XV.
Voihan myrskyä kestää, jopa ankaraakin, kun ollaan mannermaalla.
Mutta kun tuulee lakkaamatta viikkokaudet, yöt-päivät pääksytysten, jotta ei kukaan enää tiedä tolkkua siitä, milloin toinen myrsky alkoi, toinen taukosi, silloin ovat ne harvoja, joita ei valloita tuskallinen ahdistus, varsinkin jos asuvat pienessä puukaupungissa aavan vuonon rannalla ja meri tuolla ulkona ulvoo.
Silloin taivas laskeutuu niin matalaksi että pilvet ikäänkuin laahaavat maassa, ja sadetta ja hyrskyä pärskyy kauas maalle; päivä on vaalean-harmaa keltaisine rajuilman välähdyksineen, ja yö on pilkkosen pimeä kuin ruumis-arkku.
Pahimmalta tuntuu kun makaa hereillä ja turvattomana vuoteellaan myrskyn vinkuessa pienillä, mutkikkailla kaduilla ja sen heiluttaessa kattorännejä ja heittäessä kattotiiliä maahan.
Kun ei ole nukkunut kelvollisesti moneen yöhön ja aamusta iltaan on katsellut ilmapuntaria ja tuota harmaata, pilvistä taivasta tahi autiota katua, jossa siellä täällä on rapakossa punasia pilkkuja muserretuista kattotiileistä, taikka kuunnellut kertomuksia kaupungissa tapahtuneista vahingoista ikkunoissa ja katoissa tahi satamassa — tahi kuinka tuli oli pääsemäisillään valloilleen viime yönä — tulipalo tämmöisessä myrskyssä! — silloin moni rupee epäilemään käykö maailma tavallista menoansa vai eikö se ole joutunut pois saranoiltaan, eiköhän kaikki repeä repaleiksi ja mene yhteen myttyrään, jotta meri pääsee vyörymään matalien rantakallioin ylitse ja heittämään talot ja kirkot ja koko komennon ulos vuonolle kuin tyhjiä tulitikkurasioita.
"Jumalan viha puhaltaa yli maan", sanoivat haugelaiset ja pitivät hattujansa kiinni mennessään rukouskokouksiin; ovessa heitti tuuli kaulavaatteen kulman vaimojen pään yli, jotka tulivat aivan pyöryspäisinä matalaan, hämärään kokoussaliin.
Siinä he sitten istuivat, toinen toiseen litistyen, ja joka luki, hän sai koroittaa ääntänsä mahdottomasti tai aivan vaieta kun myrsky oikein ankarasti ravisti ulkona olevia sarapuita sekä ovia ja ikkunoita.
Hiljaisuudessa, joka seurasi kun vihuri oli asettunut, rupesi hän taas lukemaan, mutta ääni oli heikko, ilman intoa ja reippautta. Ja he katselivat toveriansa, vaan rohkeutta eivät missään havainneet; naiset säpsähtivät jokaisesta tuulen puuskasta ja miehillä oli paljon ajattelemista.
Useat haugelais-laivat olivat paluumatkalla Itämereltä tai S:t Ybes'istä. He odottelivat odottamistaan, vaan ei mikään tullut ja tuuli kiihtyi yhä ankarammaksi — kääntyen lounaasta luoteesen ja yltyen yltymistään; jos eivät laivat ole päässeet hätäsatamaan itärannikolla, niin Jumala armahtakoon sekä heitä että meitä!
Itse Sivert Jespersen istui hymytönnä, pistäen kädet takinhihoihin kunnes sai kyynyspäistä kiinni; sitten istui hiljaa nipistelemässä niitä, ikäänkuin olisi tahtonut pitää jotakin kiinni.
Matami Torvestad istui ylpeänä ja mahtavana paikallansa; häntä katseli moni, hänpä ainakin oli tyyni. Vaan se, jota he kaikki ikävöivät, hän ei ollut heidän parissansa.
Jo kahdeksan päivää sitten oli Fennefos kaikessa hiljaisuudessa jättänyt hyvästi ystävilleen; hän lähti Englantiin eräällä hollantilaisella laivalla, joka oli kärsinyt merivahingon; sieltä aikoi hän varmaankin lähteä Intiaan.
