XI.
Muutamaan päivään ei Venni-rouva ollut nähnyt Mordtmannia. Eräänä puolipäivänä kulki tämä sivutse tehtaalta tullessaan, mutta Venni vetäytyi pois ikkunasta ja piiloutui.
Suhde Mordtmanniin oli jäänyt vähän takapajulle; Vennin ajatukset eivät nyt työskennelleet muun kuin sen kanssa, mitä hänelle tapahtuva oli: että hän vielä kerran oli tuleva äidiksi.
Abrahamin maailmaan tultua, oli Venni kauan halunnut hänelle sisarta. Mutta vuosien kuluessa oli hän heittänyt tämän toivon; ja nyt olivat hänen ajatuksensa lapsista ja lasten kasvatuksesta tulleet sellaisiksi, että hän tunsi itsensä onnelliseksi, että hänen vaan oli yhdestä vastattava.
Ei miehensäkään tulisi iloiseksi, siitä tiedon saatuansa; sen voi rouva edeltä päin tietää.
Mutta kaikkein vaikeammaksi kävi tuo hänelle itselle — varsin tuskauttavaksi tuli ajatus hänen itsensä ja Mordtmannin välisestä suhteesta. Hän punastui häpeästä joka kerta kuin mietti iltaa, jolloin viimeksi olivat olleet yhdessä.
Mordtmann oli suudellut häntä ja sanonut, että Venni oli ainoastaan hänen; ja Venni itse, mitä oli hän tehnyt? ja mitä tekisi?
Eihän hän voinut elää yksinään kaikessa tässä —; minkä tai kenen valitsisi? Mikä tapahtuva oli, sen täytyi tapahtua — ja sitten?
Hän istuutui iltahämärässä sohvaan, kiellettyänsä palvelustytön laskemasta ketään sisälle, ei edes Mordtmannia. Hän oli tuntenut olevansa epätoivoon joutumaisillaan ja alkoi äkisti pelätä järkeänsä. Nyt tahtoi hän kokea tehdä tiliä itsensä kanssa nähdäkseen missä asemassa oli.
Mutta siitä tuli ikävä suoritus, ja Venni-rouvaa hirvitti oma asemansa.
Olihan hän, näet, vaipunut syvälle valheeseen ja epäselvyyteen kaikilla tahoilla. Hän, joka niin rohkeasti ja mistään huolimatta oli esiytynyt tässä elämässä, koskaan itse valehtelematta tai sallimatta muiden valehdella, jos se hänestä riippui; hän, joka oli luullut ja väittänyt että se, joka rehellisesti tahtoo pysyä totuudessa ja kunniallisena, vahingoittumatta voi vaeltaa läpi elämiin, vaikka se onkin täpötäynnä valhetta ja pelkuruutta, hän oli nyt itse siihen vaipunut. Missä niistä suhteista, jotka lujimmin pitivät häntä sidottuna, oli hän tällä hetkellä täysin todellinen? Hän ryhtyi niihin yhteen erällään ja alkoi Abrahamista.
Mihin oli hänen poikansa joutunut? Tämä oli ollut niin lähellä häntä, että Venni oli voinut havaita joka pienenkin liikutuksen hänen sielussaan, seurata ja ymmärtää pienimmänkin ajatuksen tai epäilyksen, joka hapuili eteenpäin hänen nuorissa aivoissaan.
Missä tämä nyt oli? Mitä tiesi nyt äiti pojastaan?
Se ei hyödyttänyt mitään, että hän sanoi: he ovat ryöstäneet hänet minulta, sillä juuri sen olisi hänen pitänyt estää, hänen olisi pitänyt vartioida poikaa, pysyttää hän totuuden kirkkaassa, puhtaassa ilmassa, eikä antaa myöden, väistyä ja väsyä jokapäiväisessä taistelussa.
Senhän lupauksen oli hän tuhansia kertoja itselleen tehnyt kantaissaan Abrahamia käsivarsillaan, kun tämä oli pieni; ja nyt, kun poika oli kasvanut niin isoksi, että äidin lupauksien täyttäminen oli hänelle tarpeen, voiko äiti nyt astua hänen luoksensa ja sanoa: tässä olen — tässä olen, minä, sinun uskollinen äitisi.
