X.
Provasti Sparre opetti rippilapsia Haugiaanein vanhassa kokoushuoneessa; ja vaikka niitä — oli koko joukko poikia, tuli heistä vaan pieni ryhmä tuohon avaraan, matalaan, siniseksi maalattuun ja kolmella puolella ikkunoilla varustettuun saliin.
Rippilapset oli asetettu niin, että heidän välillään oli selvä eroitus.
Pitkällä penkillä suoraan opetus-istuimen edessä istuivat kansakoululaiset, etäällä nurkissa köyhäin lapset Vest-endistä ja muista syrjä-osista.
Mutta oikealle kädelle papista aina opetusistuimeen asti lyhemmillä penkeillä, jotka olivat ulkona seinästä, istui sievästi puettuja poikia muista kouluista, alkeiskoulun oppilaat ensi penkillä, ja Abraham ylimpänä, aina papin vieressä asti.
Provasti Sparrella oli aina koko joukko rippilapsia, sillä hän laski ihmisten mielestä paljoa helpommalla "edes" kuin kaupungin muut papit.
Ihan mahdottomat pöllöpäät, jotka turhaan olivat koettaneet monta kertaa, laski provasti vaikeudetta ripille. Eikä suinkaan voitu sanoa syyksi, ett'ei hän vaatinut heiltä kristinopin-taitoa. Ei tarvinnut muuta kuin kuulla näiden pöllöpäiden vastaavan kirkon-lattialla kuulusteltaissa — se kävi heiltä kuin öljy, ja monasti vastasivat he Pontoppidanin oppikirjan kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin.
Tästä syystä ihailtiin provasti Sparrea suuresti — enemmän kuin ansaitsikaan, suoraa sanoen; opetuksessa oli, näet, pieni salaisuus.
Provasti Sparre tiesi, näet, yhtä hyvin kuin kaikki muutkin papit tai opettajat, ett'ei rahvaan lasten joukossa ollut ainoataan poikaa tai tyttöä, joka ymmärsi Jumalan luomaa rahtuakaan siitä, mikä oli Pontoppidanin selityksessä. Sen tähden riippui tykkänään sattumuksesta, mitä huonompiin päihin jäi jälelle opittuna ja valmiina ulkoa luettavaksi.
Kun sen vuoksi taitavimmat heistä taisivat vastata joka kysymykseen koko kirjassa, jos hän vaan piti vaariin siitä, että kysyi sanasta sanaan niin kuin kysymys kirjassa oli, oli koko joukko muita, joissa oli ainoastaan yksinäisiä tilkkuja viljeltyä maata, sillä välin kun loppu-osa oli käärmetarha täynnä kysymysmerkkiä.
Provasti Sparrella oli tapana etsiä viljeltyjä tilkkuja näistä aivoista; ja kun hän havaitsi muutaman sanan oikein johonkin tuollaiseen kehnoon päähän päntätyksi, merkitsi hän ne pieneen muistikirjaan.
Merkillisenä päivänä, jolloin hänen piti kuulustella rippilapsia kirkossa seurakunnan läsnä ollessa, oli sangen omituista kuulla, kuinka hän voi hypätä aineesta toiseen, tehdä kysymyksiä sinne tänne ja aina löytää rippilapsen valmistauneena ja hyvin valmistauneena sittekin.
Tämän salaisuutensa ilmiin tulemista pelkäsi Sparre itse kovin. Pienessä muistikirjassa oli ainoasti numeroita, jotka sivulliselle voivat näyttää arvolauseilta, joita hän antoi lapsille luettaissaan. Mutta hän oli levoton ainoastaan sen tähden, että ihan selvästi käsitti, kuinka helposti hänen käytöksensä voitaisiin ymmärtää tai selittää väärin.
Omasta puolestaan sitä vastoin oli hänen omatuntonsa varsin levollinen.
Kun näet luonnonlahjat ovat niin eri lailla jaetut ja kun eivät Pontoppidanin selitykset kaikille ehkä ole helpot oppia, olisi luonnollisesti hyvin väärin kieltää nuorta ihmistä, joka sitä pyytää, pääsemästä seurakuntaan ja nauttimasta armon-välikappaleita sen tähden, ett'ei hänellä ollut kykyä oppia noita ulkoa.
