VIII.
Mikael Mordtmannin oli tullut tavaksi pistäytyä rouva Vennin luona kello kahdentoista jälkeen tehtaalta palatessansa.
Suuri työvoima oli pantu liikkeelle laajain perkaustöiden takia; pitkin rantoja oli rakennettava vankkoja laitureita; savutorvia ja perusmuuria oli tehtävä lukemattomia rakennuksia varten.
Osakeyhtiö oli perustettu 100,000 taalarin pääomalla, ja kaupunki oli vihdoin tullut niin rohkeaksi, että päätettiin olla kutsumatta englantilaista kauppahuonetta ottamaan osakkeita, kun se kerta niin isosesti oli pysynyt takapuolella.
Koko pääoma kirjoitettiin siis kaupungissa, ja "Fortuna" tehdas, joksi se paljolla sampanjalla ristittiin, tuli kaupungin suosikiksi, josta sen asukkaat kopeilivat.
Mordtmann oli iloinen ja toivoa täynnä. Milloinkaan ei hän ollut ollut niin tyytyväinen itseensä ja kaikkiin. Alhaisesta asemasta, missä oli ollut vieraassa maassa, oli hän kohonnut uuden yrityksen ensimäiseksi mieheksi, jota yritystä hän alusta asti johtaisi.
Kun ei päälliköllä eikä osakkeen-omistajilla ollut pienintäkään käsitystä asiasta, tuli hänestä pian oikea oraakeli, eikä hän myöskään ollut mahtivaikutustansa näyttämättä. Kun eivät hänen tietonsa ja taitonsa riittäneet, ei hän ujostellut käyttää suuria sanoja, jotka täydellisesti saattoivat kaikki ymmälle.
Iso joukko työväkeä sai kestävää työtä; hän maksoi palkat lauantaisin; vaimot tulivat hänen luokseen pyytämään edeltäkäsin ja pian tunsivat hänet ja pitivät hänestä sekä alhaiset että ylhäiset. Ainoastaan virkamies-piireissä ja muutamissa taantumuspuolueen perheissä inhottiin häntä sydämen pohjasta; ja siellä surkuteltiin professori Löfdalia, sentähden että hänen vaimonsa veti sellaisia henkilöitä perheeseen.
Mutta Mordtmann ei siitä välittänyt; hän tunsi itsensä raittiiksi ja iloiseksi, kun varhain aamulla kauniina kesäkuukausina meni tehtaallensa, joka sijaitsi kappaleen matkan päästi kaupungin rajan ulkopuolella. Työmiehet eivät olleet englantilaisten kaltaisia, jotka vaan miettivät työtään. Täällä kotona ottivat he kunnollisesti lakin päästään, toivottivat hyvää huomenta ja sallivat itselleen aikaa puhella vähäsen, jos hän tahtoi.
Komeata olikin nähdä kaiken tämän kasvavan ja järjestyvän hänen suunnitelmansa mukaan; monet eriskummalliset rakennukset, joita koko kaupunki piti hänen kekseliäisyytensä tuottamina ihmeinä, koko tämä suurenmoinen laitos rajattomille ylipäällikkyyksineen ja runsaine rahoineen oli todella jotain, jonka johtamisesta nuori, toimelijas mies voikin olla iloinen.
Ja kuitenkin tuli vähitellen jokin muu seikka hänelle kaikkia rakkaammaksi — käynnit Venni-rouvan luona.
Hän ei ollut tutustunut moneen naiseen kaupungissa; hänen liikkeensä oli aluksi saattanut hänet tekemisiin ainoastaan miesten kanssa, ja nyt kun hän todella oli saanut niin paljon hoidettavakseen, että hänellä koko päivät oli puuhaamista, ei hänellä ollut mitään aihetta etsiä isompaa seurapiiriä kuin klubi ja professori Löfdalin perhe olivat.
Mutta sitä useimmin oli hän professorilla. Hänen oli kerrassaan sanottu olevan tervetullut, koska vaan tahtoi tulla; ja Mordtmannilla oli syytä uskoa professorin sanoja vilpittömiksi: tämä oli aina hyväntahtoinen ja kohtelijas.
Kuitenkin oli selvää, että hän kävi rouvan luona; tämä havaitsikin sen itse. Joka päivä kahdentoista ja yhden välillä vartosi hän Mordtmannia juomaan lasin viiniä sillä välin kun he hauskasti puhelivat keskenään puolituntisen.
