IX.
Abrahamin kasteenliiton vahvistus oli alituisesti lykätty toistaiseksi tai oikeammin sanoen: siitä ei koskaan oltu puhuttu. Professori tiesi, näet, kyllä hyvin, että Venni kaikin mokomin vastustaisi sitä, ja aina siitä asti kuin poika vielä oli kapalossa, oli äiti sanonut: ripille häntä ei lasketa.
Hänen miehensä oli ollut vaiti; hän mietti: kun se aika tulee, kai jokin keino keksitään; eikä hänen tapansa ollut ennen välittää vastuksista kuin sitten vasta, kun ei niitä enää millään tavoin voinut välttää. Sen vuoksi oli hän antanut asian olla sillänsä, kunnes Abraham nyt oli kuudennellatoista ikävuodellaan, joka oli myöhäinen ripillelaskemis-ikä seudun tavan mukaan.
Mutta nyt syksyksi oli hän rippikouluun kirjoitettava, sillä kasteensa liiton piti hänen vahvistaa, sen oli professori yhtä lujasti päättänyt kuin rouva vastakohdan.
Heidän eräänä aamuna pukeutuessaan — Abraham oli äsken lähtenyt kouluun — alkoi professori ihan tyynesti, ja ikäänkuin olisi hän puhunut jostakin itsestään selvästä asiasta:
"Nyt kai kirjoitamme Abrahamin rippikouluun provasti Sparren luona tulevassa kuussa."
"Kirjoitamme? Sparren luona? Mitä ihmeitä sanot?" Venni-rouva kääntyi äkkiä tuolilla ympärinsä; hän istui kuvastimen edessä selvittäen suuria hiuksiaan.
"Rippikouluun, eukkoseni. Et varmaankaan muista hänen pian tulevan kuudentoista vuoden vanhaksi?"
"Sinähän pikemmin olet unohtanut, että meillä aina on ollut se välipuhe, ett'ei Abrahamia lasketa ripille."
"Välipuhe? Ei, Venni, sitä ei koskaan ole ollut."
"Mutta enköhän minä satoja kertoja ole sanonut: häntä ei lasketa ripille."
"Olet, mutta se ei ole mikään välipuhe."
"Mutta olethan sinä ollut samaa mieltä kuin minäkin; et ole koskaan väittänyt sanaakaan vastaan."
"Minä en milloinkaan ole tuhlannut sanaakaan koko asialle, kun ei aika vielä ollut käsissä. Mutta sinun täytyy puolestasi myöntää, että sen mukaan kuin tunnet minut voit olla varsin vakuutettu siitä, että minä tahdoin pojan vahvistavan kasteensa liiton tavallisuuden mukaan."
"Kuinka voit puhua tavallisuudesta niin tärkeässä asiassa, Karsten?"
"Koetetaan puhua tästä tärkeästä asiasta kiivastumatta, Venniseni, sillä kiivaudella ei koskaan tulla hyvään loppupäätökseen. Mieti siis, onko sinulla oikeutta saattaa poikaasi poikkeustilaan, joka monella tavoin on oleva hänelle vaivaksi ja vastukseksi elämässä."
"Juuri se on suuri hyvätyö, jonka tahdon tehdä pojalleni, että hänestä tulisi poikkeus kaikkein muiden ulkokullattujen ja valehtelijain joukosta."
"Ei suuret sanat suuta särje, pikku Venniseni. Sinun näkyy luulevan, ett'ei poikasi koskaan voi olla eikä tulla muuksi kuin kappaleeksi sinusta itsestäsi."
"Mitä tarkoitat?"
"Eikö koskaan mieleesi ole juolahtanut se mahdollisuus, että Abrahamista voisi tulla kristitty? Niin, niin, minä tiedän mitä ai'ot sanoa: sinä et juuri suurin usko minun kristillisyyteeni; mutta etkö voi mieleesi kuvitella, että Abraham ehkä voisi tulla todelliseksi kristityksi?"
