XIII.
Talvi kului hiljaa Abrahamilta. Hän suri ja kaipasi aluksi äitiään katkerasti, istuen ja itkein monta iltaa tyhjän makuuhuoneen uuninnurkassa.
Mutta isä koki kaikin tavoin elähyttää häntä, puheli ja käveli hänen kanssaan ja antoi hänen kutsua Brochin ja muita ystäviä luokseen niin usein kuin häntä vaan halutti.
Kaikki ihmiset osoittivat muuten hellyyttä häntä kohtaan; koko kaupunki surkuttelemalla surkutteli äiditöntä poika-rukkaa, vaikka useimmat kylläkin itsekseen ja ystävällisesti keskenään pakinoidessaan olivat sitä mieltä, että parasta ehkä oli olla ilman sellaista äitiä kuin Venni oli ollut.
Hänen äkillinen kuolemansa tuli kauhistavaksi esimerkiksi koko seurakunnalle; ja moni, joka ei pitkään aikaan ollut käynyt kirkossa, saapui nyt sinne kuulemaan pappien saarnaavan katumattomista, jotka joutuvat kuolon-enkelin uhriksi par'aikaa synnin suruttomuudessa riehuessaan.
Professori Löfdal istui penkissään kuunnellen tätä, kaunis, surullinen katsanto kasvoillaan ja kädet ristissä. Abraham istui siellä myöskin kumartuen alaspäin kaikkein häneen luotujen silmäin näkyvistä. Hän ei tietänyt, mitä äidistään ajattelisi.
Mutta hyvin usein esiintyvä tunne oli ajatus, ett'ei äiti nyt siis tulisi häntä ripittämään ennen kasteensa liiton vahvistamista.
Hän voi vielä selvästi mieleensä kuvitella, kuinka äiti olisi tullut ovesta sisään, silmät läpitunkevina ja mahdottomina välttää; mitä olisi vastannut?
Nyt oli se suru haihtunut; Abrahamia hävetti, että hänestä tuntui keveältä ajatella sitä, mutta niin asian laita kuitenkin oli.
Professoria, josta jo ennenkin pidettiin, alettiin nyt oikein jumaloida. Suusta suuhun kulki monenmoisia seikkaperäisiä kertomuksia tuosta kauheasta yöstä, jolloin hän heräsi ja löysi vaimonsa kuoleman kanssa kamppailemasta, ja kaikki huomasivat sielunsa ylennyksi hänen miehekkään surunsa ja kauniin tavan, jolla hän etsi lohdutusta uskonnosta.
Mutta Venni-rouvan viimeinen ilta tutkittiin tarkasti; missä oli hän ollut?
Viskaalin rouva tiesi ilmoittaa, että hän oli ollut Mordtmannin luona — tosin vaan lyhyen hetkisen, mutta kymmenestä minuutista voi pian tulla kaksikymmentä, kun niitä vähän venytti. Ja sitä paitsi: lyhyessä ajassa voi kumminkin päättää paljokin. Mordtmann oli samana iltana matkustanut Bergeniin.
Kysymys, pääkysymys oli nyt, missä Venni-rouva oli ollut kello yhdeksästä yhteentoista asti? Se se pahin oli; Bergeniin menevä höyrylaiva läksi vasta puoliyön aikaan.
Mutta lopulta täytyi sekä rouva Within että rouva Bentzenin tunnustaa tietävänsä, ihan varmaan tietävänsä — sillä he olivat tiedustelleet asiaa — että Venni-rouva oli viettänyt illan niin sanotun rouva Gottwalldin luona, jota hän välistä kävi tervehtimässä — Venni-rouvahan aina kernaimmin seurusteli henkilöiden kanssa, joiden laita jollakin tavoin oli hullusti. Tämä kumosi viskaalin rouvan yhteen-asetuksen ja keskeytti tutkimukset. Rouva Gottwald oli sen lisäksi sanonut, professorskan koko illan voineen pahoin.
Myöhään samana iltana oli rouva Gottwald ollut hautausmaalla pikku
Mariuksen haudalla; ja palatessaan kaupunkiin päin oli hän nähnyt
Venni-rouvan viimeisen kaasulyhdyn luona kasvot sellaisina, ett'ei
sitä näkyä koskaan voinut unohtaa.
