VI.
Joka kerta kuin Gustaf Kröger tuli rouva Knudsenin konttooriin, — ja hän tuli sinne jotenkin usein, joko vaan juttelemaan taikka silloin kuin sattui olemaan vekseleitä allekirjoitettavana; mutta joka kerta sanoi hän:
"Kavahtakaa itseänne tuosta pojasta! — se on vaarallinen ihminen!"
Se oli niin Krögerin näköistä, ettei hän voinut sietää ihmistä, jolle oli tehnyt vääryyttä, ja hän myönsi kernaasti että olisi hän voinut ottaa sen venheesen jo silloin.
Se oli kuitenkin nyt niin pieni ja vähäpätöinen asia, että hän olisi pian sen unohtanut, jos ei tuo sama kirottu punatukkainen poika olisi ollut lentää suoraan hänen suuhunsa seuraavana päivänä.
Mutta siitä päivästä oli Gustaf Kröger varma siitä, että tuota poikaa ei hän voinut kärsiä, se oli epäilemättä salavihainen ja hyvin vaarallinen henkilö.
Oli se hauska tuo Cornelius Knudsenin vanha konttoori, jossa kaunis leski istui matalan pulpettinsa ääressä ikkunan luona, jota vastoin Kröger tavallisesti nousi korkealle tuolille, joka ennen oli ollut vanhan Knudsenin ja nyt oli herra Jessenin paikka.
Heidän välillään oli nyt kerran muodostunut sellainen suhde, että kaikki oli puolta leikkiä. Sentähden saattoi hän sanoa hänelle mitä hänen päähänsä pisti ja tehdä pilaa hänen hämilleen joutumisesta, kun puna — rouvan suureksi harmiksi — kohosi hänen kasvoilleen.
Muun muassa kuului näihin aamupäiväkeskusteluihin se, että hän usein viittaili näiden molempien naapuriliikkeiden yhteen sulattamisesta.
Niinpä voi hän sanoa totisimmalla naamallaan:
"Eikö se ole niin, rouva? — se on siis päätetty, että me hakkaamme reijän seinään puotien välille, sitten tehdään korkea, kaareva ovi uutimien ja pilarien kanssa, ja niin meille tulee puoti, jonka veroista ei ole pääkaupungissakaan? Tietysti — niin! — kyllä minä näen, mitä te aijotte sanoa: Silloin täytyy meidän muutenkin jättäytyä yhteen? — eikö niin?" —
Mutta sittenkun Törres oli tullut taloon, alkoi keskustelu aina hänestä.
"Merkillistä, ett'ette voi nähdä, millainen pirullinen veitikka hän on?"
"Ei, mutta nyt te erehdytte, Kröger! hän, joka on avosydämmisin mies maailmassa; hän sanoo kaikki, mikä hänen päähänsä pistää."
"Te pidätte hänestä?"
"Hän on tavattoman näppärä ja luotettava —"
"Hän? — luotettava!"
"Mutta sanokaa, tiedättekö mitään?"
"En niin mitään", vastasi Kröger avonaisesti! "mutta ei sitä tarvitakaan, minä voin päättää kaikki hänen hampaistaan."
"Niin mutta, ne juuri ovat mainiot", sanoi rouva Knudsen nauraen.
"Juuri niin! — hän voisi purra pieniä kiviä — tuo roisto! ja hänellä olisi leukapieliä syödä meidät kaikki suuhunsa."
Rouva nauroi ja pyysi häntä vaikenemaan, voisi kuulua puotiin.
"Ja oli miten oli", sanoi Kröger ja astui alas tuolilta; "siihen se päättyy että te menette naimisiin."
"No joko taas alamme puhua siitä", sanoi rouva Knudsen; "parasta on että annetaan mennä niinkuin on menty tähänkin saakka."
"Kauppa kyllä menee, sillä se on vanha; mutta te olette nuori, rouva!"
"Se vika paranee vuosi vuodelta."
"Ei se näy niinkään paranevan!" sanoi Kröger ja ruopi korvallistaan — "kun ei vaan tuo Jessen olisi sellainen —"
"Ei, ei — antakaa minun nyt olla rauhassa", pyysi rouva ja punastui korviaan myöten.