"Kyllä", vastasi Venni-rouva ajatuksiin vaipuneena ja tirkisti eteensä, "sitä olen monasti ajatellut; äläkä luule, että minä sitä vastustaisin tai pitäisin sitä jonakin onnettomuutena hänelle tahi meille. Vilpittömyys se juuri minusta on pääasia, Puolinaisuutta, valhetta, tekopyhyyttä — niitä tahdon koettaa pitää pojalleni tuntemattomina."
"Mutta jos tahdot täydellistä vilpittömyyttä, täytyy sinun myöskin myöntää täydellinen vapaus."
"Sen teenkin, valitkoon kernaasti minun puolestani —"
"Etkä niinkään, suo anteeksi, sinä et myönnä hänelle täydellistä valitsemisvapautta, kun kiellät häneltä tai annat hänen hypätä kehityskauden ylitse, jonka läpi koko muu nuoriso saa käydä."
"Mutta itse tämä kehityskausi, joksi sitä nimität, on juuri valheen portti, se on minun vahva vakuutukseni."
"Minä en epäile, Venni, että voi ollakin yhtä ja toista väitettävää kasteenliiton vahvistusta vastaan; mutta tässä nyt ei ole kysymys sinun uskostasi, ei myöskään minun, vaan Abrahamin uskosta. Ei sentähden, että minä itse olen — hm — —" heidän silmänsä kohtasivat toisensa kuvastimessa, "no niin — minulla nyt kerrassaan ei ole taipumusta jumalisuuteen kuten sinulla, enkä siis siitä syystä tahdo poikaani kasvatettavaksi kristin-uskossa. Mutta ei sinulla eikä minulla ole minun käsitykseni mukaan oikeutta ryöstää häneltä mitään, joka voi hänelle valistukseksi valitessaan, taikka pakottaa häntä mihinkään, joka voi tehdä mahdottomaksi hänen valintansa. Kuinka siis muulla tavoin voimme tehdä oikein pojallemme kuin sanomalla hänelle: tahdotko itse antautua tämän kokeen alaiseksi? vai oletko jo ennakolta valinnut?"
"Nyt väännät nurin koko asian, Karsten."
"Sitä en tee. Abraham on kyllä vanha ymmärtämään mistä kysymys on, sitä olen varronnut niin kauan, antaa hänen itse valita, tahtooko vahvistaa kasteensa liiton vai eikö. Senhän täytyy sinun, joka niin suuresti harrastat vapautta ja oikeutta, mielestäni myöntää."
"Olkoon menneeksi, antaa hänen valita!" huusi Venni-rouva; mutta heti sen jälkeen lisäsi hän: "Eipähän, mitä se hyödyttäisi? Sellainen poika! Hän valitsee luonnollisesti samoin kuin muutkin, saadakseen olla rauhassa; ei niin, ei niin, Karsten, sehän on suuri synti meiltä, jos avoimin silmin lähetämme poikamme suoraa tietä valheeseen ja petokseen."
"Sano minulle, Venni, kuinka kauan olet aikonut jatkaa valitsemistasi poikasi puolesta? Aiotko, kun se aika tulee, valita vaimo hänelle?"
"Lorua, Karsten! minähän juuri aina tahdon, että hänellä olisi vapautensa."
"Sepä on merkillinen vapaus! Jos nyt Abraham todella haluaa vahvistaa kasteensa liiton —"
"Niin tekee hän sen siitä syystä, ett'ei hänellä nyt ole parempaa ymmärrystä!"
"Ja kun hänellä sitten muutaman vuoden kuluttua ei ole parempaa ymmärrystä kuin että tahtoo ottaa itselleen vaimon, jonka suhteen sinä olet täysin vakuutettu — kuten tapasi on olla, että hän on saattava poikasi sanomattoman onnettomaksi — kuinka sitten käy?"
"Tuskastuttavaa on todellakin puhua sinun kanssasi, Karsten, sinä sekoitat kaikki yhteen sakkaan."