Ei hän kuitenkaan vielä ollut päässyt pois maasta, sillä tuo hollantilainen laiva oli myrskyn tähden mennyt hätäsatamaan, ja siellä Fennefos oli Smörvikissä puolen peninkulman päässä kaupungista; pari päivää sitten oli hän asioissa käynyt kaupungissa.
Myrsky oli ollut jotenkin kohtuullinen päivällisaikaan asti; mutta hämärässä se kääntyi lounaiseksi ja kiihtyi ankarammaksi kuin koskaan ennen. Suuria maininkia vyöryi lahteen, nostaen laivat ja raskaat lossiveneet, ja kuohuen makasinien alla olevaan kivimuuriin, nousivat siellä täällä ylös laattialankkujen välitse, sillä vesi oli tavattoman korkealla. Suurien laivojen köysissä vinkui ikäänkuin sata helvetin klarinettia olisi soitettu, ja riihulteissa ja ankkurivitjoissa rätisi ja ratisi.
Jaakko Worsen makasini-luhtia myöten tuli hoikka valkoinen haamu juosten, haparoiden portaita alas, ja seisoi ensimmäisessä kerroksessa, jossa laattia ikäänkuin lainehti joka kerta kuin aallot nousivat huoneen alla.
Ponnistaen kaikki voimansa, sai hän oven sen verran rakoselle että pääsi siitä ulos, ja kumartuen mustan veden yli kertoi hän vielä kerran pienen valansa ennenkuin päästi itsensä irti:
"Minä lupaan ja vannon uskollisesti rakastaa sinua elämässä ja kuolemassa ja ett'en koskaan nai toista. — Laurits! oma Lauritsini!"
Nyt päästi hän itsensä irti, ja lainehtiva meri vei hänet erään lossin alle, joka oli kiinnitetty makasinin viereen. Vasta myöhään illalla huomasivat muutamat merimiehet, jotka olivat käyneet eräässä laivassa koettamassa sen ankkuriköysiä, jotakin valkoista, joka keinui ylös ja alas torisillan kiviportaitten edustalla.
Huhu siitä levisi yli koko kaupungin vielä nopeammin kuin tämmöiset huhut tavallisesti leviävät, sillä kaikki olivat niin säikähdyksissään ja mielet niin jännitetyt pitkällisistä rajuilmoista, että tuo ruumis, joka löydettiin, ikäänkuin kuului asiaan, myrskyn seuralaisena, ja viidessä minutissa oli huhu lentänyt läpi kaupungin.
Pienet lapset, jotka olivat maata panemaisillaan, kuulivat kuinka piiat kyökissä päivittelivät; vaan kun kysyivät äidiltään mitä oli tapahtunut, vastattiin heille vaan, että sitä ei pienille lapsille kerrota; ja siitä he päättivät että se oli jotain hirvittävää ja hiipivät vavisten peitteen alle.
Vaan itse huhua kerrottiin useilla eri tavoilla. Muutamat sanoivat että Henriette oli houreissaan juossut sängystänsä — hänessä oli lavantauti — sill'aikaa kuin matami Torvestad oli rukouskokouksessa ja piika ulkona. Toiset vaan mutisivat ja pudistivat päätänsä.
Viimemainitut olivat lopuksi enemmistönä.
Toiset arvelivat että tässä taas oli tullut ilmi mitä noiden "pyhien" parissa harjoitetaan.
Henriette Torvestad oli murhannut itsensä, se oli varma asia; hänelle oli lapsi syntyvä — tai äiti tahtoi pakoittaa häntä ottamaan miehekseen Erik Pontoppidan'in; niin syypää oli äiti, hän ja haugelaiset, nuo kamalat, kamalat haugelaiset, jotka eivät suoneet itsellensä eikä muille mitään iloa, he olivat tappaneet tyttöparan, he toivat onnettomuutta kaupunkiin; sentähden siellä oli niin kolkkoa ja kylmää, ikäänkuin se paikka olisi kirottu; ruumiita uiskenteli kaupungin lahdella ja myrskyt ulvoen seurasivat toisiansa lakkaamatta, niinkuin tuomion päivä olisi käsissä!
Monen täytyi mennä ulos pihalle, vaikkapa se ilkeätä olikin, saadakseen selkoa asioista; he näkivät ihmisjoukon parin hämmentyneen lyhdyn ympärillä torilla.
Haugelaiset saivat kuulla uutisen juuri rukouskokouksesta tultuansa. Sivert Jespersen pukeutui kavaijiinsa jälleen, nosti kauluksen ja riensi pitkin pimeitä katuja matami Torvestad'in luo.
