III.
Tutkinnossa syyslukukauden loputtua sai Abraham muuttaa pari numeroa "ylöspäin", mutta kaikki Mariuksen latina ei voinut estää pikku professoria huilaamasta aina Martti Perässäpyrkijän sivutse ja päälle päätteeksi tulemasta luokan perämieheksi.
Sanoipa matematiikan opettaja sen lisäksi, että, joll'ei hän seuraavana lukukautena edistyisi varsin erinomaisesti, saisi hän jäädä jälelle eikä pääsisi neljänteen latinaluokkaan.
Abraham ei likimaillekaan ollut ahkera, mutta se seikka, että hän oli päättänyt vetää Mariuksen mukanaan, autti häntä; ja kun hän helposti käsitti, ei hänen tarvinnut lukea läksyjään muuta kuin yhden kerran. Mariuksen sitä vastoin täytyi lukea aina koulusta pääsemisestään Abrahamin luoksi menoonsa asti, monasti vielä jälkeenkin.
Heidän klassillinen vaurastumisensa oli nyt ehtinyt niin pitkälle, että heillä oli latinaa yhdeksän ja kreikkaa viisi tuntia viikossa. He olivat jättäneet Faedruksen ja Caesarin virvoittaakseen sieluaan Ciceron puheella vanhuudesta. Ja kun heidän nuoret kielensä olivat taipuneet toisen luokan mi-päätteisiin tehdikköihin Curtiuksen jälkeen, vaelsivat he Xenofonin seurassa viisi pientä parasangia viikossa jumalien suosimaa Hellasta kohden.
Tahkiaismetsä levisi heidän nuoriin päihinsä. Vähitellen hälveni eroitus hauskan lukemisen ja rasituksen välillä. Kaikki aineet tulivat melkein yhtä joutavaksi heistä, ainoastaan sen arvon mukaan järjestetyiksi, minkä koulu niille antoi.
Kaikki mitä opetuksessa siellä täällä ehkä voi olla sellaista, joka suorastaan johti elämään ja maailmaan sellaisena kuin se todellisuudessa on, hälveni melkein tietämättömiin. Kunniaistuimelle asettui pitkiä rivejä hengettömiä sanoja ja esineitä, sääntöjä ja lauselmia, joita päntättiin noihin pehmoisin aivoihin ikuisiksi ajoiksi, vieraita ääniä tuntemattomasta elämästä, ikivanhaa tomua, jota tunnokkaasti seulottiin kaikkialle, missä nesterikkaissa nuorukaisissa vaan huomattiin kostea kohta, johon tomu voi tarttua.
Se kohta ihmis-ijästä, jossa Abraham ja Marius nyt olivat, neljän-, viidentoista vuoden vaiheilla, on kova aika. Silmät havaitsevat kaikki; kysymishalu on ääretön kuni lapsen ruokahalu, syhyvämpi tuhkarokon rohtumaa; kyky ja tahto ymmärtämään kaikkia heräävät; palava halu valloittamaan maailman ja kaikki mitä sen takana on, syntyy — ja sitte tomua; ikivanhaa, hienon; hienoa tomua, jota seulotaan joka kosteaan hikireikään, vastaukseksi joka versoavaan kysymykseen, joka iteesen, mikä ei ole tahkiais-ide.
Mutta tuo aika kuluu; jo kuuden-, seitsemäntoista vuoden ijässä on tomu kuivunut piukkaan kiinni, utelijaisuus on kuollut; nuorukainen on oppinut, että hän se onkin kysyttävä eikä kysyjä; sitä paitsi alkaa hän ymmärtää tuon tahkiaismetsän tarkoituksen; hänellä on hämärä aavistus siitä, että se on olemassa häntä varten, että hänellä on onni olla yksi yhteiskunnan etuoikeutta nauttivista etanista. —
Pikku Marius käydä jolkutti sadetakkiin puettuna eräänä räntäisenä talvi-aamuna, rankan etelätuulen märkää lumiloskaa tuiskuttaessa, koulua kohden — hänestä ei enää ollut hauskaa pyrkiä ja ponnistaa kulman sivutse vinkuvaa myrskyä vasten, saada jalkansa märäksi ja tulla kosteaksi polviin asti.
Kuitenkin mietti hän enimmän, miten suojelisi kalliin kirjakuormansa sateelta; kirjat olivat hänen öljytakkinsa alla, jotta hän näytti lehmältä, jolla vatsa on toisella sivulla.
Luokalla oli pimeä ja kylmä. Martti Perässäpyrkijä oli polvillaan uunin edessä ja ajoi puita pesään; toiset seisoivat ympärillä lämmitellen itseään; märkiä ja viluisia olivat he kaikki.