"Niin, mutta luvatkaa minulle ainakin se, että kysytte neuvoa ensiksi minulta."
"Ainahan minä kysyn teiltä neuvoa", sanoi hän hymyillen.
"Niin, luvatkaa minulle se", uudisti Kröger mennessään kotiinsa — hyvin miettiväisen näköisenä.
— Ei Törres Voldkaan puolestaan voinut sietää tuota paksua miestä, — ja se vastenmielisyys oli hänellä kuin verissä. Joka kerta kuin Gustaf Kröger kulki puodin kautta, kuohahti Törres: kun olisi voinut jotenkin kostaa?
Mutta hän tunsi hetipaikalla, että oli aivan toisellainen aukko, joka eroitti hänet tästä miehestä, kuin se — nyt jo pian täyttymäisillään oleva aukko, joka oli hänen itsensä ja neiti Thorsenin — jopa hänen ja herra Jesseninkin välillä.
Samoinkuin oli eroitus vanhain talonpoikaissukujen ja tavallisten mäkitupalaisten, samoin oli kaupunkilaisten välillä aukkoja, jotka hän vasta vähitellen huomasi ja jotka eivät perustuneet ainoastaan rikkauteen, mutta myöskin tuohon salaperäiseen, jota herra Jessen kutsui sivistykseksi. Ja Törresille selvisi sekin, että kun herra Jessen puhui sivistyksestä, niin oli se jotain, jota ei hänellä itsellään aivan ollut; se oli kai tuota kirjoista saatua oppia.
Koulussa ja papin edessä oli Törres ollut keskinkertaisia. Hän kyllä oppi pian, kun vaan tahtoi. Mutta suurin osa siitä, mitä hänelle opetettiin, huvitti häntä vaan puoleksi, sillä hän ei ollut koskaan varma, oliko se totta vai valetta. Ja jos se ei ollut totta, niin ei kukaan saisi petetyksi häntä uskomaan, että on käärmeitä, jotka puhuvat, tai lehmiä, jotka syövät toisiaan.
Yhden ainoan kertomuksen raamatun historiasta osasi hän; mutta sen osasikin hän alusta loppuun; ja se oli kertomus Jaakopista, joka teki niin paljon viekkautta eläessään ja pääsi patriarkaksi taivaasen.
Kristillinen kouluopetus oli suojellut Törres Snörtevoldin lapsuutta ja nuoruutta kaikista muista juttukirjoista kuin raamatunhistoriasta. Hän yhtävähän kuin toverinsakaan eivät koskaan saaneet maallisia uroita haaveksittavikseen sellaisia kuin Robinson ja Tordenskiöld; muuan pojista, joka oli opettajan suosikki, alkoi ihailla Jooseppia, joka pääsi niin suureen suosioon Faaraon tykönä; voimakkaat pojat sitävastoin purivat tupakkia ja ajattelivat Simsonia; mutta Jaakoppi! — hän oli oikea esikuva, hän, joka ymmärsi sekä elukoita että ihmisiä.
Ja kaikki onnistui hänelle ja kaikki oli hänelle luvallista, ja ei koskaan Jumala tehnyt Jaakopille mitään pahaa paitse silloin kuin lamautti hänen jalkansa. Mutta sitä ei ollut Törres koskaan oikein ymmärtänyt, sentähden hän ei siitä välittänyt; siinä oli jotain epäselvää tuossa unessa ja noissa portaissa. Tuon paikan hän mieluummin sivuutti, kun luki Jaakopista ja säilytti siitä vaan sen kuvan, että ilmassa seisoivat pitkät portaat pystyssä — ilman mitään turvaa ja siitä putosi Jaakoppi alas ja taittoi jalkansa, joka oli Törresin mielestä hyvinkin luonnollista, kun portaat olivat irrallaan ja kun ne jo ennestäänkin olivat täynnä enkeleitä, jotka kiipeilivät siinä edes ja takaisin.
Mutta muuten ihaili hän rajattomasti Iisakin poikaa. Kuinka hän petti tyhmän Esaun mieliruualla, sitä oli Törres monta kertaa ajatellut, kun hän viekoitteli pikkuveljiltään mitä heillä sattui olemaan.
