V.
Pöllöt asuivat tuomiokirkon korkeiden suippokaaristen kuori-ikkunain ympärillä olevissa veistetyissä lehtikoristeissa ja nelikulmaisissa muurin-aukoissa yläällä torneissa.
Äänettömästi olivat ne lennelleet kirkon ja luostarin ikkunain väliä, savutorvesta toiseen, porttien ja reikien kautta pitkiin ahtaisiin välikäytäviin, joissa he kohtasivat huopakengissä käyviä, kainalossaan kirjoja ja pergamenttia kantavia, oppineita miehiä.
Myrskyn raivotessa ja pimeinä öinä olivat ne istuneet kivillä pienen kaari-ikkunan edessä, missä oli valonraita; ja heidän hurja kirkunansa oli saattanut sisällä olevan kalpean miehen luomaan silmänsä Tacituksen epäselvästä kirjoituksesta valkealla seinällä olevaa ristinkuvaa kohden.
Mutta ristinkuva revittiin alas ja pistettiin säkkiin; pitkissä käytävissä ja pitkin kuluneita kieruportaita pakeni pelkureita munkkeja, ja sisälle syöksyi nahkaan puetuita miehiä verisine kirveineen, tutkivat arkut ja penkit, kokosivat hopeamaljat ja pyhät astiat, vetivät esiin munkit piiloistaan, kiduttivat ja vaateivat heitä tuomaan esiin luostarin aarteet, juoksivat pispan perässä pitkin koko pispankartanoa ja salakäytävää aina peräalttarille asti, telottivat hänet, jotta veri virtaili alas pitkin kuorin paaseja.
Ja pieni kalastaja-kaupunki, joka kapeine katuineen ja puurakennuksilleen oli luostarimuurien ympärillä, paloi poroksi kovalla vauhdilla ja tuli turmeli kirkot ja kappelit.
Mutta vähitellen kasvoivat pienet puurakennukset uudelleen; suuria sakkosummia ja auliita lahjoja virtasi taas pispankartanoon; kymmenykset maasta ja merestä ja harvinaisista hopeakillingeistä matkustivat samaa tietä; seudulla vilisi taas vieraita munkkeja ja kaniikkeja, sekä lihavia, väkeviä englantilaisia että hienokasvoisia, mustatukkaisia pappeja etelästä.
Väki ja oppi rakensivat, muureja ja torneja, pyhäsavu täytti komean kirkon, missä pappismiehet veisasivat kalastajain ja talonpoikain puolesta, jotka makasivat nenällänsä, mutisten sanoja, joita eivät ymmärtäneet.
Vieraita laivoja tuli laitureille tuoden mukanaan kullalla ommeltuja messuvaatteita, kirkonkelloja, alttari-astioita ja väkevää viiniä luostarin viileisiin kellareihin.
Mutta kapeilla kaduilla ja kujilla hedelmätarhan takana väijyivät munkit tyttöjä; ja sillä välin kun toiset messusivat ja veisasivat tuomiokirkossa, oli pari lamppua viritettynä holvikellarissa pispan kirkon alla; siellä munkit myöskin lauloivat viiniastiain pulputessa ja tyttöjen nauraissa ja tanssivat, jotta kaaput liehuivat.
Mutta tanssi taukosi, loisto loppui, ja tytöt saivat rauhan hullumaisilta papeilta. Suurella roviolla poltettiin kirkon edessä kaikki tuomiokapitulin asiakirjat, paperit ja pergamentit suurine vahasinettineen sekä kulta- ja valkeaan vasikannahkaan sidotut kirjat; mutta kaikki, mikä kultaa ja hopeata oli, koottiin, hakattiin, revittiin ja raapittiin pois viimeiseen loistavaan kirpilään asti, ja sijaan tuli kalkkia, sisälle ja päälle kaikkialle kalkkia, kalmankarvaista, kuivaa ja kylmää.
