IV.
Oli pitkät ajat puhuttu tehtaasta, joka perustettaisiin kaupungin läheisyyteen. Sanottiin sen olevan haaraosasto eräästä isosta englantilaisesta tekolannoitusaine-liikkeestä. Mutta yritykseen haluttiin myöskin kernaasti kaupunkilaisten pääomaa; ja kun ei kaupungissa paljoa ymmärretty sellaisista asioista, saapui sinne asiantuntija puhumaan hankkeesta ihmisille, selittämään mitä siitä voi odottaa ansaitsevansa, ostamaan sovelijaan tontin, joka jo oli valittu, ja siitä syystä oli Abrahamin vanhempain luona kemut.
Vieraalla, jonka nimi oli Mikael Mordtmann, oli samoin kuin useimmilla muukalaisilla suosituskirja professori Löfdalille.
Muuten tunsi professori hänet yliopisto-ajoilta. Mordtmann oli aluksi tutkinut lääketiedettä. Mutta puoliksi sattumalta tuli hän Englantiin, missä hän isänsä asioita ajaessaan tutustui perheeseen, jolla oli suurellaisia kemiallisia tehtaita.
Ihan äkkiarvaamatta tarjottiin hänelle hyvää paikkaa siellä, häntä halutti koettaa ja jäi useaksi vuodeksi Englantiin.
Sittemmin selveni hänelle, ett'ei tämä muutos hänen elämänvaiheissaan suinkaan ollut niin satunnainen kuin hän itse oli luullut.
Hänen isänsä, Isak Mordtmann Bergenissä, harjoitti suurta keinottelukauppaa, ja tavarain liike oli hyvä; mutta kukaan ei tietänyt kuinka suuri hänen kiintein omaisuutensa oli.
Hän oli virkeä, yrittelijäs kauppamies, jota ei suinkaan ilahuttanut se seikka, että hänen ainoa poikansa ehdottomasti tahtoi tulla tohtoriksi. Mutta Isak Mordtmann oli oppinut pitämään poikaa silmällä ja ottamaan vaaria sopivasta silmänräpäyksestä. Hän antoi pojan sen vuoksi "pitää päänsä", kunnes sai tämän Englanti-matkan aikaan; paikan tarjoumus tuohon englantilaiseen tehtaaseen tuli myöskin hänen toimestaan; ja nyt oli hän siihen määrään päässyt voitolle, että pojasta oli tullut käytöllinen kemisti, toimelijas liikemies eikä kurjaa piirilääkäriä kauas tuntureille poissa kunniallisten ihmisten joukosta.
Tarkoitus oli nyt, että Mikael perustaisi tuon uuden tehtaan ja hallitsisi sitä. Mutta Isak Mordtmann ja kumpp:lla ei ollut isoa pääomaa panna siihen; englantilainen kauppahuone, joka näyttökaavassa esitettiin yrityksen alkuunpanijaksi, pysyi varovana; siitä syystä oli hankittava niin suuri pääoma kuin mahdollista itse siinä kaupungissa, josta tuo erinomaisen myötäinen ala oli löydetty ja puoliksi ostettukin.
Tämä oli siis Mikael Mordtmannin tehtävä, johon hän heti näytti kykenevänsä. Hänen töykeä, englantilainen käytöksensä teki, että hän näytti vakavalta ja luotettavalta, jotta moni sai halun panna rahansa tähän yritykseen, vaikk'eivät siitä rahtuakaan ymmärtäneet.
Professori Löfdal oli hyvin varovainen rahojensa suhteen. Hän osti mielellään ulkomaisia osakkeita ja valtiopapereita Köpenhaminassa ja Hampurissa, mutta hän pani niin vähän kuin mahdollista vaimonsa rahoja kaupungin asukkaiden alkuunpanemiin yrityksiin. Kauppiailla oli liian paljo keskinäisiä velvollisuuksia laina-, apu-, allekirjoitus- ja takuu-asioissa, jotta professori olisi halunnut sekoittautua liikemaailmaan.
Siitä syystä jätti hän tuon etevän aseman tukkukauppiasten joukossa, jonka hän epäilemättä olisi saanut, jos hänen vaimonsa suuri omaisuus olisi ollut sijoitettuna itse kaupungissa. Hän nosti korkonsa ja leikkeli kuponkejansa hiljaisuudessa; tiedettiin arviolta, kuinka paljo hän oli perinyt appinsa, Abraham Knorrin, kuoltua ja että hän oli nostanut rahansa Bergenissä; mutta moni mietti mihin hän oli mahtanut ne panna.
Sen tähden olikin Mikael Mordtmannilla paljo vaivaa saadakseen professoria yritykseen yhtymään. Olihan ehdotuksessa jokin tieteellisyydelle maistuva sivumaku — lähinnä oli se yhteydessä kemian ja lääketieteen kanssa; kaikissa tapauksissa ei kukaan muu koko kaupungissa ymmärtänyt näitä analyyseja ja kaikkea tätä fosforihappoista puhetta kuin professori Löfdal.
Mordtmann oli sillä välin alituinen vieras talossa, ja hänen oltuansa kaupungissa pari viikkoa, piti professori hänelle isot kemut.
Rouva Löfdal oli suuresti erehtynyt Mordtmannin suhteen. Tämä oli kolme, neljä vuotta häntä nuorempi; mutta Venni muisti hänen varsin hyvin kotona Bergenissä olleen virkeä nuori mies, innostunut vapauden puolustaja, naisen, kansan ja kansallisuuden puolesta puhuja.
Nyt palasi hän jäykkänä englantilaisena, kulki koko päivät puhelemassa ikäväin ihmisten kanssa suudasta ja luujauhoista. Rouva Venni oli tuskin vaihtanut kymmentä sanaa hänen kanssaan; ja Vennistä oli hän ikäänsä verraten varsin tavattoman ikävä.