Ja että hän oli uskaltanut mennä vanhan Iisakin luo, joka oli oikea patriarkka, ja sillä tavalla vetää häntä nenästä!
Rebekkahan tosin oli auttanut häntä. Mutta Jaakoppi itse keksi mainita Jumalan nimen, silloinkuin tuli oikea tiukka eteen. Kun vanhus alkoi epäilemään ja kummastelemaan, että mies oli niin pian joutunut metsältä takaisin, niin vastasi Jaakoppi hetikohta, että Jumala oli lähettänyt otuksen hänen tiellensä!
Niin, siitä oli Törres monta kertaa sydämmessään iloinnut.
Ja sitten se Esau! — tuo suuri karvanen tyhmeliini — kun hän tuli ruokineen! Aatteles, miltä mahtoi tuntua Jaakopista, kun näki hänen hikoilevan ja puuhaavan saadakseen oikein makeata keittoa ukolle, joka jo oli syönyt mahansa täyteen — bää! siinä se sitten seisoi ruokineen!
Törres nauroi niin että sisukset hyppi, kun ajatteli tätä ilveilyä.
Ja sitten täytyi kaikkien taipua Jaakopin tahdon alle. Hän petti heidät jokikisen. Itse Labaninkin, joka muuten oli niin viekas, että petti Jaakopin kerta toisensa perästä — niin, kymmenen kertaa! —- mutta yhdennellätoista kerralla otti Jaakoppi koko porsaan.
Ja Raakel, joka varasti isänsä jumalankuvat ja istui niiden päällä — kaikkea tätä ihmetteli Törres; sillä hän ei tyytynyt raamatunhistorian otteihin; hän luki raamattua itseään niin pitkälle kuin siinä kerrottiin Jaakopista.
Ja hän näki hänen keräävän tiluksia ja paljon lihavata karjaa; hän näki hänen kulkevan tilalta tilalle vaimojen ja tyttöjen keskessä; hän näki joukon lisääntyvän; — ja aina oli Jumala Jaakopin kanssa, hänelle oli kaikki luvallista — niin miesten kuin naistenkin joukossa.
Ja kun Törres lapsuudessaan ajatteli että kuu hän pääsee taivaasen ja saa istua samaan pöytään kuin Abraham, Iisakki ja Jaakoppi, niin pakkautuu siksi kunnes pääsee istumaan ihan Jaakopin viereen.
Sillä yhdestä asiasta olisi hän niin mielellään tahtonut päästä selville, tuosta mainiosta kepposesta noiden kirjavien keppien kanssa.
Kuinka usein oli hän metsissä kulkiessaan tehnyt kirjokeppejä ja mietiskellyt mitenkä niitä olisi käytettävä. Mutta ei koskaan nähnyt hän sikojensa juovan — vielä vähemmin, että olisi voinut kerätä heitä vesialtaiden ympärille.
Hän olisi niin kernaasti tahtonut tietää tämän salaisuuden, jota hän oli koettanut ratkaista kasvavana ollessaan. Sillä jos Jaakoppi oli saanut siat ja lampaat synnyttämään kirjavia perillisiä, niin oli hän niin taitava eläinhoidossa, että se melkein oli yliluonnollista.
Mutta nykyaikaan opittiin sitä kirjoista kaikkea tuollaista; kun vaan olisi saanut käsiinsä ne oikeat kirjat; mutta tässä hän nyt seisoi avuttomana tuon mahdottomuuden edessä ja mistä hän alkaisi? Tässä oli se juopa, joka aina tulisi eroittamaan hänet Krögeristä ja siitä maailmasta, mihin tämä kuului.
Sunnuntaisin tutustui hän useihin nuoriin puotilaisiin, jotka opettelivat kirjanpitoa iltahetkinä. Törres yhtyi hetikohta heihin.
Ensimmäisinä tunteina oli hän aivan typerä; varovaisesti kirjoitti hän paperille kaikki ymmärtämättä siitä pienintäkään ja piti suunsa visusti kiinni. Mutta vähitellen alkoivat numerot hänen edessään elää. Hän ryhtyi ratkaisemaan niitä esimerkkejä tutuista kauppaliikkeistä, joita opettaja antoi heidän harjoitella, oikein todellisella liikemiehen innolla, möi ja osti ja sijoitteli; eikä kestänyt kauvan ennenkun nuori Vold hämmästytti opettajaa nopeudellaan ja tarkkuudellaan tulojen ja menojen laskemisessa.