Kun huhut sitten seuraavana päivänä alkoivat levitä, ymmärsi tai arvasi rouva Gottwald kaikki ja pani pikku valheensa liikkeeseen puotistaan.
Olihan Venni-rouva ainoa, jonka ystävyys oli rehellistä laatua eikä rasittanut häntä ja olihan Venni sitä paitsi Abrahamin äiti.
Syy siihen, ett'ei mitään huhua asiain todellisesta yhteydestä levitetty, oli ainoastaan se, ett'ei tuo juolahtanut kenenkään mieleen; se olisi ollut ihan mahdotonta. Ja kun professori, tohtori Bentzen, palvelijattaret ja rouva Gottwald olivat antaneet varsin varmat tiedot, ei saatu syytä epäilykseen.
Muutenhan olisi kaikille näille liukaskielisille, hurskaille sydämille ollut oikea riemu syyttää mistä hyvänsä tuota uskomatonta, joka piti yhteyttä vapaauskoisten kanssa eikä koskaan käynyt kirkossa.
Mutta olipa, Jumalan kiitos, hänestä sentään kylläkin sanottavaa; ja
Venni-rouva sai pitkän hautakirjoituksen, josta ei mitään unohdettu.
Ilma oli kaikkea tätä niin täynnä, ett'ei Abraham voinut olla sitä huomaamatta. Hän alkoi pelätä mainita äitiänsä, mikä seikka häiritsi häntä surussaan, etenkin tähän aikaan, kun kävi rippikoulua ja kuuli Jumalan sanaa kaksi kertaa viikossa, sunnuntaita lukuun ottamatta.
Nyt oli hän tykkänään muuttunut, ja itse rehtorinkin täytyi myöntää, että Abraham Löfdal oli oppilas, josta koulu kaikin tavoin voi ylpeillä. Hänen vastenmielisyytensä Abrahamia kohtaan katosi nyt kokonaan; ja kaikki opettajat olivat aikoja sitten unohtaneet Mariuksen-jutun. Ahkerana ja tottelevaisena hiipi hän läpi koulun Hans Egede Brochin rinnalla ja moni alkoi pitää häntä yhtä mallikelpoisena kuin tätäkin.
Ainoastaan parhaimpain ystäväinsä seurassa oli hän yhtäläinen kuin ennenkin, vieläpä pahempikin; eikä monta viikkoa kulunut äidin kuoleman jälkeen, ennenkuin hän taas oli heidän piirinsä sydän.
Kaikki olivat tyytyväisiä häneen, erittäinkin provasti Sparre. Jos tämä aluksi olikin osoittanut hieman vastenmielisyyttä nuorukaiseen, niin muuttui se lopuksi mitä huomattavimmaksi mieltymykseksi.
Abraham oli juuri hänen mielensä mukainen nuorukainen, hiljainen, vaatimaton ja sievä käytökseltään, useita taitavampi kristin-opin kappaleissa ja sen lisäksi varustettu harvinaisella kyvyllä seurata ajatusten juoksua ja kehitystä.
"Hänen pitää välttämättömästi tutkia jumaluus-oppia; hänellä on tavattoman selkeä pää", sanoi provasti usein professorille.
"Tapahtukoon Herran tahto", vastasi professori. Hän ei, suoraan sanoen, pitänyt jumaluusoppia pojalleen sopivana aineena.
Provasti oli siinä määrin ihastunut Abrahamiin, että lainasi hänelle kirjoja, kutsuipa hänet iltasin luoksensakin.
Hyvin kummalliset tunteet sydämessä astui Abraham tähän taloon, joka vähemmän kuin kaksi vuotta sitten oli sisältänyt hänen lämpymimpäin toiveidensa esineen, ja jonka ikkunoihin hän oli lähettänyt niin monta rakkaudesta palavaa silmäystä.
Siellä oli vielä koko joukko naimattomia tyttäriä; hänen "entisensä" oli vanhimman jälkimäinen ja oli vuosi sitten tullut naimisiin telegratistinsa kanssa.
Kun Abraham nyt näki hänet, oli hän muuttunut ruskeajuomuiseksi kasvoiltaan ja surullisen kurjaksi ryhdiltään.