Mutta kun oli sateinen ja ruma ilma, tuli hän ainoastaan ikkunan luo ja näytti rouvalle likaantuneet saappaansa ja märän kauhtanansa, ja silloin päätettiin tavallisesti, että hän tulisi illalla.
Venni-rouva oli anastanut itselleen sellaisen asennon, että hän kohteli Mordtmannia hieman äidillisesti, mikä hänelle asemansa vuoksi ei ollut vaikeata, vaikk'ei eroitus ijässä oikeastaan ollutkaan mainittava.
Mordtmannin mieleistä se ei ollut, mutta hän ei vielä rohjennut pyytää saada sitä muutetuksi, ja Venni elähytti häntä käyttäen leikillistä puhetta, joka salli monen sanan, monen silmäyksen käydä vähemmästä kuin se todellisuudessa oli.
Venni piti liian paljon Mordtmannista ja pani liian suuren arvon hänen seurallensa, tahtoaksensa ymmärtää hänen miellyttelevän häntä itseään. Olihan lehtori Abelkin monta vuotta käynyt hänen ympärillään kuni huokaileva paimen, eikä toden totta koskaan ollut vähintäkään hänelle haitaksi.
Mordtmann kyllä oli jotakin perin toista kuin Abel; mutta sittekin! — Venniä ei suinkaan huolestuttanut, mitä itse teki tai mitä muut sanoivat.
Miehensäkään suhteen ei hän ollut epätiedossa; Karsten ei koskaan ollut osoittanut taipumusta mustasukkaisuuteen. Aina heidän naimisestaan asti oli hän ollut miellyttävän kohtelijas nuorille miehille, jotka Vennin kauneuden ja elävyyden houkuttelemina vähitellen lähestyivät tätä.
Välistä oli hän rouva Vennin mielestä mennyt hyvinkin pitkälle vapaamielisyydessään, mutta jälkeenpäin täytyi hänen myöntää että miehensä järkevä ja maltillinen käytös tasoitti paljon, joka muuten olisi voinut tulla kylläkin hankalaksi.
Itse ei Venni milloinkaan toden perästä ollut joutunut pois tasapainosta, ehkä suureksi osaksi sen tähden, että heidän elämänsä oli niin hiljaista ja vapaata. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun hän oli ollut kauan naimisissa Karsten Löfdalin kanssa, ennenkuin huomasi, kuinka vähän heidän luonteensa pitivät yhtä monessa asiassa.
Karsten oli niin varovainen, niin harmittavan säännöllinen, että Venni usein piti häntä pelkurina ja epäluotettavana. Mutta samalla kertaa oli hänen luonteessaan jotakin hienoa ja ritarillista, joka alituisesti oli estänyt hänen arvonsa alenemasta Vennin silmissä. Ja vakk'ei tämä pannutkaan erinomaisen suurta arvoa häneen, ei hän toiselta puolen koskaan ollut tuntenut niin suurta tyhjyyttä, että varsin olisi kääntynyt pois Karstenista.
Ja nythän oli hän vanha! Olihan hänellä jo puolikasvuinen poika; minkä tähden häntä arveluttaisi? Eiköpä pikemmin ollut vähän naurettavaa, että hän vielä kuvitteli olevansa niin vaarallinen?
Siis antoi hän ihmisten puhua — ja sitä he tekivät — ja heittäytyi ajattelematta tuon viehättävän tunteen valtaan, että hänellä jokapäiväisenä ystävänä oli kaunis, sivistynyt ja ennakkoluuloton mies, joka ihastuksella kuunteli kaikkea, jota hänen miehellänsä oli tapana sanoa kiihottuneiksi mielipiteiksi.
Mutta siinä hän varasti tietämättänsä Abrahamilta. Hän ei havainnut sitä ensinkään nyt, kun tuo seurustelu Mordtmannin kanssa sattui samaan aikaan kuin muutos oli tapahtunut pojan suhteen. Tällä ei enää ollut sadottain kysymyksiä, ei hän myöskään enää pyytänyt äitiä leikkimään kanssaan tai pelaamaan napupeliä; sitä paitsi ei Venni vielä ollut voinut poistaa itsestään epävarmuuden tunnetta häntä kohtaan, niin ettei hänen tapansa Abrahamia kohtaan ollut ehkä varsin vapaata ja iloista laatua.