Olivathan he laskettavat ripille; eihän siitä koskaan syntynyt muuta kuin harmia ja tyytymättömyyttä, jos lapset kiellettiin ottamasta osaa kasteen liiton vahvistukseen; miksikä siis hankkia itselleen vastuksia liiallisella ankaruudella vaatimusten suhteen? Yksinkertaisethan saavat periä taivaan valtakunnan.
Välistä he kyllä olivat arveluttavan kehnoja, ja provasti Sparre tuli usein hämillensä, kun alkeiskoulun oppilaat istuivat tukehtumaisillaan naurusta. Siitä syystä olikin hän vähän kylmä ja välittämätön Abrahamia kohtaan ensi päivinä.
Abraham oli tavattoman iso rippilapseksi eikä provasti ollut kuullut hyvää hänestä; hänen äitinsä vapaamielisyys oli sitä paitsi kyllin tunnettu.
Mutta vähitellen teki nuori Löfdal häneen paremman vaikutuksen; hän oli nöyrä ja vakava, hänen katsantonsa ei koskaan muuttunut, kun pitkällä penkillä istuvat vastasivat päin seiniä. Sitä vastoin oli hän kohtelijas auttamaan takkia provastin ylle, avaamaan kirjan ja etsimään lyijykynää, kun se sattui lattialle putoamaan.
Lopuksi oli provastista, jolle nämä opetustunnit olivat kidutusta, vähäsen miellyttävää, että tämä hyvin kasvatettu nuori mies oli niin lähellä häntä. Ja päivä päivältä kehittyi provastin ja Abrahamin välille jonkilainen ystävällinen vapaamuurarisuus, jotta he iskivät silmää toisilleen, kun kuulusteltaessa jotakin tapahtui tai provasti mutisi jonkin latinaisen sitaatin, johon Abraham vastasi hymyilyllä, jos sen ymmärsi tai ei.
Rippikoulun käyminen tuli sen tähden huviksi Abrahamille. Se oli jo hauskaa, että pääsi pariksi kolmeksi tunniksi koulusta keskellä aamupäivää, ja istuessaan provasti Sparren opetus-istuimen luona oli hänellä salainen tunne tietää olevansa ensimäinen siellä.
Koulusta taisi hän Pontoppidanin koko selityksen ulkoa, niin ett'ei hän tietänyt mitään siitä äärettömästä työstä ennen kuulustelemista eikä tukehuttavasta tuskasta sen kestäessä, joka teki kansakoulun hurjimmat pojat kalpeiksi ja hiljaisiksi.
Mikä heille oli tärkein tapahtuma elämässään, neulansilmä, jonka lävitse heidän oli tunkeuminen mitä ankarimmin voimiansa ponnistamalla, ei hänelle ollut millään tavoin rasittavaa; korkeintaan voi se käydä ikäväksi.
Mutta siksikään ei se siis tullut, kun hänen ja provastin välille syntyi hyvä suhde; ja kun häntä joskus tutkittiin, jättivät he Pontoppidanin ja kuulusteleminen muuttui melkein keskusteluksi uskon-opillisista aineista, jonka aikana toiset istua töllöttivät suu seljällään tai lukivat seuraavaa, kirja pöydän alla.
Provasti kuulusti toista pääkappaletta, uskonkappaleita.
"Ole Martinius Pedersen, voitko sanoa minulle, kuinka monta jumalaa on?"
"Kahdenlaisia, hyviä ja pahoja", vastasi Ole Martinius Pedersen vauhdilla.
"Ei, poikaseni, se ei ollut oikein. Sinä vastasit erääseen toiseen kysymykseen; mihin kysymykseen hän vastasi? Voiko joku sanoa sen minulle?"
"Enkeleistä", huusi pieni punatukkainen poika uunin vierestä.
"Oikein, Jens Hansen! Enkelit ovat kahta laatua, nimittäin hyviä ja pahoja; mutta ainoastaan yksi Jumala on olemassa, eikö totta, Ole Martinius?"
"Ainoastaan yksi Jumala", vastasi Ole Martinius Pedersen, joka oli pitkän penkin parhaimpia.
"Kuinka on jumaluuden olemus ilmestynyt raamatussa?"
"Yhtenä olemuksena: Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, jotka kaikki kolme kuitenkin ovat yksi ja sanotaan pyhäksi Kolminaisuudeksi."
"Voimmeko järjellämme käsittää sitä, että Jumala on yksi ja kuitenkin samassa kolminainen?"