Vasta tänäin oli rouva tullut huomanneeksi, että Mordtmann sentään näytti pulskalta englantilaisessa asussaan noiden jokapäiväisten ihmisten rinnalla, jotka hän tunsi ulkoa.
Puolipäivällinen oli ollut ikävä; sillä oli ainoastaan herroja ja osaksi sellaisia, jotka muuten eivät seurustelleet professorin perheessä, mutta joiden tuttavuus voi olla hyödyksi nuorelle Mordtmannille.
Professori oli ollut iloinen ja rakastettava, kuten ainakin, esittänyt kunniavieraan maljan, toivottanut hänelle kaikellaista menestystä yrityksilleen, onnitellut kaupunkia tuon perustettavan suuren ja epäilemättä tuottavan teollisuuslaitoksen johdosta.
Mutta siitä huolimatta tuntui ilmasta, ett'ei professori vielä ollut ottanut ainoatakaan osaketta tähän epäilemättä kannattavaan yritykseen, jota hän ylisti ja jonka menestykseksi hän tyhjensi maljan.
Mikael Mordtmann tunsi sen myös. Puheeseen vastatessaan oli hän koettanut leikillisesti huomauttaa länsimaalaisen pitkäveteisyyttä ja liiallista varovaisuutta, mutta samassa lopettanut puheensa lausumalla, että kun he vaan ryhtyivät toimeen, kävi kaikki kuni voideltu. Samaa toivoi hän tässäkin tapauksessa j.n.e.
Tuo puhe olisi ollut mainio Bergenissä; rouva Venni nauroikin pari kertaa, mutta moni ei nauruun, osaa ottanut; nuo saapuvilla olevat entiset laivurit tai sillin suolaajat, osaksi haugiaaneja, eivät ensinkään käsittäneet tuollaista leikkiä, vaan seisoivat katsellen toinen toistansa.
Mikael Mordtmann läksi pöydästä pahalla hatulla; hän tunsi, ettei ollut päässyt tarkoituksensa perille.
Kahden kesken näiden ihmisten kanssa puhellessaan pimeässä, vaatekaapin suuruisessa konttoorissa, tuli hän itsekin totiseksi ja puhui vakavasti. Mutta nyt juhlallisen pöydän ääressä istuessaan ja viiniä juodessaan, oli vilkas bergeniläisveri alkanut kuohuilla; hän piti hauskan puheensa valmistamatta; mutta jälkeenpäin ymmärsi hän, että hänen olisi tarvinnut puhua kuivasti ja fosforihappoisesti, kuten hän alkuperäisestä oli aikonut.
Talo, jossa professori Löfdal asui, oli hyvin iso ja vanhan-aikainen, puutarha sivulla, vaikka se olikin keskellä kaupunkia. Hän oli ostanut sen kunnalta, joka ennen aikaan oli käyttänyt sitä juhlahuoneustoksi, tai majaksi kuninkaalle tahi prinssille, jos sellainen sattui matkallaan sinne poikkeamaan.
Huoneet siinä olivat isot ja korkeat, jotta rouva Vennin mukanaan tuomat, vähäsen vanhanaikaiset huonekalut sopivat niihin hyvin.
Tänä iltana oli koko huoneusto käytännössä — vieraita oli 50 herran vaiheilla — aina professorin neuvotteluhuonekin. Tätä käytettiin tupakoitsemiseen; vähitellen täytti savu muutkin huoneet, mutta pysähtyi rouvan kamarin luona, jossa tämä itse tarjosi kahvia.
Useita pelipöytiä oli asetettu esille, ja todin ääreen, jota tarjottiin heti kahvin jälkeen, kokoontui ryhmiä, jotka keskustelivat rahdeista ja suolan hinnoista tai tuumailivat yhdessä tuota uutta tehdasta.
Mikael Mordtmann kävi ympäri suututellen; kaikkialla oli hän mielestään huomaavinaan tehneensä tyhmyyden; ja tämän päähänsä saatuansa, tuli hän tietysti vieläkin huonommalle tuulelle.
Seikka oli todella sangen harmillinen. Pari päivää sitten oli hän kirjoittanut isällensä, toivovansa mitä parhainta menestystä yrityksen suhteen. Täytyisikö hänen nyt tulla masennetuksi myöntämään hairahtuneensa päivällisillä ja pelättäneensä ihmiset koko tuumasta?
Englannissa oleskellessaan oli Mikael vähitellen oikein sydämmensä pohjasta mielistynyt kauppaliikkeeseen. Muistellessaan kerran olleensa innokas norjalaisuuden puolustaja, jonka ihanteena oli kansan seassa, kansan tapaan ja kansan eduksi eläminen, hymyili hän.
Englantilainen mukavuus alituisine kylpyineen, pesuineen ja heijastavan valkeine liinavaatteineen oli muuttanut hänen makunsa ja eroittanut hänet kansasta. Kaikki mitä hänen veressään oli ollut eloisaa ja innostunutta oli, samoin kuin isässäkin, muuttunut vilkkaaksi yrityshaluksi, haluksi toimia lavealla työ-alalla, himoksi kohota varallisuuden kukkuloille ja saada paljo tekemistä.
Toiselta puolen oli se seikka, että hän nyt jo halveksi sitä, mitä aina viidenteenkolmatta ikävuoteensa asti oli mielihalulla haaveksinut, saattanut hänet epäilemään kiihkeitä intohimoja yleensä ja samassa tehnyt hänet kylmäksi ja varovaksi naisten seurassa, josta hänellä oli ollut paljo hyötyä.
Isän ja pojan väli oli nyt erin-omaisen sydämellinen; he olivat yhdessä tehneet tämän tehdassuunnitelman; poika johtajana, isä isännöitsijänä ja sen lisäksi englantilaisen kauppahuoneen asiamiehenä; oli siis koko joukko menestymisen mahdollisuuksia, ja jos taas onni kääntyisi, olivathan nuo melkein yksin-omaan muitten rahoja, jotka menivät menojaan.