Mutta nyt oli lauantai-aamu; ja vaikka se olisi kuinkakin rankkainen, on siinä jotakin juhlallista, jota ei sade eikä kylmä varsin voi kuolettaa.
Marius kuivasi ensin kirjansa, sitten itsensä niin hyvin kuin voi sinisellä rottanenäliinallaan.
Abraham Löfdal osoitteli rehtoria lukein valittuja pykäliä koulun "käytössäännöistä", jotka rippuivat seinällä vehreäreunuksiselle pahville liimattuina.
"Neljäs pykälä", luki Abraham ollen ajavinansa nenänsä nuuskaa täyteen, "oppilaat tulkoot aina kouluun puhtaina ja siisteinä. Päällysvaatteensa, lakkinsa j.n.e. asettakoot he sitä varten määrätyille telineille, järjestyksestä ja varovaisuudesta huolta pitämällä, ja ottakoot ne taas mukaansa — ne — ne — mitä ne-sanalla tarkoitetaan?" huusi Abraham.
"Telineitä", ehdotti Martti.
Eräs toinen väitti sen tarkoittavan järjestystä ja varovaisuutta, ja siitä syntyi kieliopillinen ottelu.
Pikku Marius ei ollut mukana, sillä hän istui nenä syvällä Curtiuksessa, jupisten konjugatsiooneja; oli melkein pimeä hänen perämiehen paikallaan nurkassa.
Lauantai-päivän työjärjestys oli seuraava:
K:lo 8-9 kreikkaa. " 9-10 historiaa. " 10-11 äidinkielen kirjoitusta. " 11-12 laskentoa. " 12-1 latinaa. " 1-2 latinaa.
Lauantaina oltiin koulussa kello 2:teen, muuten pääsivät he kello 1.
Vihdoin tulla laahusti lehtori Bessesen-vanhus kalossineen, sadetakkineen, sateenvarjoineen, hansikkaineen ja rannikkaineen. Hänen tulonsa luokkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Abraham sanoi vaan varsin tyyneesti: "Kah, tuossahan se vanha piikkisika on", ja Martti askaroitsi askaroimistaan uunin kanssa.
Vasta sitten kun lehtori oli riisunut turkkinsa ja muut päällystamineensa ja mennyt opetusistuimelle, alkoivat nuoret herrat lähteä paikoilleen ja opetus alkoi.
"Ala sinä, Abraham Löfdal", sanoi piikkisika, tarkastettuaan muistikirjaansa, johon kirjoitti arvolauseet.
"Minun oli pääni niin kipeä eilen, etten voinut lukea kreikkaa", vastasi Abraham surullisna, mutta suoraan ja vilpittömästi. Marius katsella töllötti ällistyneenä.
Vanhus myhäili ravistaen vähäsen päätään ja löysi sitten toisen, jota voi tutkia.
Lehtori Bessesen oli uskollisesti seulonut tomua monta vuotta ja viettänyt 25-vuotista juhlaansa aikoja sitten. Hänen työalansa ei ollut lavea, mutta siihen oli hän perehtynyt kuni omaan taskuunsa.
Hän tiesi aivan täsmälleen, kuinka paljo kreikkaa vaadittiin ylioppilastutkintoon; hän voi edellä käsin sanoa, mitä tutkittavilta kysyttäisiin lainmääräämien kirjailijain joka kappaleesta.
Tämän hän pänttäsi pitkäänsä, mutta jokseenkin varmasti parhaiden oppilaittensa päähän; toisten suhteen oli yhdentekevää, kosk'ei heitä laskettu koulusta.
Hän istui niin pienenä ja kyyristyneenä, että hän melkein katosi omaan takkiinsa; leuka painui kirjaan asti, ja lyhyeksi leikattu, punasenkellertävä tukka oli pystyssä joka taholle; punasyrjäset silmänsä loi hän harvoin yli opetuspöydän.
Hän oli näet rauhallinen opettaja. Jos jollakin oli käännös vieressään ja luki siitä, tai jos luokalla kuiskattiin ja hutiloittiin julkisesti, ei hän ollut näkevinään, ei kuulevinaan. Pitkän elämän kokemus oli opettanut hänelle, ett'ei maksa vaivaa välittää sellaisesta; sitä paitsi kävi käännös mukavammin, kun kehnot saivat vähän apua.
Hän ei kuitenkaan ollut ensinkään tylstynyt; pienimmänkin vian tai epävarmuuden huomasi hänen korvansa; hän syöksyi paikaltaan, ikäänkuin jonkin pistämänä, kun joku sekoitti imperfektin ja aoristin; mutta muuten sai luokalla olla kuinka paljon melua hyvänsä, kun se ei vaan käynyt kovin raivoisaksi.
