VIIDESTOISTA LUKU.
Kun ravintolanisäntä näki, että pila meni liian pitkälle, hän lähestyi Renzoa, pyysi mitä kohteliaimmin noita toisia jättämään hänet rauhaan ja pudisti häntä käsivarresta koettaen selvitellä ja vakuuttaa hänelle, että oli aika panna maata. Mutta Renzo palasi yhä vaan uudelleen suku- ja ristimänimeen, asetuksiin, ja kunnon miehiin.
Kuitenkin sanat: vuode ja nukkua, joita toistettiin hänen korvaansa, tekivät lopulta häneen vaikutuksensa. Ne herättivät hänessä hieman selvemmin tietoisuuden siitä, että hän tarvitsi noiden kahden sanan ilmaisemia seikkoja, ja ne aiheuttivat hetken valoisan välkähdyksen. Tämä vähäinen järjen hiukka, joka silloin palasi, saattoi hänet jossakin määrin käsittämään, että suurin osa hänen järkeään oli pimityksissä, jotenkin samoin kuin viimeinen kynttiläpätkä osoittaa meille, että muut kynttilät ovat loppuun palaneet. Renzo teki päätöksen: hän nojasi molemmat kädenpohjansa pöytään ja koetti kerran, kahdesti nousta. Hän huokasi ja horjahti; kolmannella kerralla hän ravintolanisännän auttamana pääsi pystyyn.
Tämä tuki häntä koko ajan, talutti hänet pois penkin ja pöydän välistä, otti toiseen käteensä kynttilän, osaksi ohjasi, osaksi veti toisella kädellään häntä portaiden ovelle. Siinä Renzo kuullessaan jälkeensä syydetyt meluavat tervehdykset äkkiä kääntyi. Ja ellei hänen tukijansa valppaasti olisi pidättänyt häntä käsivarresta, niin olisi hän kääntyessään kaatunut pitkälleen permannolle. Hän siis kääntyi ja rupesi vapaalla kädellään piirtelemään ilmaan jäähyväistervehdyksiä Salomonin taika-eleiden tapaan.
— Mennään levolle, mennään levolle, sanoi hänelle isäntä laahaten häntä mukanaan. Hän auttoi hänet yli kynnyksen, sitten hänellä oli vielä suurempi vaiva saada hänet kiipeämään ahtaita puuportaita ylös, ja näin hän viimein sai hänet siihen huoneeseen, joka oli hänelle määrätty.
Nähdessään odottavan vuoteen Renzo ihastui; hän katsoi isäntään hellästi silmineen, jotka milloin tuikkivat entistä kirkkaampina, milloin taas sammuivat kuin kiiltomadot. Hän yritti saavuttaa tasapainoa jaloillaan ja ojensi kättään isännän poskea kohti nipistääkseen sitä etu- ja keskisormen väliin ystävyyden ja kiitollisuuden osoitteeksi; mutta tämä ei hänelle onnistunut.
— Kelpo isäntä — sai hän kuitenkin sanotuksi. Huomaan nyt, että kuitenkin olet kunnon mies. Se on hyvä teko, että annat vuoteen poikaparalle. Mutta nuo metkusi suku- ja ristimäniminesi eivät olleet kunnon miehen arvoisia. Mutta onneksi minäkin olen saanut osani älyä päähän…
Isäntä, joka ei ollut luullut, että nuori mies enää voisi pitää ajatuksiaan näin paljoa koossa, isäntä, joka pitkällisen kokemuksen nojalla tiesi miten ihmiset sellaisessa tilassa ovat tavallistaan enemmän herkkiä äkkiä muuttamaan mielipidettään, tahtoi hyväkseen käyttää tätä valoisaa hetkeä tehdäkseen uuden yrityksen.
— Ystäväni, sanoi hän hänelle, ääni ja ilme aivan ystävällisenä. Enhän minä sitä tehnyt teitä kiusatakseni tai urkkiakseni asioitanne. Mutta nähkääs, laki on sellainen. Meikäläistenkin on pakko sitä totella, muuten saamme me ensimäisinä kärsiä sen määräämät rangaistukset. Onhan parempi tehdä heidän mielikseen. Ja eihän tässä oikeastaan ole kysymys muusta kuin kahdesta sanapahasesta. Ettehän tee mieliksi noille korkeille herroille, vaan minulle. Kas niin, täällä kahden kesken ratkaiskaamme tämä asia. Sanokaa minulle nimenne, ja pankaa sitten maata mieli tyynenä.
— Sinä konna! huusi Renzo, sinä ilveilijä! Vieläkö minua kiusaat noilla suku- ja ristimänimillä ja ammatilla.
— Suu kiinni siis, vehkeilijä, ja pane maata, virkkoi isäntä.
Mutta Renzo jatkoi kahta kiivaammin:
— Nyt ymmärrän: sinä kuulut samaan liittoon. Odotappas, kyllä minä sinut opetan.
Ja hän kääntyi portaita kohti ja alkoi huutaa täyttä kurkkua:
— Toverit, isäntä kuuluu samaan liit…
— Sanoinhan sen vaan pilalla, huusi tämä vallan lähellä, työntäen Renzoa vuoteeseen. Pilalla, etkö siis ymmärtänyt, että sanoin tämän pilalla?
— Vai pilalla; no nyt puhut oikein. Jos sanoit pilalla … niin, eihän niistä muuten voi puhua kuin pilalla.
Ja hän kaatui suin päin vuoteeseen.
— No, kas noin, riisukaa vaatteenne pian, sanoi isäntä. Ja kehoitukseen hän liitti avustuksen, mikä olikin kovin tarpeen. Kun Renzon oli onnistunut riisua yltään takkinsa, isäntä heti tutki sen taskuja, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Näitä näytti olevan; ja hän kun ajatteli, että tämä kapakka-vieraansa seuraavana aamuna oli suorittava laskujaan vallan toisille henkilöille kuin hänelle, ja että nuo rahat todennäköisesti tulivat joutumaan käsiin, joista ei voisi niitä saada, hän päätti tehdä toisen yrityksen, ratkaistakseen ainakin tämän asian.
— Te olette kelpo nuori mies, rehellinen ihminen, eikö niin?
— Kelpo nuori mies ja rehellinen ihminen, vastasi Renzo yhä haperoiden toisten vaatteiden nappeja, joita ei vielä ollut saanut auki.
— No hyvä, sanoi isäntä; maksakaa siis nyt pikkulaskunne, sillä huomisaamuna minun on lähdettävä hieman ulos asioilleni…
— Se on oikein, sanoi Renzo. Olen sukkela veitikka, mutta kunnon mies… Mutta rahani… Missä ovat rahani?
— Tässä, sanoi isäntä; ja käyttäen koko kokemustaan, kärsivällisyyttään ja taitavuuttaan hänen onnistui lopulta saada lasku selvitetyksi ja maksu kukkaroonsa.
— Auttakaa toki minua riisuutumaan, isäntä, sanoi Renzo. Tunnenhan itsekin, että uni minua kovasti painaa.
Ravintolanisäntä teki hänelle pyydetyn palveluksen; lisäksi hän vielä levitti peitteen hänen ylitsensä ja sanoi äreästi:
— Hyvää yötä.
Mutta toinen jo kuorsasi.
Sitten hän tunsi tuollaista viehätysvoimaa, joka joskus saattaa meidät kiinnittämään huomiomme yhtä tarkkaavasti harmilliseen kuin miellyttävään seikkaan ja joka kenties vaan on halumme tuntea sitä, mikä voimakkaasti vaikuttaa mieleemme; ja tämän viehätysvoiman vaikutuksesta isäntä pysähtyi hetkeksi katselemaan tuota hänelle niin harmillista vierasta, kohottaen lamppua ja heijastaen kädellään sen valon vieraan kasvoille, ollen jotenkin samassa asennossa kuin missä Psyche meille kuvataan salaa tähystelevänä tuntemattoman puolisonsa piirteitä.
— Senkin aasi! hän sanoi itsekseen katsellessaan nukkujaa, oletpa itse suistunut onnettomuutesi kitaan. Huomenna voit sanoa, kuinka hauskalta se tuntuu. Hölmöjä te olette, kun lähdette maailmaa kiertämään tietämättä, mistä ilmansuunnasta aurinko nousee, saattaen itsenne ja muut pulaan.
Näin sanottuaan tai ajateltuaan hän käänsi lampun pois vuoteen äärestä, poistui huoneesta ja väänsi avaimen kahteen kertaan lukossa.
Porraseteisessä hän kutsui vaimoaan ja käski hänen jättää lapset palvelijattaren huostaan ja mennä alas ravintolaan ja siellä hänen asemestaan valvoa kapakkaliikettä.
— Minun täytyy lähteä kaupungille erään muukalaisen takia, joka hiisi tiesi miten liekään osunut tänne minun onnettomuudekseni, hän lisäsi. Ja hän kertoi vaimolleen lyhyesti tämän ikävän tapauksen. Sitten hän lisäsi:
— Pidä silmällä kaikkea; ja ole ennen kaikkea varovainen tänä kirottuna päivänä. Tuolla alhaalla on joukko hurjistelijoita, jotka osaksi juopumuksesta, osaksi luontonsa hillittömyydestä lavertelevat kaikenlaista. Joku noista uskalikoista saattaisi…
— Enhän ole mikään lapsi, ja ymmärränhän minäkin maailman menoa.
Tähän asti luullakseni ei kukaan ole voinut sanoa…
— No niin, niin. Ja katso, etteivät poistu maksamatta. Ja kaikkia noita heidän puheitaan viljavoudista, maaherrasta, Ferreristä, dekurioneista, aatelisista, Espanjasta ja Ranskasta ja muita samanlaisia loruja ei pidä olla kuulevinaankaan. Sillä jos rupeaa heitä vastustamaan, voi heti paikalla käydä hullusti, ja jos ilmaisee olevansa samaa mieltä kuin he, voi siitä jälestäpäin saada ikävyyksiä. Ja muuten sinäkin tiedät, että ne, joilla on kaikkein karkeimmat puheet… No niin, kyllähän sinä ymmärrät. Jos kuulet jotain tuollaisia ehdoituksia, niin käännä vaan pääsi toisaalle ja sano: tulen heti, ikäänkuin joku toinen sinua kutsuisi. Koetanpa palata kotia niin pian kuin suinkin voin.
Näin sanottuaan hän astui vaimonsa kanssa alas portaita ravintolahuoneeseen, loi katseen huoneen toisesta päästä toiseen nähdäkseen, oliko siellä jotain uutta ja tärkeää tekeillä, otti naulasta vaippansa ja lakkinsa, tempasi nurkasta sauvansa, toisteli toisen katseen muodossa vaimolleen antamansa ohjeet ja läksi ulos. Mutta jo ollessaan näissä hankkeissa hän mielessään oli palannut sen nuhdesaarnan lankaan, jonka oli katkaissut Renzon vuoteen ääressä, ja hän jatkoi sitä kulkiessaan kadulla:
— Onpa se aika jörö tuo vuoristolainen!
Vaikka Renzo olisikin tahtonut salata millaisista seuduin oli kotoisin, niin se kuitenkin ilmeni hänen puheistaan, hänen murteestaan, ulkomuodostaan ja käytöstavastaan.
— Neuvokkaisuudella ja varovaisuudella olin vähällä päästä vallan ehein nahoin irti päivästä sellaisesta kuin tämä. Ja sinun piti sitten tulla illalla ruhjomaan munat korissani. Eikö Milanossa ole tarpeeksi muita ravintoloita, että sinun piti tipahtaa kuin taivaasta juuri minun ravintolaani! Jospa sitten edes olisit tullut yksin; olisin voinut sulkea toisen silmäni ja huomenna selittää sinulle asianlaidan. Mutta kaikkea muuta. Seurassa sitä tullaan, ja päällepäätteeksi urkkijan seurassa.