Abrahamin tuulentupa musertui. Ritariaika uskollisine pikku Mariuksineen tuli nyt naurun ja häpeän esineeksi; ja seuraavana päivänä kieritteli Hans Egede Broch taas naurusta, kun Abraham kuvaili provastin luona viettämäänsä iltaa, näyttäen eläviä kuvia entisestä lemmitystään.
Sillä välin lähestyi pääsiäinen ja ripillelaskenta-päivä; Abraham murehti tuota päivää kuin jotakin ikävää, joka oli pakko ottaa vastaan, mutta josta jälkeenpäin oli hyötyä.
Professori katseli poikansa ripillelaskentaa hyvin totiselta kannalta. Eläen tuossa yksinäisessä asunnossaan monien ajatusten ja muistojen kiusaamana tuli hänelle tarve tehdä poikansa täysi-ikäiseksi niin pian kuin mahdollista. Yläkerrassa pantiin sänkykomerolla varustettu huone kuntoon Abrahamille, ja ripille tahtoi isä välttämättömästi poikansa käymään hännystakkiin puettuna.
Tämä ei enää ollut tavallista. Rippilapset olivat tähän aikaan niin nuoria ja pieniä, että aina kävivät lyhykäiseen takkiin puettuna. Abraham soti sen tähden vastaan viimeiseen asti, kosk'ei tuntenut itseään oikein perehtyneeksi tuossa asussa.
Mutta professori selitti hänen olevan tavallisia rippilapsia vanhemman ja sen lisäksi paljoa enemmän kehittyneen ja täysikasvuisen.
Abraham myöntyi siis; tekihän hänen mielensä oikeastaan hännystakkia; sitä paitsi saisi hän kultakellon vitjoineen; olipa professori tuuminut pian antaa hänelle luvan polttaa sikaria kotona.
Mutta itse ripillelaskentapäivän aamulla, vähän ennen heräämistänsä, näki Abraham unta, että ovi aukeni ja sisälle astui hänen äitinsä, ihan sellaisena, jommoiseksi Abraham niin monasti oli häntä kuvitellut.
Hän nousi vuoteitaan alakuloisena ja tuskallisena. Soitettiin ensi kerta kirkkoon; nyt hänen siis piti mennä sinne, seisoa ylimmäisenä koko rivissä, jotta koko seurakunta voi nähdä hänet, ja tehdä tuo lupaus. Äidin silmät, nuo silmät, jotka näkivät hänen lävitsensä, olivat luotuina häneen, hän tunsi ne; äiti oli tullut kuulemaan hänen totista synnintunnustaan.
Voiko hän astua esille ja tehdä tuon lupauksen?
Hännystakki, josta oli iloinnut ja joka niin hienona ja uutena silkkivuorineen riippui seinällä, harmitti häntä nyt; hän laski sen sivulle päin. Hän tuli miettineeksi kaikkea vakaisuutta, joka oikeastaan verhosi tämän päivän. Oliko hän kunnollisesti valmistaunut, vai eikö hänen otsallaan ollut kirjoitettuna, että hän oli kelvoton vieras? Ulkokullattu ja valehtelija, olisi äiti sanonut.
Provasti olikin varoittanut heitä kaikkia niin sydämellisesti eilen aamupäivällä, kun jättivät hänelle rahat, vakavasti tutkimaan itsensä ja valmistaumaan Jumalan kasvojen eteen astumaan.
Abraham otti testamentin ja istui lukemaan: hän oli niin tuskallisella mielellä, että hampaat suussa tärisivät.
Samassa kuuli hän isän tulevan huoneestaan, syöksähti ylös ja pukeusi hännystakkiin.
Professori tuli sisään täydessä asussa: leveä, valkealiina kaulassa ja kolme isoa ritaritähteä rinnassa; hänellä yksin oli niin monta ritarimerkkiä kuni koko kaupungissa.
"Hyvää huomenta, poikaseni! Jumala siunatkoon tämän päivän sinulle!"
Sitten antoi hän Abrahamille ison kotelon, jota et tämä rohjennut avata.
"Avaa ja pane taskuusi, se on rippikoulumuistosi."
Abraham aukasi kotelon, siinä oli kultakello vitjoineen metaljonkineen. Hän aukasi tämänkin mutta teki samassa vaistomaisen liikkeen.
Taas näki hän nuo välttämättömät silmät, jotka aamusesta unesta asti seurasivat häntä.