Nyt alkoi paras aika pöllöille, kun luostari ja kappelit verkallensa hajosivat raunioiksi, ja mitä ajanhammas teki vähin erin, sen lopettivat ihmiset isoin erin. Milloin karkoitettiin muureja ja vanhoja omenatarhoja tilan saamista varten uudelle kadulle; seuraavana vuonna revittiin pispan komea capella domestica maahan, koska provastinrouva tahtoi siitä teettää uuden sikoläätin; ja vihdoin seisoi tuomiokirkko yksinään jälellä, valmiina hajoamaan kalkki-asussaan, ympärillä pieniä tuhmannäköisiä puurakennuksia; kaikesta paavillisesta loistosta ei ollut kiveä eikä pergamenttia jälellä.
Ainoastaan yksi jäi jälelle noille vanhoille tonteille — paitsi pöllöjä.
Kadonnut oli voima, kadonnut oli oppi, kalkki oli haudannut kaiken siellä löytyvän kauneuden; mutta latina oli takeltunut paikkaan, latinakoulu, ruoska ja kielioppi.
Kuoropojat muuttuivat vähittäin tavallisiksi koulu-oppilaiksi; he muuttivat yhdestä huoneesta kahteen, jotka tekaistiin vanhain luostarimuurien päälle, kunnes he pistettiin uuteen nelikulmaiseen, paljasseinäiseen ja himmeillä ikkunoilla varustettuun koululaatikkoon; ruoska ja kielioppi muuttuivat mukana.
Ja kun pöllöt, jotka myöskin uskollisesti olivat seuranneet, istuivat isoissa pyökkipuissa rehtorin lukukamarin ulkopuolella, säikähtyi hänkin niiden hirveästä kirkunasta ja loi silmänsä Tacituksesta — hän tutki samaa huvittavaa, mutta epäselvää kohtaa.
Vaikka tämä ihana ja kehittynyt kieli monta vuosisataa oli ollut kaiken opin ytimenä, ei niiden kuluessa näet, kummallista kyllä, oltu kirjoitettu mitään sen arvoista latinaksi, että sitä olisi ansainnut lukea. Samoin kuin kuusi sataa vuotta sitten istuivat nytkin oppineimmat miehet hieroen otsaansa vasten näitä Tacituksen huvittavia, mutta epäselviä kohtia.
Ja yhä edelleen kävi sukupolvi toisensa perästä mensa rotunaan luoksi, missä nuorukaiset ruoskalle ja kieliopille uhrasivat aikansa ja ahkeruutensa; palkinnoksi tästä saattoivat ruoska ja kielioppi taitavimmat nuorukaisista niin pitkälle, että voivat saada hieroa otsaansa vasten Tacitusta. —
Pyökkipuut eivät olleet vanhoja raunioihin verraten, joiden joukossa olivat kasvaneet, mutta ne olivat kuitenkin toista sataa vuotta kohottaneet tuuheita latvojansa yli matalan puukaupungin ja levinneet laajalta avaran koulupihan ulkopuolelle.
Näiden oksien alla oli nuori sukupolvi toisensa perästä iloisesti melunnut; kun hiljainen lukutunti oli loppuunkulunut, syntyi hälinää lomahetkellä, jolloin sata pientä jalkaa polki maata ja ilman täytti petolintujen kirkunan kaltainen huuto.
Mutta työpäivän loputtua, kun opettajat olivat mukanaan vieneet hirmuvaltansa ja ikävyytensä itse luoksensa, täytti koulupihan kidutetun nuorison mielenmukainen, vapaa työ.
Rakennukset, puut, portaat ja portit saivat hengen ja nimen. Leikittyänsä kuolleen päivän hengettömien nimien ja kuolleiden muotojen kanssa, leikki elävä nuoriso nyt haaveellista elämää täynnä sointuvia nimiä ja rattoisia tapauksia.
Silloin sitä purjehdittiin ympäri maan, rosvolaivoja pistihe esiin puiden ja nurkkien takaa, tai oli rosvoja väijyksissä portaiden alla. Ja sitä myöden kuin ilta pimeni ja hämärä haihdutti muistista päivän ankaran opetuksen, heräsivät ja lisääntyivät tuhlatut ja käyttämättömät voimat; ritarillisuus, järkähtämätön ystävyys ja urhoollisuus leimahtivat näkyviin pienissä hurjissa taisteluissa ja uhkayrityksissä, joita ei koskaan unohdettu.