Joka askeleella isäntä tiellään kohtasi yksityisiä kävelijöitä, parin tai kokonaisen pikkuparven, jotka mutisten kuljeskelivat kaduilla. Saavuttuaan äänettömässä yksinpuhelussaan äskeiseen kohtaan, hän kohtasi sotilaskulkuvartioston. Hän vetäytyi syrjään päästäkseen soturien ohikulkemaan, katseli heitä tirkistellen toisella silmällään ja jatkoi ajatuksenjuoksuaan:
— Tuossa tulevat raipat! Ja sinä, hölmö, kun näit joukon ihmisiä mellastavan ja huutavan sait päähäsi, että muka maailma olisi muutettavissa. Ja mokomilla perusteilla olet syöksynyt turmioon ja tahdoitpa vetää minut mukaasi, mutta se ei käy niinkään helposti. Tein kaiken voitavani sinut pelastaakseni; ja sinä, heittiö, kiitokseksi vähällä olit panna toimeen mellakan ravintolassani. Koeta nyt itse päästä pulasta. Minä puolestani teen parastani, siitä selvitäkseni. Ikäänkuin omasta uteliaisuudesta olisin tahtonut tietää nimeäsi. Minulle on vallan yhdentekevää, onko nimesi Taddeo vai Bartolommeo. Eipä minua erityisesti huvita pidellä kynää. Mutta eivät teikäläiset ole ainoat, jotka tahtovat saada maailman menon oman päänsä mukaiseksi. Tiedänhän minäkin, että on olemassa asetuksia, joista ei välitetä tuon taivaallista. Mokomakin uutinen, jota vuoristolainen tulee meille ilmoittamaan! Et näy tietävän, että ravintolanisännille säädetyt asetukset ovat niitä, joita täytyy noudattaa. Tahdot kulkea halki maailman ja toitottaa kaikille mielipiteesi, Et tiedä, että se, joka tahtoo toteuttaa omat tuumansa ja pistää asetukset paperikoriin, ei saa puhua niistä pahaa julkisuudessa. Ja tiedätkö, sinä hölmö, mikä palkka annettaisiin majatalonisännälle, joka tekisi sinun pääsi mukaan ja joka ei ottaisi selvää vieraan nimestä, mikä on suvainnut poiketa hänen luokseen asumaan? "Tämä olkoon säädetty kaikille ravintolanisännille ja kapakoitsijoille, kuten yllä, kolmensadan scudon sakon uhalla." Sievonen summa nuo kolmesataa scudoa; ja se on noin vaan otettava esiin kukkarosta … "niistä on maksettava kaksi kolmannesta kuninkaalliselle kamarille, ja loput syyttäjälle tai ilmiantajalle." Hauskaa peliä! "Ja varojen puutteessa, viisi vuotta kalerilaivoilla, tai suurempi rangaistus omaisuuden tai ruumiin puolesta, hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan." Suuri kiitos kaikesta hyvästä!
Näin ajatellessaan ravintolanisäntä astui oikeuspalatsin kynnykselle.
Siellä, kuten kaikissa muissakin virastoissa, oli kova kiire. Kaikkialla jaeltiin määräyksiä, jotka näyttivät sopivimmilta ehkäisemään seuraavan päivän mellakoita, poistamaan kaikki aiheet ja kaiken rohkeuden uusiin levottomuuksiin ja turvaamaan valtaa niille henkilöille, jotka olivat tottuneet sitä käyttämään. Lisättiin viljanvoudin asunnon edustalle sijoitettua suojelusväkeä; kaikki tämän kadun varrella olevat risteykset tukittiin hirsillä ja rattailla, Kaikkien leipurien käskettiin keskeymättä leipomaan leipää. Lähiseuduille lähetettiin joutuin asiamiehiä hommaamaan viljaa kaupunkiin, joka leipomoon lähetettiin joku aatelinen, jonka oli määrä mennä sinne varhain aamulla valvomaan leivän jakelua ja hillitsemään kärsimättömiä persoonallisella arvokkaisuudellaan ja hyvillä sanoilla.
Mutta jotta iskettäisiin samalla vannetta ja tynnyriä, kuten sanotaan, ja jotta saatettaisiin ystävälliset neuvot pelon avulla tehokkaammiksi, keksittiin myös käydä käsiksi muutamiin kapinallisiin. Ja tämä jäi etupäässä oikeuden kapteenin tehtäväksi. Jokainen saattaa helposti kuvitella, mitä mieltä oli tämä kapinoihin ja kapinoitsijoihin nähden, hänellä kun oli haavavesi-kääre otsalla. Hänen urkkijansa olivat mellakan alusta alkaen olleet jalkeilla, ja tuo henkilö, joka sanoi olevansa Ambrogio Fusella, oli, kuten ravintolanisäntä mainitsi, valepukuinen urkkija, joka vasiten oli lähetetty kiertelemään saadakseen kiinni jonkun verekseltä, niin että tämä sitten myöhemmin voitaisiin tuntea, panna merkille ja sitten vangita yöllä, kun kaikki jo olisi rauhallista, tai seuraavana päivänä. Kuultuaan muutaman sanan Renzon puheesta, oli hän heti iskenyt silmänsä häneen; Renzo tuntui hänestä sävyisältä rikolliselta, jommoista hän juuri tarvitsi. Huomattuaan sitten, että Renzo oli täydellinen outo paikkakunnalla, oli hän yrittänyt mestarijuonta, nimittäin viedä hänet vielä vallan hehkuvana suoraa päätä vankilaan, muka kaupungin varmimpaan majataloon; mutta tämä juoni oli epäonnistunut, kuten olemme nähneet.
Urkkija saattoi kuitenkin poliisille antaa varman tiedon nuorukaisen suku- ja ristimänimestä, kotiseudusta, ja lisäksi koko joukon pelkän olettamuksen varassa olevia tietoja. Kun isäntä näin ollen saapui kertomaan mitä Renzosta tiesi, tiedettiin hänestä jo paljon enempi. Isäntä astui tavalliseen huoneeseen ja ilmoitti asiansa, kertoen, että muuan outo mies oli poikennut hänen taloonsa yöksi tahtomatta ollenkaan mainita nimeään.
— Olette täyttänyt velvollisuutenne ilmoittamalla meille asian, sanoi eräs rikosasiain notaario, laskien kynänsä pöytään. Mutta me tiesimme jo asian.
— Kaunis salaisuus, ajatteli isäntä. Tällaiseen kysytään aika taidokkaisuutta!
— Ja me tiedämme myöskin, jatkoi notaario, tuon arvoisan nimen.
— Perhana! Nimenkin, mitenhän ne senkin ovat saaneet selville, ajatteli isäntä.
— Mutta te, huomautti toinen vakavan näköisenä, ette ilmaise suoraan kaikkea asiaankuuluvaa.
— Mitä enempää minun sitten pitäisi sanoa?
— Kas, kas! Me tiedämme varsin hyvin, että tuo mies toi ravintolaanne suuren määrän varastettua, ryöstettyä, kapinan avulla anastettua leipää.
— Talooni tulee mies leipä taskussa, miten voin minä tietää, mistä hän sen on hankkinut? Sillä vaikka olisi henki kysymyksessä, voin vakuuttaa nähneeni hänen kädessään yhden ainoan leivän.
— Niin, luonnollisesti; aina olette valmis selittelemään ja puolustelemaan. Kun kuulee teikäläisen puhuvan, niin nuo roistot ovat kaikki kunnon ihmisiä. Miten voitte todistaa, että tuo leipä oli rehellisellä tavalla hankittu?
— Se ei kuulu minulle sitä todistaa. Eihän asia liikuta minua. Minä täytän ainoastaan ravintolanisännän tehtäväni.
— Ette kuitenkaan saata kieltää, että tuolla kapakkavieraallanne on ollut julkeutta lausua loukkaavia sanoja asetuksista ja laskea sopimatonta pilaa hänen Ylhäisyytensä aseista.
— Anteeksi, teidän armonne; kuinka voisi hän olla ravintolavieraani, koska näin hänet ensi kertaa? Se on itse piru, teidän luvallanne, joka on lähettänyt hänet minun talooni. Ja jos hänet tuntisin, niin teidän Ylhäisyytenne hyvin käsittää, ettei minun olisi tarvinnut kysyä hänen nimeään.
— Joka tapauksessa on teidän ravintolassanne pidetty kiihoittavia puheita, on lausuttu julkeita ja kapinallisia sanoja; siellä on ollut pahaa melua, huutoa ja rähinää.
— Eihän Teidän Ylhäisyytenne voine vaatia, että minun pitäisi kuunnella kaikkea sitä sekasotkua, mitä niin monet yhtä haavaa rähisevät äänet tuovat esiin. Minun tulee ennen kaikkea valvoa omaa etuani, sillä olen köyhä mies. Ja lisäksi teidän armonne tietää, että sillä, joka on pikainen kieleltään, myös tavallisesti on ketterät kädet, ja varsinkin kun niitä on monta yhdessä, ja…
— No niin, niin. Antakaa heidän vaan mellastaa ja puhua; jo huomenna saatte totisesti nähdä, tekeekö heidän mieli laskea pilaa. Mitä siitä arvelette?
— Minä en arvele mitään.
— Ettäkö roskaväki muka pääsee Milanon herraksi?
— Kaikkea muuta!
— Saammehan nähdä.
— Ymmärrän täydellisesti. Kuningas on aina kuningas. Mutta ken on saanut selkäänsä, on nyt kerran saanut selkäänsä; mutta perheenisä paralla ei ole halua saada selkäänsä. Teillä, arvoisat herrat on valta käsissänne, ja teitä asia koskee.
— Onko teidän talossanne vielä paljon väkeä?
— On koko joukko.
— Entä tuo teidän kapakkavieraanne? Mitä hän tekee? Yhä vieläkö hän meluaa, kiihoittaa miehiä, yllyttää huomiseksi kapinaan?
— Teidän Ylhäisyytenne kai tarkoittaa tuota outoa miestä, hän on mennyt levolle.
— Talossanne on siis vielä paljon väkeä? — No hyvä, katsokaa tarkoin, ettei tuo outo mies pääse pakenemaan.
— Onko minun nyt vielä lisäksi toimitettava poliisin virkaa? ajatteli isäntä; mutta ei vastannut kieltävästi, eikä myöntävästi.
— Palatkaa kotianne ja olkaa varovainen, sanoi notaario.
— Olen aina ollut varovainen. Teidän Ylhäisyytenne hyvin tietää, onko minulla koskaan ollut tekemistä oikeuden kanssa.
— Hyvä, hyvä. Mutta älkää luulko, että oikeus olisi menettänyt valtaansa.
— Minä, taivaan nimessä, en luule yhtään mitään. Minä hoidan ainoastaan ravintolanisännän tehtäviäni.
— Aina veisaatte samaa virttä. Teillä ei koskaan ole muuta sanottavaa.
— Mitä muuta sitten sanoisin. Onhan totuus vaan yksi.
— Riittää; nyt panemme paperille mitä olette ilmoittanut. Kun asia myöhemmin tulee esille, on teidän oikeudelle annettava tarkemmat tiedot siitä, mitä teiltä voidaan kysyä.
— Mitä muita tietoja voisinkaan antaa? Enhän tiedä mitään. Tuskin riittää älyni omien asioitteni hoitoon.
— Pitäkää huoli siitä, ettei hän pääse pakenemaan.