"Se on lahja äitivainajaltasi", lausui professori liikutettuna ja likisti häntä rintaansa vasten. Abraham änkkäsi kiitoksensa ja pani kellon taskuunsa. Nyt näytti hännystakkikin paremmalta; hän oli tullut pitkäksi ja solakaksi, mutta kasvot olivat muuttumistilassa, nenä liian iso ja iho likasenvärinen.
Professori katseli häntä kuitenkin ylpeydellä, ja havaitessaan testamentin avoimena pöydällä, taputti hän poikaansa olalle lausuen:
"Oikein, poikaseni! Näen että katselet asiaa vakavalta kannalta!"
Pääsiäinen sattui olemaan huhtikuun alkupuolella; ja tänäin oli ensimäinen selkeä päivä, joka oli jotakuinkin lämmin. Koko kaupunki oli liikkeellä, kirkko oli täynnä ja paljo kansaa seisoi ulkopuolella, nähdäkseen rippilasten tulevan.
Jokunen reipas puotipalvelija kävi jo vaaleanharmaassa kesäpuvussa, hihat kaareviksi leikattuina ja muuten tavattoman avarat housut nilkasta kapeina, mutta tuo oli liian aikaista; varjossa oli vielä jääkylmä.
Kirkon eteiselle, aukealle paikalle kokoontuivat rippilapset kaikilta kaduilta; ensin kulkivat asianomaiset itse, heidän perässään vanhemmat ja pari siskoa.
Tytöt olivat sileäksi su'itut, pienet keltaiset letit neuloilla niskaan kiinnitettyinä, hartijoilla pitkät harmaat tai mustat saalit, joiden kulma riippui aina hameen palteeseen saakka, soukkahartijaisia ja veteliä vartaloltaan, jotta hameissaan näyttivät vedestä nostetuilta. Pari hienommista tuli ajaen vaunuilla, selässä turkkilainen saali.
Jos tytöt olivat pienikasvuisia ja hoikkia olivat pojat sentään vieläkin pienempiä, yllä nutut tahi takit, jotka asettuivat mitä luonnottomimpiin ryppyihin sekä edestä että takaa, päässä suuret lakit, jotka riippuivat korville, valmiina kynttilän sammuttajain tavoin painumaan alas.
Kädet ristissä virsikirjan ympärillä ja silmät jäykästi uusiin saappaisiin luotuina kulkivat he niin hiljaisesti ja laupijaina kirkkoon päin, kuin olisi heille ollut mitä helpoin tehtävä luopua perkeleestä ja kaikista hänen töistänsä ja juonistansa.
Mutta todellakin hyvä oli, että heidän vaatteisiinsa oli jätetty kasvamisen varaa, sillä jo seuraavana päivänä olivat he ihan toisia miehiä. Ja ellei olisi ollut kirkossa ja kuullut provastin selittävän, minkä syvällisen ja totisen muutoksen luo pyhä toimitus heissä vaikutti, olisi ollut vaikeata tuntea näitä hiljaisia ja laupijaita nuorukaisia puolihumalaisessa poikalaumassa, joka seuraavana päivänä täytti kadut, ylpeänä ja riemuitsevana siitä, että oli käynyt neulansilmiin lävitse ja vahvistanut kasteensa liiton.
Kun professori Löfdal tuli poikansa kanssa, syntyi läsnäolevain joukossa kuiske ja kuhina sekä kirkon ulko- että sisäpuolella. Abraham näyttikin toisellaiselta kuin nuo hiljaiset takkiin puetut. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin isäkin, jonka kaunis harmahtava pää ja nuo kolme suurta ritaritähteä oikein loistivat yli koko seurakunnan.
Pyhä toimitus alkoi. Abraham istui ylimpänä lähinnä kuoria; harvoin katsahti hän ylös, mutta havaitsi niin monen silmät itseensä luoduiksi, että heti taas painoi päänsä alas, kuten toisetkin.
Ylinnä tyttöjen puolla istuvat olivat kalman kalpeita ja valmiita kaatumaan lattialle pelosta, ett'eivät osaisi vastata provastin kysymyksiin. Mikä mutisi pitkää vesikysymystä, mikä taisteli ankarasti kolmannen uskonkappaleen kanssa, jonka oli unohtanut.