Voisiko poika luottaa häneen, kuten ennen?
"Ei", sanoi Venni-rouva ääneensä, ja kaikki kajahti väestä tyhjässä huoneessa niin surulliselta, "ei, sitä hän ei voi."
Sekä koulujutussa että myöhemmin ripilläkäymiskysymyksessä oli Venni antanut myöden, heittänyt periaatteensa, pettänyt itsensä ja ainaiseksi kadottanut poikansa luottamuksen. Koskaan ennen ei tämä ollut nähnyt hänen horjuvan kuin juuri näissä kahdessa asiassa, jotka hänelle, pojalle, tulivat tärkeimmiksi. Ja millaiset syyt olivat sitten voittaneet hänet? Herra Jumala, kuinka kurjilta ne nyt näyttivät hänestä tuohon suureen päämaaliin verraten: hänen velvollisuuteensa pysyttää poikaa todellisena.
Jokin muu kuin nuo syyt olivat varastaneet hänen voimansa, ja se oli Mordtmann; hänen tähtensä ja seurustellessaan hänen kanssaan oli äiti hyljännyt — hyljännyt? ei, pettänyt poikansa.
Nyt rupesi hän tilintekoon Mordtmannista ja tarkasti suhdettansa tähän, ja se näytti hänestä tällä hetkellä niin epäpuhtaalta, niin vähäarvoiselta.
Hän otti rakkautensa ja koetteli sen lujuutta kysymällä itseltään, oliko valmis uhraamaan talonsa, asemansa, miehensä, poikansa, hyvän nimensä — ja lisätessään kuormaansa katseli hän tuskallisena rakkauttansa; ja vihdoin tuli hän siihen loppupäätökseen, että oli liian vanha.
Hän oli liian vanha mielestään kestämään tällaista mistään välittämätöntä rakkautta, joka on miellyttävä kuni autuus ja pakoittava kuni velvollisuus. Hän tunsi liian hyvin elämän antaakseen minkään harhakuvan hurmata itseään; ja hän oli liian tunnollinen ja uskollinen velvollisuuksilleen ollakseen muitten vaatimuksista huolimatta.
Hän piti paljon Mordtmannista, sen hän tunsi. Ajoittain voi hän oikein hurmaantua ajatellessaan olevansa tämän, ajatellessaan elämää miehen kanssa, joka oli niin samanmielinen kuin hänkin, niin vapaa ennakkoluuloista, rohkea ja jalo kaikissa suhteissa.
Kun hän sitten ryhtyi miettimään elämää sellaisena, jommoiseksi se täst'edes muodostuisi oikean miehensä seurassa, kauhistui hän kaikkea tätä, valhetta; ja silloin kävi se hänelle niin ilettäväksi, että ainoa keino, joka voi pelastaa mikä hänelle oli suurimmasta arvosta, oli murtaa koko liitto terveellisine, raastavine suruineen ja sitten alkaa uutta elämää — tulkoon se millaiseksi tahansa — Mordtmannin kanssa.
Mutta eihän hän voinut mennä Mordtmannin, luo sellaisessa tilassa kuin hän nyt oli.
Hetkeksi unohti hän kaiken surunsa, haikeasti surkutellessaan tätä lasta, jonka äiti ei odottanut sitä kaipuulla ja rakkaudella, ja jota ei kukaan sanoisi tervetulleeksi, kun se tuli.
Hän ei ollut äiti, josta lapselle voi olla hyötyä, ei vaimo miehelle, ei luotettava ystävä, ei mitään kellekään; eikö ollut parasta että jättäisi koko maailman?
Kuolema ei ollut hänestä raskas; monasti oli hänen mielessään ollut ajatus vapaaehtoisesti jättää elämä, eikä hän luullut puuttuvansa rohkeutta, kun vaan päätös kerran oli tehty.
Hän oli hymyillyt mahtavuudelle, jolla tavallisesti puhutaan sen pelkuruudesta, joka katsoo parhaaksi itse avata oven, mikä johtaa pois elämästä; niin lähellä häntä oli, näet, tuo ajatus, että hän tiesi tarvittavan rohkeutta, erittäinkin rohkeutta päättämiseen.