"Emme, se käy meidän järkemme yli, vaikk'ei ole sitä vastaan; siitä syystä on se uskon- eikä järjenkappale; eikä Jumala olisi Jumala, jos meidän järkemme voisi hänen käsittää."
"Ihan oikein vastattu, Ole Martinius, sinä osaat läksysi, kun vaan mietit. No sinä, Mons Monsen! Ovatko siis sanat: Isä, Poika ja Pyhä Henki kolme eri nimeä tai omaisuutta jumaluuden olemuksessa eikä mitään muuta?"
"Ne ovat enemmän kuin ainoasti nimi- ja omaisuus-eroituksia; sillä jokaiselle heistä omistetaan jotakin erityistä, jota ei ole toisilla."
"Ei niin nopeasti, poikaseni! Missä tämä eroitus on?"
"Ei olemuksessa, kuten sanottu on —" vastasi Mons Monsen lentävällä vauhdilla ja missään pysähtymättä, "ei olemuksessa, kuten sanottu on, vaa — vaan sana, joka veden kanssa ja tykönä on —"
"Ei, ei, Mons, nyt tulet toiseen asiaan; pidä nyt vaari: ei olemuksessa, kuten sanottu on, vaan visseissä —"
"— vaan visseissä persoonallisissa, sisällisissä töissä, niin — niin — niinkuin ruoka, juoma, vaatteet, koto, kartano, pelto, karja, raha, tavara, hyvä puoliso, kuulijaiset lapset —"
"Ei, ei, ei, Mons, nyt olet taaskin jossakin varsin muussa; jotka kuuluvat —"
"— jotka kuuluvat jokaiselle heistä erikseen; nimittäin Isä, joka ei ole kenestäkään, synnyttää poikansa ijankaikkisuudesta, Poika syntyy Isästä, ja Pyhä Henki käy heistä molemmista ulos. Tämä kaikki on totinen tosi —"
"Ei, ei, Mons! Tämä kaikki on uskon.—"
"— tämä kaikki on uskon syvä salaisuus, jota ei meidän järkemme käsittää voi."
"Oikein, Mons Monsen! Sinä olet oikein kelpo poika, kun et vaan kiirehdi niin kovin; mutta sinä puhut niin hirveän nopeasti, jotta eksyt pois aineesta. Tässä kohden on pieni eroitus kirjoissa, jonka alkeiskoulun oppilaat ehkä ovat huomanneet", sanoi provasti Abrahamille, "useat kansakoulun pojista ja maalaisista ovat lukeneet vanhempaa painosta."
Tämä oli myöskin yksi provasti Sparren ominaisuuksia, jota muut papit ihailivat tai joka harmitti heitä.
Useampain mielestä piti näet, jos kristin-opin opetuksella olisi yhdistävä merkitys seurakuntaelämään, kaikkein välttämättömästi käyttämän samaa kirjaa; ja sen vuoksi opettivat he sen Pontoppidanin selitysten painoksen mukaan, joka viimeiseksi kuninkaallisen päätöksen johdosta oli painosta ilmestynyt, eivätkä suvainneet muuta.
Mutta Sparre tyytyi siihen, mitä hänelle tarjottiin, jos lapset vaan osasivat sen kunnollisesti ulkoa. Sen tähden täytyikin hänellä olla tämä ihmeteltävä yksilöiden ja uutten ja vanhain painosten tuntemus, jotta voi sekä tehdä kysymyksen että auttaa heitä vastaamisen alkuun.
Eroituksesta painosten ja selitysten välillä puhuessaan muistui provastin mieleen eräs auttamaton rippilapsi, joka hänellä oli opetettavana tänä vuonna. Pastori Martens oli sakastissa selittänyt hänen parantumattomaksi pöllöpääksi.
Tämä oli isokasvuinen, kahdeksantoista vuotijas poika, joka muihin verraten oli jättiläisen kokoinen ja joka jo monta vuotta verrattomalla yksinkertaisuudellaan oli antanut aihetta pidätettyyn iloon ja nauruun tuossa juhlallisessa kokoushuoneessa.