"Älkäämme nyt kiivastuko tarpeettomasti. Minun mielestäni puhuimme hyvin järjellisesti ja tyynesti tästä. Minäkö todellakin sekoitan kaikki yhteen? Eikö voisi olla mahdollista, että sinä suuressa rakkaudessasi Abrahamiin tietämättäsi sekoitat joukkoon vähän sitä tiranniutta — suo anteeksi, — joka on kaikesta rakkaudesta eroittamaton. Etkö innossasi hankkia hänellä parasta mahda alituisesti valita hänen puolestaan, sillä välin kun itse niin usein olet sanonut, että parasta ihmiselle on itse saada valita."
"Minä tahdon mielelläni olla tyyni, Karsten, enkä sano sitä ollakseni ilkeä, mutta sinun kanssasi on todella niin harmillista keskustella, sillä sinä panet minut pyörälle ja käännät kaikki ylösalasin. En koskaan olisi uskonut, että vapaasta tahdosta olisin nähnyt poikani ottavan osaa ripille-valmistukseen; mutta nyt tuntuu minusta kuin olisi sanoissasi jotakin perää."
"Niin luullakseni olen minä tällä kertaa enimmän sinun mielipiteittesi mukainen", vastasi professori, joka nyt oli täysin pukeutunut ja aikoi lähteä.
"Mutta sen sanon sinulle", huusi Venni äkkiä, kun professori jo oli ovella, "sinä aamuna, jolloin Abrahamin on mentävä kirkkoon tuota onnetonta lupausta tekemään, tahdon minä oikeuden äitinä kysyä häneltä, tietääkö hän mitä tekee; ja ell'ei hän silloin ole täysin todenperäinen ja rehellinen, niin ei sinun eikä koko maailman papiston pidä saada poikaani esiintymään valhetta sanoakseen."
"Siinä suhteessa saat tehdä, miten mielesi laatii", vastasi hänen miehensä mennessään; hätä keinon keksii; vastaiseksi oli hän tullut niin pitkälle kuin toivoakin voi.
Mutta rouva Venni oli levoton ja nurpeillaan; hänellä oli tuskallinen tunne siitä, että miehensä oli houkutellut häneltä tämän suostumuksen kasteenliiton vahvistukseen, joka hänestä oli mitä vastenmielisintä ilveilyä. Hän puhui siitä Mordtmannin kanssa, joka kaikissa suhteissa piti Vennin olevan oikeassa ja oli vielä kiivaampi sanoissaan; mutta eihän tuo kysymys muuten voinut huvittaa häntä suuresti.
Sitte puhui hän vakavasti Abrahamin kanssa eräänä iltana, professorin klubissa ollessa. Hän selitti pojalle niin selvästi ja suoraan kuin voi, mitä hän mietti tästä pappein keksinnöstä: kasteenliiton vahvistamisesta.
Hän osoitti Abrahamille, ett'ei tämä lupaus, jonka he vaativat ja ottivat ala-ikäisiltä lapsilta, ollut muuta kuin mitä julmimpaa väkäisten asiain pilkkaamista; ett'ei tuo menettely voinut olla sen mukaista, mitä todellinen kristillisyys vaatii ihmiseltä, vaan nuorison johdattamista elämään suuren valheen kautta, joka oli väärää valaa pahempi. Tahtoiko hän avoimin silmin antautua sen alaiseksi? Vai oliko hän valinnut?
Jos hän ihmisistä välittämättä voisi päättää edelleen tehdä työtä ilman tätä velvoitusta, joka oli olemassa ainoastaan sen vuoksi, että se rikottaisiin, jos hän sen voisi, olisi äiti uskollisesti auttava häntä.
Abraham istui silmät alaspäin luotuina, vastaamatta, keskeyttämättä. Hänelle oli aina tuskallista, kun joku puhui hänelle uskonnollisista asioista. Koulussa opetettiin uskontoa samoin kuin muitakin aineita; ja ainoastaan rehtori piti välistä puheissaan, tai kun jotakin oli hullusti tehty, liikuttavia jumalisia luentoja; professori voi toisinaan lausua: "siitä tulee sinun rukoilla Jumalaa varjelemaan sinua" — tai jotakin semmoista.
