinä ei ollut avainta eikä salpaa. Renzo aukaisi sen ja astui sisälle. Hän huomasi riippuvan ilmassa, seinäoksien varassa, pajuista palmikoidun vuoteen, vallan riippuverkon tavoin. Mutta hänen ei tehnyt mieli kiivetä sinne. Maassa hän näki vähän olkia ja arveli, että siinäkin saattoi jotakuinkin mukavasti nukahtaa.
Mutta ennenkuin paneutui pitkäkseen tälle vuoteelle, jonka Kaitselmus oli hänelle valmistanut, hän polvistui kiittämään sitä tästä hyvästä työstä ja kaikesta muusta avusta, jota oli siltä saanut tänä hirvittävänä päivänä. Sitten hän luki tavalliset rukouksensa; lisäksi hän pyysi Herralta anteeksi, ettei ollut niitä lukenut edellisenä iltana, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat, että oli pannut maata kuin koira, tai pahemminkin.
— Ja tämän vuoksi, hän itsekseen lisäsi, nojaten käsillään olkivuoteeseen ja paneutuen polviltaan pitkälleen, tämän vuoksi minut tänä aamuna niin miellyttävästi herätettiin.
Hän keräsi sitten kaikki ympärillä olevat oljet ja kasasi ne päälleen tehden itselleen niin hyvän peitteen kuin suinkin voi, suojellakseen itseään kylmältä, joka siellä sisälläkin oli tuntuva. Ja tämän peitteen turviin hän vetäytyi, toivoen vaipuvansa makeaan uneen, jonka luuli sinä päivänä entistään enemmän ansainneensa.
Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kuin hänen muistissaan tai mielikuvituksessaan — minä hetkenä, on vaikea tarkalleen sanoa — alkoi vilistä edestakaisin niin paljon ihmisiä, niin lakkaamaton jono, että uni kokonaan pakeni.
Kauppias, notaatio, oikeudenpalvelijat, miekankiilloittaja, ravintolanisäntä, Ferrer, viljavouti, iloinen kapakkayleisö, koko katurahvas, lisäksi Don Abbondio, ja Don Rodrigo: kaikki ihmisiä, jotka Renzossa herättivät tuskallisia tunteita.
Ainoastaan kolme kuvaa ilmestyi hänelle kokonaan vapaina katkerista muistoista, vailla kaikkea epäluuloa, joka suhteessa miellyttäviä; ja varsinkin kaksi, hyvinkin erilaista, mutta läheisesti yhteen liittyneinä nuoren miehen sydämessä: tumma palmikko ja valkoinen parta.
Mutta se lohdutus, minkä hänelle tuotti näiden henkilöiden muisteleminen, ei suinkaan ollut eheä ja vailla tunnonsoimausta. Ajatellessaan kunnon munkkia, hän tunsi kohta vilkkaammin harhailunsa häpeän, eilisen moitittavan juopumuksensa ja miten huonosti oli noudattanut vanhuksen isällisiä neuvoja. Ja kun hän palautti mieleensä Lucian kuvaa, emme yritä kuvailla, mitä hän silloin tunsi. Lukija, joka tuntee asianhaarat, saattaa itse sitä kuvitella.
Ja miten olisi hän voinut unhoittaa Agnese parkaa? Tuota Agnesea, joka oli valinnut hänet pojakseen, joka oli katsonut häntä yhteenliitetyksi ainoaan tyttäreensä, ja joka, ennenkuin oli kuullut Renzon käyttävän äidin-nimeä, oli ruvennut käyttämään äidin hellää kieltä ja teoillaan todistamaan huolenpitoaan.
Mutta hänelle tuotti lisäsurun, eikä suinkaan vähimmin katkeran se ajatus, että tuo vaimoparka juuri niin suurta rakkautta uhkuvien tarkotustensa ja suuren hyväntahtoisuutensa vuoksi oli karkoitettu kodistaan, melkein maailmalla harhailemassa, epävarmana tulevaisuudesta, ja että hän sai palkakseen surua ja vaivaa, juuri kun oli toivonut löytävänsä lepoa ja loppuvuosiensa iloa.