Pikku Mariuksen hautajaisissa oli rouva Gottwald lausunut toivomuksenaan, että Abraham kävisi lähinnä arkkua papin vieressä; hän oli pikku Mariuksen paras ystävä, eikä Mariuksella ollut ainoatakaan sukulaista.
Mutta rehtori oli vastustanut sitä: Abraham, saisi ainoastaan kumppaneinsa kanssa seurata mukana; hänen tulisi olla iloinen, että silläkin ehdolla pääsi.
Seurauksena oli, että koko koulu ja sen kautta iso osa kaupunkia sai hämärän tunteen siitä, että jotakin oli hullusti tuon Abraham Löfdalin suhteen.
Professorin oli pakko hillitä itseänsä, jott'ei antaisi pojalleen anteeksi liian aikaisin; hän oli iloissaan kuritustapansa hyvästä vaikutuksesta ja muuten tuli hänen suuresti surku poikaparkaa, joka oleskeli niin yksinään ja kaikkein silmällä pitämänä. Vihdoin hän ei voinut hillitä mieltänsä, vaan alkoi hymyillä ja lausua hänelle ystävällisiä sanoja.
Nämä ensimäiset hymyilyt olivat Abrahamille kuin onnellisuutta tuottava, virkistävä sade. Kukaan ei sentään ollut isän vertainen; ja vähimmin kuin milloinkaan ennen voi hän käsittää, kuinka hän oli voinut saattaa sellaiselle isälle niin suurta surua.
Nyt alkoi hän vähäpätöisimmissäkin pikkuasioissa koettaa, voisiko hänen onnistua saada vähäsen koitosta; hän tuli tarkkaavaksi ja avulijaaksi ruokapöydässä, asetti professorin tohvelit paikalleen illalla, ja kun vuositutkinto nyt lähestyi, luki hän enemmän kuin koskaan ennen.
Juhlallisessa vuositutkinnossa oli Venni-rouvalla tapana aina olla mukana. Aina siitä asti kuin hänen poikansa oli varsin pieni oli häntä huvittanut istua odottaen hänen nimeänsä, nähdä hänen menevän opetuspöydän luo, ottavan vastaan suuri todistuksensa ja tekevän pienen kumarruksensa, johon Venni aina itse otti osaa nyökäyttämällä päätään.
Mutta kun hän tänä vuonna näki miehensä pukeutuvan valkeaan kaulaliinaan ollakseen tutkinto-todistajana — ennen oli Venni aina luullut hänen menevän tutkintoon harrastuksesta poikansa suhteen, kuten hän itsekin — oli hänestä hyvin: katalaa, että vanhemmat tämän ainoan kerran, lukuvuotta lopetettaissa, saapuivat kouluun, kun muuten antoivat lapsiraukkain olla tuulen ajolla kautta koko vuoden.
Hän ei enää tahtonut ottaa osaa tähän ilveilyyn ja nähdä miehensä istuvan korkeaselkäisellä tuolilla pormestarin vieressä ilmauksena vanhempain harrastuksesta koulun työhön; ei hän myöskään tahtonut vuodattaa kyyneleitä noiden monien ajattelemattomani äitien kanssa, jotka itkivät rehtorin kauniiden sanojen liikuttamina, kun tämä puhui koulusta, kodista ja taivaallisesta kotimaasta.
Sen tähden antoi hän mitään syytä sanomatta professorin mennä yksinään Abrahamin kanssa; mutta professori ei sitä ymmärtänyt eikä sen vuoksi kysynyt.
Sillä välin uhkasi aamupuoli tulla hänelle hyvin ikäväksi; hänen teki sentään vähän mielensä olla tässä koulujuhlassa, mutta hän oli järkähtymätön, hän ei tahtonut mennä. Vihdoin otti hän hattunsa ja auringon-varjonsa lähteäkseen pitkälle kävelymatkalle; oli kesäkuun kolmastoista päivä ja kirkas raitis kesä-ilma.
Hän käveli uutta tehdasta kohden. Mikael Mordtmann oli monasti käskenyt Vennin pistäytyä tuonne, jotta hän saisi näyttää hänelle kaikki sikäläiset komeudet.
Hän meni arvelematta; eihän siinä mitään pahaa ollut, olivathan kaikki ihmiset olleet siellä, ja sitä paitsi — mitä hän siitä välitti!
Kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut varsin vapaa tykytyksestä, kun seisoi kukkulalla ja läksi astumaan alas mäkien väliseen notkoon, jossa uudet rakennukset sijaitsivat.
Hän äkkäsi Mordtmannin jo kaukaa. Tämä seisoi aina alaalla laiturin luona suurella, hakatulla rautakivi-lohkareella; toisessa kädessä oli hänellä kääry piirustuksia, toisella osoitti hän komentaissaan työmiehiä, jotka par'aikaa uudella nostosakaralla vipusivat rautalevyjä lotjasta.
Harmaa, piukka kesäpuku verhosi hänen soleata vartaloaan; päässä oli hänellä tavaton englantilainen hattu, joka puki häntä mainiosti; jalassa polvihousut ja pitkävartisten saappaiden sijasta lämpimän, kuivan ilman takia keltasilla vöillä kiinnitetyt purjepalttinaiset kengät.
Mahdotonta oli kuvitella "työmiestä" sievemmässä muodossa; ja seisoissaan tuolla vankalla kantakivellä, älykkäänä ja mahtavana piirustuskääröineen, näytti hän ihan sellaiselta, jolta nykyajan insinöörin tulee näyttää.
Toisen kerran Venniä päin katsoessaan, hyppäsi hän alas kiveltä; ensi kerran Vennin havaitessaan korkealla mäellä oli hän, näet, juossut kivelle. Hän riensi rouvaa vastaan ja toivotti häntä tervetulleeksi hänen kuningaskuntaansa ja tahtoi heti alkaa johdattaa Venniä ympäri kaikkialle.
"Mutta mielestäni oli Teillä kiire; voitteko niin vaan ilman mitään muuta jättää työn? Älkää minun tähteni —"
"No eipä tuo niin vaarallista ole; nyt olen pannut työn käymiseen, ja sitte he kyllä tulevat toimeen ilman minua."
Se on totta miettivät miehet; he eivät olleet ymmärtäneet, minkä tähden päällikkö, joksi häntä piti sanottaman, äkkiä juoksi ylös kivelle ja alkoi huutaa ja komentaa; mutta kun saivat nähdä naisen, ymmärsivät he kaikki.
He kävivät yhdessä ylöspäin rakennusten sivutse ja Mikael alkoi selittää. Venniä huvitti nähdä kaikki merkilliset laitokset, ja toista huvitti sanomattomasti kuulla hänen takaperoisia kysymyksiään.
He nauroivat sen vuoksi aika lailla ja tulivat vihdoin hauskalla, teeskentelemättömällä mielellä konttoorirakennuksen luo, johon hän vaati Vennin käymään sisälle maistamaan hänen portviiniänsä.
Tehtaan kello oli sillä välin soinut kaksitoista ja työmiehet menivät ryhmissä joko kaupunkiin tai työväen asunnolle päin, jossa oli ruokapaikka.
Konttooriherrat olivat myöskin lähteneet, kun päällikkö ja Venni-rouva tulivat konttoori-rakennukselle; etehinen, joka johti päällikön yksityiseen huoneustoon, oli täpö täynnä kaikellaisia teräksisiä ja kiiltäviä messinkisiä koneen-osia, jotka vastaiseksi oli asetettu tänne, jotta olisivat poissa tieltä ja korjuussa; Mordtmann pyysi anteeksi, että siellä oli niin ahdasta.
Päällikön konttoori oli ainoa, joka näytti olevan täysin valmiina —
Englannin tavoin, mukavasti ja somasti varustettuna.
Istuessaan vehreään, nahkapäällyksiseen sohvaan kävi Venni-rouva kuitenkin vähän miettiväksi. Tehdas oli tullut niin hiljaiseksi ja tyhjäksi ihmisistä, ei rautalevyjen kolinaa tai vasaran-iskujen paukkinaa eikä mitään ääniä kuulunut, ainoastaan silloin tällöin kiireitä, ruualle juoksevani askeleita.
"Minä menenkin muuten pian" sanoi Venni avatessaan hattunsa nauhoja; siellä oli lämmin.
"No, herranen aika, onhan meillä vielä aikaa; ei suinkaan miehenne kumminkaan odota teitä kotio ennen kuin päivälliseksi?"
"Ei, Karsten on sitä paitsi efori tänäin", vastasi hän iloisesti, mutta katui samassa silmänräpäyksessä, sillä hän näki, että tämä toisen mielestä oli hänen miehessään jotakin, jolle heillä oli tapana yhdessä nauraa, eikä tarkoitus ollut sellainen.