Abraham tiesi kyllä, kuinka hänen piti seisoa ja miltä näyttää, kun sellaista lausuttiin, ja myöskin mutista vastauksen oikealla äänellä: mutta ikävää oli niin kauan kuin sitä kesti.
Ja nyt äidin seurassa ollessaan oli hänen vieläkin vaikeampaa, sillä seisovain puhetapain käyttämisestä ei nyt ollut mitään hyötyä; ja juuri tuota oikeata ääntä ei äiti tahtonut kuulla; kuinka voisi hän vakaisesti vastata äidin kysymyksiin?
Tietysti tahtoi hän mennä ripille niinkuin muutkin; jo kauan oli häntä harmittanut, että oli viimeinen kaikista ikäisistään. Olihan se itsestään tuleva asia, ja nyt teki äiti sen niin äärettömän tärkeäksi kuin olisi se ollut jokin käännekohta.
Äidin tyyneesti ja vakaisesti totuudesta ja rehellisyydestä puhuessa, olkoon siinä tai tässä uskossa tai ei missään, istui Abraham miettien, kuinka kummallista, kuinka takaperoista sentään oli, että juuri äiti niin puhui.
Sekä rehtori, jonka kaikki tunnustivat tavallista jumalisemmaksi, että hänen oma isänsä, joka myöskin oli uskonnollinen mielialaltaan kohtuudella — juuri siinä määrin kuin Abraham piti sopivana — ja sitä paitsi kaikki kristityt ihmiset pitivät kasteenliiton vahvistamista kunniassa, ja mikä vielä oli enemmän: he katsoivat sanankin tätä pyhää toimintaa vastaan herjaukseksi.
Mutta että äiti, joka itse niin monta monituista kertaa oli sanonut, uskonsa olevan heikonpuolisen ja ulkona oli Abraham viittauksista havainnut pahempaakin — että hän nyt näitä asioita, joihin hän ei uskonut ja joista hänellä siis ei voinut olla todellista käsitystä — että hän piti ripille päästöä vakaisempana, juhlallisempana kuin itse uskovaiset, se oli hänen mielestään sangen merkillistä; eikä paljoa puuttunut, ett'ei hän tätä miettiessään tullut vähän kärsimättömäksi. Kuinka voi äiti, joka ei itse uskonut, kohottaa vaatimuksensa korkeammalle kuin parhaatkaan uskovista?
Vennikin kävi vihdoin kärsimättömäksi nähdessään pojan istuvan jäykkänä ja mykkänä kuin kivi.
"Vastaa, Abraham, minkä valitset? Tahdotko tulla ripille päästetyksi vai etkö tahdo?"
"En tiedä", vastasi tämä.
"Mutta sen täytyy sinun tietää; sinä olet nyt kyllin vanha ymmärtämään, että sinun itse tulee valita. Mieti muutama päivä, mutta salli minun sanoa, minkä isällesikin sanoin aamulla: sinä päivänä, jolloin menet kirkkoon, pitää sinun ensin lausua mielipiteesi minulle, ja ellet silloin täydellä todella voi sanoa minulle, äidillesi: minä tahdon ja voin antaa lupauksen, niin ei sinun myöskään pidä oleman läsnä valheen juhlassa, niin totta kuin nimeni on Venni."
Hetkisen kuluttua sen jälkeen tuli professori kotio; syötiin illallista ja puheltiin muista asioista. Mutta Abraham kuljeskeli monta päivää tuskallisena miettien tätä valintaa.
Tietysti tahtoi hän tulla ripille lasketuksi; kun häneltä koulussa kysyttiin, menisikö rippikouluun syksyllä, vastasi hän myöntävästi. Oli vielä muutamia viikkoja ilmoitus-aikaan jälellä: äiti ei kysynyt häneltä, ei isä myöskään, ja niin kului jokin aika.
Koulussa ei juuri ollut mitään vaihtelevaa; hän sai vaan enemmän latinaa, enemmän kreikkaa luettavakseen uudessa luokassa. Hän alkoi vähitellen lähestyä Brochia, jota ei ennen ollut kärsinyt; mutta nyt he istuivat vierettäin ylimpinä luokassa, ja Abraham oli alkanut tulla ahkeraksi.