Provasti oli itsekin epätoivoissaan. Mutta kuitenkin piti hän tarkkaa vaaria Osmundista ja kuunteli vakavana pätkiä ja sanajonoja, joita poikaparka arviolta lasketteli, kun häneltä kysyttiin. Lopuksi luuli provasti keksineensä ohjenuoran, ja tänäin piti hänen koettaa; hän teki äkkiä pienen poikkeuksen Kolmeyhteydestä, voidakseen ryhtyä kokeeseensa.
"Osmund Asbjörnsen Sauamyr", alkoi hän ystävällisesti ja pitkäänsä, antaakseen toiselle aikaa koota ajatuksensa. "Voitko vastata minulle, poikaseni — voitko vastata minulle kysymykseen: mitkä ovat siis sellaiset evankeliumin armolahjat?"
Osmund Asbjörnsen Sauamyr istui silmänräpäyksen ihan hiljaa; sitte alkoi hän, yksitoikkoisesti, mutta varmasti ja yhä lujemmasti laulaen, sellaisella vauhdilla, että oli hengehtymäisillään:
"Ne ovat Kristuksen vanhurskaus, syntein anteeksi saaminen, Jumalan isällinen huolenpito, perintöoikeus, rauha Jumalan kanssa, lapsellinen luottamus, Jumalan rakkaus, tilaisuus lähestyä Jumalaa ja rohkeus rukoilla häntä; lupaus Jumalan armosta, rukouksen kuulemisesta ja avusta kaikissa hädissämme, erittäin voimallisesta suojeluksesta kaikkia näkyväisiä ja näkymättömiä vihollisia vastaan, kärsivällisyydestä meidän heikkouttamme kohtaan ja säälivästä armahtavaisuudesta koko elämässämme; ijankaikkisen elämän esimaku, ilo Pyhässä Hengessä; saman Hengen hallitus, valo, voima ja väki; vapautus synnin rangaistuksesta ja vallasta, Jumalan vihasta, lain kirouksesta ja pakosta, saatanasta, helvetin ja kuoleman vallasta, maailmasta ja pahasta omasta tunnosta; kaikkein, mitä suurimpain kärsimysten muuttuminen uskovaisten hyväksi, elävä toivo autuudesta, jonka jälkeen vihdoin seuraa sanomaton ilo ja kunnia taivaissa ja niin edespäin!"
"Katsoppas vaan!" huudahti provasti Sparre riemuiten ja merkitsi kirjaansa; "Kyllähän minä sitä mieltä olinkin ett'et sinä, Osmund, sentään olekaan niin perin tyhmä! Sinun ei ehkä ole yhtä helppo ymmärtää kysymyksiä kuin kaupungin poikain; mutta osaat sinä sentään jotakin, poikaseni! Ole vaan edelleen ahkera ja tarkkaavainen, niin saat nähdä, että sinun kyllä käy hyvin!"
Alkeiskoulun pojat tulivat petetyiksi; he olivat odottaneet saada nauraa sydämensä pohjasta: mutta koko pitkän penkin pojat kumartuivat eteenpäin ja katselivat Osmundia mitä suurimmalla ihmettelyllä.
Itse istui hän suu auki ja katsoa mulkoili provastiin. Milloinkaan ei sellaista ollut tapahtunut hänelle, ei koskaan ollut hän kuullut sanaakaan kiitosta tai toivoa; mutta milloinkaan ennen ei myöskään yksikään pappi ollut havainnut tätä hänen suurta ja ainoata loistonumeroansa evankeliumin armolahjoista.
Osmund Asbjörnsen Sauamyr oli koettanut monta pappia ja kuluttanut, kuka tiesi, kuinka monta katekismoa.
Aina siitä alkaen, kun hän neljän-, viidentoista vuotisena alkoi ottaa kirjan mukaansa vuorelle, missä oli paimenessa, ja tähän päivään asti oli hän turhaan jauhanut kysymyksiä ja vastauksia.
Ainoastaan kerran eräänä onnellisena hetkenä olivat hänen aivonsa tehneet oikean jättiläisponnistuksen saadakseen selville tämän mahtavan kysymyksen evankeliumin armolahjoista. Ja kummallisella mielivaltaisuudella, joka seuraa ulkolukua, oli tämä ainoa kappale kokonaan virheettömästi ja ilman epävarmuutta pystynyt hänen päähänsä; ja niin usein oli hän nyt kertonut sen nulomielisenä ollessaan, ett'ei se voinut katketa —. Osmund-paran samassa heikkoa järkeänsä menettämättä.
