XII.
Professori herätti hämmästystä klubissa jäämällä sinne totia juomaan vielä kello kymmenen jälkeen.
Hän oli, näet, muuten yhtä täsmällinen kuin kellonkoneisto: pelasi klubissa joka perjantai-ilta, mutta läksi kaikkina muina päivinä kotio täsmälleen kello yhdeksältä. Ihan tavallisuudesta poikkeavaa oli nähdä hänen, kuten tänäin, tiistaina syövän illallisensa klubissa ja pelaavan querriä muutamain nuorempain herrain kanssa.
Hän nauroi itsekin sille ja oli hyvin ilomielinen.
Mutta kotio tultuaan, kello yhdentoista vaiheilla, kävi hän hyvin hämilleen, kun ei löytänyt vaimoansa vuoteelta.
Hän oli laskenut tämän nukkuvan tai olevan nukkuvinaan, kun tuli kotio niin myöhään; eikä hän mistään hinnasta tahtonut keskustella tänä iltana, kun asia oli niin uusi ja hän itse niin kiihottunut.
Hän ajatteli missä Venni mahdollisesti olisi. Monta ystävää ei Venni-rouvalla ollut, mutta olipa sentäänkin kolme, neljä perhettä, joiden kanssa he niin ystävällisesti seurustelivat, että hän illalla voi pistäytyä tervehtimään olematta kutsuttu ja ennen siitä ilmoittamattaan. Mutta puoli yksitoista oli myöhäinen aika palata sellaiselta käynniltä.
Hänen mieleensä ei alusta alkaen juolahtanut, että mitään hätää olisi. Hän katsoi, oliko Venni ottanut toisen portin-avaimen mukaansa, ja kun se oli poissa, otti hän omansa lukosta, jotta rouva pääsisi sisälle.
Olkoon missä olikin, kyllä hän kotio saatettaisiin, sen professori tiesi, eikä niin hyvin tunnetulle naiselle, kuin professori Löfdalin rouva oli, muutenkaan ollut millään tavoin vaarallista olla ulkona myöhäänkin illalla.
Hän riisui siis nopeasti vaatteensa ja kävi levolle, jotta voisi olla nukkuvinaan rouvan kotiin tullessa. Hänestä oli hyvin tärkeätä, että tuo keskustelu, jonka tiesi välttämättömästi syntyvän, jäisi seuraavaan päivään.
Illalla oli se professorin mielestä mahdoton: se vaan synnyttäisi enemmän kiivautta ja toraa. Mutta aamulla olisi kaikki supistunutta ja vähimmän-arvoista; mitä polttavimpia kysymyksiä voisi vakavasti keskustella ihan kuin pikku-asioita viileässä aamu-ilmassa.
Professori Löfdalilla oli täydellinen tieto siitä, että oli hypännyt hulluun kirnuun ja mitä syvimmästi loukannut vaimoansa. Tarkka mies kun oli, hävetti häntä, että oli ilmaissut mielialan, jonka salassa pitämisen oli katsonut kunniaksensa.
Vaimoansa häpesi hän melkein vähemmin, koska itse tiesi, ett'ei ollut lausunut noita sanoja toden perästä, ja koska hän oli niin ihan varma siitä, että Venni vähänkin miettimällä pian huomaisi niiden vaan tarkoituksetta päässeen häneltä ensi harmissa, sillä kieltämättä oli tuo perheen lisääntyminen kirottu juttu.
Nyt oli hän niin monen vuoden kuluessa tottunut ajattelemaan vaan yhtä ainoata poikaa. Sekä itse köyhiä hoitaissaan että tilastollisista tutkimuksistaan oli hän nähnyt paljo surullisia seurauksia lasten paljoudesta. Hän oli itse puhunut ja kirjoittanut paljon ja ankarasti sitä vastaan.
Eikö nyt naurettavaisuuden varjo lankeisi hänen päällensä, kun hän viiden-, kuudentoista vuoden kuluttua vanhoilla päivillään alkoi tehdä vastoin omaa teoriiaansa? Kuinka monta ilkkusanaa, hymyilyä, viittausta ja läpikuultavaa ilkeyttä hän sentään saisi niellä!