Sitten johti hän "kymmenentuhannen matkuetta" pienen parasangin joka päivä, ja kaikki nuorukaiset, jotka vuosien vieriessä olivat seuranneet häntä, olivat kaikki samalla säännöllisyydellä, samallaisissa pienissä päivämarsseissa ehtineet läpi Xenofonin, Homeron, Sofokleen, Herodoton ja Plutarkon; kaikki kävi samalla tavalla ilman muutosta tai vaihtelua; sekä suorasanaisessa että, runokielessä oli tuo erittäin tärkeä eroitus imperfektin ja aoristin välillä huomattava; jos kääntäjä sattui nauramaan jollekin Herodoton hauskalle kaskulle, katsahti piikkisika ylös ihmetellen: sitä hän ei voinut ymmärtää.
Siitä syystä kului hämärä aamutunti tasaisesti ja rauhallisesti. Niiden, jotka eivät tahtoneet saada kysymyksiä, oli tai oli ollut pää kipeä, ja silloin täytyi piikkisian etsiä joku toinen, joka oli valmis taisteluun ja istui käännös toisella, sana- ja muistutuskirja toisella puolellaan.
Kello yhdeksältä kokosi piikkisika taas kaikki tavaransa ja läksi seuraavalle luokalle.
Historiatuntikin, 9:stä 10:neen, meni levollisesti. Historiaa opetti apulais-opettaja Borring, hanhenkyniään teroittaen, ja kun luokalla nyt oli ainoastaan latinalaisia — Tolleiv ja Reinert olivat merillä, toiset olivat kadonneet — autettiin sekä itseään että toisia kuiskaamalla ja muulla petoksella.
Osatakseen historialäksynsä oli Mariuksen välttämättömästi avun kautta päästävä alulle, mutta tuo ei aina soveltunut apulais-opettajan opetustapaan. Tänään hän esimerkiksi kysyi: "Koska onni kääntyi?" ja sitten kävi hän hanhenkyniensä kimppuun; heti sen jälkeen sanoi hän: "No, koska onni kääntyi?" — puhalsi sulkatorveen ja veisteli veistelemistänsä.
Marius osasi koko kertomuksen Kaarle kahdennestatoista, mutta ei tietänyt, että onni kääntyi vuonna 1708. Abrahamin täytyi kuiskata sen hänelle.
Siten sai Marius kaikeksi onneksi päähän kiinni: "Mutta vuonna 1708 kääntyi onni", ja sitte kävi kertominen kuni vesi.
Nyt oli vihdoinkin Martti Perässäpyrkijä saanut kamiinin punaseksi ja luokalla oli niin lämmin, että täytyi avata kaikki ikkunat lomaneljänneksen aikana.
"Kuka on pannut puita kaminiin?" kysyikin rehtori heti, kun tuli luokkaan teemakirjat kainalossa.
Ei vastausta, mutta kun hän uudestaan kysyi ankarammalla äänellä, vastasi priimus:
"Luullakseni se oli Martti Kruse."
"Vai niin, sinäkö sen teit, Martti? Vai ryhdyt sinä sellaisiin toimiin? Tuleppa tänne ja näytä se pykälä järjestyssäännöissä, jossa on, että oppilaiden itse tulee pitää huolta koulun lämmityksestä!"
Martti asetti juron vartalonsa järjestyssääntöjen eteen ja katsoa töllötti ylöspäin.
"No, pikku Martti, etkö pian löydä sitä pykälää? Vai tahdotko, että minä autan sinua?" kysyi rehtori nipistäen häntä korvasta toisella kädellään, sillä välin kun näytti toisella. "Näetkö viidettä pykälää? Lue se — korkealla äänellä ja selvästi!"
"Viides pykälä", alkoi Martti karkealla puheenlaadulla, "kouluhuoneissa pitää oppilaan heti mennä paikallensa eikä hän saa milloinkaan antaa aihetta minkäänlaiseen meluun tahi epäjärjestykseen. Hän ei myös koskaan saa liikkua paikaltaan, muuten kuin nimen-omaisella luvalla."
"No, pikku Martti, näetkö nyt, kuinka oppilaan tulee käyttäytyä luokalla — mitä? Oliko siinä mielestäsi mitään kamiinin täyttämisestä — mitä? Oliko mielestäsi — mitä?"
Joka kysymystä tehdessään veti hän Marttia, kovemmin korvasta ylöspäin, jotta tämä lopuksi seisoi varpaillaan seurataksensa mukana.