Mikä yö, Renzo parka! Sen olisi pitänyt olla hänen avionsa viides yö. Mikä huone! Mikä aviovuode! Ja minkälaisen päivän jälkeen! Ja mikä huomispäivä, mikä päivien sarja häntä odotti!
— Tapahtukoon Jumalan tahto! hän vastasi niihin surullisiin ajatuksiin, jotka häntä hetki hetkeltä yhä enemmän vaivasivat; — tapahtukoon Jumalan tahto! Hän tietää, minkä tekee. Hän ei suinkaan meitä hylkää. Kaikki tämä tapahtuu syntieni hyvitykseksi. Mutta Lucia on niin hyvä. Herra ei suinkaan anna hänen pitkään, ei suinkaan pitkään kärsiä!
Vaipuneena näihin ajatuksiin hän menetti kaiken unen toivon; toiselta puolen vilu kouristi häntä kahta voimakkaammin, niin että hänen oli pakko tuontuostakin väristä ja kalistella hampaitaan. Näin ollen hän huokaillen odotti aamun tuloa ja mittaili kärsimättömänä tuntien hidasta kulkua. Sanon mittaili, sillä joka puolen tunnin kuluttua hän tässä ehdottomassa hiljaisuudessa kuuli torninkellon lyönnin; luulen, että se oli Trezzon tornikello. Ensi kerran, kun tämä odottamaton ääni, jonka lähtökohta oli hänelle vallan epätietoinen, kajahti hänen korvaansa, se herätti hänen sielussaan salaperäisen ja juhlallisen tunteen, ikäänkuin tuntemattoman henkilön lähettämä, oudon äänen perille tuoma viesti.
Kun kello viimein oli kaiuttanut yksitoista lyöntiä,[30] jotka ilmaisivat sitä aikaa, jolloin Renzo oli päättänyt nousta, hän kavahti ylös puoleksi kohmettuneena, polvistui, luki tavallista hehkuvammin aamurukouksensa, nousi pystyyn, ojensi ja venytti jäseniään ja ravisti vyötäisiään ja hartioitaan, ikäänkuin kootakseen jäseniään, joista kukin tuntui joutuneen erilleen. Hän puhalsi ensin toiseen, sitten toiseen käteensä, hieroi niitä ja aukaisi majan oven. Ja ensi toimekseen hän loi ympärilleen katseen, nähdäkseen, oliko siellä ulkona ketään. Kun ei ketään huomannut, hän haki katseillaan edellisenä iltana kulkemaansa polkua, tunsi sen pian ja rupesi sitä astumaan.
Taivas lupasi kaunista päivää. Kuu hohti vaaleana ja säteettömänä taivaan kolkasta, kuitenkin vielä eroten äärettömästä harmaanvihreästä laesta, joka kaukana aamun puolella vähitellen vaihtui kellertäväksi punaksi. Alempana, vallan kiinni taivaanrannassa oli muutamia epätasaisia pitkiä pilvenjuovia, joissa sinervä väri vei voiton ruskeasta, ja joista alimmaisten laitaa päärmysi tulenhehkuinen reunus, mikä hetki hetkeltä kävi kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi. Eteläisellä taivaalla toisenlaiset yhteen ryhmittyneet pilvet, keveinä ja utumaisina kiilsivät lukemattomia nimettömiä värejä heijastaen. Siinä oli tuo Lombardian taivas, niin herttaisen kaunis, kun se on kaunis, niin loistava, niin rauhaisa.
Jos Renzo olisi ollut huvikseen kävelemässä, hän varmaankin olisi nostanut katseensa ihaillakseen tätä aamunkoittoa, joka niin suuresti erosi siitä, mitä hän oli tottunut näkemään vuoristoseudullaan. Mutta hänen katseensa seurasivat polkua, hän kun astui nopeasti, sekä nostaakseen ruumiinsa lämpöä, että saapuakseen pikemmin perille.