Vaan useammat kuin hän olivat uskaltaneet lähteä ulos; levottomat miehet ja naiset haugelaisseurakunnasta pelkäsivät istua yksinään kotonansa, kuultuaan tuon uutisen, joka ikäänkuin herätti pahaa omaatuntoa heissä kaikissa. He rohkaisivat mielensä ja menivät ulos, saadakseen varmuutta ja kuulemaan mitä vanhimmat arvelivat asiasta. Kaduilla torin seuduilla he tapasivat toisiansa, mutta matami Torvestad'in kulmaan Worsen-solan päähän oli jo kokoontunut paljon ihmisiä lyhtyineen.
Joka kerta kun joku haugelaisista pyrki menemään ohitse, nostivat he lyhtynsä hänen kasvojensa eteen ja huusivat hänen nimensä, lausuen pilkkasanoja ja sukkeluuksia. Heidän täytyi kulkea mutkateitä, päästäkseen taloon; ovella seisoi pari ystävistä, jotka avasivat kun ääni oli tuttu ja sulkivat sen kohta taas.
Sisäpuolella olivat he mielestään turvissa, sillä Worsen talo oli rakennettu neliön muotoiseksi, piha keskellä niinkuin linnassa. Mutta siellä vallitsi hämmästys ja kauhistus. Matami Torvestadin sanottiin menettäneen järkensä; hän istui jäykkänä sängyn vieressä katselemassa ruumista, josta vettä tippui, eikä kukaan saanut sitä lähestyä. Vanha värjäri oli hänen luonansa, muita hän ei kärsinyt.
Ja päärakennuksessa makasi Jaakko Worse taistellen viimeistä taisteluaan perkelettä vastaan. Hän makasi eräässä pihan-puolisessa kamarissa; torin-puolisissa huoneissa ei uskallettu pitää valkeata, jotta ei tuo ulkopuolella oleva joukko kiihtyisi vielä hullummaksi, joka joukko kasvoi kasvamistaan ja josta uhkaavia ääniä kuului.
Vähitellen kokoontuivat enimmät arvokkaimmista miehistä ja naisista haugelais-piiristä. Kalpeina he kulkivat, kaikki olivat hämmentyneinä ja tuskastuneina; heillä ei ollut mitään johtajaa, ja myrsky raivosi yhä ankarammin niin että huone tärisi.
Jaakko Worse makasi sängyssään kelpeänä, kasvot vääntyneinä. Monta päivää hänellä oli ollut kovia kipuja; nyt näytti siltä kuin kaikki vähitellen lamautuisi, ja lääkäri sekä muuan viisas akka sanoivat että hänen viimeinen yönsä oli käsissä.
Vaan taistelu ei vielä ollut lopussa. Se nähtiin Worsen silmistä, jotka katselivat levottomasti toisesta toiseen kun Saara oli ulkona. Välistä näytti hän joutuvan suureen tuskaan, hän mutisi jotain, jota he eivät ymmärtäneet, ja väänsi käsiänsä.
"Paholainen häntä riivaa", sanoi yksi naisista.
Ja se ajatus oli muillakin. Muutamat rupesivat etsimään virsikirjasta tai raamatusta tai noista lukuisista pienistä kirjasista semmoisia rukouksia, joita sopii lukea kun perkele ihmistä ahdistaa.
Vaan enimmät heistä puhuivat tuosta kamalasta, Henrietteä koskevasta jutusta tai katselivat levotonta, ulkopuolella olevaa ihmisjoukkoa.
Saara käveli edestakaisin tylsin kasvoin, jotka näyttivät olevan surusta kivettyneet. Vaan surua ei se kuitenkaan ollut.
Eroaminen Fennefos'ista ja Henrietten kuolema iskivät häneen lamauttavalla voimalla, jäädyttäen ja paaduttaen hänen sydämensä. Hänen kuoleva miehensä tuolla sängyssä, säikähtäneet miehet ja naiset, melu kadulla — se kaikki koski häneen sangen vähän! Hän olisi voinut istahtaa keskelle huonetta nauramaan heille kaikille.