Koko luokka nauroi, ja Martti luhjusteli paikalleen.
Sillä välin oli priimus jakanut ainevihot, katsottuansa kaikkiin arvolausetta nähdäkseen.
Marius oli saanut 4 1/2, joka oli tavallista huonompi; se oli oikeastaan pieni erehdys häneltä. Hän oli ollut hyvin mielissään tämän aineen vuoksi sentähden, että itse päällekirjoitus oli niin pitkä, että sillä melkein voi täyttää neljänneksen sivua, jos kirjoitti sen isolla käsialalla; hänen oli näet aina kovin vaikeata saada aineensa kyllin pitkiksi.
Aineena oli: "Vertailu Norjan ja Tanskan, välillä maiden luonnonlaatuun, kansain luonteeseen ja elinkeinoihin nähden."
Rehtori alkoi alipäästä. "Sinä kirjoitat huonoja aineita, Marius. Mitä sekamelskaa olet jättänyt korjattavaksi tänään? Kuuntele nyt itse: 'Kun vertaa Norjaa Tanskaan, niin näkee suuren, eroituksen näiden maiden välillä. Norja on vuorimaa, Tanska sitä vastoin tasamaa. Norjassa on, koska se on vuorimaa, vuorikaivoksia, joita ei Tanskassa ole, kosk'ei siellä ole vuoria. Myöskin on vuorimaassa melkein aina laaksoja' — niin kyllä, pikku Marius poikaseni, totta kyllä, totta kyllä, mutta luuletko olevan tarpeellista puhua siitä meille? Se on niin kypsymätöntä — niin ikävän kehittymätöntä" — toisti rehtori surullisena ja käveli hetken edestakaisin miettien. Marius kyllä ymmärsi, että hän ajatteli luokasta laskemista keväällä.
"Mutta Jumala meitä varjelkoon, mikä kuumuus — puh!" sanoi rehtori kolahuttaen Marttia päähän, mennessään hänen sivutsensa.
Sitten hän taas ryhtyi Mariuksen aineeseen: "Norjalla on hyvä puollustus tuntureissaan; ja jos sota syntyisi, niin ei ole Kölenin ylitse niinkään hyvä päästä kanuunain kanssa, erittäinkään talvella. — Olethan hirveän sotaisa, pikku Marius! Kuka tahtoisi marssia Kölenin ylitse kanuunat muassa? Ruotsalaisethan ovat veljiämme ja hyviä ystäviämme. Ei, paremmin on siinä suhteessa eräs toinen kirjoittanut, että kernaasti soisi ett'ei Köleniä olisi olemassakaan, jotta veljeskansat oikein voisivat sekaantua toisiinsa — kuka niin on kirjoittanut?"
"Minä", vastasi priimus vaatimattomasti.
"Aivan oikein, sinähän niin kirjoitat, Broch, — varsin hyvin mietitty. Marius sitä vastoin katsoo kaikkia sotaiselta kannalta; kuulkaapas enemmän: 'kun vertailee kansoja, havaitsee tanskalaisten olevan veltompia kuin norjalaiset?' Mitä roskaa tämä nyt on?" huusi rehtori suuttuneena ja repi tukkaansa; rehtori tulistui tulistumistaan, huoneessa oli varmaan lähes 30 asteen lämmin, "täällä on monta luokalla, jotka mainitsevat tuosta tanskalaisten velttoudesta; mikä tarkoitus sillä on? On kyllä hyvä rakastaa isänmaatansa, mutta isänmaallisuus tulee suureksi viaksi, kun se muuttuu kansallis-ylpeydeksi, niin että alennetaan muita kansakuntia ja ylistetään ainoastaan omaa. Erityisesti on se naurettavaa, pieneltä, köyhältä kansalta kuin me olemme, jolla todellisuudessa ei ole suuriakaan kehuttavaa."
Brochin mainio aine jäi varsin lukematta, sillä lämpö kävi niin hirveäksi, että rehtori tuskissaan käski avata ovet ja ikkunat, ja kun siitä syntyi ankara veto huoneesen, lähetti hän kaikki pihalle; ainoasti Martti Kruse sai istua sisällä rangaistukseksi.
Oli tau'onnnt satamasta, mutta tuuli oli kylmä ja pihalla oli likaista, jott'ei heillä ollut suurtakaan iloa tuosta pitkästä lomahetkestä. Marius käveli levotonna laskennon tähden, sillä kaikkein inhimillisten laskujen mukaan, kysyttäisiin häneltä tänään.