— Toivon, että korkeasti kunnioitettu kapteeni saa tietää, että olen joutuin käynyt täyttämässä velvollisuuteni. Suutelen Teidän Ylhäisyytenne käsiä.
Päivän koittaessa Renzo oli jo kuorsannut noin seitsemän tuntia, ja miesparka oli vielä vaipuneena mitä sikeimpään uneen, kun hänet äkkiä saattoi kavahtamaan ylös kaksi voimakasta tuuppausta käsivarsiin, ja ääni, joka jalkopuolesta huusi:
— Lorenzo Tramaglino!
Hän karkoitti untaan, veti pois käsivartensa, aukaisi silmät levälleen ja huomasi vuoteen jalkopuolella seisovan mustiin puetun miehen, ja kaksi aseellista miestä molemmin puolin päänalusta. Renzo, joka osaksi oli hämmästynyt, osaksi vielä unen pöpperössä ja edellisenä iltana juomansa viinin pohmelossa, oli hetken aikaa vallan tyrmistynyt. Sitten hän luuli vielä näkevänsä unta, ja kun tämä uni oli hänestä epämiellyttävä, hän ponnisteli tullakseen täydelleen hereille.
— Kuulitteko vihdoinkin, Renzo Tramaglino? sanoi mustaviittainen mies, tuo sama notaario, johon tutustuimme edellisenä iltana. — Joutuin ylös ja seuratkaa meitä.
— Lorenzo Tramaglino? virkkoi Renzo. Mitä tämä tietää? Mitä tahdotte minusta. Kuka on sanonut teille nimeni?
— Joutavat lorut sikseen, ja ylös heti paikalla, sanoi toinen hänen vieressään seisovista oikeudenpalvelijoista, uudelleen tarttuen hänen käsivarteensa.
— Hoi, mitä väkivaltaa tämä on? huusi Renzo, ja irroitti kätensä.
Hoi, isäntä!
— Viemmekö hänet pois paitasillaan, kysyi sama oikeudenpalvelija, kääntyen notaarion puoleen.
— Kuulitteko? tämä kysyi Renzolta. Sen tulemme tekemään, ellette heti paikalla nouse vuoteeltanne ja seuraa meitä.
— Ja minkä vuoksi? kysyi Renzo.
— Minkä vuoksi, sen saatte kuulla oikeuden kapteenilta.
— Minäkö? Minähän olen rehellinen mies; en ole tehnyt mitään pahaa, ja ihmettelen…
— Sen parempi teille; jos niin on laita, pääsette kädenkäänteessä vapaaksi ja voitte palata omiin toimiinne.
— Päästäkää minut heti menemään; minulla ei ole mitään tekemistä oikeuden kanssa.
— Pian nyt. Tästä täytyy tulla loppu, sanoi toinen oikeudenpalvelija.
— Viemmekö hänet pois näin vaan? sanoi toinen.
— Lorenzo Tramaglino, sanoi notaario.
— Miten tiedätte nimeni, hyvä herra?
— Täyttäkää velvollisuutenne, virkkoi notaario kätyreille.
Nämä kävivät heti käsiksi Renzoon vetääkseen hänet pois vuoteesta.
— Älkää kajotko rehelliseen mieheen, … osaanpa minä tässä itsekin pukeutua..
— Pukeutukaa siis nopeasti, sanoi notaario.
— Johan minä pukeudun, vastasi Renzo.
Ja todella hän kokoili vaatteitaan, jotka olivat hajalla vuoteessa, kuin haaksirikon pirstaleet rannalla. Ja alkaessaan pukea niitä ylleen hän vielä jatkoi:
— Mutta minäpä en tahdo mennä oikeuden kapteenin luo. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Koska minua ansaitsemattomasti näin solvataan, tahdon, että minut viedään Ferrerin eteen. Hänet minä kyllä tunnen, tiedän, että hän on kunnon mies ja hän on minulle kiitollisuuden velassa.
— Hyvä, hyvä, ystäväni, kyllä teidät viedään Ferrerin luo, virkkoi notaario.
Toisessa tilaisuudessa hän olisi makeasti nauranut tällaista ehdoitusta. Mutta nyt ei ollut naurun hetki.
Jo tullessaan hän oli nähnyt kaduilla jonkunmoista liikettä, josta oli vaikea päättää, oliko se vielä raukeamattoman kapinan maininkia, vai uuden ennettä. Ihmisiä saapui joka taholta; nämä puhuttelivat toisiaan, astuivat parvittain ja pysähtyivät ryhmiin. Ja nyt notaario, vaikka teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, höristi korviaan, ja hänestä tuntui kuin kumea melu olisi kasvanut.
Hän tahtoi siis niin pian kuin suinkin päästä lähtemään. Mutta hän olisi halunnut viedä Renzon hyvällä ja sovinnolla. Jos näet hänen kanssaan olisi syntynyt ilmiriita, ei hän olisi voinut olla varma siitä, että heitä kadulle tultuaan enää olisi ollut kolme yhtä vastaan. Tämän vuoksi hän iski kätyreille silmää, että malttaisivat mielensä ja etteivät kiihoittaisi nuorta miestä. Itse puolestaan hän koetti rauhoittaa häntä ystävällisin sanoin.
Pukeutuessaan kiireisesti Renzo kokosi niin hyvin kuin saattoi muistissaan edellisen päivän tapahtumia ja huomasi pian osapuilleen, että asetukset, suku- ja ristimänimet olivat syynä kaikkeen tähän; mutta miten hiidessä tuo mies tiesi hänen nimensä? Ja mitä hemmetissä oli tapahtunut viime yönä, kun oikeus oli tullut niin rohkeaksi että uskalsi käydä käsiksi yhteen niistä kelpo nuorista miehistä, joiden ääni edellisenä päivänä oli ollut niin painava, ja jotka eivät suinkaan kaikki saattaneet olla nukuksissa, koska Renzokin kuuli kadulta yhä kasvavaa melua? Kun hän sitten katsoi notaariota suoraan silmiin, näki hän hänen kasvoissaan värähtelevän epävarmuutta, jota mies turhaan koetti salata. Sitten hän koettaakseen selvitellä arveluitaan ja tutkistella maaperää sekä voittaakseen aikaa, jopa yrittääkseen jotain juonta kysäsi:
— Ymmärrän hyvin, mikä on syynä tähän kaikkeen. Se on tuo kysymys suku- ja ristimänimestä. Eilen illalla olin totta puhuakseni hieman iloisella tuulella: näillä ravintolanisännillä on joskus hyvin petollisia viinejä. Ja joskus, nähkääs, kuten tiedätte, kun viini on mennyt sisälle samasta aukosta, mistä sanat tulevat ulos, niin sekin tahtoo sanoa sanansa. Mutta jos ei ole kyseessä muu kuin tämä, olen nyt valmis antamaan teille hyvitystä. Ja johan muuten tiedättekin nimeni. Mutta kuka hiidessä sen on teille sanonut?
— Hyvä, nuori mies; hyvä! vastasi notaario erinomaisen ystävällisesti. Huomaan, että olette järkevä. Ja uskokaa minua, joka puhun ammattikokemuksen nojalla, te olette ovelampi kuin monet muut. Kun on tuolla päällä, niin kaikkein helpoimmin pääsee pulasta. Teidän täytyy ainoastaan lausua pari sanaa, niin teidät päästetään vapauteen. Mutta nähkääs, ystäväni, minun käteni ovat sidotut, enkä voi päästää teitä menemään, niinkuin tahtoisin. Joutukaa siis ja tulkaa pelkäämättä kanssamme. Kun he huomaavat kuka olette … ja sitten minäkin sanon sanasen hyväksenne … antakaa minun vaan järjestää asia… No niin, joutukaa nyt vaan, hyvä ystävä.
— Vai ette voi: minä ymmärrän, sanoi Renzo; ja hän jatkoi pukeutumistaan, häätäen eleillään kätyrien liikkeet joka kerta kun nämä tahtoivat tarttua häneen häntä jouduttaakseen.
— Kuljemmeko tuomiokirkon torin kautta? hän sitten kysyi notaariolta.
— Mitä teitä vaan tahdotte; lyhintä tietä, jotta pikemmin pääsisitte vapaaksi, tämä vastasi, ollen itsekseen suuresti harmissaan siitä, että täytyi jättää sikseen tämä Renzon salaperäinen kysymys, joka olisi antanut aihetta niin moneen tutkivaan kyselyyn.
— Huono onni! ajatteli hän. Käsiini joutuu mies, joka ilmeisesti veisaisi sitä virttä, mitä ikinä vaatisi. Jos vaan olisi hetkinen aikaa, niin voisi noin vaan extra formam, akateemillisesti, ystävällisesti keskustellen, ja ilman nuorankiristystä saada hänet tunnustamaan mitä hyvänsä; mies, jonka voisi viedä vankilaan valmiiksi tutkittuna, ilman että hän huomaisi mitään; ja tällaisen miehen pitää joutua käsiini näin pulmallisena hetkenä! — Ei, ei tästä niin helpolla päästä — hän ajatteli edelleen, kuunnellen ja kääntäen päätä taapäin — tämä päivä uhkaa käydä eilistä vielä pahemmaksi.
Nämä hänen ajatuksensa aiheutuivat kadulta kuuluvasta tavattomasta melusta. Eikä hän malttanut olla vetämättä syrjään ikkunaverhoa luodakseen katseen kadulle. Hän huomasi siellä parven ihmisiä, joita poliisi kehoitti hajaantumaan, ja jotka ensin vastasivat hänelle röyhkeitä sanoja, mutta sitten muristen hajaantuivat. Kaikkein pahimmalta enteeltä näytti notaariosta se, että järjestystä valvovat soturit esiintyivät erittäin kohteliaasti. Hän veti verhon uudelleen ikkunan eteen ja oli hetken aikaa kahden vaiheilla, pitikö hänen panna täytäntöön tämä yritys, vai jättää siihen Renzo kahden kätyrin valvonnan alaiseksi ja itse rientää oikeuden kapteenin luo ilmoittamaan millä kannalla asiat olivat.
— Mutta, hän ajatteli seuraavassa tuokiossa, tullaan sanomaan, että olen kelvoton ja pelkuri, ja että tehtäväni vaan on noudattaa annettuja määräyksiä. Kuka pahan päästää pussiin, hänen on se myös kannettava. Kirottu olkoon roskaväki, kirottu tämä ammatti!
Renzo seisoi siinä, ja molemmat kätyrit olivat toinen hänen vasemmalla, toinen oikealla puolellaan. Notaario antoi heille merkin, etteivät häntä kohtelisi tylysti ja virkkoi sitten Renzolle:
— No ystäväni, joutukaa nyt.
Mutta Renzokin kuunteli, katseli ja punnitsi. Nyt hän oli melkein pukeutunut, puuttui vielä takki, jota hän piti toisessa kädessä, tunnustellen toisella taskuja.
— Kas vaan, hän sanoi katsoen notaarioon hyvin merkitsevästi. Täällä taskussa oli rahoja ja kirje hyvä herraseni!
— Kaikki annetaan teille takaisin täsmällisesti, kunhan vaan nämä muutamat tarpeelliset muodollisuudet on täytetty. No, lähtekäämme nyt matkaan.
— En ikinä, virkkoi Renzo pudistaen päätään. Tähän en suostu. Minä tahdon takaisin omaisuuteni hyvä herra. Vastaan teoistani, mutta tahdon omaisuuteni takaisin.
— Tahdon näyttää teille, että luotan teihin; tässä ne nyt ovat, ja joutukaa nyt.