Pyörteen väsyttämänä, johon ajatukset olivat hänet työntäneet, vaipui hän hiljaiseen, raskasmieliseen mietiskelyyn: eikö hän tekisi paraiten muita ja itseänsä kohtaan tunnustamalla tulleensa tappiolle ja voitettuna lähtemällä täältä, sen sijaan että eläisi edelleen valheesta ja tähteistä ilman sitä, minkä puolesta oli taistellut ja minkä oli pettänyt: ilman täyttä, selvää totuutta sanoissa ja töissä?
Mutta hänhän ei ollutkaan yksin. Pienen hienotukkaisen lapsen kuva seurasi häntä; oliko oikein ottaa toista olentoa mukanaan? sammuttaa kynttilä, ennenkuin se syttyi?
Uudet epäilykset, uudet tuskat, uudet kysymykset vaivasivat häntä; miksikä ei ollut mitään, ketään, joka olisi auttanut häntä?
Vihdoinkin — kello kävi yhdeksättä — tuli hänen miehensä, jota ei ollut varronnut, mutta jonka tiesi tulevan siihen aikaan.
Nyt hän astui eteisen poikki, pani pois sauvansa: puhuisiko rouva hänen kanssaan. Olihan se hänen miehensä; puoli tuosta hengestä, jonka oli aikonut sammuttaa, oli hänen. Professori tarttui avaimeen ja astui sisään.
"Onko täällä ketään?" kysyi hän.
"Minä täällä olen", vastasi rouva sohvasta.
"Oletko yksin?"
Äänessä oli jotakin, joka pakoitti rouvan nousemaan; hän ei vastannut sanaakaan, vaan kiirehti sytyttämään kattolamppua; hänen kätensä vapisi, jotta lasi helisi kupukkaa vasten.
"Mitä sinulla on mielessä, Venni?"
"Eikö pikemmin sinulla ole jotakin mielessäsi?" kysyi tämä ynseästi, sillä hänen miehensä kävi levotonna ympäri — ilkeä, onnettomuutta ennustava hymyily huulilla?
"Onhan, minulla on vähä mielessä — ei paljo, mutta vähä, josta tahtoisin puhua kanssasi. Mutta, Herran nimessä, miltähän oikein näytätkään, Venni?"
Tämän pisti päähän olla olevinaan ymmärtämättä, että toinen tarkoitti hänen itkusta ja surusta muuttuneita kasvojaan ja käytti tilaisuutta saadakseen sanoa sen: "Miltä näytän? Luulin sinun tietävän sen?"
"Tietävän sen? Tietävän? Minkä?"
"Etkö siis ole ymmärtänyt?"
Äkkiä kokosi professori ajatuksensa, tarttui päähänsä ja katseli häntä tarkasti terävillä lääkärinsilmillään, kääntyi pois ja tuli takaisin mutisten jotakin.
"Mitä sanot, Karsten?"
"Minä? Sanon vaan: katso, katso!" vastasi hän kalpeana.
"Pelkään, ett'ei kummallakaan meistä ole oikeata sydämenlaatua pienokaisparkaa kohtaan."
"Mitä pienokaisparkaa kohtaan?"
"Lastamme kohtaan, Karsten! Meidän pientä lapsiparkaamme kohtaan."
"Meidän?" vastasi professori sama ilkeä hymyily kasvoilla ja kääntyi silmänräpäykseksi vaimoonsa päin.
Venni katsoi sekunnin ajan hänen muuttuneihin kasvoihinsa ymmärtämättä. Professori kääntyi ovea päin mennäkseen taas ulos.
"Karsten!" huudahti rouva äkkiä syöksähtäen ylös, "Karsten, mitä sanoit?"
Tämä kääntyi ovella; koko mies oli muuttunut; hänen harmaat hiuksensa olivat pystyssä, hampaat uhkasivat ja silmät olivat eläimen silmäin kaltaiset, joka äkisti runnoo rikki häkkinsä; käreällä, kumealla äänellä sanoi hän vaimolleen suoraan vasten silmiä: "Minä en usko sinua."