Mutta jollei näitä vieraita rahoja nyt karttuisikaan!?
Mikael Mordtmann viskasi pois sikarinsa, joi liisin kylmää totia ja meni sitten rouvan huoneeseen.
Kahvia oli tarjottu ja juotu, palvelustyttö vei sen juuri kyökkiin. Rouva Vennin ympärille oli kokoontunut muutamia herroja, jotka eivät tupakoinneet tai jotka sattumalta olivat jääneet keskustelemaan hänen kanssaan. Ne olivat suurimmaksi osaksi virkamiehiä ja sellaisia seuraystäviä, jotka tänäin tunsivat olevansa hieman tarpeettomia tuossa kirjavassa seurassa.
"Kiitoksia puheesta, herra Mordtmann!" huusi rouva Venni ystävällisesti; Mordtmann teki jäykän kumarruksen ja katsahti epäilevästi rouvaan. Sitten asettui hän avaran salin nurkkaan erään hyllypöydän taakse, missä alkoi selailla valokuva-albumia, sillä välin kun keskustelu rouvan ympärillä taas tuli alkuun.
"Minä en voi antaa myöden siinä kohdassa, herra rehtori", lausui rouva Venni. "Te sanotte, että minun pitää rauhoittua ja toivoa —"
"En suinkaan, suokaa anteeksi, niin eivät sanani kuuluneet. Minä sanoin, että kun lapsen opetus ja henkinen kehittäminen jätetään miesten tehtäväksi, joilla on taitoa ja kokemusta sekä vilpitön tahto, niin tulee vanhempain toivoa ja uskoa, että lapsi Jumalan avulla on hyvissä käsissä."
"Niin kyllä, mutta kuka ottaa vastataksensa, että tahto aina on vilpitön?"
"Sen tekee valtio, maan opetustoimi, huolenpitävä hallitus. Uskokaa minua, rouva, meidän koululaitoksemme voi kilpailla minkä Euroopan maan koululaitoksen kanssa hyvänsä ja on uskonnollisessa ja siveellisessä suhteessa epäilemättä useampia paremmalla kannalla."
"Olkoon niin, mutta kun nyt omin silmin näen, että kaikki käy hullusti, varsin päin mäntyä — mitä minun silloin on tekeminen?"
Kaikki nauroivat suopeasti innokkaalle rouvalle, joka itsekin nauroi, vaikka hän puhui täyttä totta.
"Te olette — hm — Te olette kovin ankara nainen", sanoi rehtori hymyillen täyttäessään avaran nenänsä nuuskalla, "meitähän on täällä monta koulumiestä saapuvilla, joiden täytyy tuntea itsemme hyvin rikoksellisiksi."
"Oh, suokaa anteeksi, hyvät herrat, sitä en; ajatellut; tiedättehän kaikki sen hyvin — eikö niin?" — hän katsoi ujostelematta nauraen toisesta toiseen; "sen tekee minun onneton bergeniläisvereni, kuten Karsten sanoo. Heti kun jokin aate pistää päähäni, täytyy minun puhua — puhua suoraan; ja nyt on minulla jo pitkät ajat ollut aavistus, että meidän koulutoimemme on varsin väärällä uralla."
Paitsi rehtoria oli huoneessa koulumiehiä lehtori Abel, joka piti paljo siitä, että ihmiset sanoivat hänen miellyttelevän rouva Venniä, sekä kansakoulun johtaja, kandidaatti Klausen; vasta myöhemmin tuli apulaisopettaja Aalbom sisään.
"Tehkää hyvin ja sanokaa meille, mikä siinä sitten on väärällä uralla?"
"Kaikki! Kaikki, alusta loppuun asti."
"Tarkoitatteko, rouva Löfdal, myöskin kansakouluja?" kysäsi kandidaatti Klausen.
"Niitä en tunne; mutta olen varma siitä, että kun varakkaimpain lapsia varten perustettu koulu on niin huono, on koulu köyhäin lapsia varten luonnollisesti vielä paljoa huonompi."
Vaikeasti salaavia olivat sanat, joita rouva Löfdal tänä iltana lausui, jopa vaikeammin salaavia kuin hänen muuten oli tapanansa lasketella; ja herrat katsoa vilkasivat toisiinsa. Mutta rehtorin suopea ja hieman veitikkamainen myhäily otti voiton ja tuli yleiseksi mieli-alaksi; olihan noiden lausuja nainen vaan.
"Minä kyllä luulen tietäväni kumminkin yhden asian, joka harmittaa
Teitä, rouvaseni", alkoi vanha rehtori.
"Mikä se olisi?"
"Se, ett'ette kauniilla, navakkailla pikku käsillänne saa ryhtyä asiaan, ett'ette saa puhdistaa koulua muutamista opettajista ja mielenne mukaan johdattaa itse rehtoria."
"Aivan oikein!" huudahti rouva Löfdal, "juuri se se onkin! Te nauratte kaikki, mutta minä puhun täyttä totta; juuri se se on, ett'en voi tehdä mitään, en niin mitään poikain puolesta, vaikka näen, selvästi näen, hänen turmeltuvan ja voimainsa riutuvan."
"No, no, pikku rouvaseni, niin perin hullusti ei asian laita kaiketikaan liene. Mutta onko Teillä oikeutta sanoa, ett'ette voi tehdä niin mitään poikanne puolesta, jos huomaatte koulun jollakin tavoin erehtyvän? Joka vetoominen —"
"Voi, rehtori hyvä, kuinka saatatte vastustaa minua tässä asiassa! Te tiedätte kyllä hyvin itse, että kolmenkertaiset muurit yleisissä kouluissa ympäröivät lasta, ja Herra armahtakoon sitä isää tai, mikä on vieläkin pahempi, sitä äitiä, joka koettaa pistää kätensä tähän ampiaispesään!"