Mutta ulkopuolella kiihtyivät ihmiset kiihtymistään. Pari poikanulikkaa rupesi jyskyttämään seinää, muutamat lähestyivät ikkunoita, kiipesivät vesilaudalle ja painoivat kasvonsa lituskaisiksi ikkunalasia vastaan. Haugelaiset kätkeytyivät nurkkiin; Sivert Jespersen makasi melkein pöydän alla.
"Jonkun pitää mennä ulos ja saattaa heidät järkeensä", esitti yksi vanhemmista vaimoista.
Sivert Jespersen'in olisi pitänyt mennä, hän oli heistä vanhin, vaan hän ei uskaltanut. Hän tiesi varsin hyvin että hänen ilmestymisensä vaan pahentaisi huonoa asiaa. Vanha värjäri oli ylhäällä matami Torvestad'in luona; parempi olisi pyytää häntä koettamaan.
Ei kenenkään mieleen juolahtanut kääntyä polisin puoleen; kaupungissa eivät olleet — ainakaan haugelaiset — tottuneet toivomaan apua siltä taholta, vaikka melske nyt täytti koko tuon ahtaan kadun ja suuren osan torista kippari Worsen talon edustalla. Siellä oli varmaankin hienoa väkeä joukossa, sillä muutamat lyhdyt olivat noita kalliita, kuusikulmaisia, kiittävästä messingistä.
Vaan heidän keskustellessaan, oliko vanha värjäri haettava vai ei, vaikeni ihmisjoukko tuolla ulkona tykkönään; kuultiin ainoastaan niiden nopeita askeleita, jotka juoksivat ahtaalta kadulta ulos torille. Siellä he kokoontuivat jonkun ympäri, ja kaikki lyhdyt käännettiin keskikohtaan päin, jotta siinä oli verraten valoista; ja muiden päitten yli näkivät haugelaiset taas oman Hans Nilsen Fennefos'insa.
Hän puhui kansalle; sanoja he eivät kuulleet riehuvan myrskyn tähden, mutta he tiesivät että kaikkien sydämet taipuisivat jos hän tahtoi niitä taivuttaa; ja heidän kaikkien, miesten sekä naisten, rientäessä ikkunoille, kiittivät he Jumalaa tästä pelastuksesta, ikäänkuin heidän henkensä olisivat hiuskarvasta riippuneet.
Mutta Saara jäi yksinänsä istumaan sairashuoneesen. Nyt oli hänen mielensä kiintynyt tuohon ainoaan ajatukseen: että hän saisi nähdä Fennefos'in jälleen; hän värisi sitä ajatellessaan, melkeinpä vapisi, ja hänestä tuntui tuo kaikki kärsimättömältä.
Worse katseli häntä, vaan hänen kiihtyneistä kasvoistaan vanhus ei löytänyt mitään lohdutusta; hän ummisti silmänsä ja näytti menevän tainnoksiin.
Fennefos tuli portista sisään ja häntä vastaanotti pimeässä käytävässä lukuisat kädet ja hellät sanat. Ensimmäiset sanansa, kun hän astui huoneesen, olivat: "Miksikä istutte tässä pimeässä? Peloittaako teitä valo?"
Heidän mielestänsä hän puhui liian kovalla äänellä, he kun olivat koko ajan kuiskanneet; mutta pari naisista meni noutamaan kynttilöitä ja ikkunaverhot laskettiin alas.
"Sinä tulit parhaasen aikaan, Hans Nilsen!" sanoi Sivert Jespersen ja taputti häntä hellästi olkapäälle.
"Kuinka ihanat niiden jäljet, jotka rauhaa puhuvat, jotka iloisia sanomia tuovat", sovitti Nikolai Egeland.
"Minä muuten tuon teille surusanoman", sanoi Hans Nilsen, katsellen totisesti toisesta toiseen, "vaikka näen että tässä talossa on surua kylläksi. Me saimme tuolla Smörvikissä iltapäivällä tietää, että laivanne Ebenezer on joutunut haaksirikkoon Bratwald'in eteläpuolella; ei ainoakaan mies pelastunut; sentähden tulin tänne, jotta valmistuisitte pitämään huolta leskistä ja orvoista."
"Herra antoi ja Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi", sanoi Nikolai
Egeland.
Sivert Jespersen kääntyi pois ja meni yksinään toiseen huoneesen; hän näytti lukua laskevan.
Kadulta ihmiset hajosivat vähitellen. Fennefos oli tunnettu ja laillansa kunnioitettu; sekin vaikutti että hän, jonka kaikki tiesivät lähteneen ruvetakseen lähetyssaarnaajaksi Intiassa, nyt yht'äkkiä seisoi heidän keskellänsä.