Venni syöksyi hänen perässään kiljahtaen ja kohotetuin käsin; mutta hän oli jo ulkona porstuasta, ja rouva heitti seuraamisen; eihän hän kumminkaan voinut lyödä miestään lattiaan, ja sitä hän halusi.
Silmänräpäyksen seisoi hän vapisten, sitten hän oikaisi itsensä pystyyn, meni ulos ja antoi palvelustytöille tiedon ett'ei professori varmaankaan tulisi kotio illalliselle; itse läksi hän ulos ottaen portin-avaimen mukanaan; kenenkään ei tarvinnut valvoa ja odottaa häntä.
Abraham oli korttia lyömässä Brochin luona; Venni olisi kyllä kernaasti tahtonut tavata hänet, mutta oli ehkä parasta niin, jott'ei alkaisi horjua päätöksessään. Hän pukeutui nahkakappaan nosti päähineen päähänsä ja läksi kadulle.
Venni-rouva meni suoraa tietä Mordtmannin luo; välit kaupungissa eivät olleet pitkät, ja mennessään ei hän miettinyt muuta kuin, että nyt oli eroitettu, varsin eroitettu miehestään; hän meni nyt Mordtmannin luo kertomaan kaikki; siten tulisi vihdoinkin selvyys ja totuus hänen elämäänsä, kuten ennenkin; onnellisuutta hän ei suuresti odottanut.
Hän ei milloinkaan ollut käynyt Mordtmannin luona, mutta tiesi missä hänen kadunpuoliset ikkunansa olivat; huoneet olivat valaistut. Talo oli kuin useimmat kaupungissa: portti avoinna, eteinen sulkematta: hän meni suoraan Mordtmannin ovelle, naputti ja astui sisään.
Mikael Mordtmann seisoi keskellä lattiaa, hattu päässä, päällystakki yllä ja äsken sytytetty sikari suussa, vääntämäisillään lampun-sydäntä alas mennäkseen klubiin.
Huoneessa tuntui heikko lämpimän ruuan haju sekaantuneena hyvän sikarin ensimäisistä savuista lähtevään hienoon lemuun.
"Hyvää iltaa, Mordtmann!" lausui hän, surullisesti tälle hymyillen; "nyt tulen luoksenne. Odottakaa vaan vähän, kunnes ehdin malttaa mieleni".
Mordtmann änkytti eikä voinut saada sanaakaan suustaan, laski pois sikarin ja riisui päällystakkinsa.
Nämä päivät olivat jähdyttäneet hänen verensä; professorin onnettomuutta ennustava katsanto oli saattanut hänet miettimään, että tämä historia oli varsin liian vakainen. Rouva Vennikin varmaan oli liian vakava, liian raskasmielinen kestämään suhdetta sellaista kuin hän ajatteli.
Venni tuli sisälle hänen huoneeseensa, istui sohvaan ja sanoi: "Tässä nyt tulen!" Mitä, Herran nimessä! oli Mordtmannin tehtävä? Mitä kieltä käyttäisi? Millä helkkarin tavalla tämän selvittäisi?
Kaunis hän oli, Venni-rouva! Oikein ihana istuessaan tuossa sohvassa kalpeana ja vaatteet hieman epäjärjestyksessä; mutta mitä se auttoi — tällä kummallisella, juhlallisella tavalla!
Mordtmann kaasi lasin viiniä hänelle.
"Rakas Venni-rouva, mikä nyt on? Onko jokin onnettomuus tapahtunut?"
"Ei" — vastasi Venni ja hymyili taas hänelle. "Se ehkä on Teistä vielä jotain onnellistakin, koska se ihan äkkiarvaamatta täyttää toivomuksenne."
"Kertokaa! Kertokaa!" huusi toinen innokkaasti äänellä, jonka piti merkitsemän ihastusta.
Venni ei huomannut mitään, kerrottavaansa ja tätä hetkeä kun ajatteli, jolloin vapautti itsensä miehestään, solmiakseen uuden yhteyden toisen kanssa.
Hän alkoi sen tähden tyynesti, kuten olisi tahtonut pyytää toista rauhoittumaan — siitä tulisi pitkä ja vakava kertomus.