Ja sen lisäksi kaikki mullistukset talossa, kaikki vaivat ja ikävät, joita nuorena ja kun ovat uutta helposti sietää, mutta jotka vaikuttavat häiriötä ja kääntävät talon ylös-alasin, kun on päästy oikein kuntoon!
Tämä kaikki oli äkkiä johtunut hänen mieleensä, yhtynyt tuohon kiihottuneeseen mielialaan, joka hänessä jonkin ajan oli kytenyt, ja lopuksi riistänyt jalansijan tuolta maltilliselta, hienolta mieheltä sekä saanut hänet lausumaan sanat, jotka tavallaan ilmaisivat hänen salaisuutensa, vaikk'et hän todella ensinkään tarkoittanut mitä sanoi, kuten Venni-rouva oli sen ymmärtänyt.
Mutta seuraavana päivänä voi kaikki näyttää toiselta. Itse asian suhteen ei ollut mitään tehtävää, ja Karsten Löfdal oli juuri oikea mies ottamaan vastaan, mitä ei välttää voinut, kaikella mahdollisella arvoisuudella. Hän oli myös valmis pyytämään anteeksi ja antamaan vaimolleen kaikenmoista hyvitystä, mutta tyyneydellä, puoliksi leikillä, mahtavuudella — seuraavana päivänä.
Hän sammutti kynttilän; parasta oli sentään nukkua oikein. Mutta se ei tahtonut onnistua häneltä, hän ei voinut nukkua.
Päin vastoin tuli hän tavattoman virkuseksi, jännitetyksi, lämpimäksi ja hermostuneeksi, makasi kuunnellen pienintäkin ääntä, ja hänestä, tuntui kuin olisi kovin paljo ääntä ja haihtuvia askeleita kuulunut tuona hiljaisena yönä, joka verhosi unen vienossa olevan kaupungin.
Ja tuska syntyi pimeässä, kasvoi kasvamistaan ja läheni yhä nopeammin, yhä, raskaampana ja musertavampana joka viiden minuutin perästä, jolloin hän luuli neljänneksen kuluneen ja veti tulitikulla valkean.
Missä Venni oleskeli? Pian kaksitoista! Nyt täytyi asiain olla hullusti!
Heidän viimeisen keskustelunsa, Vennin huudon, kun hän pakeni, koska pelkäsi jatkaa keskustelua — kaikki muisti hän nyt selvästi. Ja Venni, joka oli niin kiivas ja mistään huolimaton —.
Ah noita kiihottuneita luonteita! Hän tunsi ne hyvin; mitä eivät ne voi keksiä? Missä oli hänen vaimonsa tällä hetkellä? Hänen silmistään huimasi; kuljeskeliko Venni yksin yön pimeydessä tai uiskenteliko hän jo vuonon jyrkkien kallioiden välissä?
Hän nousi istumaan vuoteellansa ja sytytti kynttilän. Hän puheli rauhoittavasti itselleen, ikäänkuin kuumetautia sairastavalle, mutta siitä ei ollut apua.
Vihdoin kuuli hän kaivatun tulevan portista sisään.
Heti sammutti hän kynttilän, laskeutui makaamaan, puhkui pitkäänsä ja säännöllisesti, kuten olisi kauan nukkunut. Hän tunsi mielensä äärettömän keveäksi ja hymyili pelolleen.
Venni-rouva tuli sisään, sytytti kynttilän ja riisui leninkinsä, samassa tarkasti pitäen miestään silmällä; tämä nukkui rauhallisena ja huoletonna.
Hiljaa ja varovasti, jotta ei ainoakaan avain kalissut, tarttui hän miehensä avainkimppuun, otti kynttilän mukanaan ja meni ulos makuuhuoneesta.
Professori huomasi hänen menevän taas ulos, mutta ei sitä sen enempää ajatellut. Nyt oli Venni tullut kotio, professorin suru oli lauhtunut, seuraavana päivänä asia kyllä järjestettäisiin. Ja kun hän nyt rauhoittuneena ja mielenliikutuksesta väsyneenä makasi ja oli nukkuvinansa, nukkui hän todella ja lepäsi huolettomana ja levollisena kaksi, kolme tuntia.