Abraham oli auttanut häntä, ja pikku Marius oli sanonut ymmärtävänsä. Hän oli todellakin hieman käsittänyt pientä osaa siitä. Mutta lian oli varma siitä, ett'ei hän seisoessaan mustan taulun edessä tietäisi mitä 1/2 kertaa 1/2 on.
Lehtori Abel tulla hännysteli luokkaan; ikkunat suljettiin. Hän kantoi uutta sadevaippaansa käsivarrellaan ja hyräili, joka oli varma merkki että hän oli hyvällä tuulella. Mariusta ei tuo kumminkaan suuresti lohduttanut sillä kun lehtori oli hyvällä hatulla, oli hän kovin vaikea ilvehtimään.
Lehtori Abel oli nuorimies ja keikari opettajain joukossa. Hän ylpeili äkkiarvaamatta esiytymällä kuluneissa, keltakauluksisissa vaatteissa käyvien virkaveljiensä seurassa uusiin, omituisiin vaatteisin, milloin punaruutuseen kaulaliinaan, milloin vaaleisin housuihin puettuna; nyt oli hänellä valkonen sadetakki guttaperkasta.
Sitä oli pidelty ja haisteltu, kaikki olivat kysyneet sen hintaa ja saaneet tietää sen.
Opettajana oli hänellä tämä periaate: "Ihmiset voidaan jakaa kahteen lajiin: sellaisiin, jotka voivat oppia matematiikkaa, ja sellaisiin, jotka eivät voi. Ja minä otan kuukauden kuluessa päättääkseni, voiko poika oppia sitä vai eikö."
Tämä teoriia lähtökantana saikin hän ne, joilla oli taipumusta, hyvin pitkälle; loput antoi hän hyvällä omallatunnolla jäädä paikalleen.
Lehtori viuhtoi tomua opetus-istuimelta silkkisellä nenäliinallaan, ennenkuin istui; Marius istui ja vapisi äänettömyyden vallitessa, luoden vielä silmäyksen kirjaansa. Mutta Broch huudettiin taululle. Marius voi tuskin uskoa onneensa; näytti siltä kuin olisi Abel tahtonut alkaa etupäästä; siinä tapauksessa hän ehkä pääsisi tänäänkin.
He olivat hiljan alkaneet laskemaan ensi astelman yhtälöitä yhden tuntemattoman kanssa, ja pikku Marius oli kärsivällisesti seurannut mukana monta esimerkkiä laskettaissa tuosta selkoa saadakseen.
Hän oli kuullut sanottavan, että se nyt oli löydetty, ja nähnyt sen pyhittävän pois taululta — vieläpä enemmänkin, hänellä itselläänkin oli kaikki esimerkit kirjaan kirjoitettuina, ja kuitenkin oli tuo haettava hänelle vielä yhtä etäinen kuin vieras.
Hän ei päästänyt tuota x:ää näkyvistänsä, hän kirjoitti tunnollisesti vihkoonsa, kuinka sitä ajettiin takaa kuni kettua riviltä riville kerrantojen, lyhennysten, murtolukujen ja kaikellaisten hiton metkujen avulla, kunnes tuo väsynyt eläinparka lopuksi yksinään karkoitettiin vasemmalle puolelle, jolloin tultiin siihen päätökseen, ett'ei tuo peloittava x ollut mikään muu kuin ihan rauhallinen luku — esimerkiksi 28.
Marius voi lopuksi vaivoin käsittää, että x:llä voi olla eri arvonsa eri esimerkeissä. Mutta mitä tällä x:llä oli virkaa? Mitä kaikilla näillä mutkilla tehtiin, miksikä ajettiin tätä tuntematonta takaa pitkin taulua kivien ja Kantojen ylitse, kosk'ei se muuta ollut kuin esimerkiksi 28 — ehkäpä vaan 15? Sitä ei pikku Marius todellakaan voinut ymmärtää.
Kuitenkin otti hän esimerkki-vihkonsa ja kirjoitti siihen hyvin tarkasti esimerkin, jonka Broch sai laskea.
Pythagoraalta kysyttiin, montako oppilasta hänellä oli.
Tuo viisas mies vastasi: "Puolet tutkivat filosofiaa, kolmas osa matematiikkaa ja niiden luku, jotka harjoittavat itseään vaiti-olemaan, on yhteensä niiden kolmen kanssa, jotka äskettäin sain, neljäs osa oppilaista, jotka minulla ennen oli."
Kuinka monta oppilasta Pythagoraalla oli ennenkuin sai nuo kolme viimeistä.