"Niin, rakas Mordtmann, minä olen eronnut miehestäni ja tullut Teidän luoksenne; mutta ensin on jotakin muuta —"
"Mitä sanotte? Olette eronneet — minä en ymmärrä —;" hän näki äkkiä koko pikku-kaupungin asukasten seisovan päällään: professori Löfdalin rouva karannut miehensä luota majoittuakseen yöksi hänen nuorenmiehen-asuntoonsa!
Venni-rouva vavahti hieman pikaisesti häneen katsahtaessaan ja sanoi ikään kuin koetteeksi:
"Se on: minun ja mieheni välillä oli kiivas kohtaus; ja siitä syystä tulin tänne pyytämään Teiltä hyvää neuvoa."
"Ah, rakas rouva, minä tahdon tehdä puolestanne kaikki, mitä voin; alussa oikein pelätitte minut; mutta olihan sentään hyvin varomattomasti Teiltä tulla tähän aikaan päivää." Hän istuutui Vennin viereen sohvaan.
Mutta Venni-rouvan kasvot kävivät ihan jäykiksi ja suun ympärille ilmestyi ryppyjä, joita ei siinä koskaan ennen ollut näkynyt. Hänellä, joka itse aina puhui totta, oli tarkka korva kaikelle, mikä oli tyhjää lorua ja johon ei voinut luottaa; tällä hetkellä käsitti hän täydellisesti ja perinpohjaisesti Mordtmannin.
Ja syy siihen, ettei hän sitä ennen ollut tehnyt, oli se, että hänen versoova lempensä oli tehnyt hiidet luottavaksi ja sokeaksi; ja sitä paitsi oli Mordtmann, erittäinkin heidän viimeksi toisensa kohdatessaan, ollut niin todellisen kiihkeästi rakastunut.
Mutta nyt kun Venni ensi epäilyksessään asetti tuon pienen paulan hänen eteensä, ilmaisi tämä heti itsensä. Hänen äänensä osoitti niin suurta huojennusta, kun kuuli, ettei asia ollut sen tärkeämpää laatua — ainoastaan kiivas kohtaus miehen kanssa, että Venni-rouvalle heti selveni, olevansa heittäymäisillään väärälle henkilölle, menemäisillään pelkuruudesta ja teeskentelystä suoraan mitä valheellisimpaan valheeseen.
Hän nousi ylös ja katsoi Mordtmannia silmiin. Tämä nousi myöskin, hapuili sanoja, taisteli voimainsa takaa näitä silmäyksiä vastaan, jotka vastustamattomasti tunkivat hänen lävitsensä.
Pari sekuntia kesti hän sitä, mutta sitten täytyi hänen katsahtaa poispäin. Kun hän uudelleen loi silmänsä Venniin, kävivät hänen kasvonsa kovin kalpeiksi, ja hän piti käsiänsä ylhäällä ikään kuin olisi pelännyt jonkin putoavan päällensä ja musertavan hänet.
Mutta silloin oli Venni-rouva selvillä hänen suhteensa, kurotti kätensä juuri kuin tarttuakseen pöydällä olevaan viinilasiin; tässä silmänräpäyksessä alkoi hän pelätä pyörtyvänsä täällä — täällä Mordtmannin luona! — mutta vastusti sitä kaikin voimin, pysyi pystyssä ja läksi.
Hän oli hiljaisia, ihmisistä tyhjiä katuja myöden tullut niin pitkälle, ett'ei enää ollut kaasulyhtyjä; sen havaitsi hän vasta kun kompastui eikä enää voinut nähdä tietä.
Pitkin syrjää oli asetettu suuria kiviä, ja syvällä alaalla kuuli hän laineiden loiskahtelevan vasten rantakiviä ja taas loristen vetäyvän takaisin, imein ja nytkien sitkeitä meriruohoja.
Valo kaupungissa lähetti pieniä säteitä häntä kohden lahden ylitse; mutta hän kääntyi pois niistä, istui kivelle ja katseli pimeätä.
"Pikku Abbe-rukka! Pikku Abbe-rukka!" kertoi Venni puoli-ääneensä. Abraham oli viimeinen, jolle sanoi jäähyväiset, hän oli ainoa, johon oli kiinnitetty, sillä suhde Mordtmanniin oli lopussa, tykkänään lopussa.