Molemmin puolin käytävää taaempana oli jännitys suuri, mutta miettipä jokunen noista hiljaisista pojista myöskin: Joutavaa, olenhan nyt päässyt "edes"!
Abraham ei juuri erittäin pelännyt itse kuulustelemista, mutta sentäänkin oli hän sangen alakuloinen.
Unissaan näkemänsä silmät eivät luopuneet hänestä, eikä hän saanut mitään lohdutusta siitä, että katseli toisia alapuolellaan rivissä istuvia.
Mitä jos jokin ääni, esimerkiksi hänen äitinsä kaltainen, äkkiä kuuluisi kaiken tämän ulkokultaisuuden yli, lausuisi sanan, ilmaisisi ilveilyn, johon he kaikki ottivat osaa; tai mainitsisi hänen nimensä, joka istui ylimpänä, valmisna valehtelemaan?
Oliko hän sitten ainoa valehtelija, ainoa ulkokullattu ihan järkähtymättömien joukossa?
Hän mietti yhtä ja toista poikarivistä ja monta muuta; pahin hän ei voinut olla; mutta kuitenkin oli hänellä kova sisällinen tuska eikä ymmärtänyt mitään virsistä, joiden veisaamiseen otti osaa.
Mutta nyt lähestyi provasti Sparre verkallensa kuorista alkaakseen kuulustelemistaan. Hänen kasvonsa olivat vakaiset ja miettivät, kun hän käydessään vielä kerran vilkasi käsikirjaansa, jonka lehtien väliin oli kiinnitetty muutama arkki paperia täynnä nimiä ja numeroita.
Mikään helppo tehtävä ei ollutkaan johtaa kuulustelua niin, että jokainen sai kysymyksen ilman kenenkään seurakuntalaisista tai saarnatuolissa olevan komministerin liian suuria hyppäyksiä huomaamatta.
Mutta Abrahamin edessä seisoessaan, valostuivat hänen kasvonsa; tässä ei hänen kumminkaan tarvinnut pelätä kysyä mitä hyvänsä ja sen vuoksi valitsi hän mikä ensin mieleensä johtui.
"Mihinkä persoonaan jumaluudessa uskot toisen uskonkappaleen mukaan,
Abraham Löfdal?"
"Poikaan, Herraamme Jesukseen Kristukseen", vastasi Abraham lujasti.
Provastin lähetessä, vapisi Abrahamin koko ruumis, mutta heti ensimäisen kysymyksen kuultuaan rohkaisi hän itsensä. Jokapäiväinen tottumus tutkittavana olemiseen teki, että tilaisuudelta katosi juhlallisuus, joka silmänräpäyksen ajan oli ollut valtaamaisillaan hänet. Sitten vastasi hän selkeästi ja varmasti, silmät provastiin luotuina.
"Onko Kristuksen tunteminen meille suuresta arvosta?"
"On, ei kenessäkään muussa ole autuutta, sillä ei mitään muuta nimeä ole taivaan alla ihmisille annettu, jossa meidän pitää autuaiksi tuleman."
"Eikö Kristus ole lunastanut kaikkia ihmisiä?"
"On, hän antoi itsensä lunastukseksi kaikkein edestä."
"Mutta eikö sentään paljo ihmisiä tule kadotetuksi?"
"Tulee kyllä" — vastasi Abraham hiljaa ja hänen silmänsä tarkastivat provastin pitkää kauhtanaa ylhäältä alaspäin.
"Mikähän siis on syy heidän kadotukseensa?"
"Heidän oma katumattomuutensa ja uskottomuutensa."
"Aivan oikein, ystäväni, se on heidän oma katumattomuutensa ja uskottomuutensa", lausui provasti tyytyväisenä; hän tahtoi nyt jättää oppikirjan ja lähteä jumaluus-opilliselle retkelmälle oikein loistaakseen parhaan oppilaansa taidoilla: "Esiintyykö ihmisen epäusko aina pahoissa ja jumalattomissa töissä?"
"Ei aina", vastasi Abraham katsahtamatta provastiin.
"Ei aina, se on totta", toisti provasti luoden silmänsä seurakuntaan iloitakseen ihastuksesta, jonka hänen lemmikkinsä muka täytyi synnyttää.
Mutta provasti säpsähti, kirkossa ei kuulunut hengähdystäkään, kaikki kurottivat kurkkujansa ja katsoivat Abrahamiin, mutta se ei tapahtunut ihailusta, vaan pikemmin ilkeästä, kiheltävästä uteliaisuudesta.