Mutta enin kaikesta liikutti Törresiä korko ja koronlasku. Lapsuudestaan asti oli hän kuullut puhuttavan "rahoista, jotka kasvavat korkoa", jonkunlaisella pyhyyden kunnioituksella. Ja kun hän nyt oppi näkemään, kuinka tuo korko syntyi, kuinka nuo siunatut rahat tekivät yötä päivää muurahaisen ahkerata työtään, kuinka paljon ne voivat lisääntyä jo ainoastaan 1/4 korolla, ja kuinka pienetkin summat tekivät työtään ja munivat pienoisia korkomunia — niin vaikutti kaikki tämä valtavasti hänen sieluunsa. Ja kohta hän ei muuta tehnyt kuin laski päässään korkoa kaikista niistä rahasummista, joita kuuli mainittavan tai jotka itsestään johtuivat hänen mieleensä.
Sen jälkeen kuin hän oli ottanut nuo ensimmäiset kymmenen äyriä rahalaatikosta, oli hän säännöllisesti mutta hitaasti lisännyt salaisia päästöjään. Se oli hänestä niin helppoa ja luonnollista, ett'ei hän voinut muuta ajatella kuin että nuo molemmat muut tekivät samalla tavalla. Hän kuvaili aina että hän vartioi rahalaatikkoa rouva Knudsenin puolesta ja tuosta palveluksesta sai hän ottaa pikkupalkkansa. Sentähden harhaili hän alinomaa rahalaatikon ympärillä, kunnes tapahtui eräänä päivänä, että herra Jessen sanoi ankaralla äänellä:
"Mitä se merkitsee että te aina nuuskitte rahalaatikon ympärillä? — eikö teillä ole muuta vartioimista?"
"Hyvä on, että joku sitäkin vartioi", vastasi Törres, ja he katsoivat toisiaan silmiin räpähyttämättä. Neiti Thorsen vapisi.
Mutta olihan herra Jessenillä enempikin hallussaan, hänellä olivat kirjat; hän teki ostoksia ja kirjoitti laskuja; ja kun Törres varovasti kokosi hopearahoja, saattoi tuo toinen milloin tahansa solahuttaa setelin taskuunsa.
Tuo se kiusasi Törresiä; hänen huolenpitonsa rouva Knudsenista ei suuresti hyödyttäisi niin pian kuin herra Jessenillä oli ohjakset; eikä Törres päässyt koskaan kirjoihin käsiksi; vielä sittenkin kuin hän oli oppinut kirjanpidon, ei hän koskaan saanut viedä mitään kirjoihin, ell'ei herra Jessen itse seisonut vieressä sanelemassa niinkuin ei hänestä koskaan voisi tulla muu kuin alaikäinen maalaispoika.
Jos neiti Thorsen joskus ottikin vähän koristuksiinsa ja semmoiseen, niin se nyt ei ollut niin vaarallista; Törres soi sen hänelle niin mielellään, kun hän oli niin sievä ja suloinen; ja alkoi yhä enemmän haluta omakseen tuota leikkikalua.
Näin kului Törres Voldin ensi vuosi kaupungissa. Kun taas tuli syksy ja pitkät illat, alkoi hän opetella kaksinkertaista kirjanpitoa.
Hänen pääomansa oli nyt kasvanut niin, että hän uskalsi lainata pari sataa kruunua hyvää korkoa vastaan pienille torikauppiaille, jotka maksoivat korkoa viikottain. Se oli tuottava liike, mutta sitä piti harjoittaa salaa sunnuntaisin, kun hän oli vapaa. Pankkeihin ei hän uskaltanut sijoittaa rahojaan, ett'ei herättäisi epäluuloa.