Näin sanottuaan notaario veti povestaan takavarikkoon otetut esineet ja ojensi ne huoaten Renzolle. Tämä pani ne takaisin niille kuuluvaan paikkaan ja mutisi:
— Pois se! Seurustelette niin paljon rosvojen kanssa, että olette hieman oppineet heidän ammattiansa.
Kätyrit eivät enää voineet hillitä itseään. Mutta notaario hillitsi heidät katseellaan ja ajatteli:
— Jos vaan astut yli oikeuspalatsin kynnyksen, niin saatpa maksaa minulle korkoineen päivineen, sen minä takaan!
Sillävälin kun Renzo puki ylleen takkiaan ja tarttui lakkiinsa, notaario viittasi toiselle kätyreistä, jonka oli määrä kulkea edellä portaita. Hänen jälkeensä hän lähetti vangin, sitten toisen kätyrin, ja lopuksi hän itse läksi liikkeelle. Kun he olivat saapuneet alas ravintolahuoneeseen, sanoi Renzo:
— Minne tuo siunattu isäntä on kömpinyt?
Notaario antaa toisen merkin molemmille kätyreille, jotka tarttuvat toinen Renzon oikeaan, toinen vasempaan käteen ja kiireisesti kiinnittävät niihin eräänlaisia laitoksia, joita ivallisen kaunistelevasti sanottiin kalvostimiksi. Nämä olivat seuraavanlaiset: (meitä pahoittaa, että näin alennumme koskettelemaan yksityiskohtia, jotka eivät ole historiallisen vakavuuden arvoisia, mutta selvyys sitä vaatii) ohuen nuoran päässä, joka oli hieman pitempi tavallisen ranteen ympärystää, oli kaksi puukapulaa. Nuora ympäröi vangin ranteen; puunappulat pujoitti kätyri keski- ja nimettömän sormen väliin ja puristi ne nyrkkiinsä; kun hän niitä pyöritti, saattoi hän vetää nuoran kuinka kireälle tahansa. Näin hänellä ei ainoastaan ollut saalis varmana, vaan lisäksi oli keino kiduttaa niskoittelevia. Ja tätä tarkoitusta varten oli nuoraan köytetty solmuja. Renzo ponnisteli vastaan ja huusi:
— Mitä petosta on tämä, Rehelliselle miehelle…! Mutta notaario, jolla kutakin ikävää seikkaa varten oli varastossa makeita sanoja, virkkoi:
— Olkaa vaan kärsivällinen. He täyttävät velvollisuutensa. Minkä sille mahtaa. Nämä ovat pelkkiä muodollisuuksia. Emmehän me saa kohdella ihmisiä sydämemme vaatimuksen mukaisesti. Ellemme täyttäisi mitä meille on määrätty, joutuisimme vielä pahempaan pulaan kuin te. Olkaa siis kärsivällinen!
Hänen näin puhuessaan molemmat kätyrit vetivät kalvostimia kireämmälle. Renzo rauhoittui kuin raisu hevonen, joka tuntee suitsien kiristävän suutaan, ja huusi:
— Kärsivällisyyttä!
— Kas noin, kelpo nuori mies, sanoi notaario. Tämä on oikea tapa helposti päästä pälkähästä. Nähkääs, tämä on kovin ikävää, sen myönnän minäkin. Mutta jos käyttäydytte hyvin, pääsette yks kaks vapaaksi. Ja koska huomaan, että olette hyvällä päällä, tekee minun mieleni teitä auttaa, ja tahdonpa antaa teille vielä toisenkin neuvon, joka on teille hyödyllinen. Uskokaa minua, että olen kokenut näissä asioissa: kulkekaa vallan suoraan eteenpäin, katselematta ympärillenne, kiinnittämättä huomiota itseenne; siten ei kukaan katso teitä, eikä kukaan huomaa, mistä on kysymys; ja näin teidän kunnianne pysyy loukkaamattomana. Tunnin kuluttua olette vapaa. Nyt on niin paljon tekemistä, niin että viranomaisiltakin on kiire päästää teidät menemään. Lisäksi minä puhun puolestanne… Ja näin pääsette palaamaan omiin toimiinne, eikä kukaan saa tietää, että olette ollut oikeuden käsissä. Ja te, hän sitten jatkoi kääntyen ankaran näköisenä kätyreihin, varokaa, ettette häntä loukkaa, sillä hän on minun suojelukseni alaisena. Tehkää velvollisuutenne, mutta muistakaa, että hän on rehellinen ja sävyisä nuori mies, joka pian päästetään vapaaksi ja jolle kunniansa on kallis. Kulkekaa niin, ettei kukaan huomaa mitään erityistä: vallan kuin olisitte kolme toveria, jotka kävelevät levollisesti yhdessä. Sitten hän käskevästi ja rypistäen kulmakarvojaan lisäsi:
— Ymmärrättekö!
Käännyttyään jälleen Renzon puoleen otsa tasaisena ja kasvot äkkiä taas hymyilevinä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Me kaksi olemme ystäviä, hän mutisi taas hänen korvaansa:
— Olkaa järkevä! Seuratkaa minun neuvoani. Älkää katselko ympärillenne. Luottakaa henkilöön, joka tahtoo parastanne. Matkaan.
Ja kulkue lähti liikkeelle.
Mutta kaikista näistä kauneista sanoista Renzo ei uskonut ainoatakaan: ei, että notaario hänelle toivoi enempää hyvää kuin kätyreillekään tai että hän niin suuresti olisi harrastanut hänen kunniansa säilyttämistä, tai että hän aikoisi häntä auttaa: kaikesta tästä ei yhtään mitään. Hän älysi varsin hyvin, että tuo kunnianarvoinen herrasmies pelkäsi, että matkan varrella voisi hänelle tarjoutua joku hyvä tilaisuus päästä heidän käsistään ja että hän oli tuonut esiin kaikki nämä oivalliset näkökohdat karkoittaakseen Renzosta kaiken halun tarkata sellaista tilaisuutta ja käyttää sitä hyväkseen. Näin ollen kaikilla näillä kehoituksilla oli yksistään se vaikutus, että vahvistivat Renzossa selvemmäksi ja varmemmaksi tuuman, jota hän jo himmeästi oli mielessään suunnitellut, nimittäin että oli tekevä vallan päinvastoin.
Älköön kukaan silti luulko, että notaario olisi ollut kokematon ja vasta-alkaja viekastelussa; se olisi suuri erehdys. Päinvastoin hän oli viekkauden koulun läpikäynyt, sanoo historioitsijamme, joka näyttää olleen hänen tuttaviaan; mutta notaario oli tuona hetkenä suuren mielenliikutuksen alaisena. Sillä jos hän levollisessa mielentilassa olisi nähnyt henkilön, joka, houkutellakseen toista johonkin itsessään epäilyttävään tekoon, olisi ystävällisen neuvon muodossa hänelle sen kuiskannut korvaan, sitä hänelle lämpimästi suositellen ja niin perin huonosti teeskennellen antavansa hänelle epäitsekkään neuvon, niin olisi hän koko lailla sellaista henkilöä ilkkunut. Mutta se on yleinen piirre ihmisissä heidän ollessa mielenliikutuksen ja levottomuuden valloissa ja huomatessa mitä joku toinen voisi tehdä auttaakseen heitä pulasta, että he sitä häneltä pyytävät hartaasti ja toistuvasti ja kaikenlaisten verukkeiden muodossa; ja viekkaat konnat, ollessaan levottomia ja hädissään, ovat samoin kuin kaikki muut, tämän yleisen lain alaisia. Sentähden he tällaisissa tilaisuuksissa useimmiten esiintyvät niin nolosti. Tuon hienon viekkauden ja hyvin keksityn ilkeyden avulla he tavallisesti saavuttavat voittonsa; nämä keinot ovat muuttuneet ikäänkuin heidän toiseksi luonnokseen ja käytettyinä oikeaan aikaan ja käytäntöön pantuina tarpeellisen kylmäverisesti ja mielenmalttia noudattamalla ne osuvat päämääräänsä niin loistavasti ja ilman että kukaan sitä huomaa, ja vaikka ne onnistumisen jälkeen tulevatkin ilmi, herättävät ne yleistä mieltymystä. Mutta samat henkilöt, kun itse ovat pulassa, käyttävät mainittuja keinoja kiireessään nurinkurisesti, taitamattomasti ja kömpelösti. Tällöin syrjästä katsoja, kun näkee heidän näin ponnistelevan ja vaivautuvan, heille säälien nauraa. Vainottu taas, jota tuollaiset henkilöt koettavat vetää nenästä, huomaa varsin hyvin heidän vehkeensä, vaikka ei olisikaan yhtä viekas kuin he, ja saa heidän juonistaan omalle menettelylleen ohjeen, jonka kääntää heitä vastaan. Sentähden ammatti-konnille itselleen on mitä edullisinta säilyttää kylmäverisyytensä tai vielä edullisempaa se, etteivät koskaan joudu pulmalliseen tilaan.
Niin pian kuin he olivat saapuneet kadulle Renzo alkoi luoda katseensa joka taholle, koetti tulla huomion esineeksi, ojensi päätään ja kuunteli tarkasti. Kuitenkaan ei kaduilla ollut tavatonta tungosta; ja vaikka sangen monen ohikulkijan kasvoissa helposti saattoi havaita jonkunmoisen kapinallisen ilmeen, kukin kuitenkin kulki suoraan tietänsä edelleen; varsinaista kapinaa ei ollut.
— Varovaisuutta! kuiskasi notaario hänen selkänsä takana. Muistakaa kunniaanne, ystäväni!
Mutta kun Renzo tarkkaavasti kuunteli kolmea miestä, jotka kulkivat ohi kasvot punoittaen, ja kun hän kuuli heidän puhuvan leipomosta, piiloitetuista jauhoista ja oikeudesta, alkoi hänkin iskeä heille silmää ja rykäisi vallan toisin kuin vilustunut. Nuo miehet katsoivat kulkuetta tarkkaavammin ja pysähtyivät. Toiset tulijat pysähtyivät niinikään. Toiset, jotka jo olivat kulkeneet ohi, kääntyivät melun kuullessaan, palasivat ja liittyivät jonon päähän.
— Olkaa varuillanne, ystäväni. Tilanne käy yhä arveluttavammaksi, kuten näette. Älkää pahentako asiaanne. Kunnianne, maineenne — näin notaario lasketteli edelleen.
Mutta Renzo teki vielä kummempia.
Kätyrit vaihtoivat neuvoittelevia katseita, ja luullen tekevänsä viisaasti — me kaikki saatamme erehtyä — he kiristivät rannekahleita.
— Voi, voi, voi! huutaa kidutettu.
Tämän huudon kuullessaan väki tunkeutuu ympärille. Sitä saapuu joka taholta katua, kulkue joutuu piirityksiin.
— Se on pahantekijä, kuiskasi notaario lähimmille. — Se on varas, joka on saatu kiinni verekseltään. Tehkää tilaa, päästäkää oikeuden palvelijat kulkemaan.
Mutta kun Renzo huomasi hetken otolliseksi ja kätyreiden käyvän valkeiksi tai ainakin kalpeiksi, hän ajatteli:
— Jos en nyt auta itseäni, niin tuho minut perii.
Ja äkkiä hän kohotti äänensä:
— Ystäväni, he vievät minua vankilaan sentähden, että eilen huusin: Leipää ja oikeutta! En ole tehnyt mitään pahaa; olen rehellinen mies; auttakaa minua, ystäväni, älkääkä minua hylätkö!