Pikku Marius ei ollut jättänyt mitään muistoa jälkeensä. Hän oli kadonnut, hänen paikallansa istui toinen. Virta kuohui hänen ylitsensä, eikä häntä milloinkaan mainittu, sillä kaikki olivat pian unohtaneet hänet. Jokapäiväinen työ samassa huoneessa samoine aineineen, samoine vieruskumppanineen, esimiehineen ja opettajineen teki, etteivät heidän ajatuksensa johtuneet olleeseen ja menneeseen; ja Marius Gottwald oli heistä pian kuni joku pieni olento, jonka olivat tunteneet monta vuotta sitten, kun itse olivat pieniä ja istuivat koulun aliluokilla.
Abraham oli ainoa, joka säilytti hänen muistonsa — ei ainoastaan tuota muistoa, joka tuskastutti häntä ja jota hän niin harvoin kuin mahdollista mietti.
Mutta rouva Gottwald, jolla ei nyt enää ollut muuta tehtävää maailmassa kuin alituisesti mietiskellä herttaisen pikku Mariuksen muistoja, takistui tämän parhaaseen ystävään. Kun vaan sai Abramin näkyviinsä, juoksi hän ulos ovelle tai naputti ikkunaan.
Abraham vältti sitä kernaimmin; hän ei pitänyt siitä, että nähtiin hänen menevän sinne sisälle, eikä häntä myöskään huvittanut kuunnella rouva Gottwaldin pakinoita.
Heti Abrahamin sohvaan saatuansa, alkoi rouva puhua pikku Mariuksesta. Eihän hän saanut koko pitkänä päivänä puhua sanaakaan tuosta ainoasta asiasta, jota hän yöt päivät ajatteli.
Yksinään, arkana ja ihmisiä välttävänä kun eli, ei hänellä ollut nais-ystäviä. Illalla tulivat nuo vanhat päävieraat, raskaat häpeän, katumuksen ja masennuksen synnyttämät ajatukset pieneen kammioon, asettuakseen ympäri seiniä ja tuijottaakseen häneen.
Ja yksi vieras oli tullut lisään, noita entisiä pahempi. Se oli kalvava soimaus, että hän turhamielisyydestä oli tahtonut antaa pojan oppia enemmän kuin hänen pääparkansa voi kestää; mutta siitä hän ei koskaan tohtinut puhua.
Muuten kertoi hän joka kerta samat historiat, kysyi, eikö ollut totta, että pikku Marius oli ollut kaikkein taitavin latinassa, eikä väsynyt puhumasta, kuinka paljo oli pitänyt ystävästään, kuinka hän ihaili ja kunnioitti tätä; "menipä niinkin pitkälle" — tässä nauroi kalpea rouva vähän kuihtunutta nauruansa — "että minä, hupakko, olin varsin mustankipeä tuon Abraham Löfdalin tähden. Tähän — sanakirjansa takakanteen on hän kirjoittanut suurilla kirjaimilla: 'A. L. on koulun suurin sankari.' Sinä se olet — Te se olette" — rouva Gottwald tuli hämilleen; hän oli melkein epävarma, voisiko yhä edelleen sanoa Abrahamia sinäksi; tämä oli niin jäykkä ja täysikasvuinen.
Ei rouva Gottwald myöskään voinut saada häntä olemaan kauan luonaan tai käymään useammin, kunnes hänen kerta pisti päähänsä tarita pojalle viiniä ja torttuja ja se auttoi vähäsen.
Abraham tuli nyt välistä omia aikojansa, mieluimmin pimeässä, ja istui ihan kärsivällisenä kuunnellen noita vanhoja pakinoita, kertoi itsekin jonkin kohtauksen heidän yhdessä olostansa, joka saattoi rouva-paran ihastuksiinsa.
Mutta Abraham teki nämä käyntinsä hiipimällä; hänellä oli selvä tunne siitä, ett'ei ollut hänessä isänsä mieleistä, että hän jatkoi tätä seurustelua pikku Mariuksen äidin kanssa.