Äkkiä huomasi provasti koko seurakunnan luulevan hänen tutkivan Abrahamilta äidin elämää. Provasti katsahti ensi pelästyksessään professoriin, sitten Abrahamiin; nämä molemmat olivat samaa mieltä. Professori piti silmänsä jäykästi provastiin luotuina ja Abraham oli ikään kuin kutistunut kokoon, peitti kasvonsa nenäliinalla ja näytti siltä kuin olisi tahtonut piiloutua maan alle.
Provasti Sparre tuli niin hämilleen ja onnettomaksi erehdyksestään, että ihan kadotti aivonsa. Ei mitään enemmän hänen tavastaan poikkeavaa, ei mitään enemmän hänen sydämensä aivotuksesta etäämpänä olevaa voitu ajatella kuin että hän olisi tahtonut olla vastenmielinen ja julkea lemmikillensä, päälle päätteeksi professori Löfdalin pojalle.
Hämmennyksissään ei hän tietänyt parempaa neuvoa kuin laskea kätensä
Abrahamin olalle ja alkaa kiitospuheen hänestä:
"Huvikseni, oikeimpa sydämeni iloksi", lausui hän innokkaasti, "olen valmistanut sinua, rakas ystäväni, Abraham Löfdal, tämän päivän pyhään toimitukseen. Harvoin olen kohdannut nuorukaista, joka pään puolesta olisi ollut niin erinomaisen lahjakas, jonka Luoja olisi varustanut niin kauniilla sielun ja sydämen ominaisuuksilla. Kun sinä nyt täysikasvuisena jäsenenä astut seurakuntaan, toivon ja odotan varmuudella, että olet oleva meille vanhemmille iloksi ja mielen ylennykseksi sekä nuorille hyväksi ja seurattavaksi esimerkiksi."
Tämä oli varsin tavatonta; komministeri, pastori Martens, väänteli itseään levottomuudesta vehreän verhon takana papinpenkissä, ja koko seurakunta tuli utelijaaksi. Mutta kaikki Abrahamiin luodut silmät näyttivät tämän jälkeen lempeiltä. Kaikista tuntui hyvältä provastin suusta kuulla, että oli toivoa tämän, kadotetun äidin pojan pelastuksesta.
Itse ei hän tietänyt mitä miettisi; oliko tarkotus ylistää häntä muita paremmaksi? Se ei ikinä loppuisi hyvin.
Provasti Sparre pyyhki otsaansa ja jatkoi kuulustelemistansa alempana istuvain kanssa. Hänen ensimäinen erehdyksensä teki hänet kahta vertaa tarkemmaksi: katekismon kuulusteleminen kävi loistavammin kuin koskaan muulloin.
Komministeri kohotti ruumistaan eteenpäin ja kuunteli kasvavalla hämmästyksellä oikeita vastauksia, joita antoivat mitä mahdottomimmat pöllöpäät, jotka hän itse auttamattomina oli heittänyt siksensä, mutta melkein seljällensä lensi hän penkissään, kun Osmund Asbjörnsen Sauamyr laulavalla maalaismurteellaan esitti suuren loistonumeronsa evankeliumin armolahjoista.
Kesti äärettömän kauan ennenkuin molemmat osastot oli kuulusteltu; eräs nuorista, turkkilaiseen saaliin puetuista naisista rupesi voimaan pahoin, josta syystä hänen täytyi mennä sakastiin vettä juomaan.
Väsymys valtasi vähitellen Abrahaminkin levottoman ja tuskallisen mielen; hän alkoi tuntea itsensä levollisemmaksi, ei enää nähnyt noita silmiä, joita hänen oli ollut mahdoton väittää; päin vastoin näyttivät kaikkein kasvot varsin hyväntahtoisilta, ja kun hän vihdoinkin teki tuon juhlallisen lupauksen, ei hän enää ollut millänsäkään koko asiasta.
"Anna siis Jumalalle sydämesi ja minulle kätesi", sanoi provasti vakavasti ja leppeästi hänelle, ja Abraham kurotti kätensä; provastin käsi oli pehmeä ja sileä ja puristi hänen kättänsä lämpymästi ja ystävällisesti.