Vastaukseksi kohosi suosiollista murinaa ja sitten selvempiä suojelusta puoltavia ääniä. Kätyrit käskevät ensin, neuvovat sitten ja pyytävät lopuksi lähimpiä vetäytymään syrjään ja tekemään tilaa. Mutta väkijoukko tunkeutuu vaan lähemmäksi ja sulloo heitä kokoon. Kun kätyrit huomaavat vaaran, he hellittävät rannekahleet eivätkä enää yritä muuta kuin sekaantua joukkoon, voidakseen muiden huomaamatta luikkia tiehensä. Notaario halusi hartaasti tehdä samoin; mutta hänen musta virkavaippansa asetti tässä kohdin vaikeuksia. Kalpeana ja säikähtyneenä miesparka yritti tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin ja pujottautui sinne tänne päästäkseen pujahtamaan pois tungoksesta. Mutta hän ei voinut nostaa katseitaan, näkemättä kahdenkymmenen silmän tuijottavan häneen. Hän yritti monta keinoa näyttääkseen muka muukalaiselta, joka ohikulkiessaan sattumalta olisi joutunut tungokseen kuin oljenkorsi jäähän. Ja jouduttuaan nenätysten erään miehen kanssa, joka tuijotti häneen kiukkuisemmin kuin muut, hän veti suunsa hymyyn ja kysyi teeskennellen hölmöä:
— Mikä jupakka tämä on?
— Kirottu korppi! vastasi mies.
Huutoihin yhtyivät tuuppaukset, ja lyhyessä ajassa notaarion, osaksi omin jaloin, osaksi toisten kyynäspäiden avulla, onnistui saavuttaa, mitä hartaimmin tänä hetkenä toivoi, nimittäin päästä erille tästä ahdingosta.
— Paetkaa, paetkaa, hyvä mies. Tuossa on luostari, tässä on kirkko, tänne, tuonne, huudetaan joka taholta.
Pakenemaan häntä todella ei tarvinnut kehoittaa. Ensi hetkestä alkaen, jolloin salaman tavoin hänen mielessään oli välkähtänyt toivo päästä näistä kynsistä, hän oli alkanut tehdä laskelmiaan ja oli päättänyt paon onnistuessa astua pysähtymättä kunnes saapui ulkopuolelle ei ainoastaan kaupungin, vaan myös koko herttuakunnan rajoja.
— Sillä, näin hän oli ajatellut, nimeni on nyt heidän kirjoissaan, miten lienevätkin saaneet sen selville, ja kun tuntevat ristimä- ja sukunimeni, voivat he tulla minua vangitsemaan, milloin vaan hyväksi näkevät. Mihinkään tyyssijaan hän ei tahtonut pysähtyä, ennenkuin oli päässyt kauas turviin oikeudenpalvelijoilta.
— Jos voin olla metsälintu — näin hän lisäksi oli ajatellut, — en tahdo olla häkkilintu.
Hän oli siis päättänyt tyyssijakseen valita sen Bergamon paikkakunnan, missä asui tuo hänen serkkunsa Bortolo, joka, kuten lukija ehkä muistanee, monta kertaa oli kehoittanut häntäkin asettumaan sinne asumaan.
Mutta miten löytää tie, siinä pulma.
Jouduttuaan näin äkkiä tuntemattoman kaupungin outoon osaan, Renzo ei edes tietänyt, mistä portista oli astuttava ulos Bergamoon mennessä; ja vaikka hän olisi tietänytkin tämän portin nimen, ei hän olisi tuntenut sille johtavaa tietä. Kotvan hän mietti, kysyisikö tietä vapauttajiltaan. Mutta niinä muutamana hetkenä kun oli ehtinyt tuumia omia asioitaan, oli hänen mieleensä johtunut omituisia ajatuksia tuosta niin kohteliaasta miekankiilloittajasta, muka neljän lapsen isästä, eikä hän sentähden tahtonut noin umpimähkään ilmaista tuumiaan näin suurelle väkijoukolle, missä olisi voinut piillä toinen yksilö samaa maata. Ja äkkiä hän päätti joutuisasti poistua siitä; tietä hän saattoi myöhemmin tiedustella tultuaan paikkaan, missä ei kukaan häntä tuntisi eikä tietäisi, minkätähden hän sitä kysyi. Hän sanoi vapauttajilleen:
— Kiitos, kiitos, ystäväni; Jumala teitä siunatkoon!
Ja poistuttuaan väkijoukosta, joka heti oli tehnyt hänelle tilaa, hän riensi minkä sääret kantoivat tiehensä. Hän juoksi ensin ahdasta katusolaa, sitten pikkukatua pitkin, ja syöksyi jonkun aikaa näin eteenpäin tietämättä minne oikeastaan meni. Kun hän arveli tarpeeksi poistuneensa, hän hiljensi askeleensa, jotta ei olisi herättänyt epäluuloa ja alkoi katsella ympärilleen löytääkseen luottamusta herättävät kasvot, henkilön, jolta voisi kysyä kysyttäväänsä.
Mutta siinäkin esiintyi vaikeuksia. Tuo kysymys oli itsestään epäilystä herättävä; mutta kiire oli käsissä: oikeudenpalvelijat olivat päästyään äskeisestä pienestä pulasta epäilemättä lähteneet pakenijaa takaa ajamaan; tämän paon huhu oli voinut jo levitä tännekin asti. Ja ollen tämän hädän alaisena Renzon täytyi tutkia ainakin kymmeniä eri kasvoja ennenkuin löysi sellaisen näön, joka hänestä tuntui sopivalta. Tuo lihava mies, joka seisoi myymälänsä edustalla, sääret hajalla, kädet selän takana, vatsa pystyssä, rasvaleuka ilmassa, ja joka huvikseen kulki milloin varpaillaan kohottaen, milloin kantapäilleen pudottaen aallehtivan ruumismöhkäleensä painon, tämä mies näytti uteliaalta lörpöttelijältä, joka kaiketi ei olisi malttanut vastata, vaan sen sijaan olisi itse ruvennut kyselemään. Tuo toinen, joka kulki hitaasti, silmät tuijottaen ja suu ammottaen, ei suinkaan näyttänyt nopeasti ja hyvin osaavan neuvoa toiselle tietä, hän kun tuskin näytti tuntevan omaa tietään. Tuon nuoren pojan kasvoista kuvastui kyllä melkoista pirteyttä, mutta vielä suuremmassa määrin veitikkamaisuutta; ja todennäköisesti hän vallattomuudessaan olisi neuvonut maalaisparkaa vallan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä kyseli. Näin todella pulassa olevalle henkilölle joka esiinsattuva seikka tuottaa uutta pulaa.
Viimein hän huomasi henkilön, joka lähestyi joutuisasti, ja ajatteli että tämä, jolla luultavasti oli joku kiireellinen tehtävä, oli vastaava nopeasti ja lyhyesti, päästäkseen pian edelleen. Ja kun hän lisäksi kuuli tämän miehen puhuvan itsekseen, hän arveli, että se oli suora ihminen. Hän lähestyi häntä ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, hyvä herra, mitä tietä mennään Bergamoon?
— Bergamoon? Itäisestä portista.
— Suuri kiitos, hyvä herra; ja mistä mennään Itäiselle portille?
— Poiketkaa tuolle vasemmalla olevalle tielle; siitä tulette
Tuomiokirkon torille, sitten…
— Riittää, hyvä herra. Loppumatkan tunnen. Jumala teitä palkitkoon.
Ja viipymättä hän läksi kulkemaan osoitettuun suuntaan.
Tienneuvoja katsoi hetken hänen jälkeensä. Ja verraten mielessään toisiinsa nuoren miehen kysymystä ja kulkutapaa, hän virkahti itsekseen:
— Joko hän on tehnyt pahan kepposen, tai tahtoo joku toinen sellaisen hänelle tehdä.
Renzo saapuu Tuomiokirkon torille; hän kulkee sen poikki, ja sivuuttaa sammuneen tuhka- ja kekäle-kasan tuntien sen ilotulen jäännökset, jota edellisenä päivänä oli ollut katselemassa. Hän kulkee pitkin tuomiokirkon portaita, näkee "Kainalosauva-leipomon" puoleksi hajoitettuna ja soturien vartioimana. Hän rientää edelleen seuraten katua, jota myöten jo oli kulkenut väkijoukon mukana ja saapuu kapusiinilais-luostarin edustalle, missä luo katseen pienelle torille ja tuohon kirkon oveen ja virkkaa itsekseen huoaten:
— Antoipa tuo munkki minulle eilen hyvän neuvon, kun kehoitti minua odottamaan kirkossa ja siellä rukoilemaan.
Hän pysähtyi tähän hetkeksi, tarkasti tähystellen Itäiseen porttiin päin, mistä hänen oli määrä astua ulos, ja huomasi sen kohdalla paljon väkeä, joka näytti sulkevan pääsyn. Hänen mielikuvituksensa oli vähän kiihoittunut — tämä ei ole oudoksuttavaa, päinvastoin varsin luonnollista, — ja senvuoksi hän hieman pelkäsi yrittää tuosta portista kulkea. Olihan hänellä siinä vallan lähellä turvapaikka, minne hallussaan oleva kirje tuottaisi hyvän suosituksen: ja suuresti häntä haluttikin poiketa sinne. Mutta äkkiä hänen mielensä rohkastui, ja hän ajatteli:
— Tahdon olla vapaa metsälintu, niin kauan kuin suinkin voin. Kuka minua täällä tuntee? Eiväthän oikeudenpalvelijat ole voineet jakautua eri kappaleiksi, väijyäkseen minua joka portilla.
Hän katsoi taakseen nähdäkseen, tuliko heitä kenties sieltäpäin. Mutta hän ei nähnyt oikeudenpalvelijoita eikä ketään, joka olisi häntä pitänyt silmällä. Hän lähtee taas kulkemaan ja hiljentää jalkaparkojensa vauhdin, jotka aina vaan tahtovat juosta, sillä nyt vaativat asianhaarat tavallista kävelemistä. Ja kävellen vallan hitaasti, ja hiljakseen viheltäen hän saapui portille.
Aivan kiinni portin pielissä oli tullivartijoita ja näiden apuna joukko espanjalaisia sotureita; mutta näiden koko huomio oli kääntyneenä ulospäin portista, he kun tahtoivat estää sisään pääsemästä irtolaisia, jotka kuultuaan kapinan puhjenneen aina rientävät saapuville kuten korpit taistelukentälle. Näin ollen Renzo, välinpitämättömän näköisenä, katse maassa ja puoleksi matkustajan, puoleksi jaloittelijan ryhtisenä, kulki ulos portista, ilman että kukaan hänelle sanoi sanaakaan. Mutta hänen sydämensä sykki rajusti. Nähdessään oikealla kädellä pienen polun, hän poikkesi sille välttääkseen valtatietä; ja hän kulki kappaleen matkaa ollenkaan katsomatta taakseen.
Hän kulkee, kulkee, kohtaa paimenmajoja ja kyliä, mutta kulkee ohi kysymättä niiden nimeä. Hän on varma siitä, että poistuu Milanosta ja toivoo astuvansa Bergamoa kohti. Tämä hänelle riittää vastaiseksi. Silloin tällöin hän katsoi taakseen ja väliin silmäili ja hieroi milloin toista, milloin toista rannettaan, joita vielä kirveli ja joiden ympäri kulki punainen juova: kahlenuoran merkit. Hänen mielessään temmelsi, kuten jokainen saattaa kuvitella — joukko sekavia tunteita: katumus, kaiho, levottomuus, raivo, hellyys. Hänellä oli koko työ koota muistissaan edellisenä iltana sanomansa ja tekemänsä seikat, saadakseen selville seikkailunsa salaperäisen puolen ja ennen kaikkea, miten oli voitu saada tietää hänen nimensä. Hänen epäluulonsa kohdistui luonnollisesti miekankiilloittajaan, jolle muisti olleensa hyvin avomielinen. Ja kun hän muisteli sitä tapaa, jota noudattaen tuo mies oli houkutellut esille hänen nimensä, ja lisäksi tuon miehen koko käytöstä ja kaikkia palveluksentarjouksia, joiden tarkoituksena aina oli saada jotain urkituksi, epäluulo muuttui melkein varmuudeksi.