Sitä ei tosiaankaan ole helppo tietää, mietti pikku Marius, koska istui huoletta paikallaan. Ja sillä välin kun Broch taululla heti alkoi tehdä temppujansa luvuilla 1/2 x ja 1/3 x, vaipui Marius ajatuksiin monimutkaisen kysymyksen johdosta.
Erittäinkin huimasi häntä lukeissaan: ennen: silloinhan kävi perin mahdottomaksi kysymykseen vastata. Sitte hänen ajatuksensa johtuivat kolmanteen osaan, noihin oppilasparkoihin, jotka tutkivat matematiikkaa, ja hän tuli siihen loppupäätökseen, että hän ehdottomasti kernaimmin olisi tahtonut kuulua "niiden joukkoon, jotka harjoittivat itseään vaiti-olemaan."
Hän heräsi sen takia, että häntä huudettiin taululle.
Yliopettaja oli joko havainnut hänen istuvan mietteissään, tai huomannut muistikirjastaan, että oli kulunut pitkät ajat siitä, kun Gottwaldia kuulusteltiin. Hän antoi Brochin mennä paikalleen kesken laskemistansa — sitä paitsi oli laskettava luku liian helppo tälle — ja kun Marius puoli-tiedotonna saapui taulun eteen, oli sillä pari riviä numeroita ja x, josta ei rahtuakaan ymmärtänyt; ainoastaan hämärästi häilyi hänen mielessään, nähdessänsä taululla 1/3, että tämä varmaankin oli jokin viittaus tuohon onnettomaan kolmanteen osaan, joka tutki matematiikkaa.
"Nunc, parvulus Madvigius, qvid tibi videtur de matrimonio?" huusi Abel heiluttaen nenälasejansa, "sinulle kai on helppo asia suorittaa tämä pikku tehtävä; tunnethan Pythagoraan, eikö totta, Madvigius? Pythagoras, qvi dixit, se meminisse, gallum fuisse. Tehkää hyvin, herra professori, jatkakaa, älkää olko millännekään. No, näet kai, että luku on melkein loppuun laskettu? Sanoihan Broch, kuinka piti tehtämän, ennenkuin meni paikalleen. Vai onko professorilla ehkä muuta tehtävää kuin kuunnella? Pikku Gottwaldin pitäisi miettiä päästä luokalta kesällä eikä saattaa äidilleen surua."
Marius seisoi kasvot isoa luokkataulua päin, joka oli keskellä lattiaa, ja tunsi koko luokan ivan ja ilkkumisen pistävän selkäänsä. Mutta kun äitiä mainittiin, tunsi hän lämpimien kyyneleiden nousevan silmiinsä, liitupiirit sulivat yhteen epäselväksi sekasotkuksi ja hän heitti kaikki siksensä.
Koko luokalla — se on niillä, jotka voivat oppia matematiikkaa — oli erinomaisen hauskaa; lehtori oli muka vastustamattoman sukkela kuulustellessaan "hitureita", joksi hän nimitti niitä, jotka eivät voineet oppia matematiikkaa.
Ainoasti Abraham istua nökötti harmistuneena sen tähden, että tuo pilkka koski hänen ystäväänsä mutta myöskin sen vuoksi, että Marius oli sellainen pölkkypää; välistä täytyi hänenkin nauraa.
"Meidän on kai hankkiminen hänelle apuprofessori", sanoi Abel, laskien lasit nenällensä, "sinä Martti liikanimellä, käy auttamaan veljeäsi hengessä!"
Martti nousi paikaltaan jörösti; hänessä oli hiljainen vastahakoisuus, joka ei sentään milloinkaan näyttänyt muullaisena kuin mutinana ja muikistelemisena; hän ei ollut Mariusta parempi; sekä iso että pieni näyttivät siis yhtä tyhmiltä tuolla taulun edessä, katsoa töllöttäessään sille.
Mutta kuitenkin selveni asia Martille hieman; hän tarttui liitulaatikkoon kirjoittaakseen jotakin ja unohti, että hänellä jo oli pitkä liitupalanen kädessä.
"Oikein Marttiseni!" huusi lehtori, joka huomasi tuon, "liitua tarvitaan, jos siitä jotakin syntyy. Ota liitulaatikko kainaloosi, jäneksen jalka taskuusi ja viivotin jalkaisi väliin, niin olet täydessä asussa! Ah, Martti, Martti! sinä olet tuhma ja tulet tuhmemmaksi päivä päivältä."
Valonvivahdus Martissa oli sammunut, hän kirota napisi, jotta Marius kuuli sen. Luokalla oli hauskaa ja priimus varsin kiemuroitsi naurusta, ihmetellen ylös opetus-istuimelle katsellessaan.