Paitsi sitä oli Fennefos'issa erinomainen ominaisuus, joka vaikutti että jokaisen täytyi kuunnella hänen puhuessaan. Hän puhui heille muutamia totisia sanoja siitä, kuinka kohtuutonta on lisätä painoa taakkaan kun Herran käsi raskaasti on koskenut jonkun veljen huoneesen.
Nuo hienot lyhdyt katosivat ja muut seurasivat; paitsi sitä oli niin kolkkoa ja märkää myrskyn raivotessa torilla; joukko hajosi hajoomistaan, muutamat löivät seinään pahankurisella tavalla, mennessään matami Torvestad'in kulman ohitse.
Fennefos oli istuutunut haugelaisten pariin sairashuoneessa ja puhui vielä kerran heille. Henrietten kuolema oli syvästi häntä liikuttanut ja jokainen sanansa värähteli liikutuksesta ja säälistä ja vaikutti jokaiseen tuskastuneesen sydämeen.
Kaikki huusivat, muutamat itkivät hiljaa; ainoastaan Saara istui puoleksi pois kääntyneenä, kasvot muuttumattomina. Välistä kääntyi hän Fennefos'in puoleen; ja Fennefos katseli häntä aivan niinkuin muitakin suorilla kirkastuneilla silmillään. Vaan Saaran syvät, tenhosat silmät tunkeusivat hänen silmiinsä kuin valitus, kuin huuto suurimmassa hädässä: nyt kun hän oli vapaaksi pääsemäisillään, nytkö olisi kaikki myöhäistä, turhaa, autiota; eikö tahtonut hän auttaa? Hän ei tahtonut mitä Saara tahtoi. Hän puhui niinkuin hän jo olisi ollut kaukana heistä ja he vaan kuulivat rakastetun äänen Jumalan siunauksen sanoja heille etäältä.
Sitten hän nousi, sanoi hyvää yötä ja hyvästi heille.
Se hämmästytti ja koski heitä kipeästi: nytkö hän taas heidät hylkäisi, veisi rauhan pois, jonka tullessansa oli tuonut? He tunkeusivat hänen ympärilleen rukouksilla ja hyvillä sanoilla, puhuivat myöskin myrskystä ja kamalasta ilmasta — "tuskin sinä löydät tien, Hans Nilsen, tässä pimeydessä."
Siihen vastasi hän tyynesti äitinsä virrellä:
"Sa sydän-surus jällen
Ja tiesi louhikkaat
Oi usko'os ne Hällen,
Mi johtaa taivaat, maat.
Ken lepoon sinilaineen
Ja myrskyn tyyneks saa,
Hän tiesi perkaa, saineen
Sydämmes lohduttaa".
Ovella kääntyi hän vielä kerran ja katseli lempeästi heitä kaikkia. Viimein tuli hän Saaran luo, joka seisoi ihan hänen läheisyydessään; ojensi hänelle viimeisen kerran kättä jäähyväiseksi, hänen silmistään loisti koko tuo vanha, viaton rakkaus heidän nuoruutensa ajoilta, hartaana ja suorana, mutta surumielisenä ja täynnä sydämellistä sääliä.
Muut saattoivat häntä porstupaan; Saara otti kynttilän ja meni ylikerrasta noutamaan jotakin liinavaatetta. Mutta liinakaapin edustalla vaipui hän maahan ja rupesi yht'äkkiä itkemään.
Ensin itki hän intohimosta ja katkeruudesta, vaan vähitellen kaikki suli ja hän itki Henriette paran tähden, itki oman itsensä tähden, itki kaikkea tätä ääretöntä kurjuutta. Muuta ei hänelle jäänyt kuin tuo kirkas, puhdas katse, ja siinä katseessa kyyneleet sulattivat hänen paatumuksensa, ja lempeät, hurskaat ajatukset palasivat siitä ajasta, jolloin Hans Nilsen ja hän seurasivat toisiansa rukoushetkiin ja kotia ja jolloin puhuivat niin viattomasti ja suloisesti toisillensa.
Näin tapasi kaksi naista hänen itkemässä liinakaapin edessä, ja toinen sanoi toiselle: "Kas kuinka hän häntä rakasti!"