"Teidän miehellänne on varmaankin ylimalkaan enemmän puuhaa kuin hänellä pitäisi olla?"
"Enemmän puuhaa —?"
"Minä tarkoitan, kun miehellä on sellainen vaimo kuin Te, rouva Venni minusta pitäisi sen, joka on niin onnellinen — —"
"Vaiti, mister Mordtmann! Tiedättehän — virheetön!"
"Tehän juuri, rouva hyvä, ette tahdo minun olevan virheetön?"
"Niin, mutta nyt tahdon — tällä paikalla ymmärrättehän?"
"En ymmärrä, mutta tottelen. Muuten ei ole mitään, jota ei yksi ainoa sana Teidän huuliltanne — —"
"Älkää käyttäkö sanojanne turhaan, vaan juokaa viiniänne."
"Rakkautta vastaan on viini huono lääke, rouva Venni."
"Mitä vielä —" vastasi tämä ja kartti hänen silmäyksiänsä, pannen taas hattunsa järjestykseen.
"Aiotteko mennä? Oletteko vihainen minulle?"
"En, vihainen en ole, mutta pelkään, että pian tulen."
"Mutta minkä tähden? ette kuitenkaan voi kieltää minua — pitämästä teistä —"
"Herra Mordtmann! Tuo on ilkeätä Teiltä, niin tuhmasti tehty, että olette hävittäneet ystävyytemme; laskekaa minut täältä!"
"Minä en ole sanonut mitään, jota ette ennen tietänyt", vastasi
Mordtmann kunnioittavasti ja alakuloisena, avatessaan ovea hänelle.
"Saanko seurata Teitä kaupunkiin?"
"Ette!" vastasi Venni-rouva mennen hänen sivutsensa; mutta innossaan näyttäytyä ankaralta ja päästä pian pois sieltä nyhjäsi hän etehisessä olevia koneen-osia; siitä alkoivat ne heilua ja kalista ikään kuin olisivat uhanneet kaatua; ja äkkiä tarttui Mordtmann Venniä vyötäisille ja veti hänet takaisin huoneeseen; samassa kaatui jokin raskas rauta sisälle kynnyksen ylitse.
"Suokaa anteeksi!" sanoi Mordtmann tyynesti ja nosti raskaan esineen takaisin pystyyn seinän nojalle; "oikeastaan on hullunkurista, että nämä kapineet ovat täällä; olkaa varoillanne nyt, rouva, ja pysykää lähellä seinää."
"Mutta, Herra Jumala!" huudahti Venni-rouva, joka vielä oli varsin peljästyksissään ja johon toisen levollisuus vaikutti kunnioitusta. "Olisihan se voinut murskata minut paikalla! Tämä on vaarallinen talo."
"Ja sangen onneton käynti", lisäsi Mordtmann kumartaen, rouvan mennessä porstuan ovesta ulos.
Venni seisahti kiviportaille panemaan hansikkaita käteensä.
"No, mitä mietitte?" kysyi hän kääntymättä, "tuletteko mukana kaupunkiin vai ettekö?"
"Sanoittehan itse —"
"Niin sanoin, mutta sen jälkeen olette pelastanut henkeni", lausui rouva hymyillen, "ja sitä paitsi: luonnollisesti ei sanaakaan enää siitä!"
Mordtmann lupasi kaikki ja juoksi hattuansa ottamaan.
Rouva Vennin ihmeeksi piti hän sanansa; hän puheli iloisesti ja suoraan koettamatta panna painoa millekään; ei edes hänen silmissänsäkään heidän erotessaan ollut mitään, joka olisi ollut Vennille tuskallista.
Venni-rouva oli hyvin tyytyväinen itseensä; nyt oli hän kerrassaan oikaissut häntä. Häneen Venni myöskin oli tyytyväinen. Mordtmann oli käsittänyt, ett'ei siitä ollut mitään hyötyä; siis voisi hän, Venni, pitää hänet rauhassa ja levossa miellyttävällä, vapaalla tavallaan, tarvitsematta alituisesti pelätä hänen menevän rajojen ylitse.
Hän tuli kotiin mitä paraimmalla tuulella; pitkään aikaan ei hän ollut tuntenut itseään niin iloiseksi, nuoreksi ja keveäksi; hänen omatuntonsa oli myöskin levollinen, koska oli sanonut Mordtmannille suoraan; niin oli se asia selvillä!
