VI.
Mikael Mordtmann sai professori Löfdalin kemujen jälkeisinä päivinä hämmästyksen aihetta.
Seuraavana aamuna ilmoitti hän isällensä, ett'eivät toiveet yrityksen onnistumisesta olleet juuri loistavat. Tämän tehtyänsä oli hän lohduttanut itseänsä ajattelemalla, kuinka hän oli peloittanut vanhat kissapöllöt ja kuinka sievä Venni-rouva oli ollut.
Kaunis hän myöskin oli ja varsin ihmetyttävän nuori.
Kun ei Mordtmann mielestään nyt enää ehkä kauan tulisi oleskelemaan kaupungissa, päätti hän usein käydä rouva Venniä tervehtimässä; jos hänen täytyisi luopua tehdaspuuhasta, tahtoi hän kumminkin hyväkseen käyttää huvituksia, joita tässä ikävässä kaupungissa voi olla hänelle tarjona.
Mutta kun hän päivemmällä meni klubiin, jossa söi päivällistä, tuli paksu Jörgen Kruse hänen luokseen keskellä katua, puristi hänen kättänsä ja sanoi: "Kiitoksia, herra Mordtmann, paljon kiitoksia eilisestä! Te löylytitte oikein tuntuvasti noita oppineita herroja; oli kuin itse olisin lausunut sanat, jotka rouva Löfdal sanoi alkeiskoulun pojista. Katsokaapa vaan minun Marttiani! Hän oli toden totta yhtä kelpo poika kuin moni muu pienempänä, säästi kupariroponsa ja autti höystemyymälässä. Mutta nyt — hän on, Herra minua armahtakoon, lähes 16-vuotias — nyt kun tuo latinalainen oppi on häneen mennyt, nyt on hän tullut niin tyhmäksi, ett'en uskaltaisi jättää, puotia hänen haltuunsa puoleksi tunniksikaan — niin, sitä paitsi hän ei tahtoisi seisoakaan siellä. Tuohon latinaan en paljo luota, ja ell'ei hänen äitinsä sitä tahtoisi, ottaisin hänet koulusta huomispäivänä."
Mikael Mordtmann ei ensinkään tietänyt, mitä olisi vastannut; ja kun edempänä kadulla apulais-opettaja Aalbom kulki sivutse hyräillen, tahtomatta nähdä häntä, ymmärsi hän sen paljoa paremmin.
Mutta ei ainoastaan paksu Jörgen tuosta puhunut, vaan useat varakkaista pikkukauppiaista esittivät enemmän tai vähemmän julkisesti, että, hänen esiytymisensä, professorin kemuissa oli ollut heidän mielensä mukainen.
Ja vihdoin ymmärsi hän, että nuo kemut olivat olleet jonkinlainen juhla kaikille näille ihmisille, jotka usein olivat kuulleet, ett'eivät mitään tietäneet eivätkä mitään muuta ymmärtäneet kuin koota rahoja, juhla siitä syystä, että henkilö latinaa oppineiden omasta piiristä kääntyi noita korkeita, pöyhkeitä herroja vastustamaan.
"Never mind", ajatteli Mordtmann, joll'eivät mitään muuta tahdo, niin kernaasti minun puolestani. Pääoma oli pääasia, ja siinä suhteessa ei hän suuria voinut odottaa virkamiehiltä ja koulu-opettajilta; jos hän voi toteuttaa aikeensa ja päästä masentavasta pa'osta, — ei hän suinkaan säästäisi mitään vaivoja.
Hän kävi sen vuoksi kaksinkertaisella innolla ympäri ja puhui fosforihappoisesti mustissa konttooreissa, ja hänestä pidettiin paljon; mutta kun tultiin pääkohtaan, itse osakkeiden kirjoittamiseen, kohtasi hän aina ylipääsemättömän esteen, lujan loukkauskiven, — professorin.
Niin kauan kuin professori Löfdal pysyi etäällä yrityksestä, pysähtyi kaikki paljaaseen puheeseen. Hän oli kuitenkin ainoa, joka ymmärsi asian. Oppinut hän oli, rikas hän oli, ja ell'ei hän tahtonut ottaa yritykseen osaa, oli kai asiassa sentäänkin jokin kipeä kohta, vaikka se näyttikin loistavalta.
"Antaa professori Löfdalin ensin kirjoittaa nimensä, kyllä minä sitte yhdyn ja monta muuta", sanoi Jörgen Kruse.
Kauan ei Mikael Mordtmannin teräväpäisyys työskennellyt tämän esteen karkoittamiseksi. Hän pani pitkän englantilaisen vieraissakäynti-takkinsa nappiin ja läksi Venni-rouvaa tervehtimään.
"Vihdoinkin!" huudahti tämä hänen tullessaan.
"Suokaa anteeksi, rouva! Minun kyllä olisi ennen pitänyt käydä kiittämässä —"
"Ei, ei, korkeimmasti kunnioitettava mister Mordtmann! Tuosta käytöstavasta, tuosta nuotista emme enää välitä keskenämme! Te olette kerrassaan kadottanut oikeutenne olla englantilainen minua kohtaan. Tehkää hyvin ja istukaa kuin vanha ja rehellinen vapauden puolustaja ainakin! Jos voitte lepyttää toiset suuttuneet jumalat inhottavalla suudallanne, tehkää se kernaasti minun puolestani. Mutta täällä Te olette minun miehiäni, maanmieheni, ja kaikki teidän virheettömyytenne on turhaa vaivaa."
"Tulin, rouva" — mutta pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä sekä hän että rouva purskahtivat sellaiseen nauruun muistellessaan viimeistä yhtymystänsä ja miettiessään hänen onnistumatonta kursastelu-koettansa, että he vihdoin sydämellisesti puristivat toistensa käsiä; ja silmänräpäyksessä syntyi heidän välillään semmoinen tuttavuus, jommoista muuten pitkällinen yhdessä-olo tuskin olisi vaikuttanut.
"Te olitte varsin verraton tiistaina", lausui rouva Löfdal tarttuen neulomukseensa; Mordtmann istui matalalla tuolilla lähellä neulomuspöytää; "Te ette voi mieleenne kuvitella miltä minusta tuntuu vihdoinkin tavata samanmielinen henkilö, jolla on rohkeutta lausua mielipiteensä. Täällä on kyllä yksi ja toinen, esim. lehtori Abel, joka tuumiskelee uusia mielipiteitä, mutta salamyhkää, ikäänkuin olisivat ne vaarallisia räjähdysaineita."
"Joita ne muuten ovatkin, rouva hyvä! Näittehän itse, kuinka meidän tulipallomme lensivät vasten noiden oppineiden herrain silmiä."
"Aivan oikein, aivan oikein! En milloinkaan unohda apulais-opettaja Aalbomin katsantoa; minä melkein pelkäsin hänen tukehtuvan. Mutta kuulkaapas, herra Mordtmann, oletteko myöskin miettineet mitä seurauksia tuona iltana lausumillanne sanoilla voi olla? Sellaista ei näette suvaita tässä kaupungissa, tiedättekö siitä!? Minun suhteeni on asian laita toinen; minä olen kaupunkilainen, ja kaikki tietävät, että olen auttamaton — olenhan sitä paitsi vaan nainen! Mutta Teille —"
"No, enhän minäkään erittäin suurta arvoa pane tämän kaupungin arvosteisiin."
"Mutta, hyvä herra Mordtmann, onhan mitä tärkeintä Teille, että miellytätte."
"On siinä suhteessa, että sitä ihminen aina kernaasti tahtoo jättää jälkeensä miellyttävän —"
"Sitä en tarkoita, ymmärrättehän, että ajattelen suutaa ja kaikkea muuta pahalta haisevaa, jota aiotte valmistaa."
"Vai niin, Te ajattelette ehdotettua tehdasta, mutta siitä ei luultavasti tule mitään."
"Eikö? Sepä oli ikävää Teille. Karsten sanoi eräänä päivänä kauppiasten mielialan olevan myötäisen."
"Luuliko professori niin! Minä, paha kyllä, olen tullut vastaiseen päätökseen; kaikissa tapauksissa aion pian matkustaa."
"Matkustaa? Täältäkö?"
"Niin, takaisin Englantiin."
"Jätättekö tehdas-puuhan?"
"Jätän, kumminkin vastaiseksi; minä en voi saada mitään aikaan."
"Mutta tästähän ei minun ole ensinkään hyötyä", huudahti Venni-rouva, "vihdoinkin olen löytänyt säädyllisen ihmisen, jonka kanssa voin keskustella, ja hän tahtoo matkustaa pois! Se ei ensinkään käy laatuun! Selittäkää kumminkin mikä este nyt on tullut? Minkä tähden täytyy Teidän luopua siitä? Pelkäävätkö he rahojensa menevän hukkaan, nuo pikku sillikuninkaat?"
"Pienet eivät ole pahimpia."
"Isot kauppahuoneetko sitten eivät tahdo yhtyä: With tai Garman &
Worse?"
"Korkeammalle!"
"Korkeammalle? Sitä en käsitä."
"Saanko sanoa Teille, rouva, kenen vuoksi tehdaspuunani jää onnistumatta?"
"Tietysti, sanotte kai ja heti sittenki."
"Teidän miehenne."
"Karstenin? Eforin? Mutta, herra Mordtmann, miellytättehän Te häntä suuresti."
"Kyllä, herran tähden, professori on ollut erin-omaisen kohtelijas minulle, mutta —"
"No? Mutta —?"
"Mutta osakkeita hän ei tahdo ottaa."
"Ett'eikö? Sepä on kummallista. Muuten kuulen kaikkein ihmisten sanovan, että Karsten on kovin toimelijas ja varovainen raha-asioissa. Kuulkaapa, sanokaa vilpittömästi, näin meidän keskemme, luotatteko itse yritykseenne?"
"Tahdotteko nähdä näyttö-kaavan?" kysyi Mordtmann tarttuen taskuunsa.
"En, en suinkaan! Mutta vastatkaa minulle: luuletteko itse —?"
"Meillä on tässä", keskeytti hän mitä vakavimmalla asioimis-äänellä, "kuten saatte nähdä, sarja analyysejä —"
"Antakaa minun olla rauhassa iljettäviltä analyyseiltänne", lausui
Venni-rouva nauraen.
"— ja sen lisäksi erikohdittain lueteltu arviolasku ynnä", jatkoi Mordtmann; ja nyt oli mahdotonta enää saada vakavaa sanaa häneltä. Hän huvitti Venniä vielä hetkisen asioimis-tavallaan ja näyttelemällä kohtauksia käynnistään kaupungin porvarien luonna, kunnes nousi lähteäkseen ja sanoi hyvästi.
Mutta hänen mentyään, mietti rouva asiaa. Kovin kiusallista olisi todellakin, jos hän nyt matkustaisi pois. Venni päätti sentään kysyä Karstenilta, miksi hän ei voisi ottaa paria osaketta, kun kaikki riippui hänestä.
Professori vastasi — keskustelu alkoi päivällispöydässä — ett'ei hän periaatteellisista syistä mielellään pannut rahoja kiinni kaupungissa oleviin yrityksiin.
Mutta olihan tämä varmaan hyvin hyötyisä?
No, voinhan siitä ehkä syntyä hyvä toimi.
"Niin, vastaa minulle, Karsten — ymmärräthän sinä, kuten sanotaan, vähän sitä asiaa — luotatko sinä tuohon tehtaaseen?"
"Suoraan sanoen: en, ja sen tähden, ett'en itse ymmärrä paljoa tai mitään käytöllisestä kemiasta, ja toiset, joiden pitäisi antaa rahaa, ymmärtävät vielä vähemmän; sellaisesta ei tavallisesti tule tuottavaa yritystä."
"Mutta, ukkoseni, tuleehan Mordtmann hoitamaan sitä; ja ymmärtää hän sitä, eikö niin?"
"Olkoon niin, mutta — hänen isänsä toiminimellä ei ole suurta arvoa; englantilainen kauppahuone, josta aina puhutaan, ei vielä ole kirjoittanut minkäänlaista summaa."
"No niin, mutta sinä et mieti aseman kaikkia etuja; Mordtmann, joka itse on hoitanut moista laitosta Englannissa ja joka —"
"Oletko hiljan puhunut nuoren Mordtmannin kanssa?"
"Olen, hän kävi täällä aamupäivällä? hilloin kertoi hän minulle, että hänen oli mahdotonta saada osakkeita kirjoitetuksi, ennenkuin sinä tahtoisit näyttää hyvän esimerkin."
"Ah, nyt alan käsittää! Ja sitten herra Mordtmann oli niin ovela — —"
"Hyi sinua, Karsten! Aina sinä luulet ihmisiä yhtä harkitseviksi kuin itse olet. Hän kertoi minulle kaikki ihan luonnollisesti, eikä silloin, se on varmaa, kummankaan päähän pistänyt, että minä sekaantuisin noihin asioihin."
"Oh, Mikael Mordtmann on — —"
"Minä näen päältäsi, että ajattelet: hän on bergeniläinen", sanoi
Venni-rouva hieman äreästi.
"Jotakin sellaista, aivan!" vastasi professori, "jos muuten haluat ottaa osaa tähän yritykseen, niin kyllä minä, herran tähden, kirjoitan niin monta osaketta kuin tahdot; sinunhan rahat ovat."
"Hyi, Karsten — tiedäthän, etten tahdo sinun sanovan tuolla tavalla! Minä en tahdo olla missään tekemisissä raha-asiain kanssa, minä en millään ehdolla tahdo, että ostat osakkeita minun tähteni."
Venni-rouva kiivastui pian keskusteltaissa ja silloin kävi hänen miehensä aina tyyneemmäksi.
"Kyliäpä sinä kuitenkin osakkeita tahdot ja saat, pikku Venniseni! Huomaahan hyvin sinun mielesi niitä tekevän; ja sillä tavoinhan saamme pitää herttaisen herra Mordtmannin jälellä."
Abraham istui katsahtaen salaa toisesta toiseen. Hän ei ymmärtänyt, mutta näki, mitä usein ennenkin oli nähnyt, että äiti oli kiivastunut ja isä leppeä ja ystävällinen.
Iltapuolella piti hänen tavallisuuden mukaan lukea Mariuksen kanssa; mutta hänellä oli siihen hyvin vähä halua. Oli toukokuun ensi päivät käsissä, ja he kertasivat kaikkia aineita tuota peloittavaa vuositutkintoa varten, joka oli päättävä pikku Mariuksen kohtalon.
Siitä syystä istui hän ahkerasti kirjainsa ääressä; mutta
Abrahamilla oli niin vähän halua.
Aurinko paistoi äsken puhjenneisiin karviaispensaan lehtiin alaalla puutarhassa, taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan.
Abraham istui vaan ja teuhasi sekä matematiikan että kreikan kanssa
Mariuksen suureksi kauhistukseksi; vihdoin alkoi hän messuta
Pontoppidanin Selityksestä, jota he seitsemättä tai kahdeksatta
kertaa koulussa kertoivat.
Marius nauroi ja pyysi vuorotellen häntä taukoamaan, mutta Abraham oli parantumaton; hän viskasi kaikki kirjat sänkyyn ja huusi: "Tule, lähdetään kalastamaan!"
Pikku Marius oli heikko vastustamaan, ja niin sousivat he lahdelle ja onkivat pikkuturskia tyynenä, kauniina iltana.
Mutta seuraus oli myöskin, että Mariuksen kävi kovin hullusti seuraavana päivänä. Jo tietoisuus siitä, ett'ei ollut lukenut niin paljon ja kunnollisesti kuin hänen tapansa oli, teki hänet sekapäiseksi ja epävarmaksi yksinkertaisimpain asiain suhteen.
Sitä paitsi pani kohtalo rehtorin tulemaan luokalle Aalbomin latinatunnilla kuuntelemaan, minkä hän välistä teki, kun hänellä aikaa oli.
Aalbom tahtoi siis nyt lukuvuoden lopulla näyttää rehtorille, kuinka pitkälle hänen rakkaat oppilaansa olivat edistyneet hänen johdollansa; sen tähden kysyi hän ensin priimukselta ja sitten Mariukselta.
Abraham istui kuin tulisilla hiilillä; tunsihan hän Mariuksen juurta jaksain ja tiesihänhän, kuinka helposti hänen suuri päänsä auttamattomasti voi "tulla kiinni" pienimmässäkin pikkuseikassa, kun se vaan sattui epäkuntoon. Edellisellä tunnilla oli kreikka häneltä jo käynyt hullusti, mutta Piikkisika oli suurella vapaamielisyydellä sallinut Abrahamin kuiskata hänelle joka sanan pöydän ylitse.
Lomahetkellä oli pikku Marius sanonut:
"Sinun ei olisi pitänyt houkutella minua kalastamaan eilen, Abraham! Minä en taida niin mitään ja saan varmaan kysymyksen joka aineessa tänäin. Seurauksena on, että saan 6 enkä tietysti pääse luokalta kesäksi."
Abraham alkoi käsittää mitä tämä oli Mariukselle, hän ei oikeastaan koskaan ollut sitä oikein miettinyt. Mutta pikku Mariuksen nyt hyvin virheellisesti erästä Horatiuksen oodia lukeissa, mietiskeli hän, kuinka avuttomaksi hänen paras ystävänsä sentään tulisi uutten toverein joukossa, jos jäisi luokkaan, kun hän itse, Abraham, luonnollisesti muutettaisiin neljänteen latinaluokkaan.
"Ei, ei, Gottwald, sinä sanot erehdyksestä väärin", lausui apulais-opettaja Aalbom kissanystävyydellä, sillä pikku Marius teki vian toisensa perästä, mutta hän ei tohtinut rehtorin tähden laskea haukkumasanojaan valloilleen. "Mietippä nyt, poikaseni — mitäh? fallo, fefelli, sanot, se on aivan oikein; mutta supiini — supiini, kilttiseni — mitäh?"
"— fe — fe — fe", änkkäsi Marius auttamattomana; hänen päässään ei enää ollut ajatuksen rahtuakaan.
"No mutta, herranen aika, mitä sillä kaksinnolla supiinissä teet?" huusi Aalbom; mutta silmäys rehtorin puolelta sai hänet hillitsemään itsensä. "Mietippäs nyt, Gottwald! Sinä tunnet aivan hyvin nuo verbit, kun vaan ajattelet; niitä ei ole useampaa kuin kolme, neljä sellaista — muistathan: pello, pepuli, pulsum — siis fallo fefelli — no?"
"— pulsum", vastasi Marius, kiertäen sinistä nenäliinaansa sormiensa ympärille.
"Mitä loruja, Gottwald, teetkö pilkkaa minusta? — oikein, herra rehtori, se on totta, ollaan nyt vaan levollisia — mitäh? — ole nyt vaan levollinen, poikaseni, niin selvenee asia; aletaan siis alusta, asioista, jotka tunnet sormillesi — ole vaan levollinen, mitäh? poikaseni!" hänen äänensä vapisi kiukusta: "siis: amo, amavi — no, supiini? — ama —"
"— ama —", toisti Marius ja hellitti nenäliinastaan.
"Vai niin, nyt menee liian pitkälle!" huusi Aalbom ja unohti varsin rehtorin; "oletko uppiniskainen, nulikka? Mikä ympyriäinen pöytä on latinaksi? Ympyriäinen pöytä? No, vastaatko?"
Mutta Marius ei äännähtänytkään, ja apulais-opettaja syöksyi häntä päin, juurikuin olisi tahtonut lyödä häntä rehtorista huolimatta. Mutta joko hän aikoi tai ei, kaatui Marius pöydän ja penkin väliin, ennenkuin apulais-opettaja ehti hänen luoksensa.
"Kaatuiko hän?" kysyi rehtori, tullen Aalbomin luoksi, joka seisoi kumartuneena, pöydän ylitse katsoa tuijottaen pikku Mariukseen.
Mutta samassa kuului mielenliikutuksesta vapiseva ja niiskutusten keskeyttämä ääni luokalta; kaikki kääntyivät ympäri ja näkivät Abraham Löfdalin seisovan suorana, kalman kalpeana, kasvot muuttuneina: "Hävytöntä — mitä hävytöintä!" lausui hän herittäen nyrkkiänsä Aalbomille. "Te olette — itse perkele!" sai hän vihdoin sanotuksi, tarttuen lujasti pöydän syrjään.
"No — mutta, Abraham — Abraham Löfdal! Oletko tullut tuikihulluksi, poika?" huusi rehtori; koko pitkänä opetusaikanansa ei hän koskaan ollut niin kovin pelästynyt. Itse Aalbomkin seisoi kuin kivettynyt ja unohti melkein pikku Mariuksen, joka makasi lattialla liikahtamatta.
Mutta Martti Perässäpyrkijä siirsi päättävästi penkin pöydän edestä ja nosti ylös Mariuksen; hän oli kalpea ja silmät olivat ummistuneina.
"Tuokaa vähän vettä", sanoi Martti äreällä tavallaan, pitäessään
Mariusta pystyssä.
"Niin, vettä — mitäh?" alkoi apulais-opettaja; "Gottwald on kipeä — hävytöntä on lähettää poika kouluun kipeänä — mitäh?"
Tällä välin seisoi rehtori Abrahamin edessä, tuijottaen häneen; vihdoin sanoi hän tyyneesti ja ankarasti: "Mene kotiosi, Löfdal! Minä puhun vanhempaisi kanssa."
Kuolon hiljaisuus vallitsi luokalla, kun Abraham kokosi kirjansa ja läksi. Suuttumus, joka oli kiehunut hänessä apulais-opettajan Mariusta kiduttaissa, raukeni niin kummallisesti äkkiä tyhjään; mennessään yksin koulupihan poikki — opetustunti ei vielä ollut loppunut — alkoi hän miettiä mitä oikeastaan oli tehnyt ja mitä hänen isänsä sanoisi.
Hän ei tohtinut mennä suoraa päätä kotio, vaan jätti kirjansa tutun leipurin luoksi, ja läksi pitkälle kävelylle kaupungin itäiseen osaan, jossa hänen ei tarvinnut peljätä helposti kohtaavan isäänsä.
Sillä välin virkosi pikku Marius tainnoksistaan, kun sai kylmää vettä kasvoihinsa; hän makasi puolen tunnin ajan sohvalla rehtorin salissa, jossa hänelle annettiin Hoffmannin rohtoja, kunnes vahvistui niin paljon, että vahtimestari voi saattaa hänet kotio; rouva Gottwald ei asunut kaukana kaupungissa.
Pikku Marius jätti siis koulun, kalpeana ja puolitunnotonna, nojautuen vahtimestariin, joka kantoi kaikkia hänen kirjojansa. Haisueläimet virtasivat kokoon ja juoksivat katsomaan häntä kasvoihin; muutamat aikoivat ruveta tekemään pilkkaa rottakuninkaasta, mutta eräs isommista sanoi: "Antakaa hänen olla, hän on kipeä."
Ensi kerran pääsi hän siis pilkatta vihollistensa lävitse.
Rehtori olisi paljon huolellisemmin pitänyt muretta pikku professoristaan, ell'ei Abrahamin esiytyminen kokonaan olisi kiinnittänyt hänen ajatuksiaan.
Voihan helposti tapahtua, että oppilas tunnilla tuli kipeäksi; pikku Marius ei varmaankaan ollut ollut terve koko päivänä, sen voi huomata heti kuulusteltaissa; olihan hän tehnyt virheitä runomitankin suhteen, jota hän ei muuten koskaan, sattumaltakaan tehnyt. Ja rehtorin täytyi melkein myöntää Aalbomin olleen oikeassa yhä edelleen toistaessaan että oli hävytöntä lähettää kipeitä lapsia kouluun.
Mutta Abraham — Abraham Löfdal — hävytön, uppiniskainen, julkisesti uhkaava! Hänen suhteensa ei voinut erehtyä; tässä pojassa itivät mitä vaarallisimmat viettymykset hyvin kasvatetun ja vapaan esiytymistavan peitossa.
Jos hän sentään olisi ollut raakain ja sivistymättömäin vanhempain poika, jollaisia oli niin paljo; mutta professori Löfdalin, niin hienon, niin säädystyneen ja tuikisivistyneen miehen poika! Ja hänen ainoassa pojassaan esiintyy äkkiä mitä julkein uhkamielisyys ja kapinallisuus!
"Hänen äitinsä on hyvin vastustushaluinen luonteeltaan," puhkesi Aalbom varovasti puhumaan; hän tiesi rehtorin pitävän Venni-rouvaa erittäin suuressa arvossa.
Mutta toinen katsoi sivulle eikä vastannut; hän tuli ajatelleeksi viimeistä keskustelua professorin päivällis-kemuissa.
Siitä syystä ei hän mennytkään kotio Löfdalin luoksi, kuten alkuperäisesti oli aikonut, vaan kirjoitti hyvin vakavan kirjeen professorille, selitti asian ja lausui sekä opettajana että perheen vanhana ystävänä vakuutuksensa olevan, että nuo heidän rakkaan Abrahaminsa luonteessa esiintyneet pahat taipumukset ainoastaan mitä suurinta ankaruutta ja vakavuutta osoittamalla vielä voitaisiin tukahuttaa.
Professori Löfdal sai tämän kirjeen neuvottelu-tunnillaan 12 ja 1 välillä ja ällistyi niin, että heti lähetti potilaat, jotka voivat odottaa seuraavaan päivään, ja kiiruhti toisten suhteen.
Hän ei koskaan ollut voinut aavistaakaan, että poikansa voisi käyttäytyä sillä tavoin. Itse oli hän elänyt moitteettomasti kuin hyvin kasvatettu mies ainakin. Hän ei oikeastaan milloinkaan ollut nöyryyttänyt itseänsä, sitä ei kukaan voinut sanoa; päin vastoin oli hän ymmärtänyt pitää ihmiset etäällä itsestään. Mutta koskaan hän ei ollut joutunut rettelöihin esimiestensä kanssa; ei milloinkaan ollut hänen sielussaan syntynyt mitään kapinallisuuden kaltaista.
Aluksi hän ei millään muotoa voinut käsittää mikä Abrahamiin oli mennyt; olipa tuo sen lisäksi tapahtunut asian suhteen, joka ei koskenut häneen. Jos opettaja ehkä oli ollut vähän kiivas Gottwaldille, ei sen vuoksi ollut järjellistä tuolla tavoin närkästyä ja saattaa itseään suurimpiin ikävyyksiin toisen tähden.
Mutta sen vaikutti tuo hullunkurinen poikaystävyys, nuo kiihottuneet mielipiteet rohkeudesta ja uskollisuudesta, joiden lähteen professori aivan hyvin tunsi.
Jo pitkät ajat oli professori aavistanut päättävän ottelun syntyvän itsensä ja vaimonsa välillä pojan suhteen. Hän oli alituisesti koettanut välttää ja lykätä sitä toistaiseksi, sillä hän inhosi riitaa ja toraa perheessä.
Mutta monta seikkaa osoitti nyt ratkaisevan hetken lähestyvän. Hänen luonaan päivälliskemuissa ollutta keskustelua oli kerrottu ja selitetty, jotta se jo oli tärkeä kohta kaupungin sisällisessä historiassa; ja paljo oli professorin täytynyt sulattaa sekä mies- että nais-ystäväinsä luona sen tähden, että hänen huoneessaan voi tapahtua jotakin sellaista, jolla oli niin suuri yhtäläisyys skandaalin kanssa.
Sitä paitsi oli hänen ja rouvan välillä edellisenä päivänä ollut hiljainen epäystävällisyys, kun puhuivat tehtaan osakkeista.
Professori oli suoraa päätä mennyt kauppayhdistykseen, jossa tyhjä nimilista kauan oli kummituksena levännyt, ja kirjoittanut 10 osaketta. Sitten oli tuo liian paljo hänen itse mielestäänkin, mutta oli hänen vaimoansa kohtaan käyttämänsä menettelytavan mukaista.
Nyt, Abrahamin jutun jälkeen, oli hän kokonaan voiton puolella; ja vaikka tuo tapahtuma, Abrahamin käytös, kuinkakin suuresti häntä harmitti, oikeinpa suretti, ei hän kuitenkaan voinut olla jonkinlaisella tyytyvällisyydellä ajattelematta kaikkia pistelijäitä sanoja, joita nyt saisi tilaisuuden purkaa vaimoansa vastaan.
Monta vuotta oli heidän avioliittonsa käynyt hiljaista ja kuivaa uraansa; Venni oli ollut pikainen kiivastumaan, Karsten aina tyyni, valmis peittämään vaimonsa säännöttömyksiä myöhemmin halveksi Venni miestänsä vähäsen, sillä välin kun tätä, joka heti havaitsi sen, kalvoi halu voittaa ja pakoittaa hänet katselemaan asioita samalta kannalta kuin hän itsekin.
"Nyt ovat seuraukset sinun menettelytavaltasi tulleet näkyviin", alkoi hän sen vuoksi kirja kädessä saliin astuissaan; "olen aina sanonut, että turmelet pojan kiihottuneilla mielipiteilläsi, ja nyt on rokka valmisna. Tässä on kirje rehtorilta: Abraham on ollut uppiniskainen koulussa."
"Mutta, Karsten, mitä oikein sanot?"
"Hän on noussut opettajiansa vastaan, herittänyt nyrkkiänsä apulais-opettaja Aalbomille ja sanonut häntä perkeleeksi."
"No, Jumalan kiitos, ei sentään pahempaa!" lausui Venni-rouva rauhoittuneena.
"Ei pahempaa? Ei pahempaa? Jaa, se on sinun kaltaistasi! Pian, tapahtuu ett'et enää voi suvaita muuta kuin mikä on uppiniskaista ja kapinallista kaikkea ja kaikkia vastaan. Mutta nyt sanon minä sinulle yhden asian, korkeasti kunnioitettava rouvani! Nyt on minun kärsivällisyyteni loppunut. Poika on myöskin minun, enkä minä tahdo hänestä perinpohjaista hullupäätä, josta tulee yhteiskunnan hylky omaistensa häpeäksi ja suruksi."
"Kylläksi kauan olen nähnyt sinun täyttävän häntä hullumaisilla mielipiteilläsi, ja nyt on opetuksesi kantanut hedelmiä, mutta nyt saat myöskin antaa anteeksi, että minä isänä otan vallan käsiini pelastaakseni, mitä vielä pelastaa voi. Onko hän kotona?"
"En ole nähnyt häntä."
Venni-rouva ei oikein varmaan tietänyt, mitenkä käyttäyisi tämän miehensä tavattoman kiivauden suhteen; eihän hän myöskään oikein tuntenut mitä Abraham oli tehnyt; kysyäkään hän ei tahtonut niin kauan, kun miehensä kohteli häntä sillä tavoin.
Mutta kun Abraham vihdoin väsyneenä ja, nälkäisenä tuli kotio ja hiipi saliin, kalpeana ja alakuloisena, sanoi Venni hänelle: "Mutta Abraham mitä sinusta kuuluu? Mitä olet tehnyt?"
Abraham tuijotti häneen; hänen ainoa toivonsa oli ollut äiti; mutta ennen kuin poika ehti vastata, aukasi professori ovensa ja kutsui hänet luoksensa.
Venni-rouva kuuli hänen puhuvan ankaralla äänellä ja taukoamatta; hän ei voinut kestää kauemmin, sisälle hän ei myöskään tahtonut mennä, sen tähden hiipi hän ruokahuoneeseen.
"Kuinka voit saattaa minulle tämän suuren, surun, Abraham?" alkoi professori vakaana ja melkein surullisena; "olin niin varmaan toivonut voivani tehdä sinut hyödylliseksi ja hyväksi kansalaiseksi, pojaksi, josta minulla olisi iloa ja kunniaa; ja sen sijaan alat sinä jo lapsuudessasi ilmaista taipumuksia, jotka varmemmin kuin mikään muu johtavat sinut turmioon, sillä laiskuus, poikamainen kevytmielisyys ja vallattomuus voivat kadota vuosien kuluessa ja järjellisen kohtelun kautta, mutta kapinallinen henki kasvaa melkein aina, kun se kerran on päässyt juurtumaan. Aletaan ensin uhkaamalla ja pilkkaamalla opettajia, sitten halveksitaan isää ja äitiä ja lopuksi ei tahdota nöyristyä itse Jumalankaan edessä! Mutta tiedätkö mitä ihmisiä sellaiset ovat? — Sellaiset ovat pahantekijöitä, yhteiskunnan roistoväkeä, jotka eivät tottele lakia ja jotka täyttävät vankilamme. Sinun käytökseni tänäin on värisyttänyt minua enemmän kuin sanoa voin; minä en kykene torumaan, enkä rankaisemaan sinua, en edes tiedä, voinko pitää sellaista poikaa huoneessani."
Näin sanottuaan meni hän ulos huoneesta.
Tämä oli hyvin mietitty puhe professorilta ja teki vaikutuksensa.
Yksinään käydessään oli Abraham kuvitellut saavansa mitä ankarimpia nuhteita, mitä ankarimman rangaistuksen keksiä voi, mutta tämä oli jotakin, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan.
Ensin tuo murheellinen, apea ääni, sitten kovat sanat ja lopuksi tuo hirveä mahdollisuus, että hän ehkä ajettaisiin pois kotoa, pois äidin luota — siinä vasta alkoi hän niin paljon käsittää, että purskahti itkuun ja makasi kauan sohvalla itkein. Kuinka käsittämättömältä tuo tekonsa hänestä tuntui! Mitä hänestä tulisi?
Pitkän ajan perästä aukasi professori oven ja käski häntä ruualle.
Venni-rouva ei vielä ollut saanut oikein selvää asiasta; mutta sen mukaan, mitä hän sai tietää, täytyi hänen sentään myöntää Abrahamin käyttäytyneen sangen sopimattomasti. Mutta kuitenkin ihmetteli hän, että tämä vähäpätöinen asia — sillä ei hän tuo oikeastaan niin perin vaarallista ollut — että tämä voi häntä niin suuressa määrin nolostuttaa. Venni tunsi itsensä kovin raskautetuksi ja sanomattoman onnettomaksi; hän tunsi mitä suurimman halun heittäytyä Abrahamin kaulaan ja itkeä tarpeekseen.
Abraham oli sortuneena nojallaan rokkansa päällä; hän ei tällä hetkellä suuresti ollut tuon kalpean sankarin kaltainen, joka seisoi uhkamielisenä puristaen nyrkkiänsä Aalbomille ja sanoen häntä perkeleeksi.