"Sen seikan suhteen voin sanoa Teille, rouva Löfdal, puhkesi kandidaatti Klausen puhumaan, että tuskin päivääkään kuluu ilman ett'ei luonani käy neljää, viittä ämmää, jotka tulevat puhumaan mikä mistäkin, jota on tehty heidän herttaisille tenavillensa."
"Suokaa anteeksi, herra kandidaatti! Nuo ämmät, kuten suvaitsette heitä nimittää, ovat kivulla ja tuskalla synnyttäneet lapsensa, jota en koskaan ole kuullut yhdestäkään koulu-maisterista, ja jo siitä syystä on heillä oikeus voimainsa ja kykynsä mukaan pitää silmällä 'tenaviansa', jotka heille ovat yhtä 'herttaisia' kuin omamme ovat meille, kun nämä vieraat lapset pakosta jätetään verivieraitten ihmisten haltuun.
"Kylläpä siitä todellakin syntyisi soma akkasaatto, jos rupeisi kuuntelemaan kaikkia heidän lorujansa. Se voisi ottaa kymmenen koulumaisteria hengiltä."
"Se on minusta ihan yhdentekevää!" vastasi Venni-rouva kuivasti. "Äideillä on oikeus ja velvollisuus pitää huolta lapsistaan niin pitkälle kuin voivat — ja Jumala auttakoon heitä sitä tekemään! vaikka koulumaisterit sitten kuolisivat kuni kärpäset — suokaa anteeksi, herra kandidaatti!"
"Mutta — mutta — mutta — rakas pikku Venni-rouvaseni!" huudahti rehtori ja ojensi kätensä rukoilevasti tätä kohden, "eihän Teidän tarkoituksenne vaan mahtane ollakaan, että isät ja äidit tallustelisivat kouluun joka kerta kuin —"
"Ei suinkaan, herra rehtori", keskeytti rouva hymyillen ja tarttui ystävällisesti hänen käteensä, "minä vaan tarkoitan, että soisin, kaikilla meillä vanhemmilla olevan sellaisen harrastuksen lastemme suhteen, vakuutettu kun olen siitä, että tämä harrastus vahvaa ja vilkasta laatua ollessaan, jossakin muodossa ilmautuisi, joten me, jotka kumminkin kustannamme tuon kaiken, voisimme saada jonkinlaisen vaikutusvallan ja silmälläpito-oikeuden koulun äänettömien seinien sisäpuolella tapahtuvien seikkain suhteen."
Prokuraattori Kahrs oli istunut rauhallisesti sulattaen Benjamin-osaansa päivällisestä, sillä välin kun häntä huvitti kuulla tätä vilkasta, lakitiedettä varsin tuntemattomien henkilöiden kesken syntynyttä keskustelua.
Hänestä oli nyt, kun vähitellen paljo vieraita oli kokoontunut rouvan huoneesen, aika saada vähäsen metodia ja logiikkaa keskusteluun.
"Rouvan viimeisessä vastauksessa oli eräs lause, joka antaa minulle oikeutta pieneen kysymykseen", näin alkoi hän leikillinen vakavuus punaisilla, kiiltävillä kasvoillaan "— olihan se vaan nainen; ettekö, korkeasti kunnioitettava rouva, tarkoittanut, että vanhempain harrastuksen lastensa suhteen pitäisi tulla näkyviin todellisessa vaikutusvallassa koulun työhön?"
"Tarkoitin, varsin niin!"
"Tilaisuudessa osoittaa harrastustansa tai jossakin sellaisessa?"
"Niin, jotakin sellaista tahtoisin."
"No — mutta — suokaa anteeksi, hyvä rouva", sanoi Kahrs ollen olevinaan varsin hämmästyksissään, "mutta — mutta onhan meillä sellainen."
"Onko? Siitä en minä tiedä mitään", vastasi Venni-rouva punastuen tapahtui joskus että hän keskusteluissa sellaisissa kuin tämä juoksi päänsä jotakin vasten, josta ei hänellä ollut aavistustakaan.
"Minua ihmetyttää tuo seikka, kun Teidän muuten näkyy niin hyvin tuntevan nämä asiat tai kumminkin niin lämpymästi harrastavan näitä kysymyksiä. Onhan meillä, näette, juuri tuollaisena ilmauksena tästä se, että valtion kouluissa vanheimpainkin pitää olla edustettuina, onhan meillä se, kuten tunnettu, eforaatissa eli kouluneuvostossa."
"Eforaatissa?" kysyi rouva Löfdal epävarmasti. Mutta ennenkuin Kahrs tai kukaan muu ehti saada voittoa täydelliseksi, kysäsi kuiva, selkeä ääni:
"Suokaa anteeksi, mutta onko kukaan herroista koskaan nähnyt elävää eforia?" [Kouluneuvoston jäsen.]
Kaikkein silmät kääntyivät Mikael Mordtmannia päin, joka seisoi suorana ja miellyttävänä etäällä hyllypöydän luona; mutta kun rouvan ja hänen silmänsä tapasivat toisensa, purskahti edellinen tavalliseen rattoisaan nauruunsa.
"Kiitoksia, herra Mordtmann, tuhannet kiitokset avusta! Oikein, nyt minäkin kysyn: mikä efori oikeastaan on? Kutka ovat koulun eforeita täällä?"
"No mutta, rouvaseni", huudahti rehtori perin hämmästyneenä, "ettekö todellakaan tiedä, että professori Löfdal on yksi koulun eforeista?"
"Karsten! Mieheni! En, onpa se naurettavaa! Ah, herra Abel, ettekö tahtoisi huutaa miestäni tänne, minun täytyy saada nähdä hän eforina."