Sillä välin oli Abraham istunut pinkeessä kumppaneinsa välissä ja professori pormestarin vieressä. Koulun iso juhlasali oli täpö täynnä lapsia ja täysi-ikäisiä, tuskauttavaa lämmintä ja sekalaisia höyryjä.
Väsymätön rehtori seisoi kateederissa ja jakoi todistuksia, huutaen joka pojan esille siinä järjestyksessä, johon oli muutettu.
Ensin lausui hän muutamia kehoitussanoja yliopistoon meneville; sitten tuli neljännen latinaluokan ylempi osasto ja sen jälkeen alempi, ne, jotka oli muutettu kolmannelta latinaluokalta.
"Hans Egede Broch!" huusi rehtori; se oli priimus; mutta hänen jälkeensä tuli Abraham Knorr Löfdal.
Abraham syöksähti ylös. Hän ei ollut uneksinutkaan tulevansa toiseksi, vaikka hänen tutkinnossa oli käynyt hyvin. Viipyi hetkisen, ennenkuin hän voi päästä esille penkistä. Professori seurasi häntä silmillään, nyökätäksensä hänelle; mutta Abraham ei katsahtanut ylös.
Rehtori kurotti hänelle todistuksen lausuen: "Sinä olet ollut ahkera, Abraham, ja siitä syystä on sinun käynyt hyvin tutkinnossa; toimita nyt niin, että me, opettajasi, muissakin suhteissa olisimme yhtä tyytyväiset — tyytyväisemmät sinuun tulevana lukuvuonna!"
Koko Abrahamin ilo oli kadonnut; hän hapuili takaisin paikalleen; ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki kylmät silmäykset, jotka kohtasivat toisensa hänen päänsä kohdalla, tehneet salin kylmäksi ja haudanhiljaiseksi.
Professori Löfdal ryki hyvin äänekkäästi; nyt voisi jo olla tarpeeksi; hän ei juuri ollut hyvillään, että hänen poikaansa noin julkisesti häväistiin.
Todistusten lukemista jatkettiin: isät ja äidit kuuntelivat herissä korvin, kunnes se tuli, nimi, jota odottivat. Silloin heidän kasvonsa elähtyivät siksi silmänräpäykseksi, jolloin heidän rakas poikansa oli kateederin edessä; mutta jälkeenpäin vaipuivat kaikki välinpitämättömyyteen, lämpiminä ja ikävystyneinä; jos tuo jako sentään loppuisi, että rehtori saisi pitää puheensa, mietittiin.
Mutta pienokaisille oli todistusten lukeminen jotakin varsin toista. Kunnianhimo ja turhamaisuus, pettymys, toivottomuus ja tuska — aina tunnottomuuteen asti; kateus ja viha, ylpeys ja ilkku, vieläpä kostonhimokin — kaikki nämä pyörivät toinen toisensa vieressä olevissa pikkupäissä; tämä sysimällä eteenpäin tunkeuminen, tämä toisensa ylipuolelle pääsemis-into, vaikka vaan numeronkin, oli oikeata elämän harjoitusta; yhdenvertaisuus ja kumppanuus piti heidän unohtaa tottuakseen ajattelemaan toisten kanssa arvosta ja kiitoksesta; he oppivat kadehtimaan ylempänä ja halveksimaan alempana olevia.
Ja kun ei koko pitkän vuoden kuluessa vähintäkään oltu sanottu tai tehty siihen suuntaan, että vaivaloinen tietojen hankinta tulisi hauskaksi ja veljelliseksi yhteistyöksi, niin ei nyt lukuvuotta lopetettaissakaan puhuttu sanaakaan yhdenvertaisuutta ja veljellisyyttä vaikuttavasta tiedosta; mutta itse tätä tietoa käytettiin päinvastoin heidän kaikkein huolelliseen järjestämiseensä ja numeroimiseensa, ylös- ja alaspäin.
Vihdoinkin oli kaikki 319 todistusta luettu ja jaettu, rehtori pyyhki paljasta otsaansa ja palkitsi itsensä luotilla nuuskaa, josta kumpikin sierain sai puolensa.
Sitten alkoi hän suuren puheensa sanomalla hyvästi ylioppilaskokelaille, neljälle pitkälle, kalpealle, neljään pitkään hännystakkiin puetulle nuorukaiselle, jotka takit näyttivät kankeasta mustasta aineesta leikatuilta.