Kuitenkin hän vielä lisäksi himmeästi muisti aseenkiilloittajan mentyä jatkaneensa lörpöttelyään. Mutta kenen kanssa? Sen hiisi tiesi. Ja mistä seikoista? Vaikka hän kuinka olisi tutkinut muistiaan, ei se voinut hänelle asiaa selvitellä; se ei voinut hänelle muuta sanoa, kuin että se sinä hetkenä oli ollut muualla matkaamassa. Miesparka kiusasi itseään näillä tutkivilla mietteillä. Hän oli miehen kaltainen, joka on allekirjoittanut monta avointa valtakirjaa ja uskonut ne jonkun haltuun, jota piti varmana ja rehellisenä; ja huomattuaan, että tuo mies onkin petkuttaja hän tahtoisi tietää asiainsa tilan. Mutta mitä tietää? Olihan tekemisissä täydellisen sekasotkun kanssa.
Toinen yhtä tuskallinen pohdinta aiheutui siitä, kun hän koetti muodostaa tulevaisuuden varalle tuumia, jotka eivät olisi olleet tuulen tupia, eivätkä liioin varsin surullisia.
Mutta kaikkein tukalimpana kohosi seuraavassa tuokiossa hänen eteensä tien löytäminen. Kuljettuaan melkoisen matkan miltei umpimähkään, hän huomasi välttämättömäksi kysyä kulkusuuntaansa. Hänestä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä lausua tuota sanaa: Bergamo, ikäänkuin siinä itsessään olisi ollut jotain epäluuloa herättävää tai loukkaavaa. Mutta mahdotonta oli olla sitä mainitsematta. Samoin kuin oli tehnyt Milanossa, hän nytkin päätti kysyä tietä ensimäiseltä vastaantulijalta, jonka kasvot hänestä tuntuisivat luottamusta herättäviltä, ja niin hän tekikin.
— Olette vallan väärällä tiellä, vastasi hänelle tämä. Ja mietittyään asiaa hetken, hän osaksi sanoin, osaksi elein osoitti Renzolle polun, joka johti valtatielle. Renzo kiitti häntä, oli kokonaan noudattavinaan annettua ohjetta ja kulki todella neuvottuun suuntaan aikoen lähestyä tuota suuriarvoista valtatietä, pysytellä sitä näkyvissään ja kulkea mikäli mahdollista yhdensuuntaisesti sen kanssa, kuitenkaan sille astumatta. Tätä tuumaa oli helpompi suunnitella kuin toteuttaa. Seuraus tästä oli, että pakolaisemme kulki milloin vasemmalle, milloin oikealle, ristiin rastiin, seuraten tiellä saamiaan osviittoja, joita oman älynsä mukaan hieman korjasi ja muutteli tarkoitustensa mukaisiksi, tai myöskin seuraten sitä polkua, jota oli ruvennut astumaan, ja näin hän ehkä jo oli kulkenut kaksitoista Italian peninkulmaa poistumatta Milanosta kauemmaksi kuin kuuden peninkulman päähän. Mitä taas Bergamoon tuli, niin saattoipa hän olla tyytyväinen, jos ei ollut etäytynyt siitä lähtöpaikkaansa kauemmaksi. Hänelle selveni, ettei voinut tällä tavoin jatkaa; ja hän mietti jotain toista keinoa.
Hänen mieleensä johtui taitavasti tiedustella jonkun rajanläheisen seudun nimeä, minne voisi kulkea syrjäteitä pitkin. Ja kyselemällä tätä seutua hän voisi saada varmat tiedot, alinomaan matkansa varrella kyselemättä Bergamoa, mikä hänestä niin suuresti tuntui viittaavan pakoon, karkoitukseen, rikokseen.
Miettiessään miten koota kaikki nämä tiedot epäluuloa herättämättä, hän huomaa ulkopuolella pikkukylää olevan majan oven yläpuolella riippuvan vihreän oksan. Jo jonkun aikaa hän oli tuntenut tarvetta virkistää voimiaan. Hän ajatteli, että tässä oli paikka, missä saattoi samalla saada tietoja ja virkistystä; ja hän astui sisälle. Siellä oli ainoastaan vanha vaimo, kuontalo kupeella ja kehrävarsi kädessä. Hän pyytää hieman syötävää; muori tuo hänelle palasen stracchino-juustoa ja hyvää viiniä. Renzo tyytyi juustoon, mutta hylkäsi viinin, (tätä hän oli ruvennut inhoamaan, sen hänelle edellisenä iltana tekemän pahan kepposen vuoksi), ja istuutui, kehoittaen vaimoa jouduttamaan pöydän kattamista. Tämä olikin kädenkäänteessä kattanut pöydän; ja heti hän alkoi vaivata matkamiestä kysymyksillään sekä tämän ammattiin että Milanon suuriin tapahtumiin nähden, joista huhu oli saapunut tänne asti. Renzo osasi hyvin taitavasti vältellä kysymyksiä ja samalla hyötyä itse tästä vaikeudesta, käyttäen hyväkseen muorin uteliaisuutta, tämä kun kysyi minne hänen oli matka.
— Minun on käytävä useammassa paikassa, hän vastasi. Ja jos minulle jää hieman aikaa, tahtoisin käväistä myöskin Bergamon tiellä, lähellä rajaa, mutta kuitenkin Milanon alueella olevassa kylässä tai kauppalassa… Mikä onkaan sen nimi?… Joku sellainenhan siellä on, ajatteli hän itsekseen.
— Tarkoitatte Gorgonzolaa, virkkoi vanhus.
— Juuri niin, Gorgonzola! toisti Renzo, ikäänkuin paremmin painaakseen tämän nimen mieleensä. Onko se hyvinkin kaukana täältä? hän sitten lisäsi.
— En tarkalleen tiedä. Ehkä kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa.
Jos joku pojistani olisi kotona, niin voisi sen teille sanoa.
— Ja luuletteko, että sinne saattaisi mennä näitä sieviä polkuja pitkin, kulkematta valtatietä, missä on tukahuttavan paksulta tomua? Eihän pitkään aikaan ole satanut!
— Luulenpa kyllä. Joka tapauksessa voitte sitä kysyä ensi kylässä, minne saavutte kulkemalla oikealle.
Ja hän mainitsi sen kylän nimen.
— Hyvä, hyvä, virkkoi Renzo.
Hän nousi, otti käteensä leipäpalan, joka oli jäänyt yli tästä niukasta ateriasta ja joka oli vallan toisenlainen kuin se, minkä edellisenä päivänä oli löytänyt San Dionigin ristipatsaan juurelta, maksoi laskun, astui ulos ja poikkesi kulkemaan oikealle. Ja jotta ei matka turhaan venyisi liian pitkäksi, hän Gorgonzolaa mainiten riensi kylästä kylään ja saapui sinne suunnilleen tuntia ennen auringon laskua.
Jo matkalla hän oli päättänyt viivähtää siellä, nauttiakseen hieman vankemman aterian. Hänen ruumiinsa olisi myös tarvinnut hieman vuodelepoa. Mutta pikemmin Renzo olisi antanut sen romahtaa väsymyksestä tielle, kuin että olisi sille myöntänyt tätä tyydytystä. Hänen tuumansa oli jossakin majatalossa kysellä Adda joen etäisyyttä, taitavasti tiedustella jotain sinne johtavaa syrjätietä ja heti aterian jälkeen lähteä kulkemaan siihen suuntaan.
Syntyneenä ja kasvaneena niin sanoaksemme Addan toisen lähdekohdan ääressä, hän oli monasti kuullut sanottavan, että määräkohdassa ja jonkun matkaa juoksuaan pitkin tämä joki muodosti rajan Milanon ja Venetsian valtioiden välillä. Mutta tästä kohdasta ja virran juoksusta hänellä ei ollut varmaa tietoa. Mutta sinä hetkenä oli kaikkein tärkeintä päästä Addajoen toiselle rannalle, mistä kohdasta tahansa. Ellei tämä onnistuisi hänelle sinä päivänä, hän oli päättänyt astua niin kauas kuin yö ja hänen voimansa sallivat ja sitten odottaa seuraavan aamun valkenemista sillä autiolla kedolla, mihin Jumala sallisi hänen joutua, kunhan se ei vaan ollut mikään majatalo.
Kuljettuaan muutaman askeleen Gorgonzolassa hän näki ravintolan kyltin ja astui sisälle. Vastaantulevalta isännältä hän tilasi aterian ja puolen pulloa viiniä; muutaman peninkulman lisämatka ja aika olivat haihduttaneet tuon niin syvän ja liiallisen inhon, minkä viini hänessä oli herättänyt.
— Pyydän teitä kiirehtimään, hän lisäsi, sillä minun on heti taas lähteminen matkaan.
Ja tämän hän mainitsi, ei ainoastaan senvuoksi, että se oli tosi, vaan myös peläten, että isäntä voisi luulla hänen aikovan jäädä sinne yöksi ja ruveta kiusaamaan häntä kyselemällä hänen suku- ja ristimänimeään, asuinseutuaan ja asioitaan. Hiiteen sellaiset!
Isäntä vastasi Renzolle, että hän saisi tilaamansa heti paikalla, ja tämä istuutui vaatimattomien paikalle pöydän päähän, vallan lähelle ovea.
Ravintolahuoneessa oli muutamia seudun joutilaita miehiä, jotka olivat väitelleet, pakinoineet edellisen päivän suurista Milanon uutisista ja nyt olivat pakahtua uteliaisuudesta saada tietää, miten siellä tuona päivänä oli käynyt, varsinkin, kun nuo ensi uutiset enemmän olivat omiaan kiihoittamaan, kuin tyydyttämään uteliaisuutta: kapina, jota ei oltu tukahutettu, joka liioin ei ollut päässyt voitolle, ja jonka yö pikemmin oli keskeyttänyt kuin päättänyt; siis katkaistu toiminta, näytöksen loppu, eikä näytelmän päätös. Yksi noista poistui joukosta, lähestyi äsken tullutta ja kysyi häneltä, tuliko hän Milanosta.
— Minäkö? sanoi Renzo yllätyksissään, saadakseen aikaa miettiä vastausta.
— Niin juuri te, jos saan luvan kysyä.
Pudistaen päätään, väännellen suutaan ja päästäen tolkuttomia ääniä
Renzo virkkoi:
— Milano, mikäli olen kuullut kerrottavan, ei taida olla paikka, minne tällä hetkellä olisi hyvä lähteä, ellei suorastaan ole pakko.
— Jatkuuko siis mellakkaa vielä tänään? kysyi utelias mies yhä tungettelevammin.
— Pitäisi olla siellä, jotta voisi sen sanoa.
— Ettekö siis tule Milanosta?
— Tulen Liscatesta, vastasi muitta mutkitta nuori mies, joka tällä välin oli tuuminut vastaustaan. Todella hän sieltä tuli, — hän ei siis valhetellut — sillä hän oli kulkenut sen kautta. Hän oli kuullut tämän paikannimen tiensä varrella eräältä matkamieheltä, joka oli maininnut tuota kylää ensimäiseksi, minkä kautta hänen tuli kulkea Gorgonzolaan.