Mutta muuten ei hän ollut suuresti edistynyt. Vaikka hänestä oli hyvän myyjän maine, jolta naiset mielellään ostivat, ja vaikka rouva Knudsen oli korottanut hänen palkkaansa, ei hän koskaan päässyt häntä sen lähemmä. Hän oli hienoin nainen, minkä Törres tunsi, — ei tuollainen nukke kuin neiti Thorsen, mutta sisällisesti hieno — hiljainen ja arvokas. Mutta herra Jessen hoiti aarteita ja kirjoja. Tunne siitä, että tuo talonpoikaispoika kenties sittenkin voisi tulla hänelle vaaralliseksi, alkoi häiritä herra Jessenin varmuutta; ja hän valvoi yhä tarkemmin, ett'ei Törres nousisi astettakaan korkeammalle kuin minkä hän salli.
Sentähden oli herra Jessen myöskin ystävällisempi neiti Thorsenille; sillä sinnekin näytti Törres jo pääsevän tunkemaan. Ja niin ei neiti Thorsenin sydän parka päässyt koskaan oikein paranemaan, mutta revittiin sitä molemmille puolille niin että kirpeloi.
Yhden täydellisen voiton oli Törres kuitenkin voittanut, voittaessaan tuon suurikasvuisen Berthan. Se nopeus jolla tuo talonpoikaispoika, joka oli alkanut hänen vertaisenaan ja siitä ylennyt hienoksi herraksi, joka nyt söi herrasväen kanssa, oli aivan häikäissyt hänet.
Mutta Törresistä itsestään alkoi tuntua, ett'ei hän liikahtanut paikaltaan. Niinpian kuin hän ei päässyt Jessenin sivu, ei ollut mitään saavutettu. Ja Jessen oli niin näppärä ja täsmällinen, ett'ei Törres koskaan löytänyt hänessä mitään vikaa, johon olisi voinut takertua. Näytti vaan siltä kuin herra Jessen yhä enemmän juurtuisi liikkeesen; ja kaupunkilaiset olivat varmemmat kuin koskaan ennen, että hän menee naimisiin lesken kanssa.
Oli myöhä yö kun Törres erään kerran palasi kotiinsa korttia pelaamasta muutaman toverinsa luota; hän oli kuumunut totista ja tupakasta pienessä kammarissa ja kulki uhkamielisenä tuulta vasten kotiinsa. Toverit olivat taaskin puhuneet Jessenistä ja rouva Knudsenista; Törres puri hammasta ja kiroili että nyt sitä koetellaan.
Mitä hän tulisi tekemään, sitä hän ei niin tarkkaan tietänyt; mutta huomispäivänä saisi Jessen jo nähdä ettei hän anna nujertaa itseään. Tuollaisia raivopuuskia tuli hänelle joskus muulloinkin, mutta silloin puri hän hampaansa yhteen niin että järisi, ja kohtaus meni ohitse.
Hän riisui saappaansa alhaalla — niinkuin hänen tapansa oli kun hän tuli näin myöhään, ja hiipi varovaisesti pimeitä rappuja myöten ylös. Mutta kun hän alkoi kopeloimaan itseään omaan kammariinsa, pysähtyi hän yhtäkkiä ja salamana iski hänen päähänsä muuan ajatus.
Tuolla — vasemmalle makasi Jessenin rakastettu — tai mikä hän nyt lienee ollut; ainakin oli hän Jessenin puolella; siitä päästä olisi hänen alkaminen!
Monena iltana oli hän näin ajatellut neiti Thorsenia kulkiessaan noin lähi hänen oveaan. Mutta aina hän oli ollut järkevä ja pelännyt skandaalia; Bertha saattaisi kuulla, — ja rouva Knudsen alakerrassa.
Mutta tänä iltana oli hänellä rohkeutta vaikka mihin tahansa ja sukkasillaan hiipi hän ovelle.
Neiti Thorsen oli lukinnut ovensa joka ilta, kun tuo mies alkoi maata yläsillalla, mutta sitten oli hän rauhoittunut. Törres liukui aivan hiljaa sisään ja haparoi sängyn luo. Neiti Thorsen hypähti unissaan istualleen; mutta Törres sai hänen käsistään kiinni ja kuiskasi, että hän olisi aivan rauhallinen, ei tässä ole mitään hätää.
"Onko täällä tulipalo?" kysyi hän ja riuhtasi itsensä irti.
"Ei, se olen vaan minä — Vold, minä tulin vaan puhelemaan pari sanaa teidän kansanne, neiti!"