Jos puu piti tunnettaman hedelmistään, voi näyttää vähän kummalliselta, ett'ei tämä suuri oppilaitos monine täpötäysine luokkineen lähettänyt useampaa kuin nämä neljä opinnäytettä yliopistoon.
Mutta matka Parnassolle on pitkä ja vaivaloinen; monta monituista nääntyy matkalla; mutta siitä syystä ovatkin ne, jotka saapuvat tarkoituksen perille, oikea väkiliuvos.
Rehtori toivotti, että nuo neljä opinnäytettä olisivat koululle kunniaksi; mutta kaikkein ennen tahtoi hän pyytää heitä säilyttämään lapsellisen mielen ja lapsellisen uskon, jonka koulussa olivat saaneet. Sen jälkeen kehitti hän koulun käsitettä ja valitsi lähtöpisteeksi "koulu"-sanan alkuperäisen merkityksen: "Kouluksi", lausui hän, "sanottiin sitä turvapaikkaa, jossa nuoriso, elämän suruja vielä, tuntemattomana —"
"Sepä hitto turvapaikaksi!" mutisi Martti Kruse nyhjäten Abrahamia kylkeen.
Mutta tämä ei liikahtanut eikä muuttanut katsantoansa; hän pelkäsi jonkun luulevan hänen istuvan levottomana. Nyt mietti hän enimmän, että oli tullut 2:ksi, niin korkealla ei hän vielä koskaan ollut ollut; sillä välin selitti rehtori, kuinka koulu oli valmistus elämään, kuinka se etupäässä oli kehitys siveellisyyteen.
"Tämä sana", jatkoi hän, "jolla vanhat oppimestarimme, kreikkalaiset ja roomalaiset tarkoittivat korkeinta ja jalointa sivistystä, on ainoastaan heikko kuvaus siitä sivistyksen tarkoitusperästä joka tulee olla meidän silmämääränämme, sillä meille loistaa ilmestyksen aurinko; me emme näe ainoastaan maallisen elämän huurujen läpi korkeampaa olemusta tämän elämän toisella puolella vaan meille on avattu valoisa, vapaa ja loistava näköala taivaalliseen isänmaahan. Ei siis ainoastaan kansalaisiksi, ei ainoasti ihmisiksi, vaan ensinnäkin kristityiksi ovat nuorukaisemme kasvatettavat. Uskonnon valolla on tiede valaistava sen pitää olla kaikkein tieteen totuuksien alkuna, merkityksenä ja lopullisena tarkoituksena."
Pienokaiset uupuivat unesta, lämmöstä ja tuosta pitkästä puheesta, joka oli yhtä ikävä kuin saarna. Kesäaurinko loisti ohuiden, sinisten ikkunaverhojen läpi, jotta se vaaleansinisenä, kummituksen kaltaisena valaisi mustan opettaja-ryhmän, joka oli kokoontunut opetus-istuimen vasemmalle puolelle.
Piikkisika seisoi suorana ja nukkui — koulussa kerrottiin hänen voivan tehdä se — lehtori Abel tarkisteli laseillaan naisia, apulais-opettaja Borring oli vetäynyt mitä likemmäksi nurkkaa ja hiipi teroittamaan hanhenkynää; mutta Sokko seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja murti suuta, väänti päätä rehtorin kristilliselle puheelle, mikä suuresti huvitti hänen rakkaita oppilaitaan.
Mutta kaikki näyttivät he sydämensä pohjasta kyllästyneiltä ja toivoivat vaan ilveilyn loppuvan.
"Ja Te, rakkaat virkaveljeni!" sanoi rehtori liikutetulla äänellä, "Te, jotka olette pyhittäneet itsenne tähän vaivaloiseen, mutta ihanaan toimeen johtaa nuorisoa tietoon ja siveellisyyteen samassa kristillisessä hengessä, suokoon Kaikkivaltias edespäinkin Teille voimaa samalla innolla, samalla vakaamielisyydellä, samalla rakkaudella täyttämään tärkeätä elämäntyötänne. Vastaan ottakaa meidän, minun ja koulun, kiitoksemme kuluneesta vuodesta; ja suokoon Jumala, että me täällä taas kohtaisimme toisemme terveinä ja raittiina uudelleen alkamaan työtämme Jesuksen nimessä."