"Nyt täytyy meidän kai tehdä 'das letzte Aufgebot'", tuumi lehtori ja käski taululle kolme, neljä muuta hituria, jotka eivät voineet saada matematiikkaa päähänsä.
Yhdistetyin voimin onnistui heidän vihdoin selvittää kysymys Pythagoraan oppilaista; Mariuksen, joka oli nyhjätty varsin syrjään, täytyi tulla esille ja lukea koko kappale uudestaan ja selittää, että tällä kertaa oli x == 72.
"Nyt rupeamme toimimaan joukoilla kuni Napoleon", huudahti Abel riemastuneena. "Tässä ovat ydinjoukot koossa — todellakin uljas joukkio. Onhan se ihan kuin Certeksen huvinäytelmässä, kun Jörgen-rumpari ja molemmat todistajat ovat olevinaan Ranskan aateliston parahistoa. Hyvää huomenta, hanhiseni; onhan teitä koko kaksi tusinaa."
"Me emme ole mitään hanhia", mutisi Martti.
"Hyvää huomenta hanhiseni; onhan teitä koko kaksi tusinaa, sanoi kettu. Meitä ei ole kahta tusinaa, mutta jos meitä olisi yhtä monta lisään kuin meitä on ynnä puoli kertaa niin paljo, ynnä puolikuudetta ankkaa ja koirashanhi, olisi meitä kaksi tusinaa. Kuinka monta hanhea niitä siis oli, o Martti?"
Mutta ei Martti eikä kukaan muukaan hitureista jäsentänsä järkähtänyt ryhtyäkseen mihinkään toimiin hanhien suhteen, ja kun tätä huvia lehtori Abelin mielestä oli kestänyt tarpeeksi, huudahti hän:
"Menkää kotia, käykää levolle ja veisatkaa tuo vanha virsi: 'Ota pois, Jumal'! päältäm' julma vihas'.' Te saatte kaikki veljellisesti, henkilöön katsomatta, kuutosenne; ja jos tahdotte kuulla mielipiteeni tulevaisuudestanne täällä maan päällä, niin on se tällainen: minä olen sitä mieltä, ett'ette kelpaa tässä elämässä muuhun kuin linnunmunia hautomaan; sinä Martti liikanimeltä — — voit ehkä päästä niin pitkälle, että sinusta tulee kirkkorengin rengin renki. Abraham Löfdal, tule taululle!"
Tultuansa paikallensa, näki Marius, kuinka Abraham vauhdilla kirjoitti taululle hanhikysymyksen: 2 x + 1/2 x + 6 1/2 = 24; mutta hän oli liian väsynyt voidaksensa ihmetellä, liiaksi nyreissään uudesta kuutosesta, jonka hän tiesi tekevän luokasta pääsemisensä vieläkin epävarmemmaksi, mutta erittäin nyreissään oli hän ajatellessaan pientä ryppyä äitinsä suupielessä, kun tämä taas näki 6 todistuksessa.
Kello oli kaksitoista ja vanha akka, joka myi rinkilöitä ja mesileipiä latinalaisille, seisoi jo portaiden vieressä.
Neljännen latinaluokan oppilaat kävelivät takki yllä edestakaisin määrätyllä alueellaan; vielä röijyyn puetut kolmannen latinaluokan pojat seisoivat ryhmissä syöden makeisia, sillä välin kun onnelliset pienokaiset, jotka pääsivät kello 12, syöksyivät ulos lauantaivauhdilla.
Ilma alkoi selitä; tuuli kääntyi länteen päin, se voi helposti yöksi kääntyä varsin pohjoiseksi; silloin tulisi ehkä pakkanen, ja siinä tapauksessa voisi ehkä jäätä huomenna sentään käyttää.
Pikku Marius seisoi itsekseen syöden mesileipäänsä huolimatta siitä, että haisueläimet, jotka juoksivat hänen sivutsensa, nimittelivät häntä sekä rottakuninkaaksi että muuksi; hän tunsi päänsä varsin tyhjäksi ja ontoksi, ja kuitenkin oli vielä koko kaksituntia jälellä.
Latinaa noilla tunneilla kyllä oli, jota hän vähemmän pelkäsi, mutta viimeinen matematiikkatunti oli häntä kovin rasittanut.
Toisin oli paksun Martin ja muitten hiturein laita; he välittivät viisi lehtori Abelin ivasta. Mutta pikku Mariuksen korva oli hieno pilkalle; välistä oli hän kuullut vihollistensa sekoittavan hänen äitinsä loukkauksiin, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka kuitenkin saivat hänen verensä kuohuilemaan.