Hän kulkee halki kedon, poikki karun ahon, läpi pensaikon, ja syventyy metsään, missä astuu katsellen ympärilleen ja muistellen häpeän ja säälin sekaisin tuntein sitä kauhua, jota siellä muutama tunti aikaisemmin oli kokenut. Saavuttuaan rantapenkereen huipulle, hän katsoi alas joelle ja huomasi pensaiden lomitse pienen kalastajaveneen, joka hitaasti ja vasten virtaa kulkien pysytteli lähellä rantaa.
Renzo rientää heti alas lyhyintä tietä orjantappurapensaiden lomitse, ja seuraavassa tuokiossa hän on rannalla. Hyvin hiljaisella äänellä hän kutsuu kalastajaa. Hän tahtoo näyttää siltä, kuin pyytäisi kalastajalta varsin pientä palvelusta, mutta tietämättään hän rukoilevan ilmeisenä viittaa kalastajaa suuntaamaan veneensä rantaan. Kalastaja luo pikaisen katseen pitkin rantaa, katselee eteensä ja taaksensa, suuntaa sitten veneensä Renzoa kohti ja laskee kokan rantaan.
Renzo, joka seisoo vallan rannan äärellä, toinen jalka melkein vedessä, tarttuu veneen kokkaan, keikahtaa veneeseen ja virkkaa:
— Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, luonnollisesti maksusta, että soudatte minut toiselle rannalle?
Kalastaja oli tämän arvannut, ja käänsi jo veneen toista rantaa kohti. Renzo näki veneen pohjalla toisen airon, kumartui ja tarttui siihen.
— Varovasti, varovasti, sanoi veneen isäntä. Mutta kun huomasi miten taitavasti nuori mies oli tarttunut airoon ja valmistautui sitä käyttämään, hän lisäsi:
— Kah, kuuluttehan meidän ammattiimme.
— Aina vähin, vastasi Renzo, ja ryhtyi toimeensa, osoittaen pikemmin mestarin taitoa, kuin harjoittelijan kykeneväisyyttä.
Herkeämättä soutaen hän silloin tällöin loi epäluuloisen katseen sille rannalle, jolta poistui, ja sitten levottoman katseen vastaiselle rannalle, ja hänen mieltään karvasteli, ettei voinut soutaa sinne lyhintä tietä virta kun sillä kohdalla oli liian vuolas, niin ettei saattanut ohjata venettä suoraan sen poikki. Veneen täytyi milloin kääntyä poikittain, milloin seurata virran mukana ja pyrkiä vinosuuntaisesti toiselle rannalle.
Kaikissa hieman sekavissa yrityksissä vaikeudet, jotka alussa esiintyvät tukuttain, jakaantuvat sitten ja pienenevät itse toimeenpanon aikana; niinpä Renzo nyt, kun jo melkein oli kuljettu Adda joen poikki, oli levoton kun ei tarkalleen tietänyt, muodostiko se tässä kohdassa noiden kahden valtion rajan ja oliko hänellä voitettuaan tämän esteen vielä toisia voitettavana. Hän puhutteli siis kalastajaa, joka kääntyi, osoitti päännyökkayksellä tuota valkeata täplää, jonka edellisenä yönä oli nähnyt ja joka nyt näytti hänestä paljoa selvemmältä ja kysyi:
— Onko tuo Bergamo?
— Se on Bergamon kaupunki, vastasi kalastaja.
— Ja onko tuo edessämme oleva ranta Bergamon aluetta?
— Se on Pyhän Markuksen suojeluksen alaista maata.
— Eläköön Pyhä Markus! huudahti Renzo.
Kalastaja ei sanonut mitään.