Mutta kun hän aamuyöstä heräsi ja tunsi vaimonsa vuoteen olevan tyhjän ja kylmän, syöksähti hän taas tuskissaan ylös, sytytti kynttilän ja katseli ympärillensä. Kaikki oli hiljaista; kello oli yli kolmen; hän ei nähnyt muuta jälkeä vaimostaan kuin leningin, jonka tämä oli riisunut yltään.
Karsten Löfdal tunsi sydämensä taukoavan sykkimästä ja hänelle selveni, että nyt oli kuitenkin jotakin hullutusta tekeillä. Hän hillitsi itsensä, varustautuen kaikella mielentyyneydellä, joka oli hänen luonteessaan ja jota elämä ja hänen toimensa olivat vahvistaneet ja kehittäneet.
Kun professorin oli onnistunut pukeutua, otti hän kynttilän mukaansa mennäkseen vaimoaan etsimään.
Huoneiden läpi näki hän valonsäteen tunkeutuvan työhuoneestaan; ovi oli raollansa. Hänen täytyi seisahtua vähäsen, mutta sitten astui hän nuo muutamat askeleet ovea päin; hän tiesi nyt, mitä saisi nähdä.
Kuitenkin täytyi hänen pitää ovesta kiinni ja kynttilänjalka oli putoamaisillaan hänen kädestään.
Kankeana, professorin isoon nojatuoliin vaipuneena lepäsi Venni-rouvan ruumis. Kynttilä pöydällä oli melkein loppuun palanut; vainajan kädestä, jonka hän viimeisessä silmänräpäyksessä oli ojentanut pöydälle, oli yksi professorin pienistä pulloista, jonka tämä heti tunsi, pudonnut lattialle.
Löfdal laski kynttilän pois kädestään ja aikoi heittäytyä syleilemään häntä. Mutta äkkiä pisti hänen päähänsä eräs ajatus, tehden hänet lujaksi ja kylmäksi: oli mietittävä, mitä nyt oli tehtävä, mitä vielä voi salata; nyt kysyttiin miehuutta.
Ja taaskin hillitsi hän surunsa tottumuksen vahvistamalla mielenmaltillaan, piti hetkisen kuvastinta hänen suunsa edessä, vaikka kyllä voi arvata kuolon heti seuranneen, koska pullo oli tyhjä. Tämän pani hän takaisin kaappiin ja etsi kynttilällä sen tulppaa lattialta.
Sitten hän lukitsi lääkekaappinsa ja pisti avaimen taskuunsa.
Kasvot poispäin käännettyinä kumartui hän ruumiin ylitse, nosti sen ylös ja kantoi huoneiden lävitse vuoteelle.
Sen jälkeen kynttilät makuuhuoneeseen noudettuansa ja vielä kerran ympärilleen katseltuansa, meni hän yläkerrokseen ja herätti palvelystytöt. Yksi juoksi heti kadun poikki noutamaan piirilääkäri Bentzeniä: rouva oli kipeä, kovin kipeä, elämä ja kuolema oli kysymyksessä. Mutta kukaan ei saanut herättää Abrahamia. Yksinään jäätyään, toi professori vielä jotakin lääkekaapistaan.
"Kaikki on myöhäistä, rakas ystävä, tässä ei enää ole mitään tehtävää — sydänhalvaus — ihan yht'äkkiä", lausui professori, kohdatessaan Bentzenin eteisessä.
"Ystävä-rukka!" vastasi Bentzen puristaen toisen kättä, "tulinko liian myöhään auttaakseni sinua?"
"Et suinkaan! Minä itse myöhästyin hieman. Katsoppas, minä makasin nukkuneena; hän pani maata jälkeen minun, ja niin hiljaa ja äkkiä tapahtui tuo hänen viisuissaan, että hän jo oli tunnotonna ja kuoleman kourissa, kun heräsin:"
Professori Löfdal puhui jännityksellä ja juurta jaksain kuni murhamies, joka tahtoo näyttää ujostelemattomalta.
"Olet antanut hänelle myskiä?" kysyi tohtori Bentzen vähän hämillään, kumartuen ruumiin ylitse.
"Niin olen, mitä muuta voin tehdä?" vastasi professori ja teki käsillään toivottomuutta osoittavan liikkeen.