Venni-rouva häpesi; hän tunsi alentuneensa ja tahraantuneensa sen kautta, että oli antanut tämän miehen houkutella itsensä niin pitkälle. Ei ainoastaan hänen rakkauttansa ollut tämä vetänyt likaan, vaan kaikki hänen periaatteensa, hänen rakkaimmat ja rohkeimmat ajatuksensa oli hän tehnyt Vennille vastenmielisiksi; Venni-rouva ei enää voinut luottaa mihinkään tai kenenkään tämän jälkeen — ei edes itseensä.
Kun hän nyt läksi miehensä luota, teki hän sen omantunnon soimauksia tuntematta. Kaikki, mikä heidän yhdessä eläissään oli pysyttänyt professorin arvossa Vennin silmissä, oli hänen viimeinen solvauksensa hävittänyt; häneltä oli päässyt esiin raakuus, juuri sellainen hävytön miehellisyys, jota Venni-rouva vihasi, ja jonka hän tähän asti keinokkaasti oli ymmärtänyt salata tältä.
Ei, hänen luokseen ei Venni tahtonut palata!
Pienokais-rukka, jonka veisi mukanaan, ei myöskään tehnyt häntä levottomaksi; sillä nyt oli hänestä varmaa ja selvää, että tekisi hyvän työn — viimeisen, johon oli tilaisuudessa — sammuttamalla kynttilän, ennenkuin se oli sytytetty, estämällä tuon pienokaisen mahdollisuudesta saada elon arveluttavan lahjan.
Suuressa yksinäisyydessään, elämän partaalla, jonka tunsi olevansa pakotettu jättämään, tuli tuo ajatus hänelle äidin-riemun haamotukseksi, ikäänkuin olisi hän kantanut itkevää pienokaistansa käsivarsillaan ja vienyt sen mukanaan siunattuun uneen.
Mutta Abraham! hänen lapsensa? Oliko hän siis niin tykkänään turmeltunut ett'ei millään tavalla voisi saada tätä takaisin?
Moneen monituiseen kertaan laski hän tämän tehtävän uudelleen, ja joka kerta kun se hänen mielestään oli selville tulemallaan, ilmaantui jokin vaikeus ja kumosi häneltä kaikki.
Ei, ei, hän ei voinut olla pojalleen hyödyksi elämällä kauemmin sellaista elämää, jommoiseksi se tästä lähtein oli tuleva — ihan mahdotonta!
Sitä vastoin voi hän ajatella, muistonsa ehkä joskus pojan myöhempänä elinaikana voivan tulla tälle tueksi tai avuksi hyvityksen saamisessa, jos Abrahamille joskus — sitä toivoi hän — selvenisi, että juuri hänen äitinsä oli kokenut pitää häntä raittiina ja todellisena ja että muut — olivat myrkyttäneet hänen nuoruutensa ja tehneet hänet pelkuriksi ja epäluotettavaksi.
Venni-rouvan pää ei enää kyennyt enempään; ainoastaan yhden asian suhteen oli hän täysin selvillä, nimittäin päätöksen suhteen. Tuosta tuskallisesta tilinteosta olivat hänen ajatuksensa väsyneet ja alkoivat tylsistyä; hän huomasi sen itse ja meni lähimmän lyhdyn luoksi katsoakseen kelloaan. Se näytti jo kaksitoista.
Venni-rouva oli koko ajan ollut selvillä siitä, mitenkä panisi päätöksensä täytäntöön, ja miettinyt jälkeensä jääviä.
Hän verhoutui kaapuunsa ja katsoi vuonon ylitse valaistua kaupunkia päin. Antaen nuoruutensa, ilonsa, onnensa ja kaikki, mikä hänen elämässään oli ollut valoisaa, vaeltaa silmäinsä edestä puoliselkeissä piirteissä valitsi hän sitten taas pimeyden, väsyneenä, mutta lujana ja horjumatta.
Sen jälkeen läksi hän nopein askelin takaisin kaupunkiin ja suoraan kotionsa.