Vihdoinkin oli pyhä toimitus lopussa; se oli kestänyt kello yhdeksästä lähes kolmeen asti, niin paljon oli rippilapsia ja niin perinpohjaisesti teki provasti tehtävänsä.
Hermostuneet, turkkilaisiin saaleihin puetut nuoret naiset oli pakko puoliksi kantamalla saattaa vaunuihin; keltalettiset, hopeahartijaiset tytöt näyttivät yhä edelleen ihan äsken vedestä nostetuilta; ja hiljaiset, laupijaat nuorukaiset katsella tuijottivat entistään laupijaammin uusia saappaitaan.
Keittäjätär professori Löfdalin luona oli tuskissaan; tämä oli viimeinen kerta, kuin hän meni rippikemuihin ruokaa valmistamaan, sen vakuutti hän kalliilla valalla. Kolme kertaa oli hän jo keittänyt perunoita väärään aikaan, kun hänen asettamansa vartijat olivat antaneet väärän tiedon.
Vieraat, joita ei oltu käsketty tulemaan millään määrätyllä kellonlyönnillä, vaan "jumalanpalveluksen loputtua", kuljeskelivat puutarhassa ja torilla tai istuivat pahalla tuulella huoneissa, toivottaen mikä mitäkin provasti Sparrelle, joka ei koskaan voinut lakata.
Kello oli yli puoli neljän, kun vihdoinkin istuttiin pöytään: Abraham pöydän päähäin, isä oikealla ja provasti vasemmalla puolellaan; muuten oli läsnä ainoastaan vanhempia herroja ja Hans Egede Broch, joka oli kutsuttu sen johdosta, että oli Abrahamin paras ystävä.
Siellä oli rehtori ja useimmat Abrahamin opettajista, maaherra ja pormestari, muut virkamiehet, kaupungin-lääkäri, parikymmentä valittua; ystävää ja professorin virkaveljeä.
Abraham ei alussa voinut perehtyä tämän arvoisan seuran keskuksena olemiseen; mutta sitä myöden kuin viini lämmitti vieraita, tulivat he kaikki puhelijaammiksi.
Nämä olivat ensimäiset isommat pidot, jotka professori piti vaimonsa kuoltua, ja kaikki olivat iloisia, että taas kohtasivat toisensa tässä vieraanvaraisessa perheessä. Professori Löfdal seurusteli itse mielellään ja elähtyi pian.
Rattoisuutta lisäsi vielä sekin seikka, että seura oli hyvin valittu; kaikki olivat yksimielisiä, voitiinpa keskustella politiikastakin, ja kun sekä provasti että rehtori olivat pitäneet kumpikin puheensa Abrahamille, esitettiin ja juotiin yleisen riemun vallitessa kuninkaan, kuningattaren, perintöprinssin, perintöprinsessan, kuninkaallisen suvun, unionin ja Ruotsin maljat.
Mieliala tuli yhä rattoisammaksi, kaikki joivat lasin Abrahamin kanssa; tämä ja Broch iskivät silloin tällöin silmää toisilleen vanhojen herrojen riemastuksen takia. Sokko ja piikkisika nauraa kikittivät toisilleen vanhaa medeira-viiniä sisältävän karahviinin ylitse, jonka olivat saaneet väliinsä, ja päivällisen jälkeen likööriä juotaessa vei lehtori Abel nuoren ystävänsä sivulle päin ja puhui tämän ihanasta äidistä, kunnes kyynelet liikutuksesta silmiinsä tipahtivat.
Seura erkani jokseenkin aikaisin illalla, sillä niin vakava syy kun pitoihin oli, ei käyty korttisille.
Kun he nyt, isä ja poika, jäivät yksinään, sanoi professori Löfdal:
"Hyvää yötä, Abraham poikueni! Olet kai jo väsynyt? Nyt olet siis astunut elämään 'aika'-miehenä, ja minä voin todella sanoa olevani tyytyväinen sinun. Mitenkä sinun täst'edes maailmassa käy, on kyllä, kuten provasti sanoi, Herramme hallussa, mutta riippuu myöskin isoksi osaksi itsestäsi. Luonto on kaikissa suhteissa varustanut sinut hyvin; olet syntynyt edullisessa asemassa yhteiskunnassa, olet aikanasi saava meidän olosuhteisiimme nähden sangen ison omaisuuden, ja minulla, isälläsi, on vaikutusvalta, josta sinulla voi olla hyötyä, mille uralle ikinä antaudut. Olet siis yksi niitä, jotka voivat ja joiden pitääkin päästä pitkälle, hyvin pitkälle, yhteiskunnassamme.