"Epätoivoissani ja yksin kun olin — juuri ennen kuin tulit — sieppasin mitä saatavissa oli. Mutta hän oli epäilemättä jo kuollut, kun kaasin sitä hänen suuhunsa. Olen aina pelännyt Vennin sydäntä, mutta että sen piti tapahtua näin — —"
Bentzen laski kätensä hänen olallensa, lausuen: "Ole mies, Löfdal! Me kaksi olemme nähneet niin paljo tällaista, että meidän tulee osoittaa voimaa, kun se kohtaa itseämme. Näen myöskin sinun voivan hillitä itsesi, ja tiedäthän sitäpaitsi, Jumalan kiitos ja kunnia, mistä olet löytävä parhaan ja pysyvimmän lohdutuksen."
Piirilääkäri Bentzen keksi aina muutamia jumalisia käännekohtia sellaisissa tilaisuuksissa, vaikka hänen suunsa jokapäiväisessä elämässä voi olla täynnä kiroussanoja ja arveluttavia kertomuksia.
Kun hän oli mennyt matkaansa, portti suljettu, pahin kohta salattu ja asema pelastettu, vaipui Karsten Löfdal mietteisiin; hän sulkeusi huoneeseen kuolleen kanssa, heittäytyi hänen vuoteensa ääreen ja vaikeroitsi.
Niin oli se päättynyt, hänen avioelämänsä. Se oli ollut hänelle pitkä taistelu, jossa hän aina oli joutunut tappiolle — niin tälläkin kertaa.
Hän oli taistellut voittaakseen vaimonsa muulla tavoin kuin rakastuneena. Vennin piti oppia pitämään häntä arvossa joka suhteessa, silläkin tavoin, että tunnustaisi hänen mielipiteensä elämästä oikeiksi ja taipuisi sen mukaan.
Karsten Löfdalin turhamaisuus oli hänen luonteensa; kaikki oli ollut avulijasna vahvistamaan sitä; ainoastaan hänen vaimonsa ei tahtonut taipua.
Ja sitä myöden kuin he yhdessä eläissään oppivat tuntemaan toisiansa, havaitsi professori toiveiden Vennin taipumisesta ja ihmettelystä vähenemistään vähenevän, ja sitä innokkaammaksi tuli hänen voittamishalunsa.
Kerran oli Venni, niin mietti Löfdal, vihdoinkin huomaava, ett'ei pääsisi mihinkään paitsi hänen kauttansa, ja kiihoittuneet mielipiteet tulisivat kerran vaan puheenparsiksi ja suuriksi, mitään merkitsemättömiksi sanoiksi, joita oikeastaan olivatkin.
Mutta kuitenkin vaikutti Venni mieheensä kunnioitusta. Tuo mistään huolimaton ujostelemattomuus, tuo luja, terävä silmäys, jonka professori tunsi tarkastavan itseään, jos Venni sattui olemaan toisessa päässä huoneustoa, joka kerta kun professori pidoissa sievästi ja sukkelasti antoi totuudelle pienen sutkauksen — kaikki tämä ahdisti ja kiihoitti häntä, kosk'ei milloinkaan voinut saada vaimoansa horjumaan.
Ainoasti yhdessä asiassa oli hän päässyt voitolle: taistelussa Abrahamista. Mutta samaan aikaan tapahtui jotakin muuta, joka oli kaikkea pahempi ja oli tuonut hävityksen mukanaan.
Salaisuus, jota hän kaiken elin-aikansa mitä huolellisimmasti oli kokenut estää ilmi tulemasta, oli näet se, että häntä vaivasi mustasukkaisuus — salainen, umpimielinen mustasukkaisuus. Mutta samoin kuin ei hänen turhamaisuutensa koskaan näyttäynyt millään tavalla, joka vähänkään olisi ollut kerskauksen kaltaista, niin ei hänen mustasukkaisuutensakaan koskaan esiintynyt kiivautena ja äkkipikaisuutena.
Hän muisti aina nuo nuoruudessaan jostakin lukemansa sanat: mustasukkainen mies on aina naurettava, mutta kaikkein enimmän, kun syöksyy esiin tikari kädessä.