Mutta kuinka vähän olivat evankeliumin armolahjat sentään auttaneet häntä tähän hetkeen asti!
Kaikkein pilkaksi ja vanhempainsa suruksi oli hän vuoden toisensa perästä toivotonna käynyt rippikoulua sekä kotona maaseudulla että nyt täällä, kun isä oli muuttanut kaupunkiin kivenhakkaajaksi tehtaalle.
Missäkään hän ei voinut päästä työntoimeen. Rippikoulun käymätön poika ei kelvannut mihinkään; ei juoksupojaksi, ei konttooriin, kamapuotiin tai makasiiniin huolittu niin tuhmasta tai pahantapaisesta pojasta, ett'ei ollut ripille laskettu kahdeksantoista vuotiasna. Ruumiistaan ei hänellä ollut suurin hyötyä; hän oli vielä liian pehmeä luiltansa isän ammattiin, ja — sitä paitsi, mitä palkkaa rippikoulun käymättömälle pojalle maksettiin? Merellekään eivät laivan omistajat tahtoneet ottaa häntä, ennenkuin oli kasteensa liiton vahvistanut.
Osmund Asbjörnsen Sauamyr ei aikonut pyrkiä korkealle yhteiskunnassa ja olisipa luullut monta tietä olevan avoinna hänen hyvin helpoille vaatimuksilleen.
Kuitenkin huomasi hän kaikki tiet huolellisesti suljetuiksi; mikään muu tie ei johtanut häntä elämään kuin se, joka kävi papin sivutse, ja joka kerta yritti Osmund uuden papin luona, ollakseen ajan pilkattavana ja tullakseen lopuksi hylätyksi.
Nyt hän vihdoinkin näki vaivansa palkituksi; hän istui pitkän hetken miettien, mitä äiti sanoisi, kun hän tuli kotio, jo ennen pitkää alkoi hän itkeä.
Yleinen ilo syntyi, kun huomattiin Goliathin itkeä tillittävän;
Abraham nauroi myöskin, kun provasti hymyili.
Hän oli ylipäänsä hyvin iloinen siitä, että oli niin hyvissä kirjoissa provasti Sparren luona; nyt häntä vaan hirvitti aamu, jolloin äiti tulisi hänen luoksensa ja pakoittaisi hänet tekemään todenperäisen synnintunnustuksen. Niin monasti kuvitteli hän mielessään tuota kohtausta, että oli näkevillään äidin tulevan ovesta sisään, ja mitäpä hän vastaisi?
Itse lukeminenhan ei millään tavoin voinut saada häntä vakaiseksi mielialaltaan, sitä vähemmin koskea häneen syvemmältä; ja hän tiesi, että ainoastaan totista totta rohkeni hän sanoa äidilleen; pienimmänkin petoskokeen huomaisi tämä heti.
Abraham havaitsi vähitellen Brochin hyväksi kumppaniksi; he seurustelivat enimmäkseen luokan ylimmän osaston kanssa, niiden kanssa, joiden seuraavana vuonna piti suorittaa ylioppilastutkinto; he tupakoitsivat, löivät korttia ja kävelivät illalla pikkutyttöjen kanssa.
Abrahamissa oli jotakin, joka pönkitti häntä ja antoi hänelle aseman vanhempainkin toverien joukossa. Ehkäisty vastustushimo, joka kätkettynä kyti hänessä, sai toisen suunnan hänen kyvyssään tehdä asioita naurun ja ivan alaiseksi. Hän taisi pistellä kokkapuheita sekä vakaisista että uskonnollisista asioista; ja vaikka hän oli rauhallinen ja nöyrä koulussa ja kotona, voi hän olla kaikkein pahin ilvehtimään ja hulluttelemaan, kun istuivat itsekseen vinttikamarissa sakeimmassa tupakan savussa.
Broch kiemuroitsi naurusta ja mieltymys kehoitti Abrahamia, jotta hän tuli yhä hurjemmaksi eikä enää välittänyt mistään, ikäänkuin olisi palkinnut pakollisen käytöksensä olemalla oikein hurja ja hassunkurinen, kun uskalsi elää vapaasti.
Irvikuvia hän myöskin piirusteli; ja kauan kiersi neljännellä luokalla piirustus, joka kuvaili helvettiä, missä apulais-opettajat Aalbom ja Borring pitivät tulta vireillä toinen toisensa alla, kun konferensineuvos Madvig ja Erik Pontoppidan tanssivat hurjaa kaksintanssia liekeissä.