"Mutta — ainoastaan yksi seikka, josta nyt toivoakseni kaikkein viimeisen kerran mainitsen, — ainoastaan yksi seikka saattaa minut vähän levottomaksi. Se on se taipumus, joka pari vuotta sitten tuli näkyviin sinussa — tiedäthän itse missä tilaisuudessa. No niin, tuo päättyi, Jumalan kiitos, paremmin kuin alussa näytti; sillä kertaa huomasit erehdyksesi ja olet sittemmin, minun tietääkseni, oikaissut sen. Mutta salli minun kuitenkin tänä, sinulle niin tärkeänä päivänä varoittaa sinua tästä, joka mahdollisesti vielä voi kätkettynä kyteä veressäsi.
"Joka yhteiskunnassa, parhaimminkin järjestetyssä on, näet, olemassa tyytymättömiä, pieni joukko — puoliksi haaveksijoita, puoleksi pahantekijöitä, ihmisiä, joilla ei ole omaa tuntoa, ei isänmaanrakkautta, ei Jumalaa! Mihin hyvänsä maailmassa satut joutumaan, olet aina kohtaava näitä ihmisiä. He esiintyvät — ja juuri siitä syystä varoitan sinua! — he esiintyvät mielellään sorrettujen puolustajina, kauniilla sanoilla alhaisista ylhäisiä vastaan ja muulla sellaisella.
"Katsoppas, Abraham, näiden ihmisten suhteen pitää sinun, juuri sinun, olla varoillasi, sillä he ovat yhteiskunnan pillomuksia, jotka turmelevat kansan ja alituisesti kokevat uurtaa yhteiskunnan perustuksia. Minä, sinun isäsi, vakuutan täten, että kaiken sen takana, mitä nämä ihmiset sanovat ja tekevät, piilee suora valhe, ilkeys, ylpeys ja vallanhimo! Jos näitä tahdot kuunnella, niin syöksyt varmaan perikatoon. Nyt voit valita isäsi ja äitisi — ja muiden välillä."
Professori oli niin kiivastunut, että oli sanoissaan erehtymällään, mutta Abraham kurotti hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "Minä valitsen sinut, isä!"
Tämän lausui hän vakavasti ja vakuutuksella. Levottomuus, joka aamulla oli häntä vaivannut, oli nyt tykkänään kadonnut. Julkinen kiitos kirkossa, päivälliskemut, täysi-ikäisten miesten joukkoon pääsy ja nyt lopuksi isän puhe tekivät hänet levolliseksi ja varmaksi; hän näki itsensä parhaiden ja ensimäisten joukossa ja elämänsä kunniassa ja loistossa.
Hänen mentyään, katseli Karsten Löfdal tyytyväisenä ympärilleen huoneessa. Abrahamin silmissä oli hän nähnyt tavoittamansa rakkauden ja ihailun, ja tunsi itsensä iloiseksi.
Vihdoinkin oli hän siinä määrin voittanut, että poika oli antava hänelle, mitä äiti oli kieltänyt, ja tämä seikka lievensi vähäsen Vennin muiston katkeruutta. —
Abraham kiiruhti ylös portaita pitkin. Voi kuinka kauniisti kellonvitjat kahisivat hänen liikahtaessaan! Hän iloitsi siitä, että saisi nähdä, niiltä sievä huoneensa näyttäisi illalla valaistuna, ja että saisi vetää kellonsa.
Kynttilät sytytettyänsä, havaitsi hän pöydällään ison, mitä kauniimmista ja harvinaisimmista kasveista sidotun kukkavihon.
Abraham tarttui tyytyväisenä käyntikorttiin, joka oli pistetty kukkien väliin, mutta päästi sen heti sormistaan, ikäänkuin olisi se polttanut niitä. Hänen kasvonsa kävivät hehkuvan punaisiksi; hän kääntyi pois juuri kuin häpeissään.
Kortille oli rouva Gottwald kirjoittanut hienolla, epävarmalla naisenkäsialalla: "Pikku Mariukselta."