Mutta hiljaisina syys-iltoina, kun pyökkipuun lehdet paksulta peittivät maan puiden alla, ennenkuin myrsky oli kiehtonut ne pois tai vahtimestari koonnut ne savustuskellariinsa, silloinkos intiaaneja ja tarkkampujia hiipi puiden varjossa — tai pyrki hallitus-istuinta tavoitteleva, onneton Stuart myrskystä ja raju-ilmasta huolimatta eteenpäin Betty Flagananin majasta pilkistävää valoa kohden.
Ja kun vahtimestarin savustuskellarin ovi aukeni, jotta punainen valo säteissä loisti pimeyteen puiden alle, istui siellä lukuisia Pyöröpäitä valkean ympärillä raskaat, kauluksilla ja kannustimilla varustetut saappaat jaloissa; heidän vaippansa riippuivat kuivumassa lieden ympärillä ja pitkät, ristikahvaset miekat seisoivat nojallaan muuria vasten. Vanha Betty nosti ympyriäisen, syrjästä mustaksi palaneen puukannen, ja suunnattomasta padasta nousi väkevä lampaanlihan, kaalin, perunain ja höysteiden haju, jotka aineet kaikki keitettiin yhdessä — ja muodostivat ylämaalaisten himoruuan.
Savustuskellarin takana ja koko koulurakennuksen alla oli salakäytäviä ja näkymättömiä aukkoja vanhain, ikikestävien luostarikellarien välillä, joihin rohkeimmat tunkeusivat ja joista he palasivat tomuisina ja kalkkisina.
Ja mitä he kertoivat, kävi luokasta luokkaan, teki tuon vihatun koulun alle perustuksen vanhoista, hirvittävistä luostarikertomuksista, salaisista seuroista, kuolleista munkeista, jotka kävivät kummittelemassa, matalakaarisista ikkunoista pitkine kalmankalpeine kuutamosäteineen.
Leikki taukosi, kun tuli kovin pimeä ja kissapöllöt alkoivat kirkua; ja korkeatornisesta tuomiokirkosta ja mustista munkkikellareista tuli niin paljo hirvittävää ja inhottavaa, että he läksivät kotiansa lukemaan läksyjänsä.
Pyökkipuut koulupihalla olivat suuria kauniita puita, mutta eräänä vuonna alkoi pohjoisimpana oleva surkastua, seuraavana vuonna kuivui se varsin; siellä täällä kuihtui rivissä puu ja tuuli taitteli talvella julman suuria, sisältä lahonneita oksia.
Kaikille puuntuntijoille tuli kiire, ja monenmoisia arveluja ja ehdotuksia esitettiin. Muutamain mielestä oli maa juurien ympärillä liian kovaksi tallattu, josta syystä he tahtoivat sitä vähäsen pengastettavaksi; toiset tahtoivat että rungot raapittaisiin ja muutamat olivat sitä mieltä, ett'eivät oksat saaneet tarpeeksi valoa ja tahtoivat sen vuoksi latvat lyhennettäviksi.
Kenenkään ei näkynyt tahtovan ymmärtää, että maa oli myreä, puut vanhat ja mädänneet, niin ett'ei mikään keino voinut estää niitä surkastumasta ja häviämästä.
Mutta samoin kuin puut eivät ottaneet viihtyäksensä, samoin tuntui siltä kuin olisi jokin taakka alkanut rasittaa itse koulua ja nuorisoa, jota ne varjosivat.
Ruoska ei enää hupaisesti elakoinnut kieliopin kanssa, se oli heitetty pois. Tämän eriämisen jälkeen näytti kieliopinkin kuihtumistaan kuihtuvan, juuri kuin leski, joka on kadottanut rakkaan miehensä. Latina ei enää tahtonut oikein ottaa itääkseen, vaikka siitä paljo vaivaa nähtiin; kukaan ei voinut olla näkemättä että tämän ihanan kielen taito vuosi vuodelta kävi ravun tietä.