Saara nousi hämmästyneenä, mutta tyyntyi heti kun ymmärsi heidän tarkoittavan hänen miestänsä.
Muutamat äidit, joilla oli pieniä lapsia, menivät nyt kotia, havaittuaan kadun tyhjäksi. Vaan enin osa tahtoi jäädä sinne koko yöksi valvomaan ja rukoilemaan kippari Worse raukan edestä ja ollakseen saapuvilla jos jotain tapahtuisi piharakennuksessa. Silloin tällöin joku meni sinne kuuntelemaan oven takaa. Vanhan värjärin ääni kuului, ja se ilahutti heitä, sillä he päättivät että matami Torvestad oli entisellään taas, koska vanhus voi hänelle puhua.
Keskiyön aikana tuotiin kahvia saliin, ja he menivät vuorottain sinne kupillista ottamaan, pysyäkseen hereillä.
Vaan sairashuoneessa istuivat he lukemassa pyhistä kirjoista, taikka joku rukoili sairaan edestä, että Herra pian päästäisi hänet vaivoista ja siunaisi hänen viimeiset hetkensä, suoden hänelle rauhaa.
Jaakko Worse oli maannut ihan liikkumattomana pari tuntia; he eivät tietäneet oliko hän tunnoissaan vai ei. Saara istuutui sängyn viereen ja otti häntä kädestä; ensi kerran hän siten osoitti miehellensä vapaaehtoisen hyväilyn tapaista. Vaan se oli myöhäistä. Worse ei sitä huomannut.
Yön kuluessa myrsky asettui, ja rukoukset sekä lukemiset laimentuivat myöskin. Kaikilla oli ollut niin paljon mielenliikutusta, että väsymys heidät valloitti kun myrsky ei enää riehunut niin ankarasti; sairas makasi äänetönnä ja tyyneenä.
Muutamat nukahtivat; Sivert Jespersenkin ummisti silmänsä; vaan hän ei nukkunut, hän yhä lukua laski. Lukeminen taukosi. Oli vallan hiljaa huoneessa.
Mutta yht'äkkiä kaikki heräsivät. Sillä sängystä Jaakko Worse huusi;
"Laurits! Perhanan poika! ylös ja viiri selville!"
He juoksivat sängyn luo kynttilät kädessä, ja hämmästyneinä he katsoa tuijottivat kuolevaan, luulivat että perkele itse puhui hänen suustansa; Saara oli laskeutunut polvilleen sängyn viereen ja rukoili.
Mutta siinä makasi Jaakko Worse aivan muuttuneena; silmät olivat puoliavoinna eivätkä nähtävästi kyenneet näkemään enään; vaan tuo kärsivä, levoton katse oli poistunut hänen kasvoistansa, olipa siinä melkein tuo vanha, lystikäs laivuri Worse; tuuhea, lumivalkea tukka kauniisti muodosti nuo muuttumattomat myrskylaineet, ja kädet hän hiljaa asetti peitteelle, ikäänkuin nyt olisi jonkun tehtävän suorittanut.
Sillä viimeisellä hetkellä paholainen jätti hänet rauhaan ja kun tauti viimeisen kerran tärisytti hänen vahvaa ruumistansa ja aivot viimeisen kerran vavahtivat, silloin välähti keskeltä kirjavia, epäselviä muistoja ja sekasia ajatuksia, jotka riensivät ohitse, yksi kuva, joka hetkeksi loisti tuon kärsivän miehen mielessä.
Se kuva oli tuo mainio kotiintulo Rio-de-Janeirosta, hänen kunniapäivänsä.
Laivuri Worse seisoi "Perheen Toivossa"; raitis pohjoistuuli puhalteli yli vuonon ja vanha priki hiljaa purjehti satamaan pienillä purjeilla.
Hän avasi silmänsä, vaan hän ei nähnyt noita kalpeita kasvoja ympärillänsä.
Hän näki auringon loistavan Sandsgaardin lahdella, jossa siniset kesäaallot joukottain riensivät rannalle ilmoittamaan, että Jaakko Worse oli vuonolla.
Hän yritti nostamaan päätänsä nähdäkseen paremmin, mutta se vaipui takaisin pään-alukselle, ja hän sanoi sanomattoman tyytyväisesti hymyillen:
"Me tulemme myöhään, herra konsuli, mutta me tulemme varmasti!"
Näin vanha kippari Worse purjehti pois elämästä.