Viimein veneen kokka koskettelee rantaa. Renzo hypähtää maihin. Ensin hän sydämessään kiittää Jumalaa, sitten ääneensä soutajaa. Senjälkeen hän pisti käden taskuun, otti esiin berlingan, joka asianhaaroihin nähden ei suinkaan ollut mikään mitätön rahamäärä hänelle, ja ojensi sen kunnon miehelle. Tämä loi vielä katseen Milanonpuoleiselle rannalle sekä myötä- ja vastavirtaan, ojensi kättään, otti hopearahan, pisti sen taskuunsa, mytisti suutaan, painoi lisäksi etusormeaan poikittain huulille, säestäen tätä liikettä merkitsevällä katseella, ja virkkoi:
— Onnea matkalle.
Sitten hän kääntyi pois.
Jotta ei kalastajan pikainen ja hienotunteinen alttius outoon henkilöön nähden liiaksi kummastuttaisi lukijaa, on meidän huomauttaminen, että soutaja, jolta salakuljettajat ja pahantekijät usein pyysivät samanlaista palvelusta, oli tottunut sitä harjoittamaan, ei niin suuresti sen niukan ja epävarman raha-ansion vuoksi, jota se saattoi tuottaa, vaan sentähden, että ei tahtonut saada itselleen vihamiehiä tämänkaltaisten ihmisten parista. Kuitenkin hän sitä tarjosi vaan silloin, kun oli varma siitä, etteivät tulli- ja oikeudenpalvelijat ja vakoilijat häntä huomanneet. Vaikka hän siis ei noille henkilöille suonut hyvää, hän koetti olla heille mieliksi, noudattaen sellaista puolueettomuutta, mikä on sen tavallinen menettely, jonka on pakko olla tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, ja tehdä toisille tiliä teoistaan.
Renzo pysähtyi hetkeksi rannalle katsomaan vastakkaista rantaa, tuota maata, joka muutamia hetkiä aikaisemmin niin oli polttanut hänen anturoitaan.
— Olenpa vihdoinkin päässyt siitä turviin! oli hänen ensi ajatuksensa.
— Pysy siinä, sinä kirottu maa! Tämä oli hänen toinen ajatuksensa, hyvästinsä synnyinseudulle. Mutta kolmas ajatuksensa riensi niiden luo, jotka hän oli jättänyt sinne.
Silloin hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen, huokasi, loi katseensa veteen, joka virtasi hänen jalkainsa edessä ja ajatteli:
— Tuo vesi on kulkenut sillan alitse.
Sillaksi sanoivat yksinkertaisesti Renzon kotiseutulaiset Leccon siltaa. — Hyi, sinä häijy maailma. Mutta yhtä kaikki; tapahtukoon Jumalan tahto.
Hän käänsi selkänsä näille surullisille esineille ja alkoi astua, ottaen suunnan ohjaajaksi vuoren rinteellä olevan valkean pilkun, kunnes oli kohtaava jonkun, joka neuvoi hänelle varsinaisen tien. Ja nyt hän jo vallan varmana puhutteli vastaantulijoita ja mainitsi vallan muitta mutkitta sen kaupungin nimen, missä serkkunsa asui. Ensimäiseltä, jonka puoleen kääntyi hän sai tietää, että hänellä vielä sinne oli matkaa yhdeksän Italian peninkulmaa.
Tämä vaellus ei ollut iloinen. Lukuunottamatta Renzon omia huolia, hänen silmiään joka hetki kohtasivat surulliset näyt, jotka selvästi osoittivat hänelle, että hän näillä seuduin oli tapaava samanlaista puutetta kuin kotitienoillaan. Pitkin tietä, ja vielä enemmän kylissä ja kauppaloissa hän näki vilisevän kerjäläisiä, joista useimmat eivät käyneet kerjuulla ammattilaisina, vaan olojen pakosta ja joiden kurjuus kuvastui enemmän kasvoista kuin vaatteista. Siinä oli talonpoikia, vuoristolaisia, käsityöläisiä, koko perheitä. Ja kaikkialla kuului kumeata anomisen, valituksen ja vaikeroimisen huminaa. Tämä näky herätti hänessä sääliä ja alakuloisuutta ja lisäksi levottomuutta omaan tulevaisuuteensa nähden.