Lehtori Abel lensi nuolen nopeudella ulos ovesta ja palasi professori mukanaan, jolla oli kortteja kädessä.
"Mitä kujeita sinulla on, Venni?" kysyi hän hilpeästi.
"Taivaallisia kujeita! Herrat sanovat sinun olevan efori, Karsten!"
"Tietysti olen efori —"
"Sanovat sinun olevan ilmauksen vanhempain harrastuksesta lapsiensa suhteen koulussa —"
"Tietysti, etkö ole nähnyt minun tutkintoa lopetettaissa istuvan ensimäisenä korkeaselkäsellä tuolilla pormestarin vieressä?" lausui professori varomattomasti; "mutta nyt pitää sinun antaa minun mennä, minulla on koura täynnä valttia."
Muut herrat miettivät, että professori kyllä olisi vastannut toisella tavalla, jos olisi ottanut osaa keskusteluun. Mutta rouva Löfdal oli äkkiä, käynyt totiseksi.
"Siinä nyt näette millainen asian laita on! Jollen minä oikeassa silmänräpäyksessä olisi saanut tuota pöyhkeätä sanaa naurun alaiseksi, kuten se ansaitsee, olisin ehkä samoin kuin niin moni muukin luullut kaikki tässäkin kohdin yläällä niin viisaasti ja hyvin järjestetyksi, ett'ei meillä alhaisilla ihmisillä ja naisilla olisi sen suhteen muuta tehtävää kuin olla vaiti ja antaa asian käydä tavallista uraansa. Mutta nytpä ei kukaan enää — kiitos avusta vielä kerran, herra Mordtmann! — nyt ei kukaan enää minua hämmästytä näillä suurilla sanoilla. Koska Karsten on efori, niin tiedän, ett'ei eforaatti ole mitään muuta kuin lenkki siinä hallinnollisessa petossarjassa, joka tukahuttaa ja elukkamaistuttaa meidät kaikki."
"Hiljaa, hiljaa, rouva hyvä!" alkoi rehtori taas. "Täytyy kai sentään hallitus olla! Emme kaikki voi hallita."
"Sitä en pyydäkkään; mutta joka asiassa tulee niiden vallita, jotka siitä ovat todellisen edesvastauksen alaiset, ja lastenkasvatuksesta on niiden vastaaminen, jotka ovat suvainneet saattaa lapset tähän maailmaan. Mutta edesvastausta todellisesti vastaavan osan-oton sijasta koulun työhön on meillä humbuugi-eforaatti, jonka toimena on istua korkeaselkäsellä tuolilla pormestarin vieressä. Ja sopiihan se varsin mainiosti koko järjestelmään meillä. Edesvastausta ajetaan niin kauan edestakaisin suurten sanain ja koreiden arvonimien välillä, kunnes on mahdotonta saada selkoa siitä neulallakaan. Mutta itse vastuuttomuus rakentaa itselleen turvallisen särmäkartion, mikä hoikenee huippuun, joka on siinä määrin edesvastauksesta vapaa, että se on pyhä!"
"Tarvitsisitte kylmää vettä, rouva kulta!" huusi prokuraattori Kahrs; herrat hymyilivät vielä — olihan tuo kaikki vaan naisen puhetta. Mutta sellaisia sanoja ei sentään pitäisi lausuttaman niin korkea-arvoisen miehen huoneessa.
Venni-rouva ei ensinkään ajatellut sitä; hän oli tottunut puhumaan vapaasti huoneessaan; eikä hänen miehensä ollut koskaan mennyt; pitemmälle kuin lieventänyt ja tasoittanut hänen lauseitaan miten paraiten voi.
Mikael Mordtmann oli hetken aikaa kuunnellut rouvan puhetta ja vihdoin sai hän vastustamattoman halun ottaa osaa keskusteluun. Alakuloinen ja herkkä ärtymään kun oli sen tähden, että hän kauppamiehenä oli joutunut tappiolle, valtasi hänet halu päästää entinen vapauden puolustaja irralleen ja hetkeksi heittää pois englantilainen töykeytensä; itse tehdaspuuha oli hänestä kumminkin varmaan mennyt myttyyn.
Hän astui lähemmäksi ja alkoi kauniilla, sievistetyllä puheellaan ja tyyneydellä, joka suuresti ärrytti toisia, erittäinkin apulais-opettaja Aalbomia:
"Minustakin on aina ollut väärä, jopa varsin mieltä liikuttava tämä seikka, että juuri koulu ja kaikki, mitä siihen kuuluu, on kuni aidattu taistelutanner, jossa ainoastaan mitä valituin oppi ja taito saavat luvan tepastella, sillä välin kun isille ja äideille, jotka kuitenkin ovat antaneet kalleimmat panokset tähän peliin, ei ole suotu muuta kuin halpa katsojapaikka ulkopuolella, mistä heidän sallitaan katsella tuota kieliopillista tomua, jota taisteltaissa tuprahtelee ilmaan."
"Hyvä, hyvä!" huusi rouva Löfdal innostuneena, kurottaen hänelle molemmat kätensä; "kuka olisi odottanut sitä Teiltä, herra Mordtmann? Minä luulin suoraan sanoen — no niin, onhan se yhdentekevää, mitä minä luulin; meidän kahden täytyy yhtyä liittoon, näettehän että vihollisia on lähellä ylt'ympärillämme."
Koko joukko herroja oli todellakin tullut sisään, jott'ei rouva Vennin ympärillä ollut ainoasti pieni ryhmä, vaan koko huone täyttyi vähitellen; useat pikkukauppiaistakin, jotka eivät olleet tottuneet isoissa pidoissa olemaan, hiipivät sisälle ja asettuivat pitkin seiniä. Vilkas keskustelu huvitti heitä paljoa enemmän kuin korttipeli, joka monelle heistä oli oikea kauhistus nähdä.