— Vai niin! virkkoi tuo henkilö, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: olisipa parempi, jos tulisit Milanosta; mutta kärsivällisyyttä. Entä Liscatessa, eikö siellä tiedetty mitään Milanosta?
— On kyllä mahdollista, että joku siellä siitä jotain tiesi, vastasi vuoristolainen. Minä vaan en kuullut mitään.
Ja hän lausui nämä viime sanat äänenpainolla, joka tuntui merkitsevän: olen lopettanut. Utelias kyselijä palasi paikalleen, ja hetkisen senjälkeen isäntä tuli kattamaan pöytää.
— Pitkältäkö tästä on Adda joelle? Renzo kysyi häneltä puoliääneen, teeskennellen uneliasta välinpitämättömyyttä, kuten olemme jo aikaisemmin huomanneet hänen menetelleen.
— Adda joelleko? Ylitsekulkua varten? kysyi isäntä.
— Tuota noin, niin, Adda joelle.
— Tahdotteko kulkea Cassanon sillan tai Canonican lautan kautta?
— Se on yhdentekevää. Kysyn tätä vaan uteliaisuudesta.
— Ja minä taas mainitsen tämän, nämä kun ovat ylimenopaikkoja, mistä kulkevat rehelliset ihmiset, nimittäin ne, jotka hyvin voivat vastata teoistaan.
— Hyvä. Ja pitkäkö matka sinne on?
— Tästä lasketaan kumpaankin paikkaan suunnilleen kuusi Italian peninkulmaa.
— Kuusi peninkulmaa? En luullut niin paljoa olevan, sanoi Renzo. Mutta, hän sitten jatkoi liioittelevasti teeskennellen välinpitämättömyyttä: jos pitäisi kulkea oikotietä, niin on kai muita joen ylimenopaikkoja?
— Tottakai niitä on, vastasi isäntä tähystellen häntä ilkeän uteliain katsein. Tämä riitti karkoittamaan nuoren miehen huulilta ne muut kysymykset, jotka oli aikonut tehdä. Hän lykkäsi lautasen eteensä; ja katsellen pullonpuolikasta, jonka isäntä oli asettanut pöydälle, hän kysäsi:
— Onko viini väärentämätöntä?
— Kuin kultaa, vastasi isäntä. Kysykäähän vaan seudun ja ympäristön väestöltä, niin saatte kuulla. Muuten voitte itse päättää. Ja näin sanoen hän palasi ravintolavieraidensa luo.
— Piru vieköön kaikki ravintolanisännät! huudahti Renzo itsekseen.
Kuta enemmän niitä näen, sitä pahempia ne ovat!
Siitä huolimatta hän alkoi syödä hyvällä ruokahalulla, samalla tarkasti kuunnellen, joskin tarkkaavaisuuttaan salaten, tahtoen tunnustella maaperää ja saada selville mitä tämän seudun väestö ajatteli noista suurista tapahtumista, joihin hän niin tuntuvasti oli ottanut osaa, ja ennenkaikkea havaita, oliko näiden lavertelijain joukossa joku kunnon mies, joka niin herättäisi luottamusta, että poikaparka uskaltaisi häneltä kysyä tietä, ilman että tarvitsi pelätä joutuvansa ahtaalle ja täytyvänsä tehdä selkoa asioistaan.
— Mutta, virkahti muuan, tällä kertaa Milanolaiset näyttävät tarkoittaneen täyttä totta. No, viimeistään huomenna saamme siitä jotain kuulla.
— Kadun, etten tänä aamuna lähtenyt Milanoon, sanoi toinen.
— Jos lähdet sinne huomenna, minä tulen mukaan, virkkoi kolmas, ja tähän yhtyi vielä pari muuta.
— Tahtoisinpa tietää, huomautti ensimäinen, ajattelevatko nuo Milanon herrat hiukan köyhää maalaisväestöä, vai säätävätkö hyviä lakeja ainoastaan itseään varten. Sillä tiedättehän millaisia nämä herrat ovat? Ylpeitä ja itsekkäitä kaupunkilaisia, jotka anastavat kaikki itselleen. Ja muita muka ei ole olemassakaan.
— Onhan meilläkin suu, eikä yksinomaan syödäksemme, mutta myöskin sanoaksemme mielipiteemme, sanoi toinen, tosin hyvin vaatimattomasti, väitteensä kun oli jotenkin rohkea — ja kun asia kerran pääsee vauhtiin… Mutta hän katsoi parhaaksi olla lopettamatta lausettaan.
— Eipä ainoastaan Milanossa ole piilossa viljaa — näin alkoi toinen joukosta vihaisen ja salaperäisen näköisenä, kun kuului lähestyvän hevosen kavioiden kopse. Kaikki hyökkäävät ovelle. Ja tunnettuaan tulijan, kaikki rientävät häntä vastaanottamaan. Hän oli milanolainen kauppias, joka kauppa-asioillaan monta kertaa vuodessa kävi Bergamossa ja jolla oli tapana yöpyä tähän majataloon. Melkein aina hän tapasi siellä koolla samaa seuraa, joten tunsi jokaisen heistä.
Hänen ympärillään hääritään; toinen tarttuu suitsiin, toinen jalustimeen.
— Terve tuloa!
— Hauska tavata teidät.
— Miten onnistui matka?
— Erinomaisesti. Entä te, miten voitte?
— Hyvin, erinomaisen hyvin. Mitä uutta Milanosta?
— Kas vaan, uutisten urkkijoita! sanoi kauppias astuen alas hevosen selästä ja jättäen ratsunsa renkipojan huostaan.
— Muuten, hän jatkoi — astuen sisälle pienestä ovesta kaikkien muiden seuraamana, — tänä hetkenä te luultavasti tiedätte nuo uutiset paremmin kuin minä.
— Me emme totisesti tiedä yhtään mitään, sanoivat monet painaen kättä sydämelle.
— Onko se mahdollista? kysyi kauppias. No saattepa sitten kuulla kauniita juttuja … tai oikeammin rumia. Hoi, isäntä, onko tavallinen vuoteeni vapaa? No hyvä. Lasi viiniä ja tavallinen illalliseni. Joutukaa, sillä tahdon panna aikaisin maata ja lähteä huomenna hyvin varhain, saapuakseni Bergamoon päivällisaikaan. Ja te, hän jatkoi istuutuen pöydän ääreen vastapäiseen päähän kuin missä Renzo istui ääneti ja tarkkaavaisena, — ettekö te siis tiedä mitään noista eilisistä pirunvehkeistä?
— Oh, eilisistä olemme kyllä kuulleet puhuttavan.
— No niin, huomautti kauppias, tiedättehän siis uutisia. Ajattelin itsekseni, että tehän istutte siinä vaanimassa ohikulkijoita, joita sitten tarkoin tiedustelette…
— Mutta tänään, mitä on tapahtunut tänään?
— Niin tänään, ettekö tiedä mitään tämänpäivän tapahtumista?
— Emme yhtään mitään: tästä ei ole kulkenut ketään.
— Antakaa siis minun kastella huuliani, niin sitten kerron teille mitä tänään on tapahtunut. Saattepa kuulla!
Hän täytti lasin laitoja myöten, otti sen oikeaan käteensä, nosti vasemman käden peukalolla ja etusormella viiksiään, siveli kämmenellään partaansa, joi ja jatkoi:
— Vähänpä puuttui, hyvät ystäväni, ettei tänään olisi ollut yhtä kuuma päivä kuin eilen, jopa kuumempikin. Ja tuskin voin uskoa, että olen tässä teille sitä kertomassa; sillä olin jo hylännyt kaikki matkatuumani, jäädäkseni myymäläpahastani vartioimaan.
— No mitä piruja sitten tapahtui? kysyi muuan kuulijoista.
— Mitäkö tapahtui; niin juuri itse piru oli liikkeellä. Saattepa kuulla.
Ja leikeltyään ruoka-annoksensa, joka hänelle oli tarjottu, hän alkoi syödä ja jatkoi. Läsnäolijat seisoen oikealla ja vasemmalla pöydän ääressä, kuuntelivat suu auki. Renzo istui paikallaan, oli olevinaan kuuntelematta, mutta seurasi kuitenkin tarkkaavaisemmin kuin kukaan muu, sillävälin kuin pureskeli viimeisiä suupalojaan.
— Tänä aamuna siis nuo roistot, jotka eilen panivat toimeen tuon kauhean mellakan, kokoontuivat sovittuihin paikkoihin — luonnollisesti he olivat keskenään sopineet; kaikki oli edeltäpäin valmistettua — he kokoontuivat siis ja alkoivat uudelleen kierrellä katuja huutaen, saadakseen koolle väkeä. Tiedätte, että tällöin käy samoin kuin lattiata lakaistaessa, teidän luvallanne: kuta enemmän lakaisija etenee, sitä enemmän rikkaläjä kasvaa. Kun katsoivat joukkonsa tarpeeksi lukuisaksi, he kulkivat herra viljavoudin asunnolle; ikäänkuin eivät eiliset, tuolle kunnon herralle tehdyt ilkivaltaisuudet vielä olisi riittäneet! Nuo konnat! Ja mitä inhoittavia hävyttömyyksiä he hänelle syytivät. Kaikki valheita. Sillä herra viljavouti on hyvä mies ja täsmällinen. Minä hänet hyvin tunnen, sillä olen yhteydessä hänen talonsa kanssa, minä kun myyn kankaan hänen palvelijoidensa virkapukuihin. He kulkivat siis tuota taloa kohti. Olisipa teidän pitänyt nähdä nuo roistot, nuo saastaiset naamat! Ajatelkaa, että he kulkivat minun myymäläni ohi. Hyi niitä kasvoja! Via Crucis-kadun juutalaiset eivät ole mitään niihin verrattuina. Ja niitä inhoittavia puheita, jotka liikkuivat heidän huulillaan! Olisipa tehnyt mieli tukkia korvansa, ellei olisi ollut vaarallista kääntää puoleensa noiden ihmisten huomiota. Heidän oiva tarkoituksensa oli siis lähteä ryöstöretkelle; mutta … ja tässä hän nosti ja ojensi vasemman kätensä ja painoi peukalon päätä nenännipukalle.
— Mutta? … sanoivat kaikki kuuntelijat.
— Mutta, jatkoi kauppias, mutta he huomasivat kadun pölkyillä ja rattailla tukituksi, ja tämän katusulun takana vahvan rivin espanjalaisia sotureita, pyssyt valmiina tähtäämässä, posket perää vasten. Kun roskaväki näki valmistukset … niin mitähän te olisitte tehneet?
— Kaikki käpälämäkeen.
— Tietysti; niin he tekivätkin. Mutta nähkääs, totisesti itse paholainen heitä riivasi. Nyt he riensivät Cordusiolle, näkivät tuon leipomon, jonka jo eilen olivat tahtoneet ryöstää puti puhtaaksi. Ja mitä tehtiin tuossa leipämyymälässä? Jaeltiin ostajille leipää. Siellä oli aatelismiehiä, oikein aateliston parhaimpia, valvomassa, että kaikki kävi hyvin; ja nämä rosvot — heillä oli piru nahassaan, sanon minä, ja lisäksi kiihoittajia — syöksyvät hurjina sisälle. Ryöstä sinä, minä ryöstän myös! Kädenkäänteessä aateliset, leipurit, ostajat, leivät, tiski, taikinapuntut, jauhosäkit, rahapussit, sihdit, listin, jauhot, taikina, kaikki vaan mullin mallin.
— Entä espanjalaiset sotamiehet?