Sitten kääntyi hän pienokaisiin liikuttavasti pyytäen heitä ahkeroimaan ja harrastamaan kaikkia kristillisiä hyviä avuja ja työskentelemään hyvän edistämiseksi, kuten valkeuden lasten tulee tehdä.
Erittäinkin tässä kohdin äidit itkeä tihuttivat, ja kelpo rehtori puhui yhä edelleen, lapsesta, lapsellisesta sydämestä ja lapsellisesta uskosta.
Lämpymän lopetusrukouksen jälkeen nousivat kaikki seisomaan ja veisasivat:
"Herra! siunaa meit' ja auta,
Ain myös vaaroist' varjele!"
jonka jälkeen rehtori vielä luki Isämeidän; ja vihdoinkin oli juhla loppunut.
Ahdinko ulos tultaessa oli suuri, sillä mikään voima ei enää jaksanut pitää lapsia jälellä koulussa. Vaikka oppilasten oli käsketty odottaa kunnes naiset ja kuuntelijat olivat jättäneet ja sitten vasta lähteä hyvässä järjestyksessä ja luokittain, juoksi kuitenkin toinen toisensa perästä paikaltaan ja tunkeusi naisten joukkoon ja katosi.
Hikisinä ja itkeneinä tunkeusivat äidit vihdoin ulos — isiä oli hyvin vähän saapuvilla — oli niin hauskaa nähdä nuorison siten kokoontuneena ja kuinka rehtori sentään puhui kauniisti ja vakavasti! Hän kyllä olisi saanut säästää erään viittauksen puheen loppupuolella: että vanhemmissa vallitsi jotenkin huomattava välinpitämättömyys koulutyön suhteen. Eihän se kuitenkaan keneenkään heistä sopinut; kernaimmin olisi sen tarvinnut sanoa poissaoleville vanhemmille — esim. rouva Löfdalille. Olipa tuo sentään perin eriskummallista, etenkin kun hänen miehensä sen lisäksi oli tutkinto-todistaja! Mutta eihän professorin rouva koskaan käynyt sellaisissa paikoissa, jossa sai kuulla Jumalan sanaa!
Lapsia ja täysikasvuisia virtasi koulupihalle; kiltit pojat kävivät siivosti vanhempaansa rinnalla todistus taitettuna kädessä, toiset menivät rakennuksen taaksi, repivät rikki ja tallasivat todistuksensa; muutamat syöksyivät pois kirkuen ja intiaanien tavoin hyppien; mutta nuo neljä mustaa hännnystakkia kävivät opettajaryhmän takana juomaan lasin viiniä rehtorin salissa.
Abraham meni kotio isänsä kanssa. Professori Löfdal oli liikutettu. Rinnakkain poikansa kanssa käydessä sanoi hän tälle: "Sinä olet ollut kelpo poika, Abraham, ja siitä näen, että koetat oikaista sitä, mikä ei ollut oikein sinulta; ja siitä emme tämän jälkeen puhu. Minä annan myöskin rehtorille viittauksen, ett'ei hän enää koske asiaan."
Abraham syöksyi huoneisin huutaen: "Mamma! Mamma! minusta tuli sekundus, luokan toinen mies!"
Venni-rouva tuli juosten häntä vastaan, ilosta yhtä loistavana kuin hänkin, otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan; ja kun professori tuli sisälle lausuen tuon tavallisen: "hiljaa, lapset!" nauroi Venni vaan, tarttui poikansa käsivarteen ja meni ruokapöytään.
Professori tahtoi viiniä, ja pieni perhejuhla syntyi. Abraham tunsi itsensä keveäksi kuin lintu; ja kun professori kilisti lasia hänen kanssaan, oli isä hänen mielestään sentään suurin ja herttaisin ihminen koko maailmassa.
Mutta tänäin tunsi hän myöskin sellaista mieltymystä äitiin, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut. Oikeastaan piti hän molemmista yhtä paljon, ja hän uhkui onnellisuudesta, sillä välin kun hänen kärsimyksensä jäi hämäräksi muistoksi, jonka tahtoi unohtaa ja mielestään karkoittaa.
"No, eikö asian laita ole, kuten olen sanonut", lausui professori, kun Venni kertoi, missä oli ollut, "tuo tehdas miellyttää sinua suuresti."
Venni vaan nauroi eikä väittänyt vastaan; tänäin oli hän niin merkillisen iloinen ja onnellinen.