"Mutta kun ette nyt ole tyytyväinen tapaan, millä olosuhteet nykyään ovat järjestetyt" — prokuraattori Kahrs kääntyi yksin-omaisesti rouvan puoleen, ollen olevinaan näkemättä Mordtmannia, mutta kuitenkin muodollisemmalla tavalla kuin ennen; olihan asian laita nyt varsin toinen, kun korkeasti oppinut mies yhtyi tuollaisiin puolettomiin mielipiteisiin; "kun olette niin tyytymätön, rouvaseni, esim. tuohon kurjaan eforaattiin, niin ettekö siis tahtoisi selittää meille sitä käytöllistä tapaa, jolla vanhemmat Teidän aatoksenne mukaan saatettaisiin osallisiksi koulutyöhön?"
"Kyllä, aivan kernaasti", vastasi rouva Löfdal reippaasti; "ensin tahtoisin, että kaikki isät ja äidit, joiden lapset käyvät samassa koulussa, pitäisivät ison kokouksen valitaksensa — —"
"Suokaa anteeksi rouva, että keskeytän teidät", sanoi Mordtmann levotonna, "mutta kun itse olitte niin kohtelijas, että ehdotitte liittoa välillämme, täytyy minun liittolaisenanne mitä järkähtymättömämmin pyytää Teitä luopumaan käytöllisten sääntöjen antamisesta parannuskeinomme toimeen panemisen suhteen."
"Ja miksikä ei rouva saa sitä tehdä, jos suvaitsette kysyäni?" — prokuraattori Kahrs kääntyi ensi kerran suorastaan Mordtmannin puoleen.
"Sen tähden että sen, joka haluaa perinpohjaista parannusta, tulee olla varoillansa, ett'ei ala käytöllisillä ehdotuksilla, sillä suuressa joukossa, joka aina on vastustava uudistusta, olkoon se mikä hyvänsä, kyllä löytyy joku, joka voi vääntää käytöllisen ehdotuksen naurettavaksi ja irvikuvaksi, ja sitten kuvitellaan koko parannuksen tarpeettomuus todistetuksi."
"Te sanotte: kuvitellaan todistetuksi", huudahti prokuraattori mahtavasti, "mutta minä rohkenen myöskin pitää parannuksen tarpeettomuuden täydellisesti todistettuna, kun sen käytöllinen toimeen paneminen on mahdottomaksi tunnustettu."
"Luonnollisesti! Teoriia voi olla kylläkin kaunis — mitä? mutta pysykää käytännössä, nuori ystäväni!" Tämän lausuja oli Sokko, joka aina oli hurjasti äkeissään kuullessaan jotakin, joka tuntui vastustukselta.
Mikael Mordtmann katseli apulais-opettajan kiihottuneita kasvoja englantilaisella tyyneydellään ja kääntyi sitten taas prokuraattoriin:
"Senlaatuisissa parannuspuuhissa, jommoisista nyt on puhe, tulee käytöllinen toimeenpano kysymykseen vasta toiseksi ja on verraten syrjäseikka; se, joka alkaa sillä, rupee loppupäästä ja turmelee työnsä. Mutta jos sitä vastoin voidaan saattaa parannushankkeessa oleva aate aikakauden yleiseksi vakuutukseksi, — jos mahdollisesti voidaan onnistua herättämään vanhemmissa tällaista innokasta harrastusta koulun suhteen — silloin on tämä harrastus ilmautuva käytännössä — helposti, luonnollisesti ja ilman suuria ponnistuksia. Mutta niin kauan kun tätä harrastusta ei ole herätetty, ei kannata kiistellä käytöllisistä vaikeuksista; ja kun se kerta on herätetty, ei ole olemassa mitään vaikeuksia käytöllisyyden suhteen, joista tarvitsisi riidellä."
"Oh — kuinka hyvin tuosta puheesta sentään tuntee nuorison — mitäh? — nykyajan nuorison", huusi Sokko; "se ainoasti hajoittaa kaikenmoiset olevaiset olot, mutta ei tahdo rakentaa mitään sijaan — mitäh? ei, sen se jättää tekemättä, sillä sitä se ei voi! Se pitää meidän muiden tai jälkeentulevaisten tehdä! mutta repiä rikki — niin, se on helppo asia — mitäh?"
"Niin on", vastasi Mikael Mordtmann, "varmaan on hyvin helppoa sokean tavoin repiä jotakin — esim. nuorisoa. Mutta, kumminkin minun ymmärtääkseni, on yhtä vaikeata maahan asti hajoittaa jokin kuin rakentaa se uudestaan. Ihan varmaan on kaiken sen, mikä vastustaa rouva Löfdalin parannustuumaa — toiselta puolen velttouden ja välinpitämättömyyden, toiselta puolen pöyhkeyden ja oikeassa-olemiskuvittelun — rikkirepiminen oleva hyvin vaivalloinen ja vaikea tehtävä, ja luullakseni olette sekä te että minä päässeet lepoon, ennenkuin se valmistuu. Mutta minun vakuutukseni ja toivoni on kuitenkin, että tämä hajoittamistyö tulee tehdyksi!"
"Niin, maahan hajoitettava se on!" huudahti Venni-rouva innostuneena, "aika on välttämättömästi tuleva, jolloin kaikki käsittävät, kuinka sydämetöntä on uhrata sukupolven toisensa perästä vanhoille ennakkoluuloille ja kuluneille opinsäännöille."
"Hm", vastasi prokuraattori Kahrs, "olemme nyt kuulleet koko joukon kauniita ja ylä-ilmoissa liikkuvia sanoja ja on kai hyödytöntä esittää yksinkertaista, käytännöllistä kysymystä, erittäinkin kun ei käytöllisyys juuri näytä olevan — —"
"Oh, ei niin pistelijäs saa olla, herra prokuraattori! Esittäkää vaan käytännölliset kysymyksenne; kun herra Mordtmann on minun puolellani, en pelkää mitään!"