Naurettavaksi tuleminen oli Karsten Löfdalista mitä kurjin kohta ihmis-elämässä; ja siitä syystä oli hän kerrassaan tehnyt lupauksen, ett'ei koskaan esiintyisi tikari kourassa.
Se ei muuten olisi ollutkaan hänen kaltaistaan; ja vaikka hän voi tuntea itsensä kuinkakin loukatuksi ja vaikka hän oli hyvinkin pikainen käsittämään pienimmänkin loukkauksen tai syrjäyttämisen, ei hän milloinkaan antanut kenenkään havaita sitä.
Sen tähden oli hän avioliittonsa alusta aikain ollut olevinaan mitään näkemättä tai ymmärtämättä, miellyttävä ja kohtelijas nuoria miehiä kohtaan, jotka vähitellen lähenivät hänen vaimoansa, ja puhuissaan heistä, niin ylistelevä, että tämä itse melkein tuli sitä suvaitsemattomaksi.
Samassa pysyi hän itse vähän sivulla päin, antoi kaiken kavaljeerisuutensa oikein tulla näkyviin, vetäytyi syrjään tai tuli saapuville asian haarojen mukaan, niin kohtelijaana ja uskollisena, että nuori rouva, jonka koko lempeä hän ei kuitenkaan saanut, sentään katsoi parhaaksi palata hänen luokseen, kun jokin suhde alkoi tehdä hänet levottomaksi. Lopuksi voi Venni kuitenkin luottaa häneen enimmän kaikista.
Joka kerta kuin Karsten Löfdal oli päässyt sellaisesta pälkähästä, ymmärsi hän seuraavan pulman tulevan vaikeammaksi. Tämä oli myöskin yksi syy, minkä tähden oli pääkaupungin jättänyt. Täällä pienemmässä kaupungissa onnistui hän paremmin.
Lehtori Abel kyllä hiljaisuudessa viritteli ansojansa, joka harmitti professoria, mutta itse asiassa oli tuo sentään hyvin viatonta laatua. Näytti siltä kuin saisi hän vihdoinkin levon madolta, joka kalvoi häntä; mutta silloin tuli Mordtmann!
Aina noista onnettomista päivällisistä saakka, jotka professori oli pitänyt, koska oli katsonut sen velvollisuudekseen ja kun Venni-rouva siihen asti oli osoittanut tuiki selvää välinpitämättömyyttä Mordtmannin suhteen — aina siitä silmäyksestä asti, jolla Venni kiitti nuorta miestä hänen antamastaan avusta suuressa sanailussa koulukysymyksestä — tästä silmänräpäyksestä saakka tiesi Karsten Löfdal, kuinka käyvä oli — toisin sanoin: hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että asiain piti niin päättymän.
Mutta hän aavisti uuden koetuksen olevan tulossa ja ryhtyi vanhaan menettelytapaansa: hän osti osakkeita "Fortuna"-tehtaaseen, myöntyi rupeamaan johtokunnan jäseneksi ja kutsui Mordtmannia perheeseensä mitä kohtelijain hymyily huulilla.
Mutta hän havaitsi pian itse, ett'ei tuo käynyt yhtä helposti kuin ennen. Päivä päivältä kävi hänelle vaikeammaksi hillitä itseänsä; ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta, hän tiesi kaikki, ymmärsi kaikki, näki tuon suhteen solmittavan ja kasvamistaan kasvavan, — paljoa ennen ja paljoa selvemmin kuin Venni-rouva itse näkikään. Hänen verensä kiehui; mahdotonta oli kauemmin jatkaa ilveilyä, kun hänen huoneensa uhkasi toden teolla kukistua maahan; vanhasta menettelytavasta ei ollut apua, hänen täytyi ryhtyä keinoihin jompaa kumpaa vastaan.
Hän työnsi sauvansa portaita vasten illalla, jolloin Mordtmann tuli ulos kiihkeä kohtaus kasvoihin kuvattuna, jotta professori heti paikalla havaitsi sen — hän työnsi sauvansa portaita vasten, mutta tunsi samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt viimeisen kerran jaksoi sitä kärsiä.