— Kuka tietää, hän virkkoi itsekseen ajatuksiinsa vaipuneena, kohtaanko minä suotuisia oloja. Kuka tietää, onko työtä, kuten edellisinä vuosina. Mutta oli miten tahansa! Bortolo tahtoo parastani; hän on hyvä mies, hän on ansainnut rahaa. Hän on niin monasti pyytänyt minua tulemaan, hän ei tule minua hylkäämään. Ja sitten Kaitselmus on minua auttanut tähänasti, se on minua tukeva vastedeskin.
Tällävälin ruokahalu, joka jo jonkun aikaa sitten oli herännyt, kasvoi kasvamistaan, mikäli matkaa kului. Ja vaikka Renzo, ruvettuaan kiinnittämään tarkempaa huomiota nälkäänsä, tunsi voivansa suuretta tuskatta kestää tuon parin peninkulman pituisen loppumatkan perille asti, hän kuitenkin arveli, ettei ollut soveliasta ilmestyä serkkunsa eteen kerjäläisen tavoin ja ensi tervehdyksekseen virkkaa hänelle: Anna minulle ruokaa. Hän otti siis kaikki rikkautensa ulos taskusta, kaatoi ne kämmeneensä ja laski ne. Se ei ollut mikään pitkä lasku, eikä se vaatinut suurta laskuopillista taitoa. Mutta siitä riitti kuitenkin runsaasti pikkuaterian maksamiseen. Hän meni sisälle pieneen ravintolaan hieman ruualla virkistämään voimiaan. Ja kun oli maksanut laskunsa, jäi hänelle vielä muutama kuparikolikko.
Tullessaan ulos hän huomasi oven edessä, ja niin lähellä, että vähällä oli kolhaista jalallaan, kaksi vaimoa loikomassa maassa; toinen heistä oli vanha, toinen paljoa nuorempi ja tämä piti sylissään pientä lasta, joka turhaan imettyään toista ja sitten toista nisää, parkui surkeasti. Kaikki kolme olivat kuolon kalpeat. Heidän vieressään seisoi mies, jonka kasvot ja jäsenet vielä todistivat entisiä voimia, mitkä pitkällinen paastoaminen oli melkein kokonaan masentanut ja riuduttanut. Kaikki kolme ojensivat kättä häntä kohti, joka astui ulos ravintolasta varmoin askelin ja virkistyneen näköisenä. Ei yksikään heistä puhunut. Mitä enempää olisivat rukoilevat sanat voineet ilmaista?
— Siinä on taas Kaitselmus! huudahti Renzo. Ja upottaen kiireissään kätensä taskuun, hän siitä otti esiin nuo muutamat jälelle jääneet kolikot, laski ne lähimpään käteen ja lähti matkaan.
Ateria ja hyvä teko — onhan meissä ruumis ja sielu — olivat virkistäneet ja ilahuttaneet hänen ajatuksensa. Totisesti hän näin lahjoittamalla pois viimeiset roponsa, oli saanut enemmän luottamusta tulevaisuuteen, kuin jos olisi löytänyt lahjoittamaansa kymmenen kertaa suuremman summan. Sillä jos Kaitselmus sinä päivänä noiden onnettomien auttamiseen, jotka menehtyivät tiellä, oli määrännyt muukalaisen viimeiset rovot, hänen, joka kodistaan pakolaisena ei itse tietänyt, miten oli elävä, niin miten voisi se hylätä sitä, jota oli käyttänyt välikappaleenaan ja jossa se itsestään oli herättänyt niin eloisan, niin luottamuksellisen tunteen?
Jotenkin tällaista ajatteli nuori mies; tosin ei niin selvästi, kuin mitä minun sanani ilmaisevat.
Kun hän loppumatkallaan ajatteli tilaansa, kaikki tuntui hänestä selviävän. Eihän nälänhätää ja kurjuutta voinut alati kestää. Korjataanhan joka vuosi uusi viljasato. Sillävälin hänellä oli tukenaan serkkunsa Bortolo ja oma taitonsa. Lisäksi hänellä oli kotonaan pieni rahasäästö, jonka oitis aikoi lähetyttä itselleen. Pahimmassa tapauksessa hän voisi säästäväisesti elää päivästä toiseen, kunnes paremmat ajat taas koittaisivat.