"Siis lyhyesti: minkä vuoksi panette lapsenne kouluun? Mitä tahdotte lastenne oppivan?"
"Siihen annan Teille varsin mielelläni vastauksen; ja vastaankin niin järkevästi, että liittolaiseni voi olla varsin levollinen, sillä tätä asiaa olen itse hyvin usein miettinyt. Kun me, isät ja äidit, jotka itse olemme tulleet tuntemaan, kuinka paljon tarvitaan, kuinka paljon pitäisi tietää edes jollakin tavoin käsittääksensä aikansa, asemansa elämässä ja ennen kaikkia tehtävänsä lastenkasvattajana — kun panemme lapsemme kouluun, tapahtuu se luonnollisesti siinä tarkoituksessa, että he ajoissa alkaisivat hankkia itselleen niitä tietoja, joita me nyt itse omasta, kalliista kokemuksestamme tiedämme elämän kaikilta vaativan."
"Ettekä siis katso koulun työskentelevän siihen, suuntaan?"
"En, sitä mieltä en suinkaan ole — paljon, paljon puuttuu! Katsokaa esim. Abrahamia, poikaani — mutta missähän poika tänä iltana on?"
Professori, joka samassa tuli sisään, selitti käskeneensä hänet levolle; "hän pyysi sinun tulemaan luoksensa sanomaan hyvää yötä hänelle."
"Tulen, tulen heti; poika parka, olenhan varsin unohtanut hänet! Mutta mitähän minun piti sanoman — — niin, katsokaa Abrahamia; hän on nyt kokonaista yhdeksän vuotta käynyt tuota siunattua yläalkeiskoulua; alussa kävi hyvin, mutta nyt viime vuosina on hän, minun ymmärtääkseni, tullut yhä tyhmemmäksi, yhä haluttomammaksi. Suunsa avattuansa, ilmaisee hän heti mitä suurinta tietämättömyyttä kaikkein joka-aikaisimpain asiain suhteen. Ja pahin kaikista on, että hänen melkein näkyy halveksivan tietää jotakin järjellistä maailmasta sellaisena kuin se on — —"
"Niin, rouva", virkahti Mordtmann, "Teidän poikanne elää tieteitten maailmassa, hän vaeltaa hengen korkeaa parnassia kohden! Minä tunnen tuon, minä olen itse tehnyt kaarron Parnasson ympäri."
"Mitä sillä tarkoitatte — mitäh?" kysyi apulais-opettaja Aalbom.
"Noh, minä kyllä voin sen Teille selittää, kyllä yskän ymmärrän", sanoi prokuraattori, "herra Mordtmann on varmaan noita nykyaikaisia klassillisen sivistyksen vastustajia; minä lyön vetoa siitä, että hän on latinan vihaaja?"
"Oikein, se todella olen?"
Usea läsnäolijoista tahtoi alkaa samalla kertaa, mutta professori
Löfdal sai sanan vuoron:
"Ettehän vaan tahtonekaan kieltää tämän ihanan kielen lukemisen erin-omaisessa määrässä kehittävän nuorukaisen kykyä ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti?"
"Ainoastaan yhden asian, herra professori, olen huomannut latinan vaikuttavan kaikissa ilman poikkeusta, ja se on, että se tekee meidät kaikki ylenmäärin mahtaviksi."
"Ehkä muutamat meistä", huomautti prokuraattori lyhyellä ilkeällä silmäyksellä.
Mutta rouva Löfdal hymyili tyytyväisenä: "Te olette oikeassa. Aina lapsuudestani asti harmitti minua, kun pitkät orpanani esiintyivät latinalaisilla sanajonoillaan, joissa, siitä olin vakuutettu, ei ollut minkäänlaista ajatusta. Ja vielä nytkin tulen suutuksiin, kun vanhemmat herrat veitikkamaisesti myhäilevät toisilleen ja lukevat kappaleen latinaa."
"Mutta onhan tuo viatonta huvia, rouva hyvä!" huudahti nyt vanha rehtori; hän oli hetkeksi vetäytynyt keskustelusta, joka kävi hänelle liian kuumaksi; "saanemmehan toki luvan iloita yhteisestä omaisuudestamme, se on jonkinlaista vapaamuurarisuutta välillämme."
"Aivan", vastasi Mordtmann, jonka näkyi päättäneen väittää vastaan viimeiseen asti, "vanhan ajan sivistyksen luonnetta kuvailevaa on, että opissa oli jotakin erin-omaisen pirteätä, tuo seikka, että se oli rajoitettu ahtaaseen piiriin; ett'ei nautintona, onnena että oli opittu, pidetty tietämistä yleensä, vaan jonkin tietämistä, jota muut eivät tietäneet. Mutta nykyään ei onneksi ole monta, jotka panevat lapsensa kouluun sillä tavoin opetettaviksi."
Tämän puheen jälkeen syntyneen pysähdyksen aikana nousi Venni-rouva mennäkseen sanomaan hyvää yötä pojallensa; sitä paitsi piti syötämän illallista; aika oli jo kulunut pitkälle.
Oppineet herrat olivat hyvin kiihkoissaan, jota vastoin muutamat vanhat kauppiaat salaa nyökäyttivät päätään toisillensa.
"Kun Te nyt menette, rouva!" lausui prokuraattori, joka lopuksi oli innostunut, "loppuu kai tämä huvittava keskustelu. Vahinko vaan, ett'emme voineet saada Teitä puhumaan käytännöstä: mitä pitää opetettaman; ettekö tahtoisi nimittää minulle aineita?"