Pari päivää jatkoi hän entistä tapaansa, mutta tänäin tuli hän kotio sanoaksensa kaikki vaimollensa: millaista kaikki ensi päivästä tähän päivään saakka oli ollut Hän ei enää miettinyt nöyryytystä, hän tahtoi valittaa, siihen oli hänellä oikeus, hän tahtoi käskeä vaimonsa palaamaan velvollisuuksissa, joiden täyttämisestä hän rehellisenä naisena ei voinut kieltäytyä tai vetäytyä pois. Mutta sitten tuli tuo onneton uutinen, jolla vaimonsa otti hänet vastaan — niin vastenmielinen, niin aavistamaton. Silloin menetti hän mielenmalttinsa, jonka niin suurella vaivalla ja taistelulla oli itselleen hankkinut; hän ei ollut sama mies, viskatessaan viimeisen solvauksen vasten vaimonsa silmiä.
Hän tahtoi saada sanotuksi, ett'ei enää uskonut vaimoansa, että oli alkanut epäillä häntä; hän tahtoi varoittaa vaimoansa, pyytää tai lausua kovia sanoja, aina sen mukaan, mihin suuntaan keskustelu kehittyisi.
Mutta hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut sillä tavoin loukata Venniä. Että tämän sydän voi kääntyä hänestä, tiesi professori kyllä, ja sehän hirvitti häntä; mutta sen hän myöskin tiesi, että, jos tuo oli tapahtunut ja vaimonsa tietensä sen valinnut, tämä heti itsestään tulisi kertomaan sen hänelle. Muulla tavoin uskottomaksi ei hän milloinkaan toden perästä vaimoansa luullut.
Ja kaikkein vähimmän uskoi hän sitä tällä hetkellä, kun hän raskaisiin ajatuksiinsa vaipuneena katsoa tuijotti ruumiseen.
Siinä lepäsi Venni nyt niin puhtaana ja levollisena, niin tyytyväisenä päätöksensä täytettyään.
Professori tunsi, että Venni kerran vielä oli saanut voiton, ratkaisevan voiton.
Se, mikä oli antanut Löfdalille arvoa Vennin silmissä, oli näet juuri se seikka, että professorin käytöksessä — kaikesta siitä huolimatta mitä Venni sanoi valheeksi ja pelkuruudeksi — oli jotakin ritarillista, joka miellytti Venniä ja jota hän voi kunnioittaa.
Mutta juuri nyt viime kertaa toisensa tavatessaan oli professori kääntänyt pahimman puolensa esiin, näyttänyt rumimman kuvansa, ja tämä kuva mukanaan oli Venni jättänyt hänet. Hän nousi ylös mitä katkerimmassa mielikarvaudessa; hänen rakkautensa Venniin oli lähinnä ollut palava halu pakoittaa tämä kunnioittavalla ihailulla katselemaan miestään — vasta sitten olisi hänkin valmis ihailemaan vaimoaan.
Nyt oli hän välttämättömästä muserrettu; Venni oli täydellisesti halveksinut häntä, kääntänyt hänelle selkänsä ja mennyt matkaansa.
Kaikki hänen surunsa ja erehdyksensä, kaikki lemmen jäännös, jota hänen turhamaisuutensa ei vielä ollut niellyt, muuttui tällä hetkellä vihaksi Mordtmanniin; tästä lähtein olisi professorin elämän päämaalina oleva pakoittaa Mordtmann polvilleen, kostaa tämän aikaan saama tappionsa; muuta tehtävää ei hänellä ollut.
Mutta hän oli unohtanut Abrahamin. Olihan Abraham, Vennin poika jälellä; tämä ajatus vähensi hieman hänen mielenkarvauttansa. Pojan hän sentään pakoittaisi ihailemaan isäänsä; poika oli vastaan ottava rakkauden, jota tarjosi hänelle, kiitollisuudella ja vasta-rakkaudella, jolla tavoin Karsten Löfdal tahtoi tulla rakastetuksi.
Hän tahtoi auttaa Abrahamia kantamaan surua — tälle myöntäisi hän luvan surra; mutta sitten oli hän muodostava ja kehittävä pojan kuvaksensa, saattava hänet yhtä pitkälle, yhtä korkealle kuin rakasti häntä; silloin oli kumminkin poika antava hänelle, mitä ei hänen koskaan onnistunut saada äidiltä.