— Niin viimein siis koittavat paremmat ajat — näin Renzo jatkoi mielikuvituksessaan; työhön ryhdytään taas innokkaasti. Työnantajat koettavat kilvan saada milanolaisia työmiehiä, sillä nämä osaavat aina ammattinsa kaikkein parhaiten. Silloin milanolaiset työmiehet korottavat vaatimuksiaan: ken tahtoo palvelukseensa taitavaa väkeä, sen on pakko maksaa hyvät palkat. Silloin ansaitsee mitä itse tarvitsee elantoonsa, jopa syrjään pantavaakin. Silloin sisustetaan pieni sievä talo … ja sitten kirjoitetaan molemmille naisille, että tulisivat. Mutta miksi muuten odottaa niin kauan? Olisimmehan pienillä säästöillämme eläneet siellä koko talven. Samoin elämme täälläkin. Pappeja on kaikkialla. Tulkoot siis tänne, nuo molemmat rakkaat naiset, ja me järjestämme itsellemme täällä kodin. Miten hauskaa tuleekaan olemaan kävellä tällä tiellä kaikki yhdessä! Mennään Addalle asti rattailla ja syömme eväitämme rannalla. Näytän naisille sen kohdan, mistä astuin veneeseen, sen orjantappurapensaan, jonka oksien lomitse astuin alas rannalle, sen paikan, josta tähystelin venettä.
Hän saapuu serkkunsa asuinkaupunkiin. Astuessaan siihen sisälle, tai oikeammin sen laidalle, hän huomaa hyvin korkean talon ja siinä useita riviä pitkiä ikkunoita, tavallista lähempänä toisiaan. Hän tuntee sen kehruulaitokseksi, astuu sisälle ja kysyy korkealla äänellä keskellä alasvirtaavan veden ja pyörien melua, asuuko täällä muuan Bortolo Castagneri.
— Herra Bortolotako tarkoitatte? Hän on tuossa.
— Herra! — se on hyvä merkki, ajatteli Renzo. Hän huomaa serkkunsa ja rientää hänen luokseen. Tämä kääntyy ja tuntee nuoren miehen, joka virkkaa:
— Tässä nyt olen.
Serkku päästää ihmettelevän huudahtuksen; sitten molemmat ojentavat käsivarsiaan ja syleilevät toinen toistaan. Näiden ensi tervehdysten jälkeen Bortolo vei nuoren ystävämme toiseen huoneeseen, pois koneiden rymäkästä ja turviin uteliaiden katseilta ja sanoi hänelle:
— Olen iloinen nähdessäni sinut täällä. Mutta oletpa sinä aika velikulta. Niin monasti olen kutsunut sinua tulemaan, etkä koskaan ole noudattanut kutsuani. Nyt ilmestyt tänne hieman vaikeana aikana.
— Totta puhuakseni, en ole lähtenyt kotoa vapaasta tahdostani, sanoi
Renzo.
Ja niin lyhyesti kuin suinkin saattoi, kuitenkin ollen suuren mielenliikutuksen valloissa, hän kertoi tuon surullisen tarinansa.
— Vai ovat siinä toisen juonet mukana, virkkoi Bortolo. Renzo parka! Mutta sinä olet luottanut minuun, enkä minä sinua hylkää. On totta, ettei tällä hetkellä tarvita työmiehiä. Jokainen työnantaja pitää palveluksessaan entisiä työmiehiään ainoastaan senvuoksi, ettei heitä menettäisi ja jotta tehtaan asiat eivät huononisi. Mutta isäntä on minulle hyvin suosiollinen, ja varoja hänellä kyllä on. Voinhan sinulle sanoa, että hän saa suureksi osaksi niistä kiittää minua: hänellä näet on pääomaa, mutta minulla vähän liikettä edistävää taitoa. Tiedätkö, että minä olen hänen etevin työntekijänsä. Lisäksi, totta puhuakseni, olen hänen oikea kätensä. Lucia Mandella parka! Muistan hänet, kuin olisin nähnyt hänet eilen. Niin hyvä tyttö! Aina kaikkein hartain kirkossa, ja kun kulki tuon hänen majansa ohi… Muistan vielä niin hyvin tuon pikkutalon siellä kylän perällä ja tuon kauniin viikunapuun, joka kohosi yli muurin.