"Hyi, kuinka minä pelästyin", huokasi neiti Thorsen ja paneutui takaisin vuoteelleen: vasta nyt hän oikein heräsi; ja samassa vetäytyi hän seinään ja kysyi uudelleen hätääntyneenä, mitä hänellä oli täällä tekemistä?
Ei muuta kuin tahtoisi vähän puhella hänen kanssaan.
Hänen pitää mennä heti, heti — sanoi neiti ja alkoi vapista, mitä hän tahtoo, hehän ovat yhdessä koko päivän.
Se on juuri se, että he ovat yhdessä koko päivän eivätkä kuitenkaan saa puhella rauhassa, hän on niin yksin, ei kukaan välitä hänestä vähääkään. —
Neiti Thorsen lepäsi silmät auki pimeässä ja kuunteli hänen sanojaan, jotka hän kuiskaili surullisella ja kunnioittavalla äänellä. Hän voi kuulla, että Törres oli laskeutunut polvilleen hänen vuoteensa viereen; mutta kun ei Törres siitä näkynyt aikovan tulla lähemmäksi, makasi hän rauhallisesti ja kuunteli häntä vapisematta.
Neiti oli aina ollut niin hyvä ja ystävällinen hänelle, aina siitä saakka kuin hän tuli; mutta juuri siitä syystä ei hän enää voi kestää kauemmin —
Mitä hän ei kestä? — kuiskasi neiti Thorsen vastaan.
Niin — kyllä neiti tietää sen, mitä hän tarkottaa.
Ei, totta tosiaan ei hän tiedä mitään.
Että neiti vielä voi kieltää! — niinkuin ei hän olisi nähnyt, mitä on hänen ja herra Jessenin välillä!
Törres kuuli, että neiti Thorsen liikahti tiukasti vuoteellaan ja sanoi päättävästi:
"Minä en ole kihloissa herra Jessenin kanssa".
"Kutsukaa sitä miksi tahdotte", sanoi Törres loukkautuneella äänellä.
Mutta nyt huokasi hän vuoteellaan ja sanoi kiivaasti:
"Minulla ei ole kerrassa mitään herra Jessenin kanssa ja sen minä vaan tahdon sanoa: ei koskaan ole kukaan mies ollut minua niin likellä kuin te tänä iltana; mutta nyt täytyy teidän mennä — heti, heti!"
Törres kielsi häntä puhumasta niin kovaa ja kiitti häntä itse kuiskaavalla äänellä tuosta vakuutuksesta, joka teki hänet niin iloiseksi, vaikka kohta —
Ei, hänen pitää uskoa: neiti oli taas painanut päänsä tyynyyn, ja kun hän pyysi häntä uskomaan niin sattui hänen pieni lämpönen kätösensä Törresin käteen.
Törres tarttui siihen ja hänen päätänsä huimasi niin kummasti, kun hän sitä piteli. Mutta tottunut kuin hän oli jo maalla tällaisiin yöllisiin vierailuihin, ja tiesi ettei pidä pelästyttää tyttöjä ensi kerralla, niin ei hän muuta kuin puhui rauhallisesti kuiskaamalla ja pyysi, ettei hän suuttuisi kun hän tuli.
Ei, ei hän ole suuttunut; mutta nyt pitää hänen mennä, ja hänen täytyy uskoa.
Kyllä, kyllä, ja hän kertoo hänelle —
Ei, nyt täytyy hänen ihan todella mennä, ja neiti veti pois kätensä.
Törres nousi ylös ja sanoi nöyrästi: "Kun te käskette, niin minun täytyy totella."
Mutta ovella mennessään hän kuiskasi:
"Enkös minä ollut kiltti, että menin, kun te pyysitte?"
"Olitte — kiitoksia!" kuiskasi neiti pimeässä vastaan: "hyvästi!"
Neiti Thorsen kuunteli, kunnes ei enää kuulunut risahdustakaan ja tunsi itsensä niin äärettömän iloiseksi, että Törres oli niin kiltti ja meni, kun hän sitä pyysi. Ja tuota luuli hän ajattelevansa tunnin tuntinsa perästä, vaikka jo oli aikoja sitten nukkunut; ja aamulla ei hän ollut varma siitä, eikö kaikki ollutkin vaan unta.