Mutta kuudentoista ikäisenä, on vaikeata vastustaa voileivoksia ja viiniä. —
Sillä välin oli Mikael Mordtmann yhtä innostunut tehtaaseensa, joka nyt oli osaksi valmis. Mutta kun syyssateet toden teolla alkoivat, ei enää ollut hauskaa mennä sinne joka päivä, jonka tähden hän toimitti niin, että sai "Fortuna"-tehtaalle kaupunkiin.
Vennin ja itsensä väliseen suhteeseen ei hän ollut oikeen tyytyväinen; se edistyi liian pitkäänsä, ehk'ei ensinkään. Hän oli nyt kovin mieltynyt Venniin; hän panisi sanomattoman suuren arvon niin kauniin ja miellyttävän naisen kanssa tekemisissä olemiseen, jolla lisäksi oli niin vapaamielinen mies. Että Venni todella myöskin — kumminkin oli rakastumaisillaan häneen, sen tiesi hän varmaan; lukemattomia kertoja oli hän sen huomannut pikku-asioissa.
Venni-rouva oli muuten viime aikoina ollut jotakuinkin eriskummallinen, hermostunut, vaihteleva, toisinaan vähäpuheinen ja ilmaan tuijottava, toisinaan taas melkein tuskastuttavan puhelijas. Mordtmann oli melkein vakuutettu itse olevansa syy kaikkeen hänen mielenlevottomuuteensa; juuri tähän aikaan oli Venni niin ihana ja lumoava, että tuolta muuten niin varovaiselta mieheltä itsensä-hillitsemisvoima alkoi kadota.
Päivällis-aikaisten käyntien sijaan oli pitkäin syys-iltain mukana tullut ystävällinen, hauska keskustelu hämärässä takkatulen punaisessa valossa. Venni-rouvalla oli tapana käydä pöydän ympäri; Mordtmann istui sohvalla takkatulen valossa.
Professori oli melkein aina poissa tähän aikaan; mutta välistä tuli hän myöskin kotio ja kohtasi heidät tässä asemassa, eikä kummaltakaan puolelta koskaan oltu hämillään.
Mutta Mikael Mordtmannin veri oli levottomassa liikkeessä, kun hän istuessaan tuossa näki Vennin tyynesti ja säännöllisesti käyvän sivutsensa.
Tänä iltana oli Venni hyvin vakavalla tuulella, ja he puhuivat kuolemasta ja surullisista asioista; Mordtmann puhui vähän, Venni vastasi pari sanaa ja he tulivat yksimielisiksi siitä, ett'ei elämä ollut suuresta arvosta.
Mutta tämä ei ollut Mordtmannin oikea mieliala; hän vaan seurasi Venniä. Itse oli hän tuskallisia toivoa täynnä; hän ei enää ottanut lukuun mitään seurauksia eikä ylipäänsä arvellut mitään; joka kerta kun Venni meni hänen sivutsensa, kävi hänelle yhä vaikeammaksi antaa tämän kulkea syöksymättä ylös ja tarttumatta häneen syleilläkseen häntä.
Heidän pitkän ajan vaiti oltuansa pysähtyi Venni nuoren miehen eteen katsoen häntä kasvoihin: "Mutta miksikä siinä nyt istutte ja puhutte kaikkea tuota, jota ette sentään ensinkään tarkoita?"
"Enhän minä tässä istukaan, en minä puhukaan; en tiedä mitä sanon, en tiedä missä olen tai mitä teen, tiedän vaan, ett'en kestä kauemmin."
Tätä sanoissaan oli Mordtmann laskenut kätensä Vennin vyötäisille ja vetänyt hänet alas, jotta hän istui keskellä liesi-valoa Mordtmannin vasemmalla polvella.
Ja Mikael kallisti päänsä alas ja suuteli häntä poskelle. "Emmehän kauemmin voi teeskennellä toisillemme — se on kuitenkin totta!"
"Niin, se on totia", vastasi Venni raukealla äänellä ja laski käsivartensa hänen olallensa.