— Ei, ei; älkäämme puhuko siitä.
— Tahdoin sanoa, että kun kulki hänen pikkutalonsa ohi, kuuli yhä tuon kerinpuun surinaa. Ja tuo Don Rodrigo oli jo minun aikanani noilla huonoilla jäljillä. Mutta nyt, mikäli huomaan, hän hurjistelee kuin täysi piru, niin kauan kuin Herra antaa sen miehen pysyä hirttämättä. No niin, kuten sanoin, täälläkin on vähän nälänhätää!… Ja toisesta toiseen … onko sinun nälkä?
— Söin vähän aikaa sitten matkalla.
— Entä miten on varojen laita?
Renzo ojensi toisen kätensä, lähensi sitä suuhunsa ja puhalsi siihen kevyesti.
— Se ei tee mitään, sanoi Bortolo. Minulla kyllä on rahoja. Rohkeutta vaan; kun olot muuttuvat, jos Jumala niin sallii, on sinulla pian tilaisuus maksaa minulle takaisin, jopa panna vähän säästöönkin.
— Minulla on vähän säästöjä kotona, ja käsken lähettämään ne tänne.
— Hyvä, mutta siihen asti voit luottaa minuun. Jumala on suonut minulle siunaustaan, jotta tekisin hyvää. Ja ellen tee sitä sukulaisilleni ja ystävilleni, kelle sitä sitten tekisin?
— Tätä olen odottanut Kaitselmukselta! huudahti Renzo, sydämellisesti puristaen hyvän serkkunsa kättä.
— Ovatpa siis, jatkoi serkku, Milanossa pitäneet noita mellakoita. Minusta he tuntuvat hieman hulluilta nuo ihmiset. Jo tännekin oli levinnyt huhu siitä; mutta tahdonpa, että hieman myöhemmin kerrot minulle noista tapahtumista tarkemmin. Onhan meillä paljon toisillemme kerrottavaa. Täällä, kuten näet, kaikki käy paljon tyynemmin, ja kaikki tehdään hieman järkevämmin. Kaupunki on ostanut kaksi tuhatta kuormaa viljaa eräältä venezialaiselta kauppiaalta. Se on tosin turkkilaista viljaa. Mutta kun on kyseessä nälän tyydyttäminen, ei olla niin vaativaisia. Kuulehan nyt, miten kävi. Veronan ja Brescian viranomaiset sulkevat vuorisolat ja sanovat: — Tästä ei päästetä viljakuormia kulkemaan. Mitä silloin tekevät Bergamolaiset? He lähettävät Veneziaan Lorenzo Torren, miehen, joka osaa puhua. Tämä mies lähti kiireisesti matkaan, ilmestyi doodshin eteen ja kysyi häneltä, mitä tämä huono pila oikeastaan merkitsi. Kuuluipa pitäneen aika puheen, sellaisen, että olisi voinut vaikka painattaa. Se on sentään jotain, kun on mies, joka osaa puhua! Heti annettiin määräys, että viljakuormat oli päästettävä kulkemaan; eikä ainoastaan päästettävä kulkemaan, vaan lisäksi annettava niille suojeleva saattojoukko. Ja nyt on vilja matkalla tänne. Onpa ajateltu maaseudunkin asukkaita. Giovanbatista Biava, Bergamon lähettiläs, Veneziassa — kunnon mies hänkin! — huomautti senaatille, että maaseudullakin kärsittiin nälänhätää, ja senaatti myönsi neljätuhatta karpiota viljaa. Johan siitä leipoo hieman leipää! Ja näetkös, jos leipä loppuu, niin syömme särvintä. Hyvä Jumala on antanut minulle varoja, kuten sanoin. Nyt vien sinut isännän luo. Olen puhunut hänelle usein sinusta, niin että hän ottaa sinut hyvin vastaan. Hän on hyvä roteva Bergamolainen, vanhanaikuisen yksinkertainen, mutta sydän puhdasta kultaa. Totta puhuakseni, hän ei sinua nyt odota tulevaksi. Mutta kun hän saa kuulla tarinasi… Lisäksi hän osaa panna arvoa hyviin työmiehiin, sillä nälänhätä menee ohi, mutta työ pysyy. Mutta minun on ennen kaikkea huomautettava sinulle yhtä seikkaa. Tiedätkö miksi meitä Milanolaisia mainitaan näillä seuduin?