"Mikä pöllöpää puita on kaniiniin pannut — häh?" alkoi apulais-opettaja Aalbom, heti luokkaan tultuansa; huoneessa ei enää ensinkään ollut lämmin, mutta hän oli puhunut rehtorin kanssa. "Sinä kai, Kruse, senkin paksu aasi, häh? Puh! Mistä tänään aletaan? Värsystä 122 — quas deas — lue, Gottwald. Lujaan! Vai niin, onko se lujaan lukemista? quas deas per terras — suu auki! Nuo länsimaalais-jahnukset eivät edes voi saada hampaitaan irti toisistaan; älä siellä mutise, jahnus!"
Tämä oli Aalbomin tapa alkaa opetus, erittäinkin viimeisillä tunneilla, jolloin hän itse oli hermostunut, toruttuansa ja tapeltuansa kello kahdeksasta aamulla.
Luokka alistui myrskylle, sillä olivathan he siihen tottuneet; mutta pikku Marius jatkoi vapisten lukemistansa ja sai nuhteita Porvoon mitalla sentähden, ett'ei huutanut kyllin lujasti.
Mariuksen paha onni oli, että rehtori oli opettanut latinaa kahdella edellisellä luokalla; sillä nyt ei Aalbom koskaan tahtonut myöntää rehtorin saattaneen pikku Gottwaldia erittäin pitkälle tuossa kielessä; mutta toiselta puolelta oli hän peloissaan, että rehtori sanoisi lemmikkinsä käyneen kravun tietä Aalbomin opetettavaksi tultuansa.
Siitä syystä vaati hän Mariukselta kaikki, mutta ei koskaan antanut hänelle mistään kiitosta.
Apulais-opettaja käveli edestakaisin luokalla, petoeläimen tavoin vaanien jotakin vikaa syöstäksensä sen kimppuun: hän oli tavattoman pitkä ja hoikka sekä likinäköinen, josta syystä hänen rakkaat oppilaansa eivät koskaan sanoneet häntä muuksi kuin Sokoksi.
Marius ponnisti kaikki voimansa ja käänsi kappaleensa, mutta lopetettuansa olikin hän niin uupunut, että melkein nukkui.
Tunti parjauksineen ja vaivoineen kului loppuun, ja sitten oli vaan yksi jälellä. Viimeinen tunti käytettiin latinan käännöskirjoitukseen. Aalbom antoi pojille käännettäväksi kappaleen Henrichsenin kirjoitusharjoituksista ja istui opettajatuolille antaen jalkainsa lerkkua ja katsella töllöttäen ilmaan.
Kenelläkään oppilaista ei enää ollut paljo ajatusvoimaa jälellä latinan kirjoittamiseen; useimmat kirjoittivat umpimähkään, Marius samaten, jotta siitä varmaankin syntyi kaunis teema.
Mutta vihdoinkin loppuivat oppitunnit; ja kalpeat, näppyläiset latinan lukijatkin olivat vähäsen elävämpiä tänäin pihasta lähteissään, sillä oli lauantai.
Silli; hedelmärokka ja pannukakut — koko kaupungin lauantai-ruoka — maistuivat tuon talkoon jälkeen erin-omaiselta.
Ilma selkeni todellakin ja tuli kirkas, kuutamoinen pakkas-ilta, jotta neljännen latinaluokan oppilaat kävelivät puolikasvuisten pikkutyttöjen keralla, kun nuoremmat kumppanit kulkivat parvissa, laulaen ja sivumennessään nyhjien toisiaan noita rakastavia vasten.
Mutta Abraham ja Marius kävivät käsi kädessä halveksien kaikkea, silloin tällöin pysähtyi Abraham puristaen nyrkkiänsä provasti Sparren rauhallista asumusta kohden, jossa tiesi telepatistin käyvän hänen entisen henttunsa luona.
Illalla oli Marius kutsuttu Abrahamin luo; professori rouvineen oli jossakin illallisella. Pojat isännöivät kaikissa huoneissa ja saivat illalliseksi paistettua makkaraa ja olutjuustoa.
Ja seuraavaksi päiväksi ei mitään läksyjä, ei mitään luettavaa! —
Nukkua vaan vapaana miehenä kello 10 asti!
Kuitenkin makasi moni sunnuntai-aamuna tuskallisena puolinukuksissa: nyt täytyisi hänen pian nousta ja patikoita kouluun, makuuhuoneessa kylmä, puolipimeä, koko kantamus kirjoja, eikä hän taitanut mitään. Vihdoin syöksähti hän vuoteeltaan — ja nytpä olikin sunnuntai! — heti takaisin peiton alle! Voiko kukaan unohtaa, kuinka suloista tuo oli?