Mutta heti sen jälkeen irroitti hän itsensä hiljaa ja nousi seisoalle.
"Ei, ei —" sanoi hän, vielä ikäänkuin puolihengetönnä.
Mutta Mordtmann syöksyi ylös tahtoen syleillä häntä — kiihkoisin, yhteyttä puuttuvin sanoin. "Ei, ei!" huusi Venni kiivaammin ja äkkiä, ikäänkuin olisi herännyt: "Älkää tarttuko minuun! Oletteko hullu? Luuletteko minun tahtovan kaksi miestä?"
"Mutta nyt olet minun — ainoastaan minun —"
"Ei, ei, en suinkaan! miettikää toki —"
"Ajattele itse, kuinka monasti olemme puhuneet tästä, etkö aina ole puolustanut rakkauden etu-oikeutta?"
"Ei nyt — ei niin — älkää häiritkö sieluni lepoa, antakaa minut olla rauhassa — ettekö näe kuinka paljon revimme maahan? Ei, antakaa suhteemme olla entisellään, tai jos se on mahdotonta, niin matkustakaa! Minä pyydän, herra Mordtmann, antakaa minun olla rauhassa!"
"Mutta minä, — minä! sitä et ajattele, miten minun käy, minun kohtaloani —"
Venni tarttui häneen olkaansa, käänsi hänet valoa vasten ja katseli hänen kasvojaan tarkasti. Molemmat hengittivät lyhyesti ja ajoittain, ja Mordtmannin kasvot olivat kalpeat ja muuttuneet, hän änkytti sanoja, joita oli mahdoton ymmärtää, ja pusersi Vennin käsiä.
"Mitä olen tehnyt!?" huudahti Venni-rouva, sillä Mikaelin intohimo oli niin silminnähtävä ja todellinen tällä hetkellä, että se ihan liikutti Venniä ja teki hänet vakuutetuksi; "minä olen tehnyt pahasti meitä molempia kohtaan."
"Et suinkaan, sinä olet valinnut, sinä olet minun, ellet petä minua."
"Minä en petä Teitä, rakas ystäväni!"
"Tule siis! Astu koko askel, tule omakseni!"
"Kuulkaa minua, kuulkaa järjellinen sana; olemmehan molemmat puoliksi järjettömiä tällä hetkellä; nyt täytyy minun saada vallita, joka olen vanhempi."
"Oh —" keskeytti toinen kärsimättömästi, mutta Venni pani kätensä hänen suunsa eteen:
"Menkää — menkää, rakas Mordtmann! ja tulkaa takaisin muutaman päivän perästä; meidän pitää molempain miettiä ja aprikoida; älkäämme hetken huumehduksessa saattako poistamatonta surua sekä itsellemme että muille. Totelkaa minua, tiedättehän minun olevan oikeassa." Mordtmann ei tahtonut kuulla; mutta Venni pakoitti hänet rukouksilla ja lemmekkäillä sanoilla ovelle; tässä tarttui hän vielä kerran Venniin ja suuteli häntä; sitten riensi hän ulos ovesta ja meni puolitunnotonna läpi eteisen.
Venni heittäytyi sohvaan peittäen silmänsä käsillään; Mordtmannin suudelmat polttivat häntä, hän rakasti Mordtmannia, tuossa tunteessa oli mielihaikeus, joka kiehtoi hänet onnelliseen tuskaan, ja hänen ajatuksensa pysähtyivät kokonaan tämän ainoan tunteen takia.
Hän ei kyennyt ajattelemaan miestänsä eikä poikaansa; mutta puoliselvä levottomuus, jonka kanssa hän jonkin ajan oli taistellut, sekaantui tuskallisena tuohon sanomattomaan hurmioon.
Hänen miehensä tuli kotio ja meni eteisestä suoraan kirjoitushuoneeseensa. Siellä oli seinällä pieni kaappi, jonka avain oli professorin avainkimpussa, ja jossa hän säilytti muutamia harvinaisia lääkkeitä; apteekki ei ollut erittäin luotettava.