— Näillä oli vartioitavana viljavoudin talo. Eihän kukaan voi laulaa ja samalla kantaa ristiä. Ja sitäpaitsi kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Kaikki kootaan; kaikki, mikä vaan kelpasi, vietiin pois. Ja sitten pannaan taas toimeen tuo eilinen ilveily, nimittäin että joutavat esineet kannetaan torille ja sytytetään palamaan. Ja jo nämä heittiöt alkoivat laahata tavaroita ulos, kun eräs heistä, toisia suurempi lurjus, … niin arvatkaapa mikä soma ehdotus hänellä oli?
— No mikä sitten?
— Panna kaikki nämä esineet leipomossa kasaan ja yhtähaavaa sytyttää tämä ja itse talo. Tuumasta toimeen…
— Ja todellako pistivät sen palamaan?
— Malttakaa. Lähellä asuva kunnon mies sai taivaasta päähänpiston. Hän riensi ylös tuohon huoneustoon, haki ristiinnaulitun kuvaa, löysi sen, ripusti ikkunaan, otti vuoteen pieluspuolesta kaksi vihittyä kynttilää, sytytti ne ja asetti ne ikkunalaudalle molemmin puolin Kristuksen kuvaa.
Rahvas katsoo ylös. Milanossa on vielä, se täytyy tunnustaa, Jumalanpelkoa. He rupesivat siis miettimään ja hillitsivät itsensä. Nimittäin suurin osa heistä. Siinä oli kuitenkin piruja, jotka ryöstönvimmassaan olisivat sytyttäneet tuleen itse paratiisin. Mutta kun huomasivat, ettei väkijoukko ollut heidän puolellaan, täytyi heidän luopua aikeestaan ja pysyä alallaan.
Arvatkaa nyt, kuka saapui äkkiä paikalle? Kaikki tuomiokirkon papit kulkueessa, kantaen ristiä ja täydessä messupuvussa. Ja hänen kunnianarvoisuutensa, arkkipiispa Mazzetta alkoi toiselta puolen saarnata, ja toiselta puolen ylirippi-isä Settala, ja toisetkin hengenmiehet:
— Mutta hyvät ihmiset, mitä aiottekaan tehdä. Tällaisenko esimerkin annatte lapsillenne? Palatkaa toki kotianne. Saattehan leipää halvalla, entistä vielä halvemmalla. Menkäähän katsomaan, ilmoitus siitä on naulattu kadunkulmiin.
— Oliko se totta?
— Kuinka? oliko se totta! Luuletteko että tuomiokirkon arvoisat papit tulisivat täydessä messupuvussa loruja laskettelemaan?
— Ja mitä teki kansa?
— Se hajaantui vähitellen. Juostiin kadunkulmiin. Ken osasi lukea, näki siinä todella leipähinnat. Viidellä pennillä kuudentoista luodin leipä!
— Mikä onni!
— Niin onni todella; kunhan sitä vaan kestäisi. Tiedättekö, paljonko jauhoja on pantu hukkaan menemään eilisestä tähän aamuun? Niin paljon, että sillä olisi elättänyt koko herttuakunnan kahtena kuukautena.
— Entä onko meille maalaisille säädetty joku hyvä laki?
— Mikä on tehty Milanon hyväksi on täydelleen tapahtunut kaupungin kustannuksella. En tiedä mitä teille sanoisin. Teille muille tapahtuu, mitä Jumala suo. Ovathan nyt kuitenkin mellakat lopussa. En vielä ole kertonut teille kaikkea. Nyt tulee sokeri pohjassa.
— No mitä sitten vielä on?
— Nähkääs — en voi tarkalleen sanoa tapahtuiko se eilen vai tänä aamuna — poliisi sai käsiinsä useita kapinoitsijoita, ja heti saatiin tietää, että neljä johtajista vedetään hirteen. Tuskin tämä huhu oli alkanut levitä, kun jokainen palasi kotiansa lyhyintä tietä; ei nähkääs kukaan tahtonut tulla viidenneksi. Kun minä läksin Milanosta, se näytti munkki-luostarilta.
— Ja luuletteko, että heidät todella hirtetään?
— Epäilemättä; ja hyvin pian, vastasi kauppias.
— Ja mitä luulette kansan tekevän? kysyi edellinen.
— Kansa? Se menee katsomaan, sanoi kauppias. Olihan heillä niin suuri halu nähdä kristityn kuolevan taivasalla, että tahtoivat, nuo roistot, surmata viljavoudin. Sen sijaan he saavat neljä heittiötä, jotka hirtetään kaikkia menoja noudattamalla, kapusiinilaisten ja "Hyvän kuolon" veljesten saattamina, henkilöitä, jotka kaiken tämän ovat hyvin ansainneet. Tämä on kaikki kaitselmuksen ohjausta, nähkääs, näin piti tapahtuman. Heihin alkoi jo tarttua tuo pahe käydä sisälle myymälöihin ja ottaa tavaroita maksamatta. Jos olisi antanut heidän esteettömästi mellastaa, olisi leivän jälkeen tullut viinin vuoro, ja niin edespäin… Voitte kuvitella, olisivatko nuo ihmiset koskaan vapaaehtoisesti luopuneet niin mukavasta tavasta. Ja voin vakuuttaa teille että tämä rehelliselle miehelle, joka pitää kauppaa, oli sangen ikävä ajatus.
— Todellakin, sanoi eräs kuulijoista.
— Todellakin, toistivat toiset kuorona.
— Ja, jatkoi kauppias, pyyhkien partaansa pöytäliinalla, tämä yritys oli aikoja sitten suunniteltu. Oli olemassa kokonainen salaliitto, nähkääs.
— Oliko salaliitto?
— Olipa kyllä. Kaikki vaan tuon Navarralaisen juonia, tuon ranskalaisen kardinaalin, tiedättehän, jolla on puoleksi turkkilainen nimi, ja joka joka päivä hautoo mielessään uusia vehkeitä vahingoittaakseen Espanjan kruunua. Ennen kaikkea hän yrittää tehdä jonkun pahan kepposen Milanolle, sillä tuo veitikka tietää hyvin, että Milanossa piilee kuninkaan voima.
— Hiisi vieköön!
— Tahdotteko todistetta? Suurimmat mellakoitsijat olivat muukalaisia. Kaduilla samoili sennaamaisia henkilöitä, joita ei koskaan oltu nähty Milanossa. Unhoitinpa mainita teille tapauksen, joka minulle varmana kerrottiin. Oikeus oli eräästä ravintolasta saanut käsiinsä yhden heistä…
Renzo, jolta ei yksikään sana tästä puheesta ollut mennyt hukkaan, tunsi tätä kieltä kosketeltaessa kylmiä väreitä ja vavahti, ennenkuin ehti ajatellakaan mielenliikutuksensa hillitsemistä. Kuitenkaan ei kukaan sitä huomannut. Ja puhuja, joka ei hetkeksikään hellittänyt kertomuksensa lankaa, jatkoi:
— Se oli henkilö, josta ei vielä oikein tiedetä, mistäpäin oli kotoisin, kuka hänet oli lähettänyt tai mikä hän oli miehiään; mutta varmasti hän oli yksi johtajista. Jo eilen keskellä pahinta meteliä hän oli mellastanut kuin paholainen; tähän hän ei vielä tyytynyt, vaan alkoi saarnata ja ehdoittaa muitta mutkitta, että kaikki herrat tapettaisiin. Tuo konna! Kuinka tulisivat köyhät ihmiset toimeen, jos kaikki rikkaat tapettaisiin. Poliisi, joka oli häntä läheltä pitänyt silmällä, kaappasi hänet kynsiinsä. Hänen taskuistaan löydettiin suuri tukko kirjeitä, ja häntä alettiin viedä vankeuteen. Mutta hänen toverinsa, jotka piirittivät ravintolan, ryntäsivät lukuisina sisälle ja pelastivat tuon heittiön.
— Ja minne hän sitten joutui?
— Ei tiedetä. Joko hän on päässyt pakenemaan, tai on piiloittautunut jonnekin Milanossa. Nämä ovat henkilöitä, joilla ei ole kotia, ei kattoa pään päällä, mutta jotka kuitenkin voivat majoittua ja piiloittautua kaikkialla; ainakin niin kauan kuin piru voi ja tahtoo heitä auttaa. Sitten he joutuvat kiinni, kun sitä kaikkein vähimmin aavistavat; sillä kun omena on kypsä, se putoaa puusta. Vastaiseksi tiedetään varmasti ainoastaan, että nuo kirjeet ovat oikeuden huostassa, ja että niissä koko salajuoni on kerrottuna; ja sanotaan, että siihen on sekaantuneena paljon ihmisiä. Sen pahempi heille. Panivathan he puolet Milanoa mullin mallin, ja tahtoivat tehdä pahempaakin. Väitetään, että leipurit ovat konnia. Sen tiedän minäkin, mutta lain mukaisesti heidät on hirtettävä. Viljaa on piiloitettu. Kuka sitä ei tietäisi? Mutta hallituksen asia on hankkia hyviä urkkijoita, ja laittaa vilja päivän valoon ja ripustaa korkohinnan kiskurit tanssimaan ilmaan yhdessä leipurien kanssa. Ja jos ei hallitus tee mitään, on kaupungin velvollisuus vaatia; ja jos ei ensimäistä vaatimusta noudateta, tulee vaatia toistamiseen. Sillä vaatimalla lopulta saavuttaa mitä vaatii. Sillä varsin hylättävä on tuo rikollinen tapa mennä sisälle myymälöihin ryöstämään tavaroita täysin kourin.
Renzolle oli niukka illallisensa muuttunut myrkyksi. Sietämättömän pitkältä tuntui hänestä tämä aika, ennenkuin oli poissa ja kaukana tästä ravintolasta, tästä kylästä. Useamman kuin kymmenen kertaa hän oli itsekseen sanonut: Pois, pois täältä. — Mutta pelko, että voisi herättää epäluuloa, kiihtyi silloin suunnattomasti, kävi hänen painajaisekseen, ajatustensa hirmuvaltiaaksi ja ikäänkuin naulasi hänet kiinni penkkiinsä. Tässä pulassa ollen hän ajatteli, että tuo lavertelija kaiketi lopulta lakkaisi puhumasta hänestä. Ja hän päätti heti nousta kun kuulisi siirryttävän johonkin toiseen puheenaiheeseen.
— Ja sentähden minä, sanoi muuan seurasta, minä joka tiedän miten käy tuollaisissa mellakoissa, ja että rehellisillä ihmisillä ei ole hyvä olla, en ole antanut uteliaisuuteni itseäni voittaa, vaan olen jäänyt kotia.
— Entä minä, olenko liikkunut paikaltani?
— Minä, huomautti kolmas, jos sattumalta olisin ollut käymässä Milanossa, olisin joutuisasti jättänyt sikseen kuinka tärkeän asian tahansa ja olisin rientänyt kotia. Minulla on vaimo ja lapsia. Ja totta puhuen minä en pidä mellakoista.
Sinä hetkenä isäntä, joka niinikään oli seisonut kuuntelemassa, lähestyi toista pöydän päätä nähdäkseen mitä tuo outo matkamies teki.
Renzo käytti hyväkseen tilaisuutta, viittasi isäntää luokseen, kysyi mitä oli velkaa, maksoi tinkimättä, vaikka rahansa jo olivat sangen vähissä, ja sen enempää puhumatta hän meni suoraa päätä ovelle, astui yli kynnyksen, katsoi tarkasti ympärilleen, ettei palaisi samaan suuntaan, mistä oli tullut, ja läksi kaitselmuksen haltuun antautuen astumaan päinvastaiselle taholle.