Professori otti lampun mennäkseen herättämään Abrahamia ja mahdollisimman varovasti kertoakseen hänelle, että hän nyt oli äidittä.
Palvelustytöt eivät olleet käyneet levolle uudestaan, vaan odottivat levottomuudella päivän valkenemista, päästäkseen uutista levittämään; varrotessaan lämmittivät he huoneita ja keittivät kahvia.
Abraham oli nukkuissaan tuntenut huonettansa lämmitettävän ja sen tähden luuli hän olevan kouluajan.
Kun isä nyt herätti hänet, hypähti hän ylös luullen nukkuneensa liian kauan.
"Onko kello kahdeksan?"
"Ei, poikaseni, kello ei ole enempää kuin kahdeksan, mutta herätän sinun sen vuoksi, että minulla on jotakin surullista ilmoitettavaa sinulle. Sinun tulee pysyä lujana, Abraham, ja rukoilla Jumalaa vahvistamaan itseäsi, sillä me olemme molemmat tänä yönä saaneet suuren tappion. Äitisi sairastui äkkiä — —"
"Onko mamma kuollut?" huudahti Abraham epätoivoisena ja tarttui isäänsä.
"Rauhoitu, poikaseni! Näethän, että minä olen tyyni; sinun pitää myöskin kestää kuin mies, vaikka oletkin nuori. Niin, niin, Herra on määrännyt meille molemmille raskaan koetuksen; äitisi sairastui äkkiä yöllä — halvauksen kohtaukseen, jota ei mikään ihmisvoima voinut auttaa — nyt on hän levossa, ja me olemme yksin."
Abrahamin pää ei vielä ollut oikein selvä; hän tarttui innokkaasti vaatteisiinsa, epäselvästä halusta kun paloi päästä äidin luokse.
"Ei, ei, Abraham, makaa vaan rauhassa; on vielä niin aikaista ja sinä kyllä saat aikaa suremiseen, lapsiparka!"
"Mutta, isä — isä — oikeinko totta!" Abraham purskahti katkerasti itkemään ja heittäytyi takaisin vuoteelleen.
Kauan istui isä vuoteen ääressä ja silitti hänen päätään. Mutta kun itku vähitellen heikeni, nousi hän lausuen:
"Makaa nyt vaan, kunnes päivä valkenee, Abraham, tai niin kauan kuin tahdot; sinun ei tarvitse mennä kouluun näinä päivinä; tulen pian taas luoksesi."
Kummallista, varsinpa mahdotonta oli Abrahamin saada päähänsä, että äiti oli kuollut, ikuisesti poissa — "kuollut", toisti hän puoli-ääneensä itsekseen.
Hän istui vuoteella ja katsella tuijotti uunipeltien punaisia reikiä, kunnes itku taas valtasi hänet ja hän kallistui alas nyyhkien. Se sentään tuntui ihanalta, ett'ei hänen tarvinnut mennä kouluun; hän itki, kunnes nukkui, ja lepäsi kauan:
Joka kerta kuin oli heräämäisillään, rasitti häntä mielestään jokin äärettömän raskas taakka; mutta hänen ei tarvinnut mennä kouluun ja sen vuoksi heitti hän kaikki mietteet siksensä.
Siten tapahtui, ett'ei hän noussut ennen kuin kello yhdeltätoista. Aamiainen oli tuotu sisään hänen maatessaan, mutta hän ei jaksanut syödä; hän oli kuin puoli-tainnoksissa.
Vihdoin läksi Abraham kammiostaan ja aikoi mennä kapean käytävän poikki vanhempainsa huoneeseen, mutta ovi oli lukossa, jotta hänen täytyi mennä keittiön kautta.
Siellä näki hän hämmästyksekseen keittäjättären, jota he tavallisesti käyttivät kemutilaisuuksissa, lihan jauhamistouhussa ja liedellä suuren liemipadan.
Abraham meni salin kautta makuuhuoneeseen. Huoneissa äkkäsi hän rouva Bentzenin ja useita muita tuttuja naisia; kaikki olivat mustissa ja pöydillä ja tuoleilla oli valkeata kangasta; kaikkialla haisi myski.