"Miks'en", sanoi rouva pikaisesti, "pitäisi luettaman luonnonhistoriaa, lääketiedettä, oikeusoppia, tähti-tiedettä —"
"Mainitsit mielestäni lääketiedettä, Venni?"
"Niin mainitsin, tietysti — opetettaisiin tuntemaan oma ruumiimme, taudit ja lääkkeet."
"No mutta, Venni, kuinka voit mieleesi kuvitella —!"
"Mutta etköhän itse, Karsten, senkin seitsemän kertaa vuodessa sano: jaa, jos tuo ihminen vaan nuoruudessaan olisi hoitanut silmiänsä, et hän nyt kävisi luonani kurjana puolisokeana raukkana. Mutta mitenkä voisivat he hoitaa silmiänsä, kun eivät saa oppia muuta niiden suhteen kuin 'jos sinun oikea silmäsi on sinulle pahennukseksi, niin revi se ulos!' tai muuten hoitaa ruumistansa, jonka suhteen heille opetetaan, että se on kuolemattoman sielun kurja ja kelvoton verho!"
"Mutta oikeus-oppia — mitäh? Jurisprudens? Pitääkö lasten oppia lakitiedettäkin koulussa?" huusi Sokko; hänen kiukkunsa kasvoi mitä pitemmälle keskustelu ennätti, mutta hän ei voinut keksiä mitään, johon olisi käynyt käsiksi.
"Tietysti tulee heidän tuntea maansa lakisääde, kuinka ja kuka oikeutta ja järjestystä valvoo ja ylläpitää. Mutta kysykää esim. Abrahamilta, joka muuten on lahjakas poika, kysykää häneltä, mikä kihlakunnan tuomari on — siitä hän ei tiedä rahtuakaan!"
"Mutta kysykää häneltä curuleista, aedileistä, tribuneista ja muusta sellaisesta, niin tuntee hän ne kuni viisi sormeansa", lausui Mordtmann.
"Niin, sellaista ikivanhaa roskaa on hänellä pää täynnä, poikaparalla, mutta omasta isänmaastaan, sen hallitusmuodosta, sen vapaustaisteluista —"
"Politiikkaa! Politiikkaa! Pitääkö poikain oppia valtioviisauttakin?" kuului monelta taholta, ja uusi kuumeentapainen innostus valtasi kaikki.
"Luonnollisesti! Tietysti pitää heidän oppia valtioviisautta!" lausui
Mikael Mordtmann rohkeasti.
Nytkös syntyi suuri hälinä ja yleinen pahastumus; itse Venni-rouvakin näytti arvelevaiselta, mutta yli koko seuran kuului Sokon ääni mitä kimakammin:
"Vielä vainen, Herra armahtakoon — mitäh? Pitääkö meidän nyt saada nähdä poikanulikkain keskustelevan politiikkaa, juuri kuin olisivat täysikasvuisia?"
"Pidättekö enemmän, herra apulais-opettaja, tuosta hyvin tavallisesta näystä, että täysikasvuiset keskustelevat politiikkaa, juuri kuin olisivat poikanulikoita?"
Rouva Löfdal katsahti hymyillen nuoreen mieheen ja riensi poikansa luoksi. Mutta riitaisa mieliala hajoitti seuran muihin huoneisiin, jossa he olivat hengeltä säikähyttää rauhalliset korttipelurit sanailemalla ryhmissä keskellä lattiaa, sillä välin kun toiset kaksittain nurkissa pitivät toistensa napinlävistä kiinni, ikäänkuin kaksi painiskelijata, ja kinastivat kuni kukot nenät vastatusten, kasvot tulipunaisina ja tukka takkuisena.
Totta kyllä on, että seurassa tuskin oli ketään, joka kokonaisuudessaan yhtyi rouva Löfdalin ja muukalaisen hurjiin periaatteisiin; mutta monen mielestä voi niissä kuitenkin olla vähän totta. Kaikki latinaa oppineet taistelivat kuni raiviot, tottumattomat siihen ja äkeissään siitä kun olivat, että yksi heidän heimolaisistaan oli julkilausunut luopumisensa heidän mielipiteistään näiden sillinkulettajain ja muonakauppiasten kuullen.
Koko illallisaika kiisteltiin kiivaasti; ja kun vieraat olivat lähteneet talosta, kuultiin pitkin katuja yön hiljaisuudessa: "Uudistus — latinaa — efori — politiikkaa — mitäh?"
Mikael Mordtmannin emännälle hyvää yötä sanoessa, ojensi tämä hänelle taas molemmat kätensä, kiittäen häntä lämpymästi ja iloisesti hyvästä avusta.
Mordtmann vastasi muutamin kohtelijain sanoin, mutta katsoi samassa rouvaa suoraan silmiin. Tämä, joka ei pitkään aikaan ollut saanut sellaista silmäystä, jätti hänet ja kääntyi toisiin.
Mutta kun kaikki vieraat olivat poissa ja hänen miehensä oli asettunut lukemaan sanomalehtiä, sanoi Venni-rouva:
"Oh, kuinka nuori Mordtmann hämmästytti minua! Ja minä kun en ole aavistanutkaan häntä sellaiseksi. Hänet pitää meidän todellakin kutsua usein; hänhän vihdoinkin on ihminen, jonka kanssa voin puhella."
"Onko? Tietkö mitä, minusta sinä voit puhua sekä yhden että toisen kanssa", vastasi hänen miehensä äreästi; hän oli vihdoin huomannut, kuinka sopimattomasti hänen huoneessaan oli puhuttu.
"Nono, herra efori!" lausui Venni-rouva alkaessaan irroittaa neuloja tuuheista hiuksistaan, mutta eforia mainitessaan purskahti hän taas nauruun ja meni hymyillen makuuhuoneesen.
Professori Löfdal syöksähti ylös, mutta kun Venni jo oli ehtinyt ulos ovesta, mutisi hän vaan vähäsen ja istuutui taas.