Professori otti esille muutamia vahvistavia rohtoja, sekoitti veteen hyvän määrän ja joi sen. Sitten tarkasti hän kasvojaan peilissä; ne olivat hyvin kalpeat.
Seisottuaan hetken, sammutti hän kynttilän ja pieni salin poikki pesemään itseään makuuhuoneessa, kuten aina teki lääkäritoimiltaan illalla kotiin tultuansa.
"Hyvää iltaa Venni; etkö pian sytytä lamppua?" kysyi hän sivutse mennessään.
"Kyllä", vastasi Venni-rouva sohvalta, liikahtamatta.
Abraham istui kirjainsa yli nojautuneena. Hän oli Brochin kanssa ollut Martti Krusen kamarissa, jossa tupakoitsivat, ja hän oli kiihottunut ja tunsi pistoksia ihossaan; hän ei voinut juuri hyvin.
"No, Abraham", kysyi isä, tavallisuutensa mukaan kävellessään edestakaisin huoneiden välillä ja pukeutuessaan, "oletko tehnyt päätöksesi rippikouluun suhteen? Se pitää tapahtua pian, jos tahdot ottaa osaa tällä kertaa; vai etkö tahdo?"
"Tahdon — tahdon kernaimmin."
"No niin — tiedäthän, että sinulla on vapaus valita; jos tahdot vahvistaa kasteesi liiton, saat sen tehdä. Oletko sanonut sen äidillesi?"
"En, etkö sinä tahdo tehdä sitä?"
"En, miksikä niin, poikaseni? Mene sinä vaan sisälle samassa ja sano; äiti on salissa."
Abraham meni hyvin alla päin sisälle saliin.
"Kuuleppas, mamma", alkoi hän, hetken aikaa uunin vieressä istuttuaan, "luulen, että menen rippikouluun."
"Voinhan sen arvata!" vastasi Venni-rouva melkein kovasti; hän oli äärettömän kaukana ajatuksissaan.
Mutta tämä vastaus oli isku Abrahamille.
Kuinka voi äiti vastata tällä tavoin, kun kerran niin lemmekkäästi ja suoraan oli sanonut hänelle, Abrahamille, että tämä itse saisi valita? Hän hiipi yhtä alakuloisena pois kuin tullutkin oli; häntä alkoi jo hirvittää aamu, jolloin äiti tulisi hänen luoksensa perinpohjaisesti tutkiakseen häntä. — Kuppuroidessaan ulos portista oli Mikael Mordtmann juossut suoraan vasten professori Löfdalia, joka tuli kotio.
Professori työnsi sauvansa katukäytävään ja Mordtmann'in mielestä oli kuin olisi professori alkanut sanoa jotakin, mutta hillinnyt itsensä. Myöskin oli hänestä professorin katseessa ollut jotakin eriskummallista, kun hän sivumennen katsahti ylös ja tervehti.
Mutta hänen ajatuksillansa oli liiaksi tekemistä Venni-rouvan kanssa. Hän kiirehti suoraa päätä kotio, sulkeusi huoneeseensa ollakseen yksin ja häiritsemättä onnensa kanssa.
Hän heittäysi nojatuoliin, nousi taas äkkiä ylös, kävi tulisesti edestakaisin, haki Vennin muotokuvan esiin, puhui sille ja puhui itsekseen, onnellisna ilman arveluita ja ylpeänä että oli tarkoituksensa perillä. Mutta sitä myöden kuin hänen verensä vähäsen rauhoittui, havaitsi hän monta kertaa hämmästyksekseen ajattelevansa professoria. Olipa tuo hänen katseensa sentään ollut eriskummallinen; Mordtmann alkoi käydä levottomaksi.
Hän tuli ajatelleeksi, kuinka hullumaisen varomattomia olivat olleet. Ainoastaan pari minuuttia aikaisemmin — ja professori olisi äkkiarvaamatta tavannut heidät mielenliikutuksessa, jota olisi ollut mahdotonta salata.
Tämä suhde oli ihan toisella tavalla järjestettävä, jos sitä jatkaa tahdottiin, ja se ohjasi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.
Hän sytytti sikarin ja istuutui miettimään.