Koulussa kävi Abrahamin tähän aikaan hyvin. Hän oli tarpeeksi ahkera ja oli sitä paitsi hankkinut itselleen omituisen tavan opettajien suosioon päästäkseen; itse Aalbomkin unohti lisänimen "perkele" hänen mielistelevän kohteliaisuutensa takia; ainoastaan rehtori pysyi hieman tympeänä häntä kohtaan.
Professori Löfdal seurusteli tähän aikaan hyvin paljon poikansa kanssa, käveli hänen seurassaan pitkiä matkoja sunnuntaisin ja puhui hänelle melkein kuin olisi poika ollut täysikasvuinen.
Sen teki professori sekä siitä syystä, että tahtoi kaikin mokomin vetää pojan puoleensa, mutta myöskin sen tähden, että hänen oli raskas ollaksensa, jotta hän tarvitsi pojan rattoisuutta elähyttääkseen itseään.
Ystävällisyys heidän välillänsä tuli niin suureksi, että Abraham kertoi sellaisiakin asioita, joita hän muuten olisi ollut ilmoittamatta.
Niin tuli hän eräänä päivänä keskustelun jatkuessa kertoneeksi, puoliksi vastoin tahtoansa, tapahtuman koulusta.
Ikkunaruutu oli rikottu korkeimmassa luokassa, ja koko luokka tiesi Martti Krusen sen tehneen; mutta kun rehtori kysyi, ei kukaan tahtonut vastata; Broch oli sattumalta kipeä, jotta Löfdal istui ylimmäisenä.
Mikään ei niin suuressa määrin harmittanut rehtoria kuin se, että huomasi tai luuli huomaavansa uppiniskaisuutta, ja vanhana koulumestarina ymmärsi hän heti luokan yksimielisesti päättäneen olla rikoksellista ilmaisematta.
Hän oli silloin syöksynyt Abrahamia päin sanoen: "Ole varoillasi, Löfdal! Muista että kerta ennen olet ollut kysymyksessä uppiniskaisuudesta; sillä kertaa pääsit vapaaksi, mutta kavahda joutumastasi uudelleen kysymykseen. Tiedätkö vai etkö, kuka sen on tehnyt?"
"Vastasit kai heti?" kysyi professori levotonna.
"Vastasin — sanoin" — — Abraham katsoi sivulle päin.
"Sanoit Martti Krusen sen tehneen?"
"Niin, sillä hän sen teki."
"Luonnollisesti oli sinun se sanominen; hulluutta olisi ollut, jos vielä tällä kertaa olisit saanut aikaan pahennuksen koulussa, erittäinkin nyt, kun käyt rippikoulua. Tiedän kyllä jokusen esiytyvän kiihottuneilla loruilla ett'ei ystävää pidä pettää ja muusta sellaisesta, mutta siitä ei sinun pidä vähintäkään välittää. Kuulijaisuus esimiehiä kohtaan on, näet, ehdottomasti nuoren miehen ja rehellisen kansalaisen kaikkein ensimäinen velvollisuus ja korkein hyve; pahantekijöitä puolustamalla tulet vihdoin itsekin sellaiseksi, kun sitä vastoin hyödytät itseäsi ja oikeutta ilmaisemalla mikä paha ja rangaistava on."
Kappaleen matkaa käveltyään sanoi professori ikäänkuin sivumennen: "Tuota ei sinun tarvitse kertoa mammalle; eihän se ansaitse puhumista."
Abraham ei katsahtanut ylös; he välttivät katsoa toisiansa silmiin. Tuntui siltä kuin olisi heillä ollut salaisuuksia, joita ei äidille ilmoitettaisi; ja rauhoittuneena hyväksymisestä ei Abraham enää ajatellut, että äiti kyllä olisi toisin asiaa arvostellut.
Mutta tämä oli nykyjään niin eriskummallinen. Hän ei todellakaan ollut oma itsensä, sillä paitsi Mordtmannia oli jotakin muuta tullut lisäksi. Hänen levoton aavistuksensa oli muuttunut varmuudeksi, ja tämä varmuus täytti hänen tuskalla, jota hän häpesi ja koki hillitä. Venni-rouva ei näet enää voinut epäillä, että taas oli synnyttävä lapsen.