Ja vaikk'eivät nuorukaiset oppineet puoleksikaan niin paljo latinaa kuin 30 vuotta takaperin, näyttivät he kuitenkin valjuilta ja liiaksi rasitetuilta. Oikein surku oli nähdä noita kalpeanenäisiä kääpiöitä, jotka tähän aikaan töin tuskin jaksoivat hinata itsensä mitä kohtuullisimpain, ylioppilastutkintoa varten vaadittavain oppimääräin lävitse — erittäinkin kun muisti miehiä, jotka ennen aikaan osoittivat "taitonsa."
Aaveentapaisina kulkivat nyt opettajat, tuo kuihtunut, äreä joukko, josta jokainen vuosien vieriessä kehitti eriskummaisuuttansa irvikuvaksi, kun heidän ainoa tehtävänsä tässä elämässä oli istua opetustuolilla seuloen tomua nuorisoon, jota he eivät ymmärtäneet.
Mutta moni huomasi oppikoulujen kuihtuvan. Koko maasta virtasi yhtäpitäviä havaintoja ja valituksia; kaikki koulumiehet läksivät liikkeelle, pistivät nenänsä papereihin ja kiehtoivat ilmaan hienon hienoa kielitieteellistä tomua sisältäviä pikku pilviä.
Muutamien mielestä asia parantuisi, jos oppilaat saisivat erityiset viettopöydät; toiset tahtoivat uutta ja ajanmukaisempaa tuuletusjärjestelmää; jokunen väitti rakkaan nuorison opin ja terveyden uudestaan kukoistavan, jos painokohta opetuksessa muutettaisiin latinasta kreikkaan.
Kenenkään ei näkynyt tahtovan käsittää, että järjestelmä oli niin vanhentunut ja itse oppi lahonnutta, ett'ei mikään keino enää voinut estää kuollutta myrkyttämästä elossa olevaa.
Rehtori huokaili usein iltasin, kun kuu yli koulukartanon valaisi kaupunkia, joka kasvoi ja kukoisti tavallaan. Koulu ei kukoistanut, joka vuosi keksi hän yhä vähemmän toivorikkaita oppilaita latinaosastolle, sillä välin kun kyllin oli reippaita poikia, jotka aikaisin lopettivat koulunkäyntinsä ja läksivät merille tai ulkomaille kaupantekoa oppiakseen.
Hän kääntyi pois kaupungista ja meni toisella puolella rakennusta olevaan, isoon puutarhaan. Täällä oli hänellä pieni rauhallinen paikka ikivanhan päärynäpuun siimeksessä, jossa hän kesä-iltasin istui ja nuuskasi miettivänä. Mutta täälläkään, erillään kaupungista ja koko maailmasta korkean kirkkomaan muurin takana — täälläkään ei hän saanut rauhaa levottomilta ajatuksiltaan.
Kuinka vähän tämä uusi kuumeentapainen ajanhenki sentään miellytti häntä, ja kuinka häntä sentäänkin peloitti, ikäänkuin askel takaisin sivistymättömyyttä kohden, tämä klassillisten tutkimusten halveksiminen, joka alkoi näyttäytyä siellä täällä!
Hän ei kuitenkaan tahtonut heittäytyä epätoivoon; vielä eivät, Jumalan kiitos, vanhoja klassillisia kirjailijoita yhdenkään myöhemmän ajan miehet olleet voittaneet, vielä kohottivat he päätään yli kaikkein aikain, samoin kuin tämä kaunis kirkko jaloine ja vakavine piirteineen kohosi yli ahtaan, tuhmannäköisen kalastajakaupungin. Kirkostahan oli hänestä ilmanhenki tulevinaan raunioiden, koulun ja hänen itsensä ylitse, kun hän nousi penkiltä seisoalleen. Kuni rukouksen vahvistamana meni hän voimaa ja toivoa täynnä lukukamariinsa, hieromaan otsaansa vasten Tacitusta. —
Tarhapöllöt eivät häntä häirinneet; koulu ja kaupunki olivat käyneet heille liian suuriksi ja rauhattomiksi, he katosivat äkkiä ja pysyivät poissa.