VII.
Suuri tapahtuma kaupungissa oli, että professori Löfdal oli ottanut 10 osaketta tehtaaseen; ja sitten kävi niin kuin Jörgen Kruse oli ennustanut. Kauppayhdistyksessä tapeltiin listasta; kävipä pari päivää yrityskuumeen tapainen leyhkä kaupungin muuten niin hengettömässä ja hitaassa liike-elämässä.
Neljäntoista päivän perästä lähetti Mikael Mordtmann isällensä sähköteitse tiedon, että 96,000 taalaria oli kirjoitettu.
Nuori Mordtmann oli loistavan hyvällä tuulella, sekä iloinen toiveista päästä suuremmoisen liikkeen esimieheksi että ylpeä siitä, että oli niin hyvin pelinsä hoitanut. Latinaherrain karsaista silmäyksistä välitti hän viis'; kauppamaailma — realistit — piti hänen voittaa, ja sen hän oli tehnyt.
Hän saikin Isak Mordtmann ja kumpp:ilta tunnustavan kirjeen ynnä tarkempia ohjeita johtokunnan suhteen, joka oli valittava; professori Löfdal piti välttämättömästi kuulua siihen.
Mikael Mordtmann pani asian toimeen seuraavana sunnuntaina professorin luona — hän söi siellä säännöllisesti joka sunnuntai; oli muuten vähän rasittava ilma perheessä Abrahamin jutun jälkeen; isä kohteli tätä yhä edelleen kylmyydellä, joka piti hänet tuskallisessa ponnistuksessa.
Professori kieltäytyi aluksi kunniasta tulla valituksi johtokuntaan. Ei hänellä muka ollut aikaa lääkäritoimiltaan, eikä hän myöskään ollut sovelijas sellaisiin toimiin. Olihan hän periaatteellisista syistä pysynyt erillänsä liike-elämästä.
Olihan tuo vaan muodon vuoksi, huomautti Mordtmann; mistään työstä ei ensinkään ollut kysymys; pankinjohtaja Christensen tulisi hallitsevaksi päälliköksi, tarkoitus oli vaan saada professori Löfdal nimeksi johtokuntaan.
"Ettekö voi auttaa minua, rouva, taivuttamaan miestänne?"
"En, mieheni tekee oman mielensä mukaan kaikissa sellaisissa asioissa", vastasi Venni-rouva katsomatta ylös.
"Jos sinä tahdot, eukkoseni, kuulun kernaasti johtokuntaan", vastasi professori ystävällisesti.
"Minäkö tahtoisin? Kuka niin sanoo? Kuinka sellainen ajatus päähäsi pistää?" sanoi rouva kärsimättömästi.
"Oh, miellyttäähän herra Mordtmannin tehdasyritys sinua suuresti; ja minä tahdon myös mielelläni tehdä nuorelle ystävällemme palveluksen. Siis: minä myönnyn olemaan johtokunnan jäsen, herra Mordtmann!"
"Tuhannet kiitokset", vastasi tämä eikä iloltaan huomannut rouvan katsantoa. Hän kohotti lasinsa: "Siis on kaikki kunnossa; nyt lupaan, ett'ei viivy kauan ennenkuin tehdas on valmiina."
Venni-rouva oli pahalla päällä. Hänen ja Mordtmannin välillä niin äkkiä syntynyt ystävällisyys alkoi jo haitata häntä; hän huomasi varsin hyvin, että hänen miehensä otti vaarin joka sanasta ja joka silmäyksestä, jonka vaihtoivat talillaan; ja hän tiesi miehensä luulevan hänen tehdaskysymyksessä olleen salaliitossa tuon nuoren miehen kanssa.
Se harmitti häntä, kosk'ei asiassa ollut perää. Mutta hän tunsi rehellisyytensä joutuvan tappiolle miehensä epäileväisyyden rinnalla, jos koettaisi puolustaa itseänsä, ja että selkkaus vaan kävisi suuremmaksi.
Mutta juuri tämä seikka, että hän vastoin tapaansa heitti ajatuksen selityksen annosta siksensä, kiusotti häntä ja teki epävarmaksi hänen suhteensa mieheensä ja vieraaseen.