Hän ei nähnyt mitään selvään, ennenkuin oli äitinsä vuoteen ääressä.
Siinä hän lepäsi, nyt näki Abraham sen. "Mamma!" sanoi hän ihan hiljaa; "mamma!" toisti hän vähän kovemmalla äänellä.
Silloin valtasi hänet tukehduksen tapainen tunne; äkkiä käsitti hän kuolon järkähtämättömyyden; hän ei voinut itkeä.
Isä astui hiljaa huoneeseen, puhui ystävällisesti hänen kanssaan: "Meidän kahden on nyt pitäminen yhtä; hän on taistellut loppuun; katso kuinka levollisena hän lepää!"
Sitten vei hän pojan hiljaa makuuhuoneesta. Talossa vallitsi ystävällinen mieliala ja hiljainen tukahutettu kiire; ikkunoihin oli ripustettava valkeat verhot mitä pikemmin sitä parempi, ja talo oli iso ja kahden kadun puolelta varustettu ikkunoilla.
Ainoastaan professorin työhuoneeseen ei kukaan saanut mennä. Sieltä etsi Abraham turvapaikkaa.
Isä kirjoitti sähkösanomia, pysähtyi silloin tällöin ja huokasi. Abraham seisoi katsellen pihalle, missä syyssade tasaisena ja pitkäveteisenä kuni siivilästä tippui alas.
Kalpea, leppeän näköinen mies, jonka Abraham tunsi hautajaisiin-kutsujaksi astui professorin luo; heidän jutellessaan hiipi Abraham taas makuuhuoneeseen.
Siellä hän istui, katsoa tuijottaen äitiin, oli melkein itkemättä, tuijotti vaan ikäänkuin hervotonna noihin tuttuihin piirteisiin, joita hän ei voinut saada liikahtamaan. Eivätköhän toiset sentään erehtyneet? Entäs jos äiti nyt kääntyisi häneen sanoen: "Abbe, minä en ole kuollut."
Isä tuli taas ja löysi pojan täältä, puheli vähän hänen kanssaan, mutta vei hänet sen jälkeen hiljaa ulos huoneesta.
Sivumennessään kuiskasi professori pari sanaa kaupunginviskaalin kauniille rouvalle, ja heti sen jälkeen pyysi tämä — pyynnön piti käydä vaan noin tilapäisesti, mutta Abraham ymmärsi asian laidan hyvin:
"Tahdotko tulla tänne pitämään kiinni tikapuista ja kurottamaan minulle nuppineuloja tarpeen mukaan?"
Rouva seisoi tikapuilla kiinnittäen verhoja paikoilleen.
Abraham meni häntä auttamaan; naiset kokivat kilvan pitää häntä työntoimessa ja kehuivat hänen ripeyttänsä ja kelvollisuuttansa. Siten kului aika päivälliseen asti.
Silloin ymmärsi Abraham, mistä syystä keittäjältä tarvittiin. Pitkä pöytä oli näet katettu saliin; kaikkein avulijaiden naisten piti syödä siellä.
Abraham asettui tavalliselle paikalleen, mutta nähdessään rouva Bentzenin istuvan vieressään keitosvadin edessä, purskahti hän äkisti äänekkääseen itkuun ja läksi pöydästä.
Nyt vasta pääsi suru hänessä valloilleen ja kuohui kuni aaltoileva meri — mitä suurin ja syvin suru, jolle niin nuori sydän ei voi löytää lohdutusta, katkera lapsensuru, jonka täysi-ikäiset luulevat niin helposti haihtuvan, koska se niin nopeasti hyökkää rajojensa ylitse.
Mutta vilkkaalla katkeruudella asettuu tämä suru sydämen syvimpään sopukkaan, ja kaikki, mikä sen jälkeen voi kasvaa tuossa sydämessä, versoaa tästä pyhästä surusta.
Elämä ja aika voivat vähitellen taivuttaa ja muuttaa ihmistä, mutta yhteinen tuntomerkki, yhteinen surun sija on aina jäävä niihin, jotka juuri ovat saaneet kyvyn ymmärtää ja tuntea heti alkaakseen katkerimmalla hukalla — ainoalla, jota ei koskaan voida korvata.