— No miksi?
— Meitä sanotaan hölmöiksi.
— Eipä juuri mikään kaunis nimi.
— Vähät siitä! Ken on syntynyt Milanon alueella ja tahtoo elää Bergamon seuduilla, saa tyynesti tyytyä tuohon hyväilynimeen. Tämän seudun ihmisistä on samaa jos puhuttelee Milanolaista kunnianimellä hölmö kuin jos aatelismiestä mainitsee arvonimellä "Teidän Ylhäisyytenne".
— Tuo hyväilynimi kai annetaan sille, joka suostuu sitä vastaanottamaan.
— Renzo hyvä, ellet ole valmis vastaanottamaan hölmön nimeä joka suupalaa niellessäsi, niin ei sinun pidä ajatellakaan täällä elämistä. Tai muuten pitäisi alati olla tikari kädessä. Ja jos oletamme, että tappaisit pari, kolme tai neljä, niin lopulta kuitenkin kohtaisit jonkun, joka suorastaan tappaisi sinut, Ja kuinka hauskaa olisi astua Jumalan tuomioistuimen eteen kolme tai neljä miestappoa omallatunnollaan?
— Entä Milanolainen, jolla on hieman … ja Renzo koputti sormella otsaansa, kuten jo oli tehnyt "Täysikuu" ravintolassa; tarkoitan Milanolaista, joka täydelleen osaa ammattinsa?
— Se on samantekevää. Täällä hänkin on vaan hölmö. Tiedätkö, mitä sanoo isäntäni puhuessaan minusta ystävilleen? Näin hän sanoo: — Tuo hölmö on kuin Jumalan lähettämä minun liikkeeseeni. Ellei minulla olisi tuota hölmöä, olisin huutavassa hukassa. Tällainen on tapa.
— Se on totisesti typerä tapa. Ja varsinkin kun näkevät, mihin me kykenemme. Sillä kukahan on tuonut näille seuduille tämän teollisuuden? Kuka on saattanut sen menestymään? Me, tiemmä. Eivätkö he siis voi muuttaa tapojaan?
— Tähänasti eivät ainakaan sitä ole tehneet. Aikaa myöten se kenties tapahtuu. Ehkä kasvava polvi tulee toisenlaiseksi. Mutta aikaihmiset ovat parantumattomia. Heillä on tuo piintynyt tapa, eivätkä he siitä luovu. Mutta mitä siitä oikeastaan välitämme? Olivathan, luullakseni, vähän toista laatua ne kohteliaisuudet, joita sinulle osoittivat rakkaat kotiseutulaisemme.
— Se on totta. Ja jos ei todella sen pahempaa…
— No hyvä, että tämä seikka on sinulla selvillä. Menkäämme isännän luo, ja rohkeutta…
Kaikki kävikin hyvin ja niin Bortolon lupausten mukaisesti, että pidämme tarpeettomana siitä erityisesti kertoa.
Tämä oli todella Kaitselmuksen ohjausta. Sillä saamme nähdä missä määrin Renzo saattoi turvautua kotia jättämiinsä varoihin.