Sen lisäksi tuli, että hän näinä päivinä ensi kertaa oli tuntenut, mitä hän usein oli vapistuksella pelännyt: että hänen poikansa voisi tulla hänelle vieraaksi, tai että kaikissa tapauksissa jotakin voisi tulla heidän väliinsä ja karkoittaa rajattoman ystävällisyyden, joka tähän asti oli heidän välillään vallinnut.
Kun Venni vihdoin sai kuulla koko kertomuksen Mariuksesta ja Aalbomista Abrahamilta itseltä — tämä kertoi seikan silmät lattiaan luotuina ja vielä varsin pelästyneenä teostaan — otti äiti hänet syliinsä ja huudahti: "No, mutta Herra Jumala, ovatko he toruneet sinua siitä? Olisitko istunut katsellen, kun parasta ystävääsi kidutettiin? Siinä teit kelpo pojan lailla, Abraham!"
Mutta poika katsahti pelästyneenä häntä kasvoihin ja ensi kerran huomasi äiti, ett'ei pojalla ollut täydellistä luottamusta häneen.
Samassa silmänräpäyksessä juolahtikin hänen mieleensä, että oli vaarallista suorastaan vastustaa miestänsä, opettaa poikaa päinvastoin isän neuvoa, kiittää häntä siitä, minkä tiesi surettavan ja pelottavan toista.
Rouva Venni oli usein ajatellut, että se hetki oli tuleva, jolloin poika havaitsisi suuren juovan, joka oli isän ja äidin välillä mitä vakavimmissa asioissa.
Mutta hän oli ajatellut suuria, uskonnollisia kysymyksiä ja oli valmistainut. Hän aikoi sitä myöden kuin Abraham tuli niin suureksi, että tarvitsisi saada siitä tiedon, suoraan ja rehellisesti, sanoa hänelle, ett'ei hän itse suinkaan uskonut kaikkea, mitä muut ihmiset uskoivat.
Hän olikin jo alkanut tehdä tätä ja oli monta kertaa puhunut Abrahamin kanssa sellaisista asijoista. Vaikeata se oli, mutta hän toivoi aina, suuren rehellisyytensä selvittävän pojalle, että tämä kaikessa huoletta voi luottaa häneen, vaikk'ei hän juuri ollutkaan uskovainen, kuten muut.
Hän ei pitänyt oikeana osoittaa pojalleen kaikkea ulkokultaisuutta, mitä näki ja missä eli. Professori otti Abrahamin mukanaan kirkkoon, sanoi välistä "Meidän Herramme" ja muuta sellaista; mutta tiesihän Venni hyvin kyllä, ett'ei miehessään ollut merkkiäkään todellisesta kristillisyydestä.
Eihän hän sitä voinut selittää pojalleen; suuri oli ja suurena pysyi siis vaikeus uskonnon asian suhteen. Abrahamiakaan ei uskonnon näkynyt muulla tavalla liikuttavan kuin että se kouluaineena piti taidettaman täydellisesti ja että kirkossa käydessä naaman piti olla hurskaan näköisen ja äänen erilaisen.
Mutta jo siitä, että Venni kuuli poikansa esim. kysyvän: "Miksi et sinä koskaan käy kirkossa mamma?" — että tämä kysymys oli jonkin ulkonaisen vaikuttimen synnyttämä, havaitsi hän, muiden, — kenenkä, sitä hän tietänyt — huomauttavan poikaa hänen suhteensa.
Ja kuitenkin oli hän aina elänyt siinä toivossa, että tuo kyllä kävisi laatuun. Olipa hän välistä sitä mieltä, että Abrahamille olisi hyödyllistä, kun epäilyksen välttämätön aika valkeni, tietää äitinsä kuuluvan uskomattomien joukkoon; sen piti hänestä kiihottaa poikaa vakavasti valitsemaan ja pelastaa hänet arkamaisesti katoamasta tekohurskasten lukemattomaan joukkoon.
Mutta nyt tämä koulukysymys, niin pieni tärkeämpiin asioihin verraten, mutta niin painava, koska se selvästi osoitti eroituksen niiden välillä, joille tämä läpi oli yhteinen — kuinka hän sen selvittäisi?
Hänen sydämensä ajatus oli, että se osoitti Abrahamin rohkeutta, jonka vuoksi hän piti hänestä; mutta vastoin koulua ja isää ei hän voinut ylistää häntä siitä, että oli sanonut Aalbomin perkeleeksi. Joll'ei asiaa alusta olisi katsottu niin toden perästä, olisi hän ehkä voinut päästä helpommin siitä tukistamalla poikaa vähäsen ja varoittamalla häntä edeltäpäin ajattelemaan mitä tekee.
Mutta asian nykyiselle kannalle jouduttua, oli siitä tullut pääkysymys, jota hän ei voinut saada selville.
Abraham seisoi siis äitinsä edessä ja ymmärsi hänen vaipuneen ajatuksiinsa; ja kun tämä vihdoin, itsekin neuvotonna, heräsi mietteistään ja näki pojan seisovan edessään yhtä huolestuneena ja tietämätönnä, ei hän keksinyt muuta neuvoa kuin laskea käsivartensa hänen ympärilleen, vaaputtaa häntä edestakaisin tapansa mukaan, ja kuiskata hänelle: "Ah, pikku Abbe-parkaseni, mitähän sinusta tulee?"
Tästä vielä enemmän sekaantuneena pysyi Abraham yhä edelleen jännittävässä mielentilassa. Koulussa kohdeltiin häntä kuin vaarallista pahantekijää, jota sentään koetetaan pelastaa lempeällä kohtelulla; itse Aalbom oli ystävällinen, jotta Abraham tunsi kylmiä värähdyksiä ruumiissaan.
Toverit ylistivät häntä ensin ja ennustivat mitä hirveimpiä rangaistuksia. Mutta kun asia päättyi kaikessa hiljaisuudessa ja opettajat olivat yhtä ystävällisiä hänelle, tultiin siihen päätökseen, että saa olla hävytön, kun on professori Löfdalin poika.
"Jos sentään olisin saanut rangaistuksen", mietti Abraham; mutta tämä kumea juhlallisuus, tämä eriskummallinen ystävällisyys joka taholta saatti hänet lopuksi miettimään, että hän varmaankin oikeastaan oli "paaria" eli sortolainen ja että aikomus oli lähettää hän johonkin laitokseen. Hän tuli araksi ja ujoksi ja oleskeli yksinään.
Hänen paras ystävänsä, pikku Marius, oli sitä paitsi kipeänä; hän oli saanut aivokuumeen. Kiltti rehtori kävi häntä tervehtimässä melkein joka päivä ja oli hyvin huolestunut pikku professorinsa tähden.
Mutta joka kerta kun hän oppitunnilla loi silmänsä Abraham Löfdaliin, oli tapahtuma ihka elävänä hänen silmissään: Abrahamin rajaton hävyttömyys oli hänen mielestään niin suuressa yhteydessä pikku Mariuksen onnettoman taudin kanssa, että hänestä vihdoin tuntui kuin olisi Abraham Löfdal ollut syypää kaikkeen. Tuskin koskaan lausui hän Abrahamille sanaakaan.
Professori piti salaa poikaansa silmällä ja tuli vakuutetuksi siitä, että kohtelutapa, jonka hän yksissä neuvoin opettajain kanssa oli valinnut, todellakin teki toivotun vaikutuksensa. Usein kun Abraham kalpeana ja säikähtyneenä hiipi isän sivutse kotona, kävi tämän sydämellisesti sääli häntä; mutta hän hillitsi itsensä pitkän ajan, kunnes hänen mielestään voi olla tarpeeksi.
Silloin sanoi hän vihdoin:
"Me olemme nyt tuumineet asiaa, me, vanhempasi ja koulu, ja olemme tulleet siihen loppupäätökseen, että koetamme pitää ja ehkä vielä tehdä sinut hyväksi ja hyödylliseksi ihmiseksi."
Abraham heittäytyi isänsä kaulaan ja nyyhkytti ääneensä. Lopuksi olivat he melkein peloittaneet hänet järjettömäksi, hän oli luullut, että hän lähetettäisiin vieraitten ihmisten luo, hän oli miettinyt — niin mitäpä hirveitä asioita hän sentään oli miettinyt tuntikausia vuoteellaan valveilla ollessaan! Ja nyt, kun sai jäädä kotio, oli isän armo ja leppeys hänestä niin äärettömän suuri ja liikuttava.
Professori antoi vaikutukselle aikaa juurtua ja lausui sitte vasta: "Toivokaamme nyt Herran avulla, ett'et koskaan enää saata meille tällaista suurta surua."
Sitä ei Abraham suinkaan tekisi; hän tunsi itsensä niin lannistetuksi ja särjetyksi ja niin kiitolliseksi anteeksi-antamuksesta; hän ei suinkaan milloinkaan enää osottaisi pienintäkään uhkamielisyyden rahtua. —
Kotona rouva Gottwaldin pienissä huoneissa oli hiljaista ja kolkkoa; oven helistinkellon ympärille oli kääritty riepua; rouva oli ottanut tytön apulaisekseen puotiin.
Pikku Marius heikeni näet päivä päivältä. Tohtori Bentzen oli sanonut professori Löfdalille, toivottavaa olevan, että poika saisi kuolla; hän ei milloinkaan saisi järkeänsä takaisin.
Tätä ei rouva Gottwald tietänyt; yötä ja päivää kertoi hän itsekseen: hän ei saa kuolla, hän ei saa kuolla. Olihan mahdotonta ajatella, että ainoa, mikä hänellä oli, otettaisiin pois häneltä; olihan hän kärsinyt niin sanomattoman paljon.
Pikku Marius makasi tehden rottasolmuja raitiinsa, pää kuumana, silmät puoliavoinna. Hän mutisi melkein yhtä mittaa deklinatsiooneja ja konjugatsiooneja, sääntöjä ja poikkeuksia; poika paran aivot olivat varsin täynnä Madvigin poimuisia opinkutouksia, ja hän haapuili tuskallisena pimeydessä.
Oli kauniit, kirkkaat kevät-päivät ja ilma sellainen, jonka suhteen voi jotakin toivoa; rouva Gottwald läksi ja palasi taas heti sairashuoneeseen; alituisesti oli hän näkevinään käännöksen parantumiseen päin tapahtuneen.
Mutta eräänä iltana selveni hänelle, että loppu lähestyi. Pikku
Marius kävi levottomaksi ja mutisi yhä nopeammin.
"Pikku Marius — kiltti pikku Mariukseni, sinä et saa kuolla äidiltäsi; sinä et saa, sillä et tiedä mikä olet äidillesi; sano ett'et jätä minua — sano!"
"Monebor, moneberis, monebitur, monebimur, monebimini, monebuntur",
vastasi pikku Marius.
"Niin, sinä olet kelpo poika, taitavin koko luokalla latinassa, sen sanoi rehtori tänäin taas täällä ollessaan. Sinä et tuntenut häntä, mutta tunnethan sinä minut, eikö totta, pikku Marius? Tunnethan sinä äidin? Sano — eikö totta, sinä tunnet minut?"
"Ad, adversus, ante, apud, circa, circiter", alkoi pikku Marius.
"Ei, ei, pikku Marius kultaseni, ei latinaa, niin olet kiltti. Kyllä minä tiedän, kuinka taitava sinä olet, ja minä olen niin tuhma, sen tiedät sinä. Mutta sano minulle vaan, että tunnet minut, että pidät minusta, ett'et mene pois luotani, että olen kiltti mammasi, sano vaan se — sano vaan: kiltti mamma — sano vaan: mamma —!"
"— fallo, fefelli, falsum", vastasi Marius.
"Herra Jumala! Herra Jumala! Tuota hirveätä kieltä! Mitä ovat tehneet poika-paralleni! Hän kuolee lausumatta äitinsä nimeä, kurjan, turhamielisen äitinsä, joka on ottanut hänet hengeltä tuolla kirotulla opilla!"
Hän syöksähti etehiseen toivoen lääkärin tulevan, mutta tuleva olikin vaan yksi yläkerroksen hyyryläisistä.
Hän palasi taas makuuhuoneeseen; mutta ovella löi hän kätensä yhteen huutaen hyvin iloisena:
"O, kiitetty olkoon Jumala! Nyt jaksat varmaan paljoa paremmin, pikku
Marius! koska hymyilet niin tyytyväisesti."
"Mensa rotunda", vastasi pikku